Nyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä
vanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia.
Kuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen
Holsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli
puolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana
lempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan
ja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat
ylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin
vaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin
saksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle
panttiherralle.
Jo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut
poissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun
metsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt
tehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen
suurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka
kreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet
muutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin
myötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa
maassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi
kuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta,
joka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta
oli vajonnut "Mitä hän nyt täältä tahtoo?" sanoi eräs vanha porvari
joka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden
keskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. "Jos
hänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä
ja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä
pyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen
kerjäläisen."
"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön,
kuollut jo aikoja sitten", mutisi eräs pikinuttu. "Hänen autuaan
veljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein
tuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä,
on jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään.
Mutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan."
"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine
hovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä,
aivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa
jotakin kaikella tällä komeudella?"
"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma",
vastasi toinen katsellen lautalle. "Hän tarkoittaa, että on hauska
laskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä
vierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on
toinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on
toisen arvoinen."
"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri", huomautti ensimäinen.
"Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina
paksumpaa kuin --"
"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä", keskeytti hänet
merimies kuivasti hymyillen, "eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha
minut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä
voimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä.
Kreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan
antaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään."
"Kuolema ja kirous, toveri", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen.
"Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme
ympäri ja paljastakaamme päämme."
"Lempo sen tehköön", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta,
sillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen
hovimiehiään.
"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne
tulee tänne", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti
vastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa
hoviseurueesta noudatti. "Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet
kaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu."
"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi", vastasi vanha porvari syvään
kumartaen. "Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka
onni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole
unohtava hänen nimeänsä."
"Tuosta minä pidän, mies", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä.
"Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä
rakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä.
Olette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon
hänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen."
"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten
lieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni,
että teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että
ennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun
hän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!"
"Niin, siihen voitte luottaa", vastasi kreivi totisesti ja melkein
vapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan
punaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.
"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset
aikeet, niin kauan kuin niitä kestää", kuiskasi porvari töykeälle
merimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli
ratsastanut tiehensä. "Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra,
sitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin,
täytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se
yleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä
ketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä,
voisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman
hänen valtimoaan." Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen
näköisenä.
"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib", sanoi merimies, "mutta jos te
tahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain
ylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe;
mitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran
olen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty
kuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se
puri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin
sille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan."
"Katsokaa, katsokaa!" huudettiin nyt. "Tuolla nousevat he maihin
kuninkaan kanssa."
"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?" sanoi eräs vanha vaimo. "Vai
kunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?"
"Niin senhän voi ymmärtää", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen
kerjäläinen. "Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin
joku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä
kuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka.
Hurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä
juomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista
rehellisyyttä?" Ja nyt huusi hän: "Hurraa ja eläköön kuningas!" kunnes
hän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi
samaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen
tervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas
katseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota
viedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää
jäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.
"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?" huokasi eräs
katselijoista tehden ristinmerkin. "Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä
tahtoisi vaihtaa hänen kanssaan."
"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja
juoma, vaatteet ja kengät", sanoi kerjäläinen. "Me kerjäläiset emme
koskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja
kaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan
asukkaat huutaisimme hurraata -- hyi hitto! eikö silloin sydän
hyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta
ja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt
kertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo
niin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen."
"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa",
sanoi toinen. "Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän
viimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä
Jumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä
ei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen
silmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä
ollut kuolonkaihi."
Kansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi
Juhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella
ja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei
sairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa
kohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja
pyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan
avonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen
mielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi
marskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan
valtakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren
kullatun vuoteen yläpuolelle.
"Vai niin, minun juhlavuoteeni!" mutisi Kristoffer nähdessään komean
vuoteen. "Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen
palveluksen, herra veljeni?"
"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja
terveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti", vastasi kreivi
Juhana. "Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja
olkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin --"
"Kuin omassa linnassani", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti
nauraen. "No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki
mitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki
jalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden
tämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja
kiitän."
Näin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään
vuoteelle. "Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni", jatkoi hän
hetken vaiettuaan. "Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa
hautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin --
teillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani -- Haa, oikeinko
minä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen
kirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!"
"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni", vastasi kreivi
Juhana lempeällä, säälivällä äänellä. "Jospa tietäisitte kuinka syvästi
se minua surettaa."
"Kirjoita drotsi", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa
suonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle,
joka huolestuneena pudisti päätään. "Kuuntele ja kirjoita sitten.
Kirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta
velipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: -- Kaupungin kerjäläisten
hurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen -- talonvuokrasta
omassa linnassani -- ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni
-- synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta -- vahakynttilöistä
ja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja
vakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä
vuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita
edelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen
ruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta
lunastaa sen ja suo sille haudan. -- Kas niin, oletteko tyytyväinen
tähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia
lisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?" -- Rikkiraadeltu
sääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan
tukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi
tuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka
enemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.
Vanha marski polvistui hänen vuoteensa ääreen itkien katkerasti.
"Onneton veljeni Kristoffer"! huudahti kreivi Juhana ankarasti
liikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. "Sinun onnettomuutesi
on suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki
maailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun
Kristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa?
Tahdotko tehdä minusta paholaisen?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahti kuningas nousten
nopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. "Olitko itse
murhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa
ryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa
hiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri
toteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä,
näytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata
minut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä
veljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi
ja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin
iloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä
katsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni
kuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha,
ha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi -- sinä olet saatana."
Kreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui
tajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta
sairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. "Näetkös marski", huudahti
hän, "minä en kuitenkaan ollut huonoin, -- lempeä veljeni Juhana
on tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla
rohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni."
Marskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin
äkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai
suuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin
huonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken
avun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut
kuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin
olisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui
Nyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi.
Kuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää,
kivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella
kuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa
lepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton
halveksumisen hymy.
Vanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa
ääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa
jalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos
ja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat,
joiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat.
Aamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan
henkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia
pappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia
harmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta
jälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin
tällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat,
vanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan
monstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä
armonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla
viimeisessä taistelussa.
Kun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja
välinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.
"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?" kuiskasi hän
vanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. "Vai
olenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö
ole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko
myöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?"
Isä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja
parannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia
kuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen
yksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään
ja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.
Kun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun.
Hän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. "Nyt riittää jo sitä lajia",
keskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. "Kiitoksia,
munkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä
lupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy
hatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!"
Vanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran
näköisinä ja poistuivat.
"Kas niin", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka
seisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, "nyt olen pessyt
käteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen;
nyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar
Seier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin
paljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän
maailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää
tai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm.
munkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen
untuvat. -- Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana
laitos!" jatkoi hän väsyneellä äänellä. "Enhän sentään liene elänyt
paljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine
hävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että
saatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri,
sinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani", tässä
kääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä
silmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. "Katsele nyt isäsi esimerkkiä
ja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos
kaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi
ja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi
on viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri
kuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen
hetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja
viekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin.
Täällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija
hurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten
tahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä
huoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin
isäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi.
Jos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana." Senjälkeen hän
kääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää
kättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen
hiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi
Nyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas
heittänyt henkensä.
Kun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta
hänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan
kuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa
sukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa
sille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle
nousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen
huhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin
kavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut
kuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen
herrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin
kreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei
kuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.