Lähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla,
sijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä
markkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä
elokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin
linnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton
lanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen
ritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja
keisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä
ratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan
naurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten
asemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa,
näkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi
huomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi
Oton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen
pakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä
kanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi
kuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen
poika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme,
joka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi
komeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti
kehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa
iloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa
ajatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään
välittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle
vaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan
Tanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä
niin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei
edes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia
tilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja
vakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin
läheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan
ja käytöstään. "Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!" kuiskasi Sven
Tröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli
tullut tuttavalliseksi matkalla. "Hän tulee riivatuksi kuin isänsä,
paitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta
viekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon
parempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä
mitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa
siihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä
prinssi onkin hieman viekkaampi."
"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen", vastasi
laalantilainen, "ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin
panna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta
kuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa,
niin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme
ja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle
ikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan."
"Sen sanon minäkin", sanoi Sven Tröst. "Mutta mitä apua voi hän
luulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta?
Ja hurskas suurmestari -- hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa
kuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille
näyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa
itseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon
tekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin
uskollisiin miehiin."
"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä", vastasi
laalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. "Mutta olisinpa
iloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä
saksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen
kuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan
maalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui
kuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua
sydänjuuria myöten."
"Niinpä juuri", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. "Saatpa nähdä,
että se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin
Soröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja
Kristofferinpojat paholaisen valtaan."
Nyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa
vuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.
Kun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen
jollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti
metsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli
senvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten
palvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli
heidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. "Vai niin, herra veljeni
lähetystö!" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. "Teille
on nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?"
"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari", vastasi Sven Tröst.
"Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa
ajatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne
hautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen."
Prinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen
aseenkantajaa terävällä katseella. "Sinä et tule käyttäytymisen
koulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä", sanoi hän hillityllä
kiivaudella. "Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä,
olisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan
vastauksen tällä älyttömällä piiskalla." Hän läimäytti samalla
metsästysruoskallaan. "Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt;
kuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä
happaman näköiseltä, maamies?" jatkoi hän iloisella äänellä. "Minä en
pidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia
onnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita
hiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se
tapahtui?"
"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra
junkkari", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. "Pyhän Antin
päivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia --"
"-- nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui
toisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä", keskeytti hänet prinssi
kevyen leikillisellä äänellä. "Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni;
se on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai
tahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi
tai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? -- Sen tempun
voin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se
reipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua", jatkoi hän.
"Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä
vielä kerran kiitän häntä."
"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari.
Senjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville
marskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan -- ja se oli
viimeinen."
"Se on totta, hän on muuttanut puoluetta. Katsokoon itse, mitenkä hän
sitä tekoa puolustaa", sanoi prinssi vakavana. "Siitä voi kyllä tulla
pulmallinen seikka hänelle, jos vain lehti kääntyy. Mutta te siellä
kotona teette hänelle väärin. Viisas mies, kuten Stig Antinpoika,
tietää aina mitä tekee. Hän osaa kyllä vastata puolestaan, kun aika
joutuu."
"Onpa tosiaan aika jokaisen tanskalaisen osoittaa kuka hän on ja
vastata nimestään", huudahti aseenkantaja innoissaan. "Jollette nyt
seuraa meitä, herra junkkari, auttamaan rohkeata veljeänne pelastamaan
maata ja valtakuntaa?" -- --
"Kenen luulet minun olevan?" kysyi prinssi nauraen. "Luuletko minun
olevan satujättiläisen, jolla on puoli miljoonaa käsivartta? Ei, jos
veljeni tahtoo tehdä ihmetöitä, anna sinä hänen koettaa onneansa ja
pitää yksin kunnia. Onhan hän vanhin ja viisain, ja hänethän tahdotte
siellä kotona kuninkaaksi. Minä tahdon nähdä hieman maailmaa ja oppia
jotakin. Sota ja valtiotaito ovat myöskin asioita, joita täytyy oppia;
mutta kaikki vaatii aikansa, ja huomenna on myöskin päivä. Aikanani
voin kyllä tehdä itseni narriksi ja mitellä voimiani suuren kreivi
Gerhardin kanssa --"
"Kutsutteko tekin häntä suureksi, herra prinssi? Luulin hänen olevan
sitä ainoastaan saksalaisen suussa."
"Ellei hän ole sitä juutilaistesi suussa, on hän sen pian näyttävä
teille", vastasi prinssi nauraen. "Mutta mikä oli kuuluisa nimesi?
Enhän saanut kuulla sitä."
"Mitä kiitokseen tulee, niin uskallan olla eri mieltä urotöistä ja
odottaa toistaiseksi. Muuten on nimeni Sven Tröst."
"Vai niin, nimi kuuluu kyllä hyvältä, mutta se on kai vain
haukkumanimi, joka on annettu sinulle pilalla, teidän kohteliaan
tapanne mukaan siellä kotona."
"Niin antoi isäni hyvässä toivossa kastaa minut", vastasi aseenkantaja
närkästyneenä. "Kuitenkin Herra tietäköön, että minulla on ainoastaan
vähän lohdutusta vielä. Kun kerron maanmiehilleni, kuinka kevyeltä
kannalta otatte maan suuren hädän ja kurjuuden, eivät he myös varmasti
odota suurta lohdutusta teiltä, jalosyntyinen junkkeri."
"Taaskin juutilaista kohteliaisuutta", vastasi prinssi ylpeästi
hymyillen. "Tahdot varmaankin saada minut unohtamaan kuka olen,
kurittaakseni sinua hienon kasvatuksen puutteesta. Olet kai oppinut
ratsastamaan. Näytä minulle nyt taitoasi. Ratsasta neliä jahtikeihääni
kantaman ulkopuolelle -- ja ole huomenna takaisin siellä, mistä olet
tullutkin. Tietääkseni olette te valmiit täällä. Kun kerran uudelleen
tapaamme, saamme nähdä, kuka parhaiten vastaa nimestään." Näin
sanoen nyökäytti prinssi hänelle kokolailla lempeästi jäähyväisiksi.
Sven Tröst tervehti häntä salaisella suuttumuksella karauttaen
nuolennopeudella hänen ohitsensa puiston läpi.
"Kuka on antanut teille tuon juutilaisen härkämullikan johtajaksi?"
kysyi prinssi kääntyen laalantilaisen palvelijan puoleen, joka ratsasti
lähinnä häntä, sama jonka kanssa Sven Tröstillä oli tapana jutella.
"Oma herttuamme, teidän herra veljenne, ylpeä junkkari", vastasi
laalantilainen. "Ja se täytyy meidän myöntää, ett'ei hän olisi voinut
antaa meille reippaampaa johtajaa, niin nuori kun hän onkin. Hän ei
ole koskaan neuvoton ja pelkää yhtä vähän tapella kuin lausua julki
ajatuksensa."
"Sepä vasta on Sven Tröst, jolla on sekä nokka että kynnet", sanoi
prinssi pilkallisesti hymyillen. "Mutta lohdutuksella, jota tarvitsette
siellä kotona, täytyy olla pää nokkana ja jotain muuta kynsinä kuin
lyhyt miekka."
"Meidän oikea toivorikas lohdutuksemme ei ole ilman päätä, herra
junkkeri", vastasi laalantilainen "eikä häneltä Jumalan avulla tule
puuttumaan myöskään aseita ja avustusta, sillä lähinnä Herraamme ja
pyhää Knuutia, on teidän jalo herra veljenne kaikkien tanskalaisten
toivo ja lohdutus."
"Oletpa nopsa mies. Mikä on nimesi?"
"Knuut Låle, jalosukuinen herra; ja toivon ettei hyvä pyhimyskaimani
ota kättänsä pois minusta eikä maastani ja kansastani, koska hän
kuitenkin on lähinnä peräsintä Herramme luona."
"Sinäpä olet vahva uskossa, maanmies; siinä olet oikeassa", sanoi
prinssi hymyillen samalla pilkallisella tavalla. "Jos kaikki olette
sitä uskoa, ei maalla ja valtakunnalla ole mitään hätää. Pyhä Knuut
oikealla sivullaan on veljeni kyllä selviytyvä kaljusta kreivistä,
kuten häntä kutsutte."
"Ah, jospa se olisi pyhän Knuutin ja Herramme tahto, nuori herra!"
huudahti laalantilainen. "Silloin olisi yhdentekevää, vaikka te ette
olisikaan samaa mieltä."
"Ei, mutta katsoppas vain!" huudahti prinssi vakavana, katsoen
tarkasti Knuut Lålea. "Luuletko ymmärtäväsi, koska tarkoitan totta
tai ei? Luuletko, että pidän pilanani pyhää Knuutia? Pidätkö minua
kerettiläisenä?"
"Ei, Jumala varjelkoon, nuori herra; mutta tuskinpa uskotte pyhään
Knuuttiin yhtä vahvasti kuin minä. Muutoin ette ajattelisi matkustaa
keisarin kartanoon sensijaan että tulisitte kanssamme kotiin auttamaan
rehellistä veljeänne hallitukseen."
"Mutta mitäs sanot maanmies, jos juuri pyhältä Knuutilta olisin saanut
toisen tehtävän, kuin mitä sinä ja nokkaviisas Sven Tröst minulta
vaaditte? Voitko tietää, ettei maan suurella suojeluspyhällä ole
jotain muuta suunnitelmaa minuun nähden, jota sinä tai ne kaikki muut
narrit eivät voi uneksiakaan? Katso minua!" jatkoi prinssi ylpeällä
katsannolla. "Etkö voi nähdä pyhän Knuutin sinettiä ja nimimerkkiä
otsallani? Ne ovat taivaalliset kirjeet, joita nykyään kirjoitetaan
sitä tietä, ymmärrätkö?" Näin sanoen kannusti hän hevostaan ratsastaen
edelleen, antautumatta enempää laalantilaisten kanssa keskusteluun.
Aikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin
hovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla
Saxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven
Tröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi
Valdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. "Hm, tyranni
pistää heissä kuitenkin kaikissa esiin", mutisi hän. "Sellaiset herrat
tuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea
jalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa
aurinkoa ja kuuta kehdossaan."
"Mitä on tapahtunut, maanmies?" kysyi kaniikki. "Eikö linnassa ole
osoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?"
"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme
täällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin
hänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka
kantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian
häpeäpaalu."
"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?" kysyi rovasti
Gerlack pilkallisella äänellä. "Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen
ruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi
vanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen
mielipiteen valtioasioissa kuin sinä."
"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä", vastasi Sven
Tröst katkeruudella. "Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että
minä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja
koirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme,
uskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat
harmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että
Ebbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa,
ritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan
mestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja
panssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran
ollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian
ja vapauden puolesta."
"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani", keskeytti
hänet rovasti. "Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat
käsissään meidän aikakirjoissamme."
"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa
uuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa",
vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja
jälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos
kunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka
viimeksi kaatuivat Dannevirken luona."
"Niiden joukossa et sinä ollut", sanoi rovasti. "Enkä myöskään puhu
niistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon."
"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon", vastasi aseenkantaja
erittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. "Mutta minä
seurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä.
Saksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu
suojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa
osaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia."
Rovasti vaikeni purren huulensa yhteen. "Elä puhu niin kiivaalla ja
ylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni", sanoi kaniikki, "eläkä koskaan
unohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus
ei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on
voinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme
kohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko
maailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat,
vapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta."
"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta,
niin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla
lahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on
samaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä,
etenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä
uskollisia alamaisia kuin eläimiä."
"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei
itsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan
herrana?" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. "Jos Haldin ja
Björnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea
ihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse
itseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä
tästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan
maanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän
on kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan."
"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan
joka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut", vastasi aseenkantaja
ylpeästi. "Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos
hän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn
minä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi
sieluksi, joka ei voi kuulla totuutta."
"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori
uskalikko, tiedätkö sen?" kysyi rovasti.
"Ei vielä", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Sen, joka tuomitsee minua
majesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin
on laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta
myöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman
lakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä,
jota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte
myöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa."
Rovasti vaikeni kalveten.
"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi",
kuiskasi kaniikki. "Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme
Saxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin."
"Olkaa vain levollinen!" vastasi aseenkantaja puoliääneen. "Luulenpa
tuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon
vastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai -- jos mieluummin niin
halutaan -- miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä
vastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani."
Tämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven
Tröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä
katseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä
mitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.