Saxköping näytti nyt aivan sotaiselta. Prinssi Otto oleskeli
Pyhänhengenveljien suuressa kokoushuoneessa, joka oli mitä komeimmin
varustettu hänen hovinpitoaan varten. Tämä pieni rauhallinen kaupunki
näytti nyt muuttuneen linnoitukseksi ja koko seutu leiriksi. Jokainen
tilanomistaja ja vapaa talonpoika Laalannista, joka ei tahtonut itseään
pidettävän petturina ja osallisena kuolleen kuninkaan yölliseen
pahoinpitelyyn, oli varustanut itsensä ja väkensä, muodostaakseen
henkivartion nuorelle prinssille, joka puolestaan oli uskonut itsensä
laalantilaisten uskollisuuden varaan. Prinssin luottamus heihin
häpeällisen päällekarkauksenkin jälkeen oli herättänyt yleistä
ihastusta saariasukkaiden keskuudessa, ja he kilpailivat suurimmalla
innolla vartijoidakseen hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Hän oli
muutamien päivien perästä nähnyt ympärillään pienen sotajoukon, jonka
voima päivittäin kasvoi ja jonka muodostivat pelkät vapaaehtoiset.
He olivat itse pitäneet huolen tarpeistansa ja koko varustuksestaan,
aseista hevosiin saakka. He olivat vannoneet prinssille uskollisuutta,
ja marski sekä prinssi itse harjoittivat heitä joka päivä aseiden
käytössä ja kaikenlaisissa sotatempuissa. Saksalaiset varusväet
Ålholmissa ja muissa kreivi Juhanan omistamissa herraskartanoissa
varustautuivat huolellisesti levottomia saarelaisia vastaan, eivätkä
uskaltautuneet vahvojen linnojensa ulkopuolelle.
Iltapäivällä auringon laskiessa nousi Sven Tröst matkaseurueineen
maihin Örebyssä ja ratsasti Saxköpingin kaupungin ulkopuolella olevan
suuren leirin läpi. Rovasti nyökkäsi voitoniloisen näköisenä nähdessään
monien aseiden loistavan ilta-auringon valossa.
"Seuraa neuvoani, maanmieheni", kuiskasi kaniikki Sven Tröstin korvaan,
"ja käänny pois tästä. Kiiruhda enosi tai ritari Buggen luo Haldiin.
Täällä ei koskaan käy sinulle hyvin, ellet heti lankea maahan ja
ajoissa rukoile armoa."
"Silloin olisin pelkuri aasi", vastasi aseenkantaja.
"Tulet katumaan sitä huomenna", sanoi kaniikki hiljaa. "Minä tunnen
korkeasti kunnioitettavan esimieheni ja hän saa suuria aikaan
armollisen herrasväkemme luona."
"Jollei prinssi ole parempi mies, ja jollei hän itse osaa eroittaa
oikeaa väärästä, niin on hyvä, että saadaan tietää se, ennenkuin on
myöhäistä. Mitä minulle tahdotaan tehdä? Minä olen vapaa ja oma
herrani."
"Sen tulet itse näkemään, nuori itsepäinen mies", kuiskasi kaniikki
huolestuneen näköisenä "Olen pahoillani puolestasi, koska olet
maanmieheni, ja rehellisen enosi vuoksi, ja senvuoksi, että autoit
meitä niin ketterästi sekä maalla että merellä. Mutta sinä lennät,
Jumal'auta, kuin hyttynen tulta kohti. -- Ah niin, nuoruus ja viisaus
eivät seuraa toisiaan."
He tulivat nyt kaupunkiin ja pysähtyivät suuren veljeskunnantalon
pihalle, missä hengelliset herrat pian laskettiin salaiseen
keskusteluun prinssin kanssa.
Sven Tröst istui illalla juomapöydän ääressä aseenkantajien huoneessa,
kertoen kovaäänisesti nuorille sotilaille, mitä hän luuli prinssillä
olevan mielessä ja miten tyhmää oli hakea apua vierailta. Samassa astui
sisään kamaripalvelija ja käski häntä prinssin nimessä heti seuraamaan
itseään.
"Minne?" kysyi Sven Tröst. "Sen tahdon kuitenkin ensin tietää."
"Prinssin ja hänen neuvostonsa luo, tänne veljestön saliin."
"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se
kelpaa", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan
astunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin.
Täällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja,
joiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä
molemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme
ei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät
huolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat
katseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä
oli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä
seurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme.
Aseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti,
tarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken
ja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: "Olen kutsunut sinut tänne,
vapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni
läsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama
viikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi
saattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla.
Pidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden
tunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka,
jota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on
kerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun
kuningashuoneen puolustukseksi." Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle
aseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa.
Sven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta
hehkuviin kiitollisuuden sanoihin. "Mutta", keskeytti hänet prinssi
vakavana ja melkein tylysti, "tästä hetkestä saakka täytyy meidän
erota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo
pitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt
oikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen
ja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan."
Sven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin
kunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa
kaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja
kalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet
näyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään,
ja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan.
Mutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan
häntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän
nosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen
ja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia.
Katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin,
missä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula
loistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.
"Sinä täällä", huudahti Sven Tröst tointuen. "Mitä tämä merkitsee?
Missä on oma satulani?"
"Vanha riippuu tuolla naulassa", vastasi Arvi. "Mutta armollinen
herrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka
riippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme
suuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua."
"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni", vastasi Sven Tröst heittäen
rahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. "Hänen
suosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt
minua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa
täältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No
niin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja
en ota vastaan." Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista.
-- "Hyvästi vanha Arvi", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi
vanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. "Sinun rouvasi
on kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot
mukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin
mieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona."
"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni
ennakkoluuloa ja taikauskoa", vastasi vanhus, "ja tahdon uskoa
häntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan,
katsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen
kynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen
uskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori
herra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen
lahjan."
"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja.
"Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa
voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa
vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu
helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse
sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää,
enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai
mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, -- hyvä! Vartioi
nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas
mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä?
Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt
uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja
maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä
olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala
olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos
Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin
itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.
* * * * *
Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei
hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja
kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan
Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin
tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan
keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta,
siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut
kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista
myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia
vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen
langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen
ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun.
Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut
uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan
neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa,
joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain
näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli
kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin
vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä
olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen
suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi
paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen
pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen
vieraalla asevoimalla.
Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst
osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä
varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista
oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin
huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan
häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.
Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka
hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita
väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen
nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden
Tanskalle.
Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli
joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi
elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä
osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista
hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut
Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen
ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen,
-- tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan
yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, -- oli hän
kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja
taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä
suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän
ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan
ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen
yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä,
saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.
"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä.
"Oikein!" -- Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä,
salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei
kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja
pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä
kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja
veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta
kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää",
jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri,
jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä
ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen
tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa,
että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita
vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit
olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma
herransa ja päänsä?"
Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä
kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli,
lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli
viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä
nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella
Stig Antinpoikaa -- se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa
sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin
keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin
isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi
hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun
päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti
kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi
hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi
tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi
Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että
hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän
luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille
hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa
ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja
rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden
ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski
tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse.
Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä
mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven
Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein!
se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut
palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti
hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä
sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne
tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi
kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa
sydänvertasi."
"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki
nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen
puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan,
lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri,
ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut
meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät
meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta
ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa
kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa
enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan
kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin.
"Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen
vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni!
Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava,
mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein
samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän
päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja
roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista
metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän
kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä
mukulakiveen.
Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut
kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut
liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi
kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui
hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig
Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään
väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi
sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli
Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän.
Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven
Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä
lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän.
"Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä
antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira,
sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa."
Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois
osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan
kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla
vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin
kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.
Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien
joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan
selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis
Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä
luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä
sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja
toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi.
Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset
ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun
palkkani!"
"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!"
sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta
pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se
koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on
pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä
pelastaa teidän sielunne --"
"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut
itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen
korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani,
palkkani, te saatanat! tai" -- hän vaikeni uhaten ja hampaitaan
kiristäen.
"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!"
sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen
hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla
vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja
pahoihin töihin."
Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli
Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan
läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta
sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän
raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset
parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa.
Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja
muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti
olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät
auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän
näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään
ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa,
pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun
ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia -- nyt
sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin
sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin.
Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten
kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei
voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa
läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten
pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja
liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani,
palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan
vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän
tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin
ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden
koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän
tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan,
aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen
katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.
"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt
minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata
silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa.
Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun
tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke
Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman
kellonsoittoa ja hautajais-menoja.