Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä
katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli
sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen
Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä
kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden
puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu,
luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta
sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman
poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin.
Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi
Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea
sielumessuja hänen autuudekseen.
Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto
Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä
talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa
Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi",
se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen
herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi
selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen
kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä,
samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla
verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin
maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin
kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi
voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue
kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja
hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi
antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa.
Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku
ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti
erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto
kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota,
huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen
oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja
Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää
kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen
surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat
vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko
tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet.
Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia
Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista
orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa.
Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen,
mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi
hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä
asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta
makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut
sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan
ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta
kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan
iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä
erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta
hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.
Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena.
Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut
hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen
leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi
kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.
Oli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin
ja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne
jo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta
paljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän
läpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen
suru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan
lausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa
kuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton
ja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin
ankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin
hänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät
niin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin
ääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten
selästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo
laskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean,
tummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa
eräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen
kuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan
salaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa
soihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien
välissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka
alla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen.
Prinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän,
vanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä
haudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi
uudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea
asemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun
päätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä
taas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä,
mutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin
kaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt
sisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka
oli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen
kapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa
rikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän
seuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta
ulkomaalaiselta. "Uutta rohkeutta, Sven Tröst!" kuiskasi aseenkantaja
itselleen. "Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä."
Näiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä,
oltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon
ohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun
Esbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein
lauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli
voimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan
suuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat
cisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista
ruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla
virrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän
surumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja
ajatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja
kukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin
tuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan
menneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan
hautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka
pian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite
sekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen
korkeuden katoavaisuudesta. "Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä
tuoden hänen jälkeensä", kuiskasi hän itsekseen. "Vanha Arvi oli
oikeassa -- Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."
Kulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin
keskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille,
missä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin
ympärille, laulaen matalalla äänellä "Misere Dominen", kuolleen
kuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen
kirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa
arkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen
korotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta
hän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta,
kehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla
täyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan
hiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin,
muistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen
uskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan,
ja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta.
Senjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin
taakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun
nyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa
arkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa,
paisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin
sanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla
ajatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren
piispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin,
nosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen
kuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen
huuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon,
seisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei
saattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä
tuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: "Rauha ja
armo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan,
tai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!"
Että nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan
nuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja
kun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle
Neitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas
toiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.
* * * * *
Ennenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista,
palatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija
aseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä,
haluavan puhutella häntä.
"Se on minulle vastenmielistä", vastasi prinssi, "en näe häntä
mielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen
isäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren
miehen korvissa -- mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua.
Anna hänen tulla."
Marski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa
huoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin
olevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen
luostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella
riippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista
kokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle
ja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli
kääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi
uudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen
vakavasti ja nyökäyttäen päätään. "Vai niin, oletko sinä täällä",
sanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan
ystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. "Minä olen sinulle
kiitollisuudenvelassa", hän sanoi. "Tiedän sen, mutta kuinka suuri
velkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet
pelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa.
-- Katso tätä miestä!" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. "Olisipa
minulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan
hyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän."
"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi",
vastasi Sven Tröst. "Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä
siitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja
saadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut
teidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin
palvelijani -- en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa
elävänä."
"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei
ollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan", keskeytti hänet prinssi,
hienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. "Elävältä
poltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen
verivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän
paloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni
kuolemaan."
"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt,
kuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte
sydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä,
ja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa;
siksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi.
Käskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan
kruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan,
sanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen
vihollisilleen."
Prinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä
kasvoja "Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No
niin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta
ja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja
kansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin
näet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua."
"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan
omasta halustani ja kunnian vuoksi", vastasi nuorukainen ylpeästi ja
rohkeasti. "Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua
siihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa.
Mieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin,
joka voisi olla maalle ja teille hyödyksi."
"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin
maksaa hieman palkastasi edeltäpäin", sanoa prinssi katsoen häneen
lipeän päättävästi. "Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin
anna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni
kanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona
Brandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried
odottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan
riippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi,
ynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden.
Te saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi
Gerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun
toivon."
"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi", vastasi Sven
Tröst. "On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun
ymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte
minulle. Onko teillä muuta käskettävää?"
"Ei!" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas
kaikui luostarieteisen läpi kirkosta. "Mene marskin luo, hän antaa
sinulle lähempiä määräyksiä -- matkusta Jumalan nimeen!" lisäsi hän
lempeämmin, "ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera". Näin sanoen
viittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin
ensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle
pari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin
sydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin
tuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti
vaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.
Sven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin
kasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari
Vitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo
rohkeat sanat hänen isästään. "Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan
unohda", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti
tervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi
oli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa
selässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua
ratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat
reippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi
apotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti
jäähyväisiksi.
* * * * *
Oli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja
Fennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa.
Sven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei
tahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta
marskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle
Kolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin
ihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen
takaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat
vahingoittumattomina nummella.
"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra
præpositus", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään.
"Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!"
Rovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä
konkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.
"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat", sanoi Sven Tröst,
pudistaen veden itsestään kuin villisorsa. "Nyt meillä on kova maa
hevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän
murtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta
ja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä -- olin vähällä sanoa --
pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti."
"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti
turha, nuori mies", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. "Ne eivät
ole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä
pelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus.
Jollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle
niistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni,
en voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen
Herran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan."
"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua,
kunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?"
kysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.
"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää
temppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni."
"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin
jauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä
on jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa,
erittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa."
"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään
hurjalta!" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen.
"Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun,
olisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä
vilustun tämän aamukylvyn jälkeen."
Ratsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin
pian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin
rajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen
kalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja
mukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää
kurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen
rajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia
ratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.
"Katsokaa", huudahti Sven Tröst. "Varmaankin he ovat ritari Hartvigin
väkeä."
"Gerhardin verisiä kätyrejä!" huudahti kaniikki pelästyen.
"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei
varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."
"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki
pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä.
"Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan,
sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä
aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera
edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen
kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä
takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa,
mutta nuorta uskalikkoa -- häntä kai emme koskaan enää näe. -- Herramme
palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa
häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan
maailmaan kuin mihinkään muuhun."
Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti
rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen
halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä
ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä
alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista
pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka
kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema
tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen
seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän
takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti
yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen,
jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella.
Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa
holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin
miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes
ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin.
Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen
hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se,
joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus
tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin
määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin
hattu olisi jälleen ehjä."
"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi
kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja
kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä
lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen
hatun vuoksi."
"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta
hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan
tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän
neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."
"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään
palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri
ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja
omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."
"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En
vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin",
jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä
kerran pyhimys -- jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa.
Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa",
lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa,
näyttäisivät asiat pahoilta."
Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä
oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat
hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä
asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin
suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden
tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella
suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta
asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried
oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne;
hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta
"Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin
rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan
häntä.
Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan
tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.
"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa,
voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi
vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi
vakavan näköisenä. -- "Mitä merkitsee Dei gratia?"
"Jumalan armosta", vastasi rovasti. "Niin paljon latinaa ymmärtää kai
yksinkertaisinkin maallikko."
"Ja Domicel Dan?" kysyi asemies edelleen. "Se on kai tohtorilatinaa.
Merkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa
tulevansa siksi?"
"Prinssi Oton sinetti!" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden
kädellään takkinsa taskua. "Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies,
missä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti.
Minulla ei ole sitä -- Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme
turha."
"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne
matkalla", vastasi asemies, "ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä
meriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa
minulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä
tehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen."
"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se
esiin!" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. "Anna se tänne!
niin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä
vähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut
itseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin
minä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria
eli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole
tullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan
armosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua
itseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on
sinulla sinetti?"
"Tässä, korkeasti oppinut herra", vastasi asemies ojentaen rovastille
pyöreän metallisinetin. "Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen
merkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja
nimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä
narrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla
hänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei
toki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin --"
"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!" keskeytti hänet
rovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. "Mitä sinä
kokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa
ritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja
olemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina." Molemmat vaikenivat
nyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen
seuraavana päivänä tärkeää matkaa.