Ei varmuus-, vaan kunniavahdeiksi oli rehellinen Pietari Vitfelt
marskin kehoituksesta kutsunut kaksitoista kansalaisistaan vahtimaan
taloa, joka tällä hetkellä oli pidettävä kuninkaankartanona. Nämä
miehet, joista suurin osa oli käsityöläisiä, kuuluivat kaikki
Pyhänkolminaisuudenliittoon, ollen sellaisina luotettavia miehiä, jotka
persoonallisista mielipiteistään huolimatta olivat velvottautuneet
puolustamaan laillista hallitsijaansa. Yllään juhlavaatteet ja
vanhanaikaisilla porvariaseilla varustettuina olivat nämä porvarit
istuutuneet Pietari Vitfeltin kauppaan, jossa hyvinvoipa isäntä oli
antanut asettaa kokonaisen tynnyrin olutta heidän eteensä tiskille.
Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat, jotka luvultaan eivät
olleet edes niin suuret kuin tavallisen ritarin saattue, olivat
Sven Tröstin ja Arvi Smålantilaisen kanssa saaneet paikkansa talon
sivurakennuksessa, missä heitä samoin kestittiin mitä parhaiten.
Molemmissa paikoissa vietettiin illalla hyvin iloista elämää. Olut
teki porvarit puheliaiksi. Kuninkaan läsnäolo talossa, sekä hänen
huolestuttava asemansa johti mieleen kaikki vanhat jutut hänestä
ja hänen hallituksestaan, ja koska ei ketään hänen väestään ollut
lähettyvillä, eivät porvarit epäilleet sanoa suoraan ajatuksiansa.
Pöydän päässä istui voimakas harmaapartainen mies, joka oli ollut
sotilaana kuningas Eerik Meenvedin aikana, ja kokenut monenlaista
aikoinaan. Hänellä oli useimmiten sananvuoro, ja hänen toverinsa
panivat suuren arvon hänen mielipiteillensä. Häntä vastapäätä istui
pieni hintelä kankuri, jolla oli kalpeat, sairaloiset kasvot ja pää
riipuksissa. Seppä oli juuri lopettanut hullunkurisen jutun nuoruutensa
ajoilta, ja alettiin laulaa iloisia lauluja ja juoda maljoja.
"Ei veljet", sanoi kankuri kimakalla äänellä, kasvoillaan hurskas ilme,
"jos aijomme laulaa ja juoda, niin muistakaamme hurskaina kiltaveljinä
ensiksi liiton sääntöjen mukaan hyviä pyhimyksiä juomalla neitsyt
Marian ja pyhän Kolminaisuuden maljan!"
"Loruja, täällä me emme ole yhdistystahossa", vastasi seppä. "Sinä et
koskaan voi juoda kylliksi pyhiä maljoja, kankuri Pekka, ja kumminkin
sinä ensimäiseksi makaat pöydän alla. Pidä sinä vain huoli siitä, ettet
taita meiltä kynttilää illaksi, niinkuin viimeksi yhdistystalolla, tai
likaa oksennuksillasi Pietari Vitfeltin puhdasta lattiaa."
"Sentähden olenkin kaikessa hurskaudessa maksanut sakkoni liiton
säästökassaan", huokasi kankuri. "Herra Jumala! Henki on valmis, mutta
miten lienee lihan laita, sen kai itse tiedätte", hän vaikeni nyt ja
turvautui pikariinsa.
"Juoda me tahdomme, mutta kohtuullisesti", sanoi taas seppä.
"Pikari toisessa ja sota-ase toisessa kädessä tahdomme osoittaa
järjestyksen vallitsevan vahtituvassa. Autuaan kuningas Meenvedin
aikana", jatkoi hän pöyhkeillen, "olin minä myöskin monta kertaa
vahtina kuningaskartanoissa. Niin, siinä oli herra, jolle ilolla
voi tehdä palveluksia. Tiedättekö, minä olin mukana hänen häissään
Helsingborgissa. Oli siellä komeutta ja iloa, uskokaa pois; sellaista
ihanuutta emme koskaan enää saa nähdä meidän päivinämme."
"Ne häät olivat kuitenkin hänen onnettomuutensa", huomautti kankuri.
"Mitä! onnettomuutensako? Hiisi vieköön!" jatkoi seppä. "Hänen
hääpäivänsä juuri oli onnellisin hänen elämässään; sen hän taisi
itsekin sanoa, ja sen minä myöskin uskon. Onko onnettomuus viettää
häitä kauniin prinsessan kanssa, jota sydämestään rakastaa, kun hän
vielä lisäksi oli hyvä Herran enkeli niinkuin kuningatar Ingeborg oli."
"Kankuri Pekka on kuitenkin oikeassa", sanoi kaupungin lihakauppias,
lihava punakkakasvoinen mies, joka oli istuutunut myymäläpöydälle
aivan oluttynnyrin viereen, josta, hän anteliaasti laski olutta sekä
itselleen että tovereilleen. "Joutuihan hän niiden häiden kautta
tuohon kirottuun ruotsalaiseen jupakkaan, saaden viheliäisen langon
vaalittavakseen. Se oli kallis lankous Tanskan maalle, niin olen usein
kuullut sanottavan; ja siksipä se myös loppuikin surkeasti."
"Niin", vastasi seppä, "kaikkihan kuitenkin kerran loppuu, ja kun
kunnon ihmiset kuolevat, on se aina tavallaan surkeata. Koska sinä
muuten olisit ollut samaa mieltä kankuri Pekan kanssa, naapuri? Muuten
hänestä on kaikki surkeata, olipa sitten kyseessä hautajaiset tai häät."
"Minä tahdon mielelläni uskoa, että häät olivat iloiset, ja morsian
kaunis", sanoi teurastaja, "mutta mitä se auttoi. Sinä varmaankin olet
nähnyt kuningatar Ingeborgin, Kristern seppä? Oliko hän todellakin niin
kaunis kuin sanotaan?"
"Olenko nähnyt hänet", sanoi vanha seppä pöyhkeillen. "Olenpa kylläkin.
Se, joka ei ole häntä nähnyt, ei ole nähnyt mitään näkemisen arvoista
maailmassa. Te olette varmaankin kuulleet laulun hänestä? Sitä
lauloivat nuorena ollessani sekä vanhat että nuoret, ja siitä olivat
sekä kuningas että porvarit yhtä mieltä, ettei meillä Tanskassa sitten
kuningatar Dagmarin aikojen jälkeen ollut nähty sellaista kuningatarta."
"Laula meille se laulu, Kristern seppä, jos se on hurskas ja kaunis",
sanoi kankuri Pekka. "Ehkä sillä voisin lyhentää aikaani kangaspuiden
ääressä istuessani."
"Minä en nyt tiedä muistanko sen aivan alusta loppuun", vastasi
seppä. "Mutta mistä eniten pidimme sen muistan kyllä hyvin,
nimittäin miten hän hääpäivänään rukoili kaikkien vankiparkojen ja
varsinkin Stig marskin kauniiden tyttärien puolesta, jotka olivat
vangittuina Vordingsborgissa. Kuningas oli ankara kaikkia niitä
kohtaan, jotka olivat sukua hänen isänsä murhaajalle, eikä siitä
häntä kukaan voinut moittia. Mutta kuitenkin säälitti meitä kaikkia
nuo viattomat tyttöparat, ja kovalle otti, ennenkuin kuningatar sai
heidät vapautetuiksi. Kuningas oli luvannut täyttää hänen ensimäisen
pyyntönsä, ja silloin hän heti pyysi, niinkuin laulussa sanotaan:
"Ens pyyntööni nyt siis suostukaa
se ilo minulle suokaa!
vangit vapaiksi laskekaa,
marskin tyttäret ilmoille tuokaa.
"Katsokaa! Sitä hän ei aristellut. Mutta mitä luulette kuninkaan
sanoneen?
"Muutapa, rakkahan, pyytänet,
on vangeilla raskas taakka.
Ja marski Stigin tyttäret,
ovat tornissa kuoloonsa saakka."
"No sepä hittoa! oliko kuninkaalla niin karkea puheenlaatu?" kysyi
teurastaja pöydän päästä. "Hänellä oli varmaan ruosteinen ääni sinä
päivänä, Kristern seppä."
"Ei mitään tyhmyyksiä, rakas naapurini", vastasi seppä tuimasti.
"Jokainen lintu laulaa nokkansa mukaisesti. Jos tahdotte kuulla lisää,
niin pitäkää suunne kiinni niin kauan kuin minä puhun. Tahdotteko
tietää, mitä kuningatar sanoi tästä vastauksesta? Hän oli, Jumala
minua auttakoon, vähällä matkustaa sinne mistä oli tullutkin, niin
paljon kuin hän pitikin kauniista kuninkaastamme. Herra yksin tietää
tarkoittiko hän sen tosissaan. Voi olla, että hän vain tahtoi
säikäyttää kuningasta; mutta kuuluu käyneen aivan niinkuin laulussa
sanotaan:
"Se oli neitonen Ingeborg,
näin haastavi murheissaan:
'miehet, jotka mun maahan toi
mua pois tulkoon saattamaan!'
"Ja nyt saatte kuulla kuinka kuninkaan lopulta täytyi myöntyä:
"Ei niin, ei niin, neitsyt Ingeborg:
'minä pyyntöä kuuntelen.
Mitä anottekin, mitä pyydätte,
minä täytän, rakkaani, sen.'
"Ja sitten kuningas Tanskanmaan
näin haasteli drotsilleen:
'Heti vangit raudoista laskekaa,
marskin tyttäret vapauteen!'
"Se oli neitonen Ingeborg,
hän ei maahan ois jäänytkään
ellei vangit ois laskettu raudoistaan,
marskin tyttäret elämään."
Se on myöskin totinen tosi, että sekä naiset että miehet ylistivät
siveätä Ingeborg neitsyttä, niinkuin laulussakin sanotaan, ja kiittivät
moninkertaisesti Jumalaa siitä, että hän oli tullut tähän maahan ja
minä voin todistaa todeksi sanat, joilla laulu loppuu:
Luostarissa oli riemu suuri,
nunnat veisasivat iloissaan.
Riemu kuninkaankin kartanossa
oli myöskin silloin valloillaan.
Rukoilkaa
puolesta heidän
jotka kruunua tulevat kantamaan.
"Eivät kai nuo vangitut neitoset sentään niin pian voineet tulla
Helsingborgiin", huomautti teurastaja. "Ette suinkaan itse heitä
nähnyt, Kristern seppä?"
"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi
heitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta
hän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta.
Minä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli
kuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa
lähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta
sitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin,
hänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja
uskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi
Pietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja
vuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John
Littlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään;
mutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on
varma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa.
Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois.
Siellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin
ulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen,
ritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli
kuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä
vierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän
kuningastamme aivan kuin keisaria."
"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern
seppä?" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. "Sinä kai olit mukana
turnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit
kultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta,
jolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole
puhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun
veljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui
juuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt
syntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?"
"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias", kuiskasi seppä
vilkuen ympärilleen. "Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa,
ja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi."
"Ohhoijaa", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. "Sen valan saa hän
varmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten
kiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on
ollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut
meidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä,
silloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi."
"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu", keskeytti
teurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. "Samana
vuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen
kuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen
salaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki
valhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin
rehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg
menettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin
linnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista
väittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme,
niin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät
vielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne
osoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä." --
"Tietysti", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, "onhan meidän
velvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa
suojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen
autuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas
Kristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta
me emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. -- Mutta mitäs
niistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa
hän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti
maansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja
arkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin."
"Maltappas hiukan toveri", keskeytti hänet teurastaja, "oliko hän
myöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen -- hänelle jonka vuoksi te
piditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut
hänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä
pyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa."
"Ohhoh, akkojen loruja", alkoi seppä kiihkeästi, "tottakai siihen
jotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen
kuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää --
mutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä
hänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja
ruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella
oli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien
kapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista
-- hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas -- siihen ei meidän
kuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus
puolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä
roisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa,
hän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen
lastensa onnettomuudet."
"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?" huudahti
vakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut
toisten puhetta. "Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu
kuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset
maailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu --"
"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari", vastasi kankuri, "siihen
ei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut
sanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan
kovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai
sukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta --"
"Pappien loruja", keskeytti seppä hartaan kankurin. "Hän teki oikein
masentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten
ei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. --"
"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?" kysyi
teurastaja vilkaisten salaa ovelle, "eikö hän tuolla sisällä ollut
osaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?"
"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä", vastasi vakava
kirvesmies. "Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki;
ja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta
kauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa
kirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta
viimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui
hevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä
kansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle
kuin itse Ingeborg kuningattarelle --" Sen vuoksi antoi kuningas viedä
hänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.
"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut", alkoi teurastaja
taas puhua. "Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että
viisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te
voine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan --"
"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon
vaiti, naapuri", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään
pöytään. "Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä,
lönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi
uskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa
Olavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta
famulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä
niin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut
kuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa
itkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran
luostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti
henkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar
ennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan
Jumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää
häntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi
oli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa
ja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä", lisäsi
väkevä seppä surumielisesti, "ja aina Ringstedissä käydessäni minä
poikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän
sielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa
kuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa.
Vaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin
minä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta
tuon miehen vuoksi."
"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!" mutisi paksu teurastaja
tuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas
lattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä
kuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies
seisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli
kynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen
unissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään
valaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat
porvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä
pelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.
"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä",
sanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili
ivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. "Kyllä hän vielä huomenna kykenee
katkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo
tarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?"
"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä", vastasi
seppä tyynesti. "Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin
hänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän
sitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea
töittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen
lienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan."
"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri", sanoi
vakava kirvesmies. "Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan?
Onhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari
auttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan."
"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!" keskeytti
teurastaja sopimattoman puheenaineen. "Kuulkaa miten ne elämöivät
tuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat
siellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai
mekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin
tarvitsemme juomaa ja laulua."
Nyt alettiin tyhjennellä haarikoita ahkerasti, ja laulella
hullunkurisia rekilauluja. Voimakas olut alkoi pian vaikuttaa, ja kun
keskiyön jälkeen ensimäinen tunti oli kulunut, nukkuivat melkein kaikki
Pyhänkolminaisuudenveljeskunnan kiltaveljet syvässä unessa pöydän alla,
sill'aikaa kuin vanha veitsiseppä Risto istui hiljaa mietteissään
sen päässä käsi posken alla. Useimmat kuninkaan palvelijoista olivat
ojentautuneet penkille ja nukkuneet. Ainoastaan Sven Tröst ja vanha
Arvi Smålantilainen istuivat valvoen juomapöydän ääressä.
"Kas tässä on kirje minun kuningattarelleni", sanoi Arvi. "Se
on suljettu kuninkaan omalla sinetillä. Se tuo lohdutusta minun
emäntä-paralleni. Heti aamun koittaessa minä lähden. Toivoisin jo
olevani kunnolla poissa täältä, nuori herrani. Asiat eivät ole oikealla
kannalla tässä talossa?"
"Oletko nähnyt näkyjä, vanhus?" kysyi aseenkantaja itsetietoisesti
hymyillen.
"Teidän ulkona käydessänne minä istuin tuolla ikkunan luona", jatkoi
vanhus hiljaa. "Kaikki täällä ympärilläni nukkuivat niinkuin nyt.
Minä ajattelin onnetonta kuningasta tuolla sisällä, ja katselin ylös
hiljaisiin tähtiin; silloin lensi tähti ja katosi. Samassa näin
kuninkaan kulkevan hitaasti tuolla toisella puolella olevan salin läpi.
Hänellä oli melkein palanut kynttilä toisessa kädessä ja suuri miekka
toisessa, hänen käyntinsä muistutti pahantekijää, joka ajattelee suurta
rikosta; mutta voisin vannoa, ettei se ollut elävä olento. Tiedämmehän
kuninkaan sulkeutuneen makuuhuoneeseensa. Marskin ja prinssin huoneet
ovat vieressä. Voitte olla varma siitä, että se oli hänen haamunsa --"
"Semmoiseen en usko, ennenkuin itse näen. Ehkä hän kulkee unissaan;
hänen synkät ajatuksensa ja muistonsa eivät varmaankaan suo hänelle
rauhaa. Juuri samanlaisena kuin sinä näit hänet, sanotaan hänen
hiipineen Kallundborgin linnassa sinä samana yönä, jona hänen vanha
linnanpäällikkönsä mestattiin, ja luultiin hänen väijyneen veljensä
henkeä. Huu, enpä saa hänen tämänpäiväistä ilmettään mielestäni! En ole
juuri arkalasta kotoisin, ukkoseni, mutta jos näkisin hänen kulkevan
unissaan, niin luulenpa varmasti, että juoksisin matkoihini."
"En minä pelästynyt", vastasi Arvi tehden hiljaa ristinmerkin, "mutta
näky oli kaamea. Samalla tapaa minä näin myöskin onnettoman kuningas
Birgerin, kolmena yönä ennenkuin hän kuoli Holbekissa, vaikka minä
samana hetkenä istuin hänen vuoteensa ääressä, hänen maatessaan
samettiverhojen takana."
"Elä saata minua hulluksi näkyinesi", keskeytti hänet aseenkantaja
ja nousi. "Antaa hänen kummitella, näyttäytyä vaikka pää kainalossa
jos haluaa -- mitä se minuun kuuluu? Toinen on asia jos paholainen
tahtoo ottaa hänet haltuunsa; mutta hänen kurjaa henkeänsä ei täällä
muuten uhkaa mikään vaara. Minä olen kokonaista kolme kertaa kulkenut
kaupungin ympäri ja siellä oli hiljaista kuin hautausmaalla. Tuskin
meidän olisi tarvinnut saattaa prinssiä levottomaksi. Saatpas nähdä,
että me olemme narrien tavoin turhia hälyytelleet."
"Suokoon Jumala niin olevan!" vastasi vanhus päätään puistellen. "Eipä
siltä, että hänellä tai maalla olisi suurempi onni odotettavissa hänen
eläessään; mutta on sentään hyvin kummallista nähdä jonkun ihmisen
haamun ikäänkuin irtautuvan hänestä itsestään etsiäkseen jotakin
entistä turmanajatusta tai omaa hautaansa, vaikka ihminen vielä elää ja
hengittää."
"Minä olen varma siitä että sinä petät itseäsi, vanhus", huudahti
Sven Tröst, ja tarttui tarmokkaasti haarikkaan, joka oli täynnä
Pietari Vitfeltin voimakasta olutta. "Jos sinun aavenäkysi ovat
muuta kuin taikauskoa ja haaveilua -- jos kuolema todellakin seuraa
sinua kintereillä -- no hyvä, silloin minä kunnon tanskalaisena
nuorukaisena tahdon juoda tuon kunnon ystävän maljan ja tahdonpa sanoa
hänet tervetulleeksi tähän taloon, siinä tapauksessa että hän tulee
rehellisenä miehenä eikä pidä roistoja ja salamurhaajia kätyreinään.
-- Minä kuulen hevosenkavioiden töminää kadulta. -- Hiljaa!" hän
vaikeni hetkeksi säpsähtäen. "Haa! Jos hän ratsastaisi tuonenratsullaan
kaupunkiin ja laskeutuisi sen selästä tämän oven edessä -- jos hän
seisoisi silmäini edessä tänä hetkenä", jatkoi tulistunut nuorukainen
hurjasti hehkuvin katsein. "Jos kuulisin hänen luunikamoidensa
kalahtelevan ja katsoisin hänen mustiin, syviin silmänonteloihinsa,
niin tyhjentäisinpä kuitenkin tämän pikarin hänen tervetuliaisikseen ja
kiittäisin häntä vanhan Tanskan nimessä käynnistä --"
Kun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti
hän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui,
silloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän
näki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan
ilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta
talosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. "Tulipalo, murhapoltto!"
huusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat.
"Pelastakaa kuninkaanne!" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. "Prinssi
-- prinssi Otto!" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki
syöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman
kauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja
tavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst
syöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi
samassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta,
ja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta
talosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt
itse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella
ja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas
palavaan taloonsa. "Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!" huusi
hän. "Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän
ylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani." Hän kiirehti
kuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit
leimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista
näkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista
oli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan
tätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta
ennenkuin katto romahti alas.
Pelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen
kaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä.
Lopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja
pahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. "Missä hän
on? missä he ovat?" huusi hän käsiään vääntäen. "Hänet vietiin ikkunan
kautta -- ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he
menivät?"
"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu", kajahti nuorekas
ääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. "Ei ole ainoakaan hius
kärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet.
Hän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu --"
"Kuka? Minun onneton kuninkaaniko?" kysyi marski.
"Ei, vaan prinssi Otto", vastasi Sven Tröst. "Minä olen vienyt hänet
tuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole
niin suurta väliä."
"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?" kysyi marski katseessa
soimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. "Auta armias
Jumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää
minut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin
tahdoitte pelastaa hänet. -- Missä hän on?"
"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa
sotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului
voimakas ääni: "Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet." Ääni oli
vanhan Arvi Smålantilaisen.
"Kaksi hevosta", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja
tunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin
täyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi
pukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas
kolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski
hevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön
hartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen.
"Onnea matkalle!" huusi hän. "Minä pidän huolen prinssistä. Hänen
tähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan." Sven Tröst kiirehti takaisin
vielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi
Smålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela
ruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.