Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen
heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä
muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista
silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään
toisesta.
"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" -- huusi
aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.
"Herra armahtakoon meitä kauroista!" -- mörähti kömpelö, likainen
talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen
heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät
tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin
kuninkaan nimessä."
"Tuo sitten joutuin leipää!"
"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen
omiin suihimme niin olisimme iloisia."
"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne
kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"
"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt
selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara
marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, -- mikä
sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi
saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."
"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna
kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin
puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat
luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"
"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat
ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan
heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat
minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi
että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin,
etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen
sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me
nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja
tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät
päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä
kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä
maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", -- lisäsi hän
haukotellen --, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat.
Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois,
ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset
yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime
vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan
vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni.
Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa
yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain
haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."
"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi
töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti
hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko
saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies
isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön
mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan
ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen
ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa --
"On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!"
Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.
"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", -- mutisi
tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään
kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä
typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys
ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain
suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun
kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi,
jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa
on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran
haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!"
jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan
puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen
sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat
heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen,
mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus
heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta,
ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan
hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta
matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan,
joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle.
Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan
ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja
he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin.
Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla,
laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas
Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka
myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar
Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies;
vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä,
ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen
leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne
muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he
olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.
"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa
maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten
ankarana asemiehille. -- "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista?
Herra marski!"
Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen.
"Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos
tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te
olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."
"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi
läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä
hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada
häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on
vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa
eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä
kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he
enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa.
Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän,
Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen
vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski,
olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen
perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää
laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta
onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana
allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko
elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä
neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä
maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai
karjalauma."
"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", -- sanoi
vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla
on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja
pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin
hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."
"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra
viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan
olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa
liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin
kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan
on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin
epäilemään" -- --
"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas
että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet
kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä
olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain
hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle
Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä
me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."
"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!"
väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin
vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" --
"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth,
ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne,
niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.
"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on
varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"
"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun
liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen
hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei
kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."
"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en
kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin
piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän,
herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette
sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että
teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut
nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia?
Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja
hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut
kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa,
minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä
uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä.
Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun
te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla
ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan
porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan
moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä
väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen
hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että
Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on
mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."
"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!"
vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen
kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn.
Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen.
Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa
miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta -- Jumalan
nimessä, -- silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen
luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla
varmassa turvapaikassa."
"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa
korkeiden herrojen veljeyteen."
"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski -- "Jumala
auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun
on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin
ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari
Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa
hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas
voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy
heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista
heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella
miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä
vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."
Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä
kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti
arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle
mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan
mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin
linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia
saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada
aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti
ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja
sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne
näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle;
mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen
suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä
eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun
tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän
näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti
suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.
Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa
Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle
Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes
tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan,
säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin
puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin
olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin
lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti
lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin
voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein
sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa
totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi
häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan
vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin
unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen
senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi
ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva
navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen
istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet
vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä
seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi
tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin
voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin
leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan
sitten keskeytettyä keskusteluaan -- "ja sinä olet toimittamassa hänen
puolestaan kiireellistä asiaa."
Vanhus nyökäytti päällään, mutta vaikeni.
"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja
-- "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin
onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."
"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan
sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana
nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia
veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi
heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän
matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus,
nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä
aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."
Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti
haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää,
joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua -- "no niin, eipä
hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa -- olipa
hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun
vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa:
kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään
kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi
olla oikeudenmukainen."
Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan.
Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin
ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa
vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen;
mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei
kuorsannut.
"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni
kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden
surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita
suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".
"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja,
kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä,
"mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän
kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä
ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät
halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin
suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta
kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa,
eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman
karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut
minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."
"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja
asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata
otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan
vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa
Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia
maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi.
Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi
maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi,
niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta
suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä
ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin
tuskinpa kulette kunnon retkillä."
"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti
tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista.
On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en
minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen
maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin
asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä.
Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja
rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää -- hän on toiminut enemmän
meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan
parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."
"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen
mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin,
sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme
Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä.
Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu
kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."
"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän
meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat
tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan
katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on
kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun
kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan,
vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen
kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta
ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta
neiti -- No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu
tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin
asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia
minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi
uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin
toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi;
mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan
Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt
kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig
herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja
kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä
sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun
isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset
palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä
ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset
kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat
kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan.
Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra
aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista
aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä
häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä
siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta;
asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti
tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa
enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi
kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja
lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.
"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen
nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä,
koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette
taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia,
ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä,
putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien
jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli
Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän
oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja
Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi
olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli
mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin
lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme
oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti
asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt
enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri
rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa
kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa
oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian
ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa
kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas
sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin
niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin!
Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin
astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta
häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä,
jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja
minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta
hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän
mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja
jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika
oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla
teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa
levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa
ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka
korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".
Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen
kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt
kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit.
Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin,
niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli
Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin
ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä
ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain
siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi
hänet."
"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on
uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten
pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään
hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään
välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä
urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin
heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta
mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä
homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa
lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista.
Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni
mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä
ylhäisyydessään --"
"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet
aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa
näkemään niin paljon?"
"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi
voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on
näihin asti varjon lailla seurannut minua."
"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin",
vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä,
ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin
päähänpiston?"
"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus,
"mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä
ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole
antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan
läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää
ainoatakaan niistä."
Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt
äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja
talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa
onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.
Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi
poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun
kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti.
Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta
näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti.
Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies
hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta
luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi
vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä
vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan
katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä
päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."
"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys
maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja
vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi
kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän
käski."
"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään
muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään
muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen
Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."
"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen
Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta,
niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän
velvollisuutemme on estää sitä."
"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme.
Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena
suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin
onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se
omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. -- Minäkin sydämessäni
tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään
lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen
pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä
istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen
lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä.
Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu.
Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin
minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä
suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta
missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani
siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen
hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin.
Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä
herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin
miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne
Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä."
Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen,
ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen
muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli
aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat
hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo
uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja,
kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa
oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat
silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat
nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas
puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän,
voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten
hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa
ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän
tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä
käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle
siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä
hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan -- oi! En milloinkaan ole
itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin
syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja
äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."
Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan,
vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja
aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta
hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.
"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään
kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin.
"Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan
Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. -- Minä olisin
silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä
rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta,
olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen
ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen
kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala
tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran
taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen
päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä
kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään
vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen
taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään
itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.
"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi
Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti
seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset
puhuivat minun pienenä ollessani -- ja sinä elät täällä köyhänä,
halpana miehenä!"
"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti
kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja
Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa
mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä
ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka
vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun
minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni
ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin
isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa
kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan,
valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi
kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin
se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa
Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa
loistavan auringossa kuin pyhimyskehän -- pyövelinkirveen alla."
Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan
osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin
syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua
siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan,
minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa
ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman
äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä
aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja
paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen
etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette",
lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä.
"Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille
selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa.
Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin
teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei
ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan
ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan
henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan
luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia
petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."
"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla,
"eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä
joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä
oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille
sanoistani ja ajatuksistani?"
"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja
ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies
tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa,
sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän
laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme
ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa
ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen
herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun
talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa
minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin
meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme
myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä
hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa,
joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme
vieläkin suurempaan kurjuuteen!"
Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin,
tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa,
ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija
teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi.
Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen
hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin,
sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä
tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa,
vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata
navetaksi."
"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä
totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän
vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."
"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli
repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen,
kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena
häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.
"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies
ja katseli päällekirjoitusta.
"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni
ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen
takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri
hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen
ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista
lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko
olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen
lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta
hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!"
huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette
väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni,
Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."
"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies
epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille
itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo
lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä
puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle
tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole
Stig Antinpojalta Björnholmista?"
"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme
silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä --
se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä
karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän
kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen
kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella.
Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen
vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki
hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose,
toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. -- Ne sata
lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin
pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja
te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" -- tässä hän änkytti ja
vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.
"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa
teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan
näköisenä.
"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä
nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta -- kuulkaa
vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te
sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän
-- niin aivan oikein -- määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu",
jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja
kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on
huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä
vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo
teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen
ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään
arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" -- hän pysähtyi taas luvussaan ja
Arvi lähestyi häntä --. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää
tätä jaaritusta? -- Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt
paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois
tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja
välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla
varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu.
Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."
"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse
viisaskaan selville", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. "Mutta
antakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen
meidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee
tämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi."
"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?" huudahti ketunmetsästäjä
tulipunaisena ja kiihtyneenä. "Ei tästä kannata näin suurta melua
nostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette
oikeassa", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen,
"Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan
rehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen
voitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään
onnettomuutta." Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja
nauroi ivallisesti. "Kas niin", lisäsi hän, "näin on asiasta lyhyesti
selvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta
nulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen
isäntänsä." Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi
miettivästi hänen jälkeensä.
"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli
kirje?" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. "Tiedättekö lukiko herra
Henneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke
Brydeen."
"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta", vastasi
aseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, "olisi minun
aivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti
aika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän
minä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini
roistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei
minun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki
kuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi",
lisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. "Eikö teillä ole niin paljoa
järkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu
ansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja
kujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat."
"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies," vastasi
paksu lauttausmies kylmästi. "Eipä taida meidän tarvita vaivata
itseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin
tyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä
ennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää
matkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä
tarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää
hänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen
voisi muuten kuvailla olevansa elefantti."
Lauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin
hän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa
jäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja
silloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien
juosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut
aseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka
kädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat
molemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin
johtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.
"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?" kysyi viimeinkin aseenkantaja
luoden toveriinsa terävän katseen.
"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta,
nuori herrani", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan
sydämellisen ilon ilme. "Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut
teitä epäilemään", jatkoi hän. "Mutta hän lupasi sitoa teidät
taitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne."
"Kuolema ja kirous! Sepä oli aitoruotsalainen kuje, harmaahapsi!"
"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa
laskelmissa", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. "Teidät
täytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan
osannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän
nuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän
kanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti,
ettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi."
"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä
vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut
kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä
kasvoja.
"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan
olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette
velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan
petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei
ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä
ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki
kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos,
kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei
metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli
varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes
niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi
siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti
auta minua sitä estämään."
"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt
hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa
toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen
kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä
kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa
vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut
oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä
kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle
piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea
hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän
mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani
ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä,
jolloin kaikki näytti selvinneen. -- Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi
hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle
vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen
tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."
"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi
vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja
totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta
Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! -- Minä tarkoitan sitä Herraa,
jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että
tuolla puolen haudan."
"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi -- kas tässä minun käteni", huudahti
aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä
kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa
juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin
puolueeseen tahansa -- siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan
sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan
ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja -- jos voisin vapauttaa
hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."
"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra",
sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät
hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi
matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi
hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä
syntyä iloa maanpäälläkin."
"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista
kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti
nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa
ratsastivat edelleen.
He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi
aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän
kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät
olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset.
Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan
talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla.
Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän
erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän.
Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.