Saxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli
antanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa,
missä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia,
huolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä
niemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle.
Kreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä
rahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin
huonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta
myöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan
paennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi
olevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni
seurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä
muutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli
luovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän
oli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.
Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin
läpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön
seutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat
tarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat
mahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat
suuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen
parvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat
koristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti
avonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä.
Toisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla,
sekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna:
suuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat
jäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin
ollen vartijoina. "Tässä se varmaan on", virkkoi Sven Tröst
säälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen
puoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti
parvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa
suuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän
katseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean
hattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet
kasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan
omituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat,
omantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen
ilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit,
tukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein
tyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille
valahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle
virvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja;
hänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli
niin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan
täytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua
katsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti
Arvi Smålantilainen hiljaa: "Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan
tuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti
epätoivoista isäänsä -- ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata,
ne hirviöt!"
He ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt
että he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen
poikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin
niin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut
ja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen
ei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät
vielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin
ruumiillinen sairaus.
Pietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta
oli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon
harvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias
oli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin
tunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin
ilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen
makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille
käytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan.
Paja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää
rikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin
hänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping
[Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut
asettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään
vieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille
kuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään.
Hänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia
kuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa
muotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden
täytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen
kanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä
aamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset
kädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa
kuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa,
askarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas
Kristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin
tapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että
puotilaisensa työtä. "Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa",
sanoi hän itsekseen. "Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies,
se merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut,
ja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan
räätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta
Herra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä.
Saksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa;
kun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat,
sulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä,
joka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle,
kun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle
viittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset
vesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka
tahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle
että porvareille. Kas niin", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut
valmiiksi taxusaitaan. "Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet
kuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva
kohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa.
Kruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia -- maallisia. Mutta minun
halvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa -- loistakoot ne
kukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia -- muista se,
mies."
"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä", kysyi puotilainen.
"Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä
kun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain
meidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta."
"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole
sinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään
suusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta
sitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti,
mies."
"Mutta Jumalan nimessä, isäntä", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan,
jolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, "jos
te näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa
mitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan
hyvillänne".
"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!" vastasi Pietari Vitfelt
suuttuneena. "Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin
vielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi
kirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen
liikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas
ja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää
olisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä
ilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?"
"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi
kunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata
ja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska
ja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon
viskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät
hänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas
Kristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja
tuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt
muuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä
ajattelin --"
"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene
nyt matkoihisi puotiin", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen
puotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. "Kas, tuossa on hänen
majesteettinsa pyhä persoona", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi
ja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen
syvän kumarruksen.
Prinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti
ja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle
itsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel
näytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät,
ja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä,
mihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. "Meidän hyvä isäntämme on
täällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä", sanoi prinssi. Kuningas
heitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata
ilmettä.
"Korkeastikuninkaallinen, armollinen majesteetti", alkoi nyt porvari,
uudistaen syvän tervehdyksensä. "Te osoitatte suuren kunnian sekä minun
pienelle puutarhalleni että halvalle talolleni. Teidän armollinen
käyntinne on varmasti kartuttava tämän minun omaisuuteni mitätöntä
arvoa sekä minulle että minun jälkeentulevaisilleni. Varmasti on syntiä
ylpeillä siitä että te alentuvassa hyvyydessänne ja armossanne olette
suvainnut kunnioittaa läsnäolollanne minua mitätöntä saxköpingiläistä
--"
"Säästä moiset puheesi narreille, jotka uskovat suunpieksämiseen",
keskeytti kuningas hänet ja kääntyi pois, katseessa katkera,
epäluuloinen ilme. "Oli aika, jolloin minä lempeästi kuuntelin
tuonlaisia alamaisuudenosoituksia, mutta en milloinkaan ollut kyllin
typerä uskoakseni niissä olleen ainoatakaan tosi-sanaa."
Hämmästynyt porvari sävähti hehkuvan punaiseksi; hän katseli
hämmentyneenä ympärilleen joka taholle, tietämättä minne kääntyisi.
"Elkää pahastuko isäni epäystävällisiä sanoja, kunnon Pietari
Vitfelt", sanoi prinssi hiljaa taputtaen porvaria olkapäälle,
kuninkaan istuutuessa puutarhapenkille, missä hän vaipui synkkiin
mietiskelyihinsä ja nojaten käsivartta polveensa painoi kumartuneen
päänsä laihaa kättä vasten. "Taas on hänellä ollut uneton yö", lisäsi
prinssi astuen pari askelta sivulle. "Onnettomuus on saanut hänet
unohtamaan, ettei Tanskan kuninkaalta milloinkaan puutu ystäviä
hädässä. Minä toivon raittiin ilman virkistävän hänen mielensä.
Näyttäkää meille kukkasenne sekä muut nähtävyytenne täällä."
"Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne", alkoi taas porvari
rohkaistuneena ja ojensi kuninkaalle harvinaisen ruusun. "Tämän
kuninkaallisen kukan ovat hurskaat luostariherrat tuoneet tänne
Ranskasta."
"Minä en siedä kukkia", vastasi kuningas katsomatta ylös "Antakaa ne
naisille ja hentomielisille nuorukaisille. Minä istutin nuoruudessani
puita; mutta ne kuolivat kaikki -- minun kädelläni ei ollut onnea."
"Uskokaa, herra kuningas, kaikki voi vielä Jumalan avulla kääntyä
hyväksi", jatkoi porvari sydämellisesti lohduttaen. "Teidän lapsistanne
saatte varmasti sekä te että Tanska vielä iloa."
"Vai niin! Minua koetetaan lohduttaa jälkeläisteni paremmalla onnella",
huudahti kuningas katkerasti nauraen. "Te tarkoitatte, että teillä
on ollut minusta vain surua ja onnettomuutta. Sanokaa vain suoraan!
Mieluummin te soisitte minun olevan kuolleen ja haudassa. Kun kuulette
minun ruumiskellojeni soivan niin silloin te taidatte sekä tanssia että
hyppiä täällä Tanskassa."
"Elkää toki noin puhuko, rakas isäni", sanoi Otto rukoilevalla äänellä
ja suuteli hänen vapisevaa kättään. "Tahtoohan tämä kunnon mies
meidän parastamme, eikä hän tahtoisi loukata teitä ei puheilla eikä
ajatuksilla."
"Ei, sen tietää armias Jumala!" sanoi porvari hämillään ja väänteli
käsiään, astuen taas lähemmäksi prinssin kanssa. "Kunpa vain
tietäisin millä voisin huvittaa teidän kuninkaallista isäänne,
armollinen prinssi. Miellyttääkö häntä viulun tai kitaransoitto,
tai lautapeli? Ne olen toimittanut illaksi. Tai olisiko hänellä
halua tulla katsomaan minun veitsitakomoani? Tai vienkö hänet meidän
pyhään Kolminaisuudenseuraamme. Minä annan kiltaveljille tänä iltana
tynnyrillisen hyvää olutta, että saavat juoda meidän armollisen
herrasväkemme terveydeksi. Me saxköpingiläiset olisimme kiittämättömiä
olentoja, jos milloinkaan voisimme unohtaa mitä meidän halpa
kaupunkimme on velkapää teidän herra isänne hallitukselle sen antamasta
armollisesta vapauskirjeestä. Sen vuoksi olemme me Saxköpingin asukkaat
myöskin luvanneet ja vannoneet kiltahuoneemme kynttilöiden valossa,
että vaikka koko maa luopuisi hänestä hänen onnettomuuden päivinään,
niin tahdomme me puolustaa hänen kuninkaallisia oikeuksiaan, niin
kauvan kuin pisarakin rehellistä verta vuotaa suonissamme."
"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies", sanoi
prinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. "Senvuoksi
olemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin
jonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen
saksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain
saisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä
kaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana,
ja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää
vain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta
olisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian-
ja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat
hänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja."
"Minä ymmärrän, herra prinssi", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen.
"Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä
ihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on
minustakin mukavinta. -- Kuulkaa nyt rakas Kristoffer", alkoi hän,
kääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein
tutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja
varoittavaa ilmettä. "Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja
olkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin
kulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata
Skanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät
Fyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta
säästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun
viimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni
ja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni,
meidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että
minä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja
pyhään neitsyeeseen, ja sitten --"
"Vaiti, pölkkypää!" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana.
"Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä
minä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan
kuin nämä silmät ovat avoinna."
"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra", änkytti Pietari
Vitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen
ja nolostuneen näköisenä. "Jos minä olen loukannut teidän armoanne,
niin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin
teidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin
ja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne
päivinä --"
Kuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä
niin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan
sanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset
silmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan
alamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.
"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen", huudahti kuningas.
"Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa
purppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka
kuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän
valon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää."
"Elä joudu epätoivoon, isäni", rukoili prinssi Otto hellästi. "Onni on
vaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette
joudu epätoivoon."
"Onni!" toisti kuningas katkerasti nauraen. "Uskotko sinä onneen
poikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja
muiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin
taruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja
rehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko
milloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me
kutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko
meidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme."
"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan
sallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen", vastasi
poika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. "Mutta vaikka meidän parhaat
aikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme
kuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi
ajoiksi."
"Ei niin!" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. "Etkö sitten
usko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko
sinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi!
Vähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin
pahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla -- mutta se mikä tapahtuu,
se tapahtuu siitä huolimatta." Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä
vastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi
irti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka
vieressä hän seisoi.
"Mikset anna rikkaruohon olla?" kysyi isä. "Mitä se voi sille, että
oli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se
olisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä
muuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan
totta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi
ja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta,
ja se on meidän onnettomuutemme. -- Eläimet ovat onnellisia; millä ei
ole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta
tahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni
sanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme
mukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen." Hän vaikeni
sekavasti nauraen. -- "Katsos, kuninkaaksi minä _tahdoin_ tulla",
jatkoi hän, "ja siksi minä tulin -- kaksi kertaa yhden sijaan. Se
maksoi paljon, poikani, liian paljon -- enemmän kuin minkä arvoisia
koko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. -- Viisi kertaa minut
ajettiin maanpakoon -- muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa
kulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani.
-- Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa
minun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?"
kuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. "Minkä
hautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi
sinä päivänä?" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin
mietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti
yhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa
puolesta.
Nyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti
saapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.
"He voivat tulla", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi
ilmoitti tämän hänelle. "Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne."
Palvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen
sekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana.
Aseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja
itse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.
Vanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui
maahan. "Mahtavin herra kuningas", alkoi hän juhlallisesti. Mutta
Kristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus
nousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.
Kuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen.
"Sinun tädiltäsi Holbekista", sanoi hän Otolle. "Valitusvirsiä!
Liikuttavia puheita sisarussovusta, -- rakkaat jäähyväiset ennenkuin
jätämme tämän maailman. -- Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon
ja hartaustunteen me tunnemme -- ne johtuvat hermojännityksestä ja
heikkoudesta -- sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä
tämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti
kuin voit. Minä en siitä välitä. -- Hän aikoo luostariin katumusta
tekemään", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. "Hm, sano, että hän
tekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta
siitä, että latelee rukouksia nunnien kera." Sen sanottuaan hän antoi
kirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.
Prinssi katseli häntä tuskallisin katsein. "Ystävällinen sana teiltä
itseltänne, isä", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden
ankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki
nyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas
kuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden
läsnäolo esti hänet puhumasta.
"Vapauta minut noista kiusanhengistä!" mutisi kuningas. "Kuuntele mitä
heillä on sanottavaa. -- Minä haluan olla rauhassa."
Prinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi
Smålantilaisen luo. "Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen
nähnyt kuka olet, rehellinen palvelija", sanoi hän sydämellisen
hyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. "Niin kauan kuin
Mauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei
ikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen
puolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi
ottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin
kauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu."
"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra", vastasi Arvi liikutettuna. "Mutta
sallikaa minun puhua suoraan", lisäsi hän pyyhkäisten silmään
herahtaneen kyyneleen. "Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella
teitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta
se mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei
ole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan
tulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän
minä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti
nuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle
rakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla
hakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt
ainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan
kuin teidän --"
"Hyvä on, kunnon vanhus", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. "Minä
olen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja
hyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia
viestejä tädiltäni?"
"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä
seisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän
isällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut
esiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista
uskaltaa."
"Puhu vain! Mitä olisit pyytänyt isältäni?"
"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai
teidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian
rohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla
minkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta
minun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se
tarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja,
jotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen
katkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä
eteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja -- elkää
suuttuko, armollinen herra! --" lisäsi hän hiljemmin. "Jos sitä sanaa
ei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne
sielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa
kuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on
katseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen
rakkauden ja sovinnon --"
"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan
sinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä."
Prinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. "Mikä
on sinun asiasi, nuori mies?" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä
katselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.
"Jos sanon totuuden, herra prinssi", vastasi Sven Tröst vältellen,
"niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla
sain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa
puhetta, herra prinssi", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti,
"niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän
uteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä
tuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia
kiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja
valtakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä
silmin katselleet hänen hallitustaan."
Prinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta
juutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan
lempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä
ja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla
voimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet
hämilleen.
"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi", jatkoi Sven Tröst kumartaen,
"jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte
mieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana
imartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna,
jos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja
sanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne,
jopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole
minkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä
sekä vihalle että rakkaudelle, -- enkä minä kuitenkaan tullut tänne
aivan ilman asiaa."
"Puhu, kummallinen ihminen", keskeytti hänet prinssi. "Millä voitte
puolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?"
"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä
aseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä
hetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä
tanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut
tänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli
hänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan
hänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai
teidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät
saksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt
epäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän
kurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin
päin tullut tänne teitä varoittamaan."
"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty."
Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin
vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi
prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis --
meidän henkeämme uhataan. -- Ja sinä tiedät sen -- sinä olet itse ollut
petturien kirjeviestinä?"
"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin
jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu
petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut
herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä
sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona
kirje joutui petturin käsiin --"
"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen
jännityksessä.
"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä
syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa
suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin
tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista
teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen.
Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa,
vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne.
Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi
ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten
rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun
sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on
pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin
olla nimeni arvoinen."
"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt
ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule
luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä
molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti
levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden
kanssa.
"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin
palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei
minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"
"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen
salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta;
hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä
vaatimuksia."
"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas.
"Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot
tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani
etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä
rikon kaikki pakkosopimukset -- minä karkoitan panttiherrat maasta,
sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse
löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos
minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen
heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. -- Mutta mitä enää
tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen,
niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat.
Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."
"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti
turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi
levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän
ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän
halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää
uskonut olevansa turvassa.
Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen
Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä
kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui
koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän
istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan
pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen
jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin
saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän
synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat!
viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman
sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"
Prinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei
täällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut
tilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.
"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!" huudahti Kristoffer
katkerasti naurahtaen. "No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi
monta päätä", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. "Kallundborgin
juttu oli kuitenkin pahin." Hän vaipui taas syviin mietteisiin.
Marski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi
näkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi
viipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava
neuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi
Otto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli
kertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran
huomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin.
Marskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan
velipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja
hänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän
sitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin
linnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin "osoittamaan hänen
rakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista
kunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella". Tämän
tanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen
oheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa
hän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan,
missä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella.
Ritari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi
Juhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän
oli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta
kohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän
sekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan.
Tähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä
kuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan
kohteliaaksi vankeudeksi.
Ilta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään
mitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää,
että hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki
marskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. "Kaikki on
menetetty", huudahti hän, "minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima
ja mahtavuus, omaisuus ja toivo! -- Ei ole muuta jälellä kuin elämä,
tuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta.
Mitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on
kuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä
voi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu.
Minä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa
korkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön
sitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme
tyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee --
mitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme?
Minä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani
ja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia
itsestäni, jos se siihen kykenee." Sen jälkeen hän nousi ja poistui
makuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.
"Paha kyllä on hän oikeassa", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä
vieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. "Kaikki on menetetty --
myöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä,
en jätä toivoa", jatkoi hän päättäväisesti. "Tahdotteko seurata
neuvoani, nuori herra Otto?"
"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja
hädässä", vastasi prinssi. "Mikä on Teidän neuvonne?"
"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt
kiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää
henkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina.
Själlannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on
tulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän
että te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa
saamamiehelleen murhalla --"
"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan
juolahtanut isäni mieleen", keskeytti hänet prinssi.
"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana", jatkoi marski. "Hätä ei
lakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta
oikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän
ja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule
epäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan
verivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta.
Teidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte
kapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten;
tämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin.
Huomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne _täytyy_ tahtoa. Hänen
turvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen."
"Yksi vanhoista ystävistä jäi kuitenkin meille uskolliseksi", sanoi
Otto tarttuen marskin käteen. "Jumala palkitkoon teidän jaloutenne.
Elämä ja onni ovat Jumalan kädessä."
He poistuivat tehdäkseen välttämättömimpiä valmistuksia matkaa
varten, mutta marskin neuvosta mahdollisimman hiljaa, ja osoittamatta
vähintäkään pelkoa.