Ålholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa
Saxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja
peltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala
Nystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan
nähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu,
vahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan
muinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän
paksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni.
Se oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt
sen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi
omisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin
talonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara
saksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.
Oli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja
itäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin
metsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin
yläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen
laskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä
hevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra
välissään, ratsasti sisään linnanportista.
"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen,
hurjan surullinen ilme katseessaan.
"Eikö tämä ole Ålholm, minun oma kuninkaallinen linnani?"
Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla
kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita
puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.
"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa.
"Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi.
Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan
kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.
Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui
rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset
kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen
elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että
sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät
nyökäyttivät vaieten toisilleen -- ja kantoivat hänet parvekesaliin,
jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus
valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä
varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven
sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan
vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita,
näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään
pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa
olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli
viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta
päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä
tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle
pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!"
mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"
Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan
saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen
pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen
ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen
merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat
he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta
vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.
"Tornivankilassa -- elinkautisvankina, -- ja omassa linnassani",
mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa -- hm, että minut täällä
murhattaisiin -- hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa,
kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen
luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei
minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon
järjestys hänet kutsui -- siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut
tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään -- teko ainoastaan on jotakin.
Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi
vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla --. Minä hullu, joka
luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän
minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen -- haa! niinkuin
panttijuutalainen -- kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi
liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä
rikki kerjäläisen -- jakaa saaliin serkkunsa kanssa -- niin juuri! --
minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä
olin hutilus sinuun verraten -- Sinä olet minun mestarini. --"
Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen
pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja
kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin
kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja
sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön
vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa,
mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta,
hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin.
Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja
hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien
lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja
voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen
vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan
tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle
pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä,
nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä
ihminen? vai -- vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä,
tuskin kuuluvalla äänellä -- "vai kuollut kidutettu drotsi."
Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi
ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti
muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan
väsymyshorrokseen.
Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla,
ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana
vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi
kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa
päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti.
"Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä?
-- Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää -- Ja nyt
jo pari vainukoiraa täällä? -- No hyvä, anna vahdin viedä heidät
ritarisaliin."
Vartija poistui. Päällysmies astui linnan saliin, mihin vanha marski
Vendelbo saatettiin, neljän asestetun sotilaan saattamana.
"Kuka te olette? Mitä te tahdotte minusta?" kysyi saksalainen
käskynhaltija ankaralla äänellä, välttäen levottomana vanhan
sotapäällikön tuikean katseen.
"Tanskan kuninkaan drotsi ja marski", vastasi Pietari Vendelbo
tyynen arvokkaasti, katsoen häntä lujasti silmiin. "Teidän herranne,
kreivi Juhanan, suojeluskirjan nojalla, vaadin minä, että herrani ja
kuninkaani loukkaamaton persoona heti paikalla saatetaan vapaalle
jalalle." Hän ojensi nyt kreivi Juhanan onnettomalle kuninkaalle
antaman suojeluskirjan, ja linnan isäntä tuijotti suuresti
hämmästyneenä kirjeeseen ja suureen sinettiin "Sitäpaitsi vaadin minä
herrani ja kuninkaani nimessä", jatkoi marski, "että te viivyttelemättä
luovutatte meille kahleissa ja raudoissa molemmat rohkeat majesteetin
rikkojat".
"Te näette hämmästykseni, herra marski", vastasi päällysmies
kohteliaalla äänellä, luettuaan ensin hitaasti kirjeen. "Minä en
ymmärrä sanaakaan siitä mitä puhutte. Tästä kirjeestä näen tosin, että
olen velvollinen osoittamaan teidän herrallenne ja kuninkaallenne
kaikkea kunnioitusta ja avunantoa, jos hänen armonsa suvaitsisi pyytää
täältä kyytiä tai muuta apua matkalleen. Mutta kun minulla ei ole ollut
kunniaa ja onnea nähdä hänen kuninkaallista armoaan, en ymmärrä mitä
tarkoitatte hänen vapauttamisellaan, ja yhtä vähän ketä majesteetin
rikkojia vaaditte luovutettaviksi."
"Verrattoman häpeällistä", mutisi marski tanskaksi polkaisten
lattiaan. Mutta hän huomasi samalla linnanpäällikön antavan vartijalle
merkitsevän viittauksen ja malttoi mielensä. "Sallikaa sitten, että
ilmoitan teille asian", sanoi hän saksaksi. "Minun kuninkaani on täällä
linnassa luultavasti jossain teidän vankitorneistanne. Tänä aamuna on
kaksi roistoa ja murhapolttajaa raastanut hänet tänne; heidän täytyy
myös olla täällä, olen seurannut petturien jälkiä portille asti.
Konnantyö on tehty. Ei maksa vaivaa salata sitä."
"Kuolema ja kirous, herra marski", huudahti linnanvouti astuen askeleen
taapäin, käsi pitkällä miekallaan. "Teidän kertomuksenne kuninkaan
ryöstämisestä, aivan kuin hän olisi ollut jokin ihana neito, tuntuu
minusta narrimaiselta ja mahdottomalta seikkailulta. Minun täytyy uskoa
teidän kulkevan unissanne, herra marski, sillä näin aikaisin aamulla,
ette kai ole saanut humalaa."
"Alhainen roisto!" huusi nyt vanha marski äärimmilleen tulistuneena
ja paljasti miekkansa "Päästä silmänräpäyksessä onneton kuninkaani
vapaaksi, taikka elävän Jumalan kautta --"
"Taikka mitä?" keskeytti hänet linnanvouti kylmällä ivanaurulla,
astuen taaksepäin paljastetuin miekoin, samalla kun hänen neljä vahvaa
sotilastaan hänen viittauksestaan heittäytyi vanhan kiivaan marskin
kimppuun vääntäen miekan hänen kädestään.
"Jos te olette ritari", huusi marski, "niin taistelette kanssani
ja annatte jumaluuden ratkaista välimme. Minä julistan teidät
pelkurimaiseksi konnaksi, jos kieltäydytte."
"Sellaiselle julistukselle saatan minä nauraa", vastasi päällysmies.
"Kunniani puolesta ei minun tarvitse koetella voimia vanhan voimattoman
mielipuolen kanssa."
"Toimitteko tässä omalla vastuullanne, vai herranne käskystä, kurja
roisto", huudahti suuttunut marski, luoden häneen halveksivan katseen,
sillävälin kun sotilaat sitoivat hänen vapisevat kätensä.
"Siitä en ole teille vastuunalainen", sanoi päällysmies
välinpitämättömästi pistäen pitkän miekkansa tuppeen. "Minä toimin
täällä sen arvon ja vallan nojalla, joka on minulle uskottu. Missään
ei minua ole määrätty kuuntelemaan vanhan miehen haukkumasanoja ja
tahdon vastata teoistani, herra marski ja drotsi, vaikkapa edustaisitte
kuningas Kristofferin koko neuvostoa ja lisäksi sotajoukkoa. Viekää
hänet torniin."
"Oman herranne ja ruhtinaanne nimessä, ihminen, kuulkaa minua!"
huudahti nyt marski nostaen sidottuja käsiään. "Jos ette voi, taikka
tahdo vapauttaa onnetonta herraani omalla vastuullanne, niin vaadin
vapaata poistumista täältä teidän herranne luo. Jos kreivi Juhanan
lempeys ei ole vääryyden ja julmuuden teeskennelty naamio, on hän
kuuleva minua. Jos hän on osallinen siihen, mitä on tapahtunut, niin
ei hän ole mikään ritari eikä kunnian mies. Jos kurja valtiollinen
suunnitelma on silmänräpäykseksi viekoitellut hänet olemaan osallinen
niin kunniattomaan tekoon, tarvitsee minun ainoastaan mainita hänen oma
korkea syntyperänsä, jotta hän halveksisi yritystä, joka ainaiseksi on
häpäisevä alkuunpanijansa."
"Pois! Hullujen huoneeseen tuo narri!" käski päällysmies kylmästi,
antaen sotureilleen viittauksen, jota raa'at sotilaat näyttivät
tahtovan täsmällisesti noudattaa.
"Inhimillisyyden nimessä!" huusi marski luoden katseen, jonka edessä
soturit väistyivät. "Te voitte murhata minut tässä yhdessä onnettoman
herrani kanssa, mutta viekää minut hänen vankilaansa. Antakaa minun
kuolla hänen kanssaan ja olla hänelle lohduttajana viimeisenä
hetkenään."
"Viekää pois hänet!" käski linnanpäällikkö jyrisevällä äänellä ja polki
lattiaan.
Soturit eivät vitkastelleet enempää, vaan tarttuivat sidottuun ukkoon
ja veivät hänet ovelle. Silloin avautui äkkiä sivuovi, joka tähän asti
oli ollut raollaan, ja pitkä ritarillinen olento astui esiin täysissä
varusteissa ja kypärinsilmikko suljettuna. Se oli sama olento, joka
äsken oli näyttäytynyt kuninkaalle. "Kreivi Juhana Wagrienin nimessä",
sanoi ritari käskevällä äänellä, "päästä tämän miehen siteet. Hänen
puheensa on tosi: Tanskan kuningas on todella täällä."
Linnanpäällikkö näytti erittäin hämmästyneeltä. Hän aukaisi suunsa kuin
aikoisi puhua, mutta vaikeni äkkiä ja kumarsi syvään panssaripukuiselle
ritarille, sillävälin kuin marski hänen viittauksestaan vapautettiin
siteistään.
"Te tunnette minut, linnanvouti, se riittää" jatkoi, tuntematon ritari,
"mikä täällä on tapahtunut tutkitaan mitä ankarimmin. Minä olen varma
siitä, että olette tietämätön siitä. Antakaa heti vangita etuvartija ja
yövahti. Itäisestä tornista löydätte vangitun kuninkaan. Hänet täytyy
heti vapauttaa ja vahvan vartioston saattamana viedä Nyköpingiin.
Se on kreivin järkähtämätön tahto. Hän inhoaa petosta, johon hänet
on tahdottu kietoa. Ei minulle, herra marski!" lisäsi hän kääntyen
Vendelbota kohti, "vaan kreiville olette kiitollisuuden velassa tästä
inhimillisestä teosta, jonka minä hänen nimessänsä täällä suoritan.
Minä en tahdo tulla tunnetuksi, enkä halua kuninkaanne kiitosta.
Mutta te saatte nähdä, että kreivi Juhana lempeä ei vääryydellä kanna
nimeään, ja että hän ei ole unohtanut ruhtinaallista ja ritarillista
syntyperäänsä." Näin sanoen hän poistui pikaisin askelin, ottamatta
vastaan marskin kiitoksia.
Linnanvahti katseli kauan äänetönnä ja ihmeissään hänen jälkeensä.
"Hm. Hm"! sanoi hän itsekseen. "Se on eri asia. Vai tuulee nyt siltä
suunnalta. --? Tämä tuntuu minusta aivan kummalliselta ivanäytökseltä",
sanoi hän ääneen. "Mutta minun täytyy kai uskoa ja tehdä, mitä herrani
kaikkein uskotuin ystävä ja oikea käsi käskee. Miehet, laittakaa
kuntoon kantotuoli! Kaksitoista ratsumiestä nouskoon hevosten selkään.
-- Suvaitsetteko seurata minua, herra marski? Jos tämä ei ole
mieletöntä unta herrani parhaasta ystävästä, tuosta aivan kuin saduissa
esiintyvästä ritarista, jota minun muutamien seikkojen vuoksi täytyy
totella, niin täytyy teidän antaa anteeksi erehdykseni ja epäilykseni
teidän terveen järkenne suhteen. Olen itse vähällä tulla hulluksi
kaikesta tästä." Senjälkeen hän meni marskin seurassa kuninkaan
vankihuoneeseen itäiseen torniin.
Sillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien
pensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan
marskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä
tapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai
meni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi
metsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla.
Toisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin
mieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä
siitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi
marskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko
suljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli.
Kiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta;
mutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän
nousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa
ja muutamia _Aveja_, mutta ei vain marskilta saapunut mitään
ilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi
syvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen
vangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen
nousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä,
vaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:
Kera kuningattaren kuningas pakeni,
Vieraille maille he poistui,
Kaula Maunukselta katkaistiin,
Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma,
Uskottomuus on monen surma.
Juuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua
hakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton.
Se oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden
hevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon
saattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti
hänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle.
Arvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti
sitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi
Otolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin.
Ålholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta
oli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui
Laalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli
valmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä,
sillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria
tuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota
hän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt,
voitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.