Prinssi Otto lähestyi todellakin Viborgia Pohjois-Jyllannin
itärannikolta, pienen sotajoukon etupäässä, jonka pääasiassa
muodostivat laalantilaiset ja saksalaiset palkkajoukot. Hän odotti
syystäkin, että huhu hänen tulostansa pian saattaisi uskolliset
juutilaiset liikkeelle, ja että muutamien päivien kuluttua oli
kokoonnuttu hänen lippujensa alle. Joukko juutilaisia oli myöskin,
innon, ja hartauden elähdyttäminä, jo liittynyt häneen. Ilo hänen
tulostaan ja sotaisista puuhistaan oli sitä suurempi kun jo kaksi
kuukautta oli tiedetty, että kreivi Juhana lempeän välityksellä oli
tehty sopimus prinssin ja vihatun kreivi Gerhardin välillä. Että
tämä sopimus prinssi Oton puolelta oli tehty ainoastaan ajan ja
voimien voittamiseksi, nähtiin nyt selvästi, ja iloittiin siitä,
että hän oli ollut yhtä valtioviisas, kuin hän nyt osoitti olevansa
rohkea ja päättäväinen. Mutta jokaisen, joka tunsi Holsteinilaisen
kreivin viekkauden, asevoiman ja kuuluisan sotataidon, täytyi pitää
huimapäisenä ja melkein epätoivoisena yrityksenä vastarintaan
ryhtymisen. Useimmat vapaaehtoiset olivat viikatteilla ja raskailla
puukengillä varustettua maalaisväkeä; toiset ratsastivat varustettuna
varstoilla ja heinähangoilla. Laalantilaiset olivat parhaiten
varustettuja, ja heillä oli hyvät hevoset. He pysyttelivät lähinnä
prinssiä ja pitivät itseään hänen henkivartijoinaan. Saksalaiset
palkkasoturit näyttivät suurine viiksineen eniten sotaisilta, kantaen
jonkunlaista univormua, ja olivat mielellään yhdessä, näyttäen
halveksivan huonosti varustettuja tanskalaisia sotatovereitaan.
Muuten he kulkivat ja ratsastivat tavallisissa joukkoryhmissä, ilman
minkäänlaista määrättyä järjestystä. Jokainen liittyi ystäviinsä ja
tuttaviinsa, tai lähimpiin maanmiehiinsä. Juutilaiset liittyivät
juutilaisiin ja ne harvat själlantilaiset, jotka olivat mukana,
muodostivat oman joukkonsa. Sotajoukko oli usein hajalla, sillä
jokainen kulki eteenpäin, tai levähti mielensä mukaan. Mutta kulkuetta
seurasi torvenpuhaltajia, jotka silloin tällöin kokosivat hajaantuneet
joukot, kun päälliköt katsoivat sen tarpeelliseksi, mikä aina kuitenkin
viivytti marssia.
Noudatettiin kuitenkin alituisesti varovaisuutta ja annettiin
suljetun ratsujoukon kulkea edeltä, että voitaisiin kohdata jokainen
odottamaton hyökkäys. Ei oltu myöskään laiminlyöty, tavallisen
sotatavan mukaan, lähettää ratsastavia vakoojia tarkastamaan seutua
ja antamaan ilmoituksen niin pian kuin vihollinen huomattiin. Kun
sotaväki yöllä lepäsi kylissä, asetettiin jonkunlaisia etuvartijoita
eli niinkutsuttuja pidättäjiä, jotka olivat varustetut torvilla ja
seisoivat siksi lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla toistensa
huudot ja voivat siten pian ilmoittaa leiriin vihollisen lähestymisen.
Muonittamisesta ei ollut ollenkaan pidetty huolta. Oli luotettu
siihen, mikä nyt todella tapahtuikin, että missä sotajoukko vaeltaisi,
perheenisät tulisivat avoimin käsin maan vapauttajia vastaan. Kaikki
laarit ja varastohuoneet seisoivat avoinna, ja missä juutilaisessa
talossa vain oli leipä tai heinätukko, annettiin se pois halukkaasti ja
ilolla.
Sotajoukossa vallitsi hyvä henki, ja marssittiin yhä reippaammin
Viborgia kohti, iloisesti laulaen ja toivorikkaasti iloiten odotetusta
vapautuksesta. Prinssi Oton suunnitelma oli niin pian kuin mahdollista
vallata Viborg, missä saksalainen päällysmies vallitsi vanhaa
Borrevoldin linnoitusta ja oltiin vakuutetut siitä, että jokainen
viborgilainen ilolla ottaisi osaa linnan valtaamiseen. Kaikki perustui
siihen, että tuli ylläpitää ja käyttää hyväkseen hetken onnellista
mielialaa ja alkaa sotaretki reippaalla ja onnellisella yrityksellä,
ennenkuin Borrevoldin saksalainen päällysmies oli ennättänyt saada apua.
Oli seitsemäs päivä lokakuuta; mutta ilma oli vielä kirkas ja kaunis
kuin syyskuussa. Oltiin lähdetty liikkeelle ennen aamunkoittoa ja
kuljettu maantielle Randersin ja Viborgin välillä. Ennen keskipäivää
toivottiin jouduttavan Jyllannin pääkaupunkiin. Asemansa vuoksi
keskellä maata, katsottiin Viborgia oikeudella Pohjois-Jyllannin
sydämeksi ja paikaksi, mistä maan yhdistyneiden voimien tulisi virrata,
jos suurten vapautussuunnitelmien mieli onnistua. Prinssi Otto ratsasti
marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin välissä laalantilaisten
ratsumiestensä kanssa sotajoukkonsa etupäässä. Kaikki hänen ritarinsa,
jotka enimmäkseen olivat hyvinvoipia maatilanomistajia Laalannista ja
Själlannista, ynnä joukko juutilaisia herrasmiehiä, ratsastivat lähinnä
hänen ympärillään. Kreivi Juhana Lempeätä itseään ei näkynyt prinssin
sivulla; mutta sopimuksen mukaan, jonka nojalla Morsland oli luovutettu
ja pantattu kreiville, seurasi prinssiä tälle retkelle viisikymmentä
hänen ratsumiestään ja osa hänen ritarejaan. Prinssin seurueessa
nähtiin sitäpaitsi rovasti Gerlack, uusi kansleri Ige ja ritari Boetius
Falke, joita kolmea pidettiin viisaina ja varovaisina neuvonantajina.
Prinssi puheli ystävällisesti kaikkien kanssa, ritarista halvimpaan
talonpoikaan, ja hänen lempeistä sinisistä silmistään säteili elävä
toivo ja melkein haaveellinen innostus, joka täytti jokaisen, joka
hänet näki, luottamuksella ja varmuudella. Vielä ei oltu nähty
vihollista, mutta huhuiltiin mahtavan kreivi Gerhardin jo jättäneen
Rendsborgin sulkeakseen tien Viborgiin, se huhu oli aamulla levinnyt
sotajoukkoon ja kiirehtänyt marssia. Talonpoikaisjoukolla, joka nyt
Sven Tröstin johdolla kulki Viborgia kohti pohjoisesta, oli vielä pitkä
taival jälellä, eikä se voinut toivoa tulevansa Viborgiin ennen iltaa.
"Ennenkuin aurinko laskee täytyy Borrevoldin olla käsissämme", sanoi
prinssi vanhalle marskille. "Antaa sitten renhdsborgilaisen tulla
huomenna."
Marski nyökäytti päätään, loi katseen takanaan kulkevaan jalkaväkeen ja
nousevaan aurinkoon. Se oli jo korkealla itä-taivaalla. Oli ainoastaan
pari peninkulmaa Viborgiin. Kaupunki ynnä sen kaksikymmentä kirkkoa ja
luostaria kohosi ja auringonloisteessa riemuitsevan sotajoukon silmien
edessä. Nyt saapui pari tiedustelijaa ankarasti nelistäen tuoden
prinssille sanoman, että vihollisen sotajoukko marssi Tapdrupia kohti
ja että holsteinilaisia ratsumiehiä näkyi Tapnummella.
"Jumalan nimessä, silloin täytyy meidän murtautua läpitse. Marski,
antakaa koota sotajoukko. Jos Viborgin miehet eivät nyt näe meitä
voitonherroina -- niin eivät he näe minua koskaan."
Luikkujen ja torvien raikuessa, ja marskin kootessa sotajoukkoa, tuli
uusia tiedustelijoita kertoen vihollisen ratsuväen olevan lukuisan,
ja että kreivi Gerhard itse johti sitä. Mutta he eivät näyttäneet
erittäin kiirehtivän; joukko vihollisen ratsumiehiä näytti asettuneen
asemiin rotkotielle Tapnummen luo, näyttäen haluavan siellä kohdata
tanskalaisen armeijan ja odottaa omaa jalkaväkeään.
"Ymmärrättekö hänen suunnitelmansa, marski?" sanoi prinssi. "Jos me
viivyttelemme, hyökkää hän päällemme nummella koko voimallaan. Jos
väistämme taistelua ja vetäydymme vasemmalle, voisimme ehkä mennä
Haldiin ritari Buggen luo ja odottaa uskollisia ystäviämme. Mutta
minusta meidän pitää rynnätä eteenpäin ja ryhtyä taisteluun. Meillä
on tuuli ja aurinko selkäpuolellamme; rotkotiellä voimme kohdata
vihollisen yhtä suurella voimalla ja suojata sivustat tienojilla."
"Oikein, herra prinssi", vastasi marski. "Jos voisimme välttää
taistelua ja miehittää Haldin, olisi se varovaisinta ja ehkä viisainta.
Jos ryntäämme eteenpäin ja hyökkäämme heti, olisi se rohkeata, mutta
uhkapeliä. Tie Haldiin lienee myöskin katkaistu. Tässä on valittava
joko taistelu tai pikainen perääntyminen. Mieliala on hyvä. Teidän
ensimäisestä urotyöstänne on kansan luottamus ja ehkäpä sodan tulos
riippuva. Herramme määrää kaiken. Minä en kiellä mitään."
"Taivaan tähden, armollinen herra prinssi", sanoi rovasti Gerlack
erittäin levottomana. "Elkää antako liian suuren innon viedä teitä
harhaan niin tärkeässä asiassa. Pelastakaa sotajoukko peräytymällä tai
etsikää vahva asema ja odottakaa Herran hetkeä. Huomenna voi piispa
Sven olla luonanne ratsujoukkonsa kanssa; joka päivä saapuu uusia
sotilaita tuhansittain; jos mestari Jaakko saa edes kaksi päivää aikaa,
voi hän hyökätä vihollisen selkään Riben tietä myöten. On kysymyksessä
vain voittaa aikaa."
Kansleri ja ritari Falke neuvoivat samaa. Prinssi Otto pysähtyi vähäksi
aikaa vakavasti miettimään, marskin järjestäessä kokoontuvat joukot.
Prinssin katse oli kohotettu hajanaisten pilvien peittämää taivasta
kohti. Tuntui, kuin hänen hiljainen ihastunut katseensa tahtoisi tunkea
läpi ikuisen kohtalon arvoituksellisen hunnun ja lukea jumaluuden
tahdon päänsä yläpuolella kiitävistä pilvistä. "Se on päätetty!"
huudahti hän korkealla äänellä kohottaen kätensä. "Tämä päivä on
näyttävä Tanskanmaalle ja minulle, olenko minä määrätty isänmaan
pelastajaksi ja kantamaan suurten Valdemarien kruunua. Eteenpäin,
maanmiehet, Tapnummea kohti! Minä olen luvannut viedä teidät vihollista
vastaan pysähtymättä; tämän lupauksen tahdon täyttää. Jos Kaikkivoipa
tahtoo suoda meille onnen ja voiton, on joka hetki hänellä yhtä hyvä.
Hänellä on valta tänään ja ikuisesti. -- Eteenpäin!"
Tähän puheeseen vastasivat sekä laalantilaiset että juutilaiset
ilohuudolla. Käsky lensi kulovalkean tavoin viimeisiin riveihin
saakka, ja rynnättiin reippaasti parhaassa järjestyksessä. Prinssi
itse ratsasti aatelisjoukossa, kaikkien ritareidensa ja uskollisten
laalantilaistensa ympäröimänä, joista voimakkain, lipunkantajana,
kantoi tutun Dannebrogin ristin koristamaa päälippua. Lähinnä
heitä tulivat kaikki ne soturit, jotka olivat asestetut kirveillä,
miekoilla ja keihäillä, tai niiden puutteessa viikatteilla ja
heinähangoilla, pieni joukko jousi- ja linkomiehiä seurasi sotajoukon
pääosaa, saksalaiset ratsumiehet ratsastivat osaksi sivuilla, osaksi
varamiehinä, valmiina suojaamaan sivustoja. Tässä järjestyksessä
saavutettiin vakoojien mainitsema pitkä rotkotie, joka kahden
vesiperäisen niityn välissä johti Tapnummelle. Aurinko ei ollut vielä
saavuttanut korkeinta asemaansa, kun vihollisen keveästi asestetut
ratsumiehet tulivat näkyviin. He olivat miehittäneet solan ja näyttivät
odottavan hyökkäystä. Heidän lukumääränsä oli jo huomattava, ja
kaukana nummella nähtiin suuria välkkyviä peitsijoukkoja liikehtivän
eteenpäin. Prinssi Otto hätkähti nähdessään tämän uhkaavan ylivoiman.
Rovasti Gerlack pysytteli kuolonkalpeana hänen rinnallaan ja rukoili
häntä kaikkien pyhimysten nimessä vetäytymään takaisin, eikä
antautumaan täällä taisteluun. Mutta prinssi heitti häneen ankaran
katseen. "Puhukaa mieluummin innostavia ja jumalisia sanoja sotureille
tänä tärkeänä hetkenä. Mutta elkää lannistako arkamaisuudellanne
luottamustamme Kaikkivoivan armoon!" Näin sanoen hän kääntyi pois
hengellisestä neuvonantajastaan, antaen marskille määräyksen asettaa
sotajoukko kiilan muotoiseen taistelurintamaan. "Virittäkää nyt pyhä
paternoster, sielunpaimenemme!" käski hän hengellistä herraa, ja
rovasti alkoi vapisevalla äänellä hurskaan laulun, jonka sotahuuto
kuitenkin pian vaimensi. "Eteenpäin Tanskan miehet. Alas tyrannit!"
huusi moni. "Paholainen murskatkoon kaljupäisen kreivin!" oli
juutilaisten sotahuuto. Prinssi Oton ja vanhan marskin johtamina
hyökkäsi aatelisjoukko rotkotielle saakka. Jalkaväki seurasi perässä
tihein joukoin, ja saksalainen ratsuväki, joka sotajoukon sivustoina
liittyisi jalkaväkeen, ja mahdollisuuden mukaan ahdistaisi vihollisen
sivustoja, ratsasti niittyjä myöten molemmilla puolin ja katosi
syviin ojiin; mutta heidän oli vaikea tunkeutua eteenpäin alavan ja
vesiperäisen maaperän vuoksi. Suureksi ihmeekseen näkivät prinssi ja
marski vihollisen kiireemmiten peräytyvän. He luulivat tunteneensa
itse mahtavan kreivi Gerhardin molempien sotaisten poikiensa seurassa,
ja nyt nähtiin ensikerran tuon voitonvarman sotaherran väistyvän.
Tämä näky kiihoitti sotajoukon innostusta, ja kaikki ponnistelivat
saavuttaakseen ja hajoittaakseen pakenevat joukot.
Kun ojat loppuivat ja joukko nummiteitä yhtyi tiehen, tuli se
vähitellen leveämmäksi. Tässä avautui Tapnummi heidän eteensä.
Nyt vasta ymmärsivät he kreivin liikkeet. Hänen jalkaväkensä oli
miehittänyt keskellä nummea suuren kanervia kasvavan kukkulan ja
asettunut puoliympyrän muotoon, jonka taakse hän ratsuväen kanssa
peräytyi, ottaen mukaansa huomattavan apujoukon peitsi- ja linkomiehiä,
joille hän peräytymisellään oli antanut aikaa yhtyä itseensä. Hän antoi
jalkaväen miehittää kukkulan, vetäytyen itse ratsuväen kanssa yhä
kauemmas taapäin, aikoen yhtyä Tapdrupista tulevaan joukkoon.
"Antakaa heti murtaa puoliympyrä", huusi prinssi, ja marski kiiruhti
antamaan käskyn murtautua vihollisen vahvan aseman läpi.
"Eteenpäin maanmiehet!" huusi prinssi korkealla äänellä. "Jollen tänään
voita, Jumalan ja pyhän Knuutin avulla, ette te koskaan näe minun
kantavan Tanskanmaan kruunua!"
Rovasti Gerlack tahtoi vielä pidättää kuningasta levottomalla
vastaväitteellä ja kehoittaa häntä rauhalliseen sovitteluun kreivin
kanssa. Mutta prinssi torjui hänet vakavanmoittivalla katseella.
"Tahtoisitteko te minut häväistyksi koko maailman edessä?" sanoi hän.
"Jos teillä on luottamusta oikeamieliseen Jumalaan, niin näyttäkää se
nyt. Jääkää mielellään taistelurintaman ulkopuolelle, mutta rukoilkaa
rehellisesti puolestamme meidän taistellessamme."
Rovasti ei viivytellyt pidättämään hevostaan. Sotajoukko hyökkäsi uuden
sotahuudon kaikuessa ja taistelu alkoi. Niin pian kuin heitto-aseet
molemmilta puolin oli ammuttu, tunkeutui prinssi Otto ritareineen
raivokkaan kiivaasti vihollisen riveihin murtautuakseen yhä levenevien
ja taajenevien joukkojen läpi. Mutta oli vaikea taistellen nousta
kukkulalle, jotavastoin vihollisen keihäs- ja linkomiehillä oli
suuri etu korkeammasta asemastaan heittäessään lukemattoman joukon
keihäitä ja kiviä rohkeita hyökkääjiä vastaan, joiden sitäpaitsi oli
vaikeata ylläpitää mutkikasta taistelurintamaa. Taistelu oli sitkeä
ja verinen, ja paljon kaatui väkeä kummaltakin puolelta. Prinssin
saksalaiset palkkasoturit istuivat vielä kaikessa rauhassa hetteiköllä
rotkotien vieressä; sensijaan että olisivat kiertäneet vihollisen
ja hyökänneet hänen selkäänsä, pitivät he itseään varaväkenä.
Heidän tuli taistella maanmiehiänsä vastaan ja siksi olivat he
hieman hitaita. Siitä huolimatta näytti onni suosivan prinssiä ja
tanskalaista sotajoukkoa. Kreivi Gerhard oli muodostanut ritareistaan
ja ratsuväestään kukkulan taakse toisen rintaman, jonka vieläkin peitti
keihäs-, linko- ja jousimiesten melkein läpitunkematon ympyrä. Sillä
aikaa kuin nämä puolustivat vahvaa asemaa, saisivat ne joukot, jotka
vielä olivat matkalla, aikaa yhdistyä häneen. "Eteenpäin, eteenpäin!"
huusi senvuoksi Otto huomatessaan kreivin aikeen. Hyökkäys tuli
vastustamattomaksi, ja prinssin ynnä vanhan marskin onnistui valloittaa
kukkula ja murtaa vihollisen rintama, mikä tapahtui hirveässä
verilöylyssä. Tanskalaiset etenivät kohottaen, iloisen voitonhuudon.
"Eläköön prinssi Otto! Paholainen murskatkoon kaljun kreivin!" sitten
kajahti taasen sotahuuto ja valmistauduttiin hajoittamaan vihollisen
ratsuväkeä. Mutta nyt osoitti kokenut Gerhard tavallista etevämmyyttään
sotataidossa. Mahtavan sotaherran komentosauvan viittauksesta avautui
tiheään sulkeutunut ratsujoukko molemmille puolille ja suuri määrä
jalkaväkeä ryntäsi esiin, nopeasti leviten nummelle, kunnes se oli
piirittänyt tanskalaisen armeijan.
Kun prinssi ja vanha marski näkivät tämän arvaamattoman käänteen,
kalpenivat he molemmat, luoden toisiinsa tuskaisan katseen. "Hän oli
meitä viisaampi", sanoi marski, "hän tunsi kyllä ne, joiden piti
suojella meidän sivustojamme. Taistelu on menetetty, herra prinssi."
"Ei vielä", huusi Otto, "Jumala sen estäköön. Antakaa joukkojen
vetäytyä yhteen ympyrän muotoon."
Tämä taistelujärjestyksen muutos keskeytti hyökkääjien etenemisen.
Mutta kun prinssi nyt tässä oli asettunut uuteen taisteluasemaan,
joutui harjaantumaton maalaisväki epäjärjestykseen, ja tunkeiltiin
kokoon ilman suunnitelmaa ja järjestystä. Prinssi ja marski koettivat
turhaan palauttaa järjestystä, tuloksetta, kaikki voiton toive oli
kadotettu. Ympäröityä kokoontyönnettyä sotajoukkoa ahdistettiin nyt
joka puolelta. Tanskalaiset puolustautuivat paraansa mukaan kestäen
pitkän ja verisen taistelun ylivoimaista vihollista vastaan. He
kaatuivat joukottain. Aatelisjoukko, joka ympäröi prinssi Ottoa,
harveni yhä enemmän. Juutilaiset ja laalantilaiset miekkailivat
epätoivoisesti, innokkaasti tunkien eteenpäin suojelemaan prinssiä.
Ei kukaan tahtonut luopua aseistaan ja antautua niin kauan kuin vielä
nähtiin miekkojen välähtävän junkkeri Oton ja vanhan marskin käsissä.
Nyt vaipui marski haavoittuneena hevosen selästä. Ingvar Hjortia ei
enää näkynyt, melkein jokainen ritari oli haavoittunut -- mutta vielä
taistelivat tanskalaiset. Veri virtasi prinssi Oton kalpeita poskia
myöten; hän oli vasemmalla kädellään temmannut valtakunnan lipun
kuolevalta lipunkantajalta ja heilutti sitä nyt päänsä päällä, antaen
verisen miekkansa pudota. "Antakaa verilöylyn lakata, kreivi Gerhard",
huusi hän kovalla äänellä, "ja tulkaa kanssani kaksintaisteluun
elämästä ja kuolemasta Tanskanmaan vapauden puolesta!" Mutta samassa
putosi lippu hänen haavoittuneesta kädestään. Hän loi epätoivoisen
katseen taivasta kohti ja kaatui taapäin satulastaan. Samassa hetkessä
hänet ympäröitiin ja otettiin vangiksi, ja nyt putosivat miekat
väsyneiden soturien käsistä.
Kova ääni kuului riemuitsevien voittajien keskuudesta huutavan:
"Hakatkaa ne kaikki maahan -- elkää säästäkö talonpoikaisjoukkoa!
Sitokaa jokainen ritari, joka haluaa elää!" Tämän käskyn antaja oli
pitkä, rautapanssariin puettu ritari, jonka kypäränsilmikko oli
suljettu, ja jonka kaulassa riippui kultavitjoista madonnan kuva.
Siitä tunsi jokainen saksalainen soturi mahtavan Rendsborgin kreivi
Gerhardin. Hänen käskynsä täytettiin silmänräpäyksessä. Taistelu
muuttui nyt hurjaksi murhaamiseksi. Aurinko laski verisen nummen taa
ennenkuin verilöyly ja epätoivoinen kuolonkamppailu oli loppunut
Melkein jokainen laalantilainen ja juutilainen kaatui ase kädessään, ja
ratsumiehet saavuttivat ja hakkasivat maahan useimmat niistä harvoista,
jotka etsivät pelastusta pakenemalla. Prinssi Oton saksalaiset
palkkasoturit antautuivat armoille ja pääsivät hengissä koska olivat
maanmiehiä.
Sillävälin kun kreivi Gerhardin hurjat soturit murhasivat ja ryöstivät
taistelukentällä, ja hän itse ritareineen kulki Viborgiin, lähetettiin
kreivin määräyksestä ratsujoukko vangitun ja pahasti haavoittuneen
prinssi Oton seurassa Slesvigiin. Prinssi riippui melkein tiedotonna
sidottuna säkkisatulaan, kahden raa'an vahvan ratsumiehen välissä,
jotka molemmat pitivät häntä kädellään juuri sen verran pystyssä, ettei
hän voinut taittaa selkäänsä, ja välittämättä sen enempää hänestä, he
kiiruhtivat eteenpäin kovasti nelistäen erään kreivin kamaripalvelijan
johtamina.
* * * * *
Oli jo yö Sven Tröstin ja Mustan Svenin saapuessa onnettomalle
taistelupaikalle. Huhu menetetystä taistelusta oli hajoittanut koko
talonpoikaisarmeijan. Uusikuu ja säteilevät tähdet levittivät niukkaa
valoa suurelle tallatulle kanervakankaalle, missä lojui tuhansittain
ryöstettyjä ruumiita kuolleiden hevosten ja rikkinäisten aseiden seassa.
"Onnettomuudenpäivä Tanskalle!" huudahti Sven hyvin lannistuneena.
"Haa, kun me nukumme tapahtuu meille aina onnettomuus; se on meidän
vanha kohtalomme. Miksi emme saapuneet puolta päivää aikaisemmin
rohkeiden talonpoikien kanssa? Miksi piti eno Niilon juuri nyt maata
sairaana Brattinborgissa?"
"Ei hän, emmekä mekään olisi voineet tehdä ihmeitä, nuori herra",
vastasi Musta Sven. "Saksalainenhan oli kymmenen kertaa voimakkaampi.
Hyvä prinssi mahtanee varmaankin olla huimapää kuten tekin, kun tahtoi
mitellä miekkojaan vanhan kokeneen mestariketun kanssa, ennenkuin oli
saanut oppia taitoa häneltä."
He tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat
valloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita
ja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst
kuitenkin ilohuutoon. "Katso, Volle!" huusi hän. "Tässä ovat prinssi
ja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!" Mutta nyt
he tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut.
Tosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös
suuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä
ja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa
keskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi
pistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat
liikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta
Sven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille
armon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella.
Aseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten
toiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman
raskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella
ja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa
hiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä
ja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he
kiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi,
että yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille
kuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa
moittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin
luultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää
olentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi
sentähden: "Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille
kristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä
autuasta ylösnousemista. Minä olen", jatkoi hän, "nähnyt tänä yönä
enemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei
ole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten
laalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa
elävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa
makaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?"
"Onko täällä vielä elävää ihmistä?" kuului syvä, heikko ääni
kuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.
"Hän elää!" huudahti aseenkantaja hypäten hevosensa selästä.
"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!" pyysi vanha
sotaherra. "Segebergiin -- Segebergin torniin", kuului tyrannin sana.
Näin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan,
jättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin
syvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin
kylään.