Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin
ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla,
erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja
Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen
Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun
kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja
kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän
Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa
polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja
repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään,
että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle,
ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin
äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron
tai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme
taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komea
talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille,
hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä anna
meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!"
jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä
onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala
kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"
"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyi
hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa
pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja
piteli hattua kädessään.
"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän
huomassa", -- vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos,
etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän
oli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan
sarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi
minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he
muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää
ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan
Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme
saksalaista kiittää."
"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket
hehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat
tiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta
totisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseään
suojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta
parempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen
ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.
"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampi
ääni.
"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön
kreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä.
"Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja
onnettomuudeksi maalleen."
"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanha
talonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla
sinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta
tuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan
kuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se
olisi toista -- se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi
kieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. -- Mutta jos tahdotte
säilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne
loppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat
teille amenen piikkisian keihäillään!"
Tämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä,
tekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja
huokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen
tukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle
toinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin
päänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi
tutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin
puhuttelematta toisiaan.
Ilta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon
punertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot
kurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien
ruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien,
ja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset
äänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen
rukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä
ruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat
tuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät
etäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä
heinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu
pyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen
niityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset
suurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden
kaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi
kiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi
vesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona.
Pohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen
viehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus
sulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä
ystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen
kasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja
tyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa
noudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea
Ave-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä.
Oli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli
vilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia
laitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet
själlantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut
ainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan
autioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät
rappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa
väkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat
niin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona
olevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului
rähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.
Molemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät
näyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet
näin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin
haluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka
oli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai
kahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen
hovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten
puolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain
aseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti
vain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka
vyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän
ohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen,
voimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas
vallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu;
käsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen
suuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen
huomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva
elämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät
menneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. "Hm! Täällä on
sammakoita suossa", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita
kulmakarvojaan. "Onko nuorella herralla lupakirja?" kysyi hän ääneen
ruotsiksi murtaen: "Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse."
Hän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen,
hohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He
kantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa.
Hanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi
heidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta
maaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat
ratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta
riippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset
pelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan
murteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat
paljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen
heiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla
kaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan.
Huomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan
ratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat
merkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.
"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!" huusi ratsumiesten
johtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. "Seis
paikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?"
"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!" vastasi
nuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla
kädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. "Koska ette tiedä ketä me
olemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!"
"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua?
Hän tahtoo tulla nypityksi!" sammalteli ratsumiesten johtaja
kankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät
matkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä
pilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.
"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi
huutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!" jatkoi
aseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi
humaltuneita miehiä. "Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä
maassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille
ja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus;
maantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut."
"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?" ärjäsi kookas holsteinilainen
ratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. "Puhuuko hän Tanskan
laista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota
nykyään totellaan, senkin keltanokka!"
Näin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. "Jos sinulla on lupakirja
meidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä
sinut että tuon vanhan kyykäärmeen."
Aseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli
yhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä,
ja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään;
hän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.
"Minulla on lupakirja meille molemmille!" huusi nyt vanha palvelija
ja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun
kirjeen -- "jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me
olemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana
Vagrienin armollisen suojeluksen alaisia."
Aseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut
lupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen.
Oluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi
salaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin
pimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti
myöskin vanhus luottavan.
"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä
yöpöllö", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle
vasten silmiä. -- "Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu
niin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän
tässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta."
"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas", vastasi vanhus
piilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi
vanginnut ilmasta. "Mutta siellä missä te ja teidän herranne
kuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se
kuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar,
Ruotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa
tallirenkinsä ja elinorjansa."
"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin
kirottu skånelainen?" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää
miekkaansa, "puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät",
-- jatkoi hän yhä kiihtyen -- "helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman
pappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan
velivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin
käsiini jonkun teidän joukostanne".
"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!" -- keskeytti vanhus
hänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä.
"Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan
leikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai
skånelainen" -- --
"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!" jatkoi kookas,
suuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää.
"Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on
kuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien
hirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he
lahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme
niinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan
edustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!"
Kun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen
hyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori
aseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva
vanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa
pitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja
suistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka
suhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu
skånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään
kimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan
kuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka
tuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat
kiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla;
mutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää
jokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.
"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen
paeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä
pyörittävän.
"Hyvää tanskalaista olutta!" huusi nyt vanha palvelija -- "pyhän
Eerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!" Hän riisti samassa
sotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla
iskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina
satuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset
kiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan
vastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi.
Mutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. "Se
oli oikein!" huusivat he. "Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt
he saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat
jo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!" Näin huutaen
hyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina
ratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja
ratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului
etempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja
pelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha
voimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen:
he olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen
panttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas
hiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä
ratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta.
"Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!"
sanoi vanhus, "niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi
puhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista."
Hetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman
nopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää
ja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät
taakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan.
Mutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle
siltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien
osanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn
luona olevat köyhien talonpoikien talot.
"Mokomatkin murhapolttajat!" huudahti aseenkantaja suuttuneena. --
"Nuo olivat siis _lempeän_ kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa
_ankarampi_ herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista
lähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon."
"Rendsborgilainen on pahin", huomautti vanhus. -- "Kreivi Juhanalla
on kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat
häntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen
omilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia
Falsterilla tai missä hän nykyisin lienee."
"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!" jatkoi aseenkantaja puoliääneen
omissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta.
"Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne
ovat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää
sitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei
paremmin suojele maata ja valtakuntaa!" Nuo viimeiset sanat hän lausui
ääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa
ja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä
huomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka
nouseva kuu kokonaan valaisi.
"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä,
niin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa," sanoi vanha
palvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.
"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja
käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella
tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan
kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko
todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen
hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi
aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas
rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä
vieressään.
"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni
ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija.
"Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla
uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa,
ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."
"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori
aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. -- "Sinä et ole tanskalainen,
sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on
paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee
maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja
valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja
nöyryyttää itsensä."
"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen",
vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat
hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa
uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin
syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan
hänen kuolemaansa asti."
"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?"
sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille
herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti!
Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin
meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen
mies viitsii palvella mokomiakin herroja."
"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä
herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni
sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko
terävää päätänne!"
"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi.
"Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä
hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni
pelastuksesta tänä iltana."
"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi
minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen
avunannosta, niin olkoon se minun asiani", -- mutisi vanhus -- "Mutta
ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan
riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa
tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa
te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja
ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan
varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on
oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden
aikoina."
"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme
hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori
aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme
sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä.
Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä
me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla
kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen,
niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on
vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito
ruotsalaisen miehen."
"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin
skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.
"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen
kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin
hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää
hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna
tahtovat olla ruotsalaisia -- ne, jotka vaihtavat isänmaata ja
kansallisuutta kuin talvihousuja -- ne eivät ole minun miehiäni,
katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka
siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten
kesken."
"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo
eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he
lentävät takaisin syliinne."
"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. -- Mutta
pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme
horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja
pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli
häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa,
niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni
ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."
"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani
pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne
puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti
vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne
puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."
"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä",
jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia.
"Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa --
se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua
kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja
pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän
neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi.
Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet
oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset,
laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut
lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me
tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai
saksalaisiksi. -- Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista
esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran
syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme -- niin eihän
silloin enää Tanskaa olisi olemassa. -- Kuolema ja kirous! Ennemmin
kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin
häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä
antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni
käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset
ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka
oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.
"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin
olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän
rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani,
vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle
kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti,
hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti,
eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta
asennosta. -- "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske
minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt
Smålannissa, ja -- Pyhälle Eerikille kiitos! -- minä olen koko
sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka
olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen
tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."
"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme
todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja
pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen.
"Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että
hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi
sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan
puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, -- ennemmin käsi ja pää
mokomaltakin roistolta" -- hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan
seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun
kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme",
jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi
tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti
maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista
rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla
meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi
mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti
olkapäälle. -- "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme
ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä
kotona."
"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. -- "Kiitänpä
Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan
ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä
hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun
tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että
minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten
tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."
"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme
helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti
kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei,
sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." -- alkoi
hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi
uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen,
ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää,
että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme
olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä
senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota
ei rehellinen mies voi sietää."
"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea
pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen -- "mutta oli
helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun
ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan
valaamme."
"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että
olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin
telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja
rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan
tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään
Nyköpingin linnassa."
"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe",
vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata
asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi
Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas,
kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi
meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja
pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle
anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen --
"hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen
sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa
itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin
totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin
me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä
noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen
enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan."
Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti
liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia
Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.