Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen
päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni
onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa
mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä
Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja
mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin
isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan,
sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli
kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.
Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta
sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen
talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet
harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin
kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se
oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan
linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa,
ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa
kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa
Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa
salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen
otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä,
osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina
Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota
hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän
kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi.
Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi
siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta
prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka
kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä
kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena
ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin
parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys
hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan
reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas
jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka
eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen
suunnitelmia.
Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa
yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen
selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin
ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana
aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi
hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta.
"Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen
hullutuksia?"
"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja
kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te
olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun
sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."
"Se on mahdollista. Mitä se on?"
"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua
kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä
kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa
ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla
puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä
kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo
palvella teitä aseenkantajananne."
"Mitä, poika!" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. "Mutta
se on totta", jatkoi hän lempeämmin, "poika sinä et enää ole. Voin
lyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun
ansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä
haaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää?
Onko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt
kun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!"
"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski", vastasi Sven Tröst, "ja
sanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja
verivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista
verta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä
mahtavaksi kuin te itse."
"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan
menestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti;
olen aina tietänyt mitä teen."
"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara
herra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa,
olkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän
palveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä
ritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä
kavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa."
"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa
minä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja
vapaana miehenä?"
"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra", vastasi Sven
Tröst. "Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista,
taikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan
saksalaisista."
"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä
sinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan
Kristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin
toivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?"
"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra;
mutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee
saksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen
kanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin
kuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa.
Tapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä
onnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini
antavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen
palvelukseen."
"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule
silmieni eteen!" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. "Minulla
oli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi
kauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut
neuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan
sinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka
uhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos
tahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon
ne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen
yksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin
haarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen."
"Mitä minä kuulen!" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. "Onko jalo
prinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?"
"Pyh, poikien kujeita!" mutisi ritari. "Jos kreivi tahtoo tehdä heille
sen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois
kuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä
asiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki
onnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta
nyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun."
"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa.
Vielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig.
Sanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi
unohtaa --"
"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua
kohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet,
eläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai
kysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana
Rendsborgin hirsipuussa." Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen
kiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen
jälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran
vanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut
hyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti
portista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu
olisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti
hän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti
puiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle.
Mutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon
kuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä
pitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja
kiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa,
ratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi
hämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: "Volle! Musta Sven, tahdotko
murhata minut?"
Hurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet
ristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että
nauramaan. "Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka,
rakas nuori herra", sanoi hän liikutettuna. "Tahdotteko hakata korvani
minulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki
taas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle
pienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra
enoltanne."
"Raivoatko sinä, Volle? -- Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut
murhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo
Brattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?"
"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra", vastasi musta
mies nousten ylös. "Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa
tiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja
että olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig
oli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain
tietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja
sitten --"
"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen
ja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä
kurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan
herrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on
hevonen niin seuraa minua."
"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani
annoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja
sitten olen valmis." Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä
mustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle
maantietä myöten.
Niin kutsuttu "Musta Sven" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa
taitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän
kuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei
kuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen
palveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut
sellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä
Viborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa
hän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä,
mutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta
rangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen
satulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.
"Kuinka eno jaksaa?" kysyi Sven Tröst. "Hän on kai marssinut prinssin
avuksi?"
"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut
sappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä
tahdoin kostaa tänään hänen puolestaan."
"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen
pitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän
miekkansa olla tuomarina."
"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta
sellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri.
Mieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan
verran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen
ole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että
ei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies
voi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän
aikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki
isäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän
tuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan
olisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja
vastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia."
"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai
niin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?"
"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta
herkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin
hänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita
heidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En
minä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli
sanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen
sikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin
henget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin
kirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini
kertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat
kiviksi."
"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan
taikauskoinen noita, josta puhut", keskeytti hänet Sven Tröst. "No mitä
sanoi sitten eno kreiville?"
"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin
maa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin
avata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä
luulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä
ottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä
Stig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä
hän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne
roistot olivat vetäneet isäntää nenästä?"
"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on
hänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta,
että maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi
kyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia."
"Niin, se on paha kyllä", vastasi Musta Sven. "Mutta ei olisi ollut
niin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta.
Mutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän
sanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan
kukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin
verivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan
hullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin
onhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että
hän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata
vihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset
haaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut
itseensä sappitaudin."
"Se on rehellisen enoni tapaista!" huudahti Sven Tröst iloisena, "mutta
sano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?"
"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne
puolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin,
eikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin
antaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas,
odottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin
tietä?"
"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen
asiat", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren
talonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman,
vaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja
iloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka
vapauttaisi maan saksalaisista.