Kotona viimein.
Vuosi oli melkein kulunut umpeen; ja Comfort Servosse palasi
Warrington'iin vähäistä ennen sitä aikaa, jolloin hänen perheensä oli
määrä tulla, katsomaan, että paikka oli soveliaasti valmistettu heidän
vastaan-ottoansa varten.
Hän oli erään rahamies-yhtiön palveluksessa valvonut heidän asioitaan
jossakin Keski-Amerikan tasavallassa. Hänen tehtävänsä oli ollut varsin
tärkeätä laatua, ei ainoastaan sentähden, että yhtiöllä oli rahallinen
etu siitä, vaan myöskin sentähden, että se suuresti vaikutti siihen
outoon taisteloon sivistyksen ja puoli-barbariuden välillä, jommoisia
aina taistellaan näillä ihmeellisillä seuduilla, jossa luonto näyttää
asettaneen jaloimmat voimansa sotarintaan kaikkea vastaan, mitä
nyky-aika sanoo "edistykseksi". Samalla kuin maa tuottaa niin
runsaasti, ettei sen vertaista muilla tienoilla tiedetä, näyttää
ihmisten mieli vaipuneen vastustamattomaan väsymykseen, ja ainoastaan
järjen muistutukset näyttävät kykenevän toinnuttaa ruumista
taudintapaisesta unesta.
Tämä taistelo soveltui hänen kummallisia seikkoja lempivään
luontoonsa, ja yritys tarjosi yltäkyllin tilaisuutta hänen ehdotus- ja
järjestys-ky'yllensä. Hän oli palannut ainoastaan täyttääksensä
perheensä kanssa tehtyä sopimusta ja aikoi, kun jouto-ajan kuukaudet
olivat ohitse, muuttaa taloutensa takaisin erääsen vuori-huvilaan
tuohon auringon maahan, jossa luonnon ihanuudet niin suloisesti yhtyvät
ja alinomaa vaihtelevat ja sen liiallisuudet niin lieventyvät tuulen ja
meren ja vuoriharjanneitten yhteisen vaikutuksen kautta, että
matkustaja ihmetellen kysyy, eikö Nuoruuden lähde ja synnittömän
autuuden Edeni vielä ole tavattavana tässä taika-maassa.
Sieltä palatessaan hänen tuli kulkea tuon Eteläisten valtioin
vyöhykkeen poikki, jossa tiedettä aika-välistä vaaditaan käymään turhaa
sotaa tuota kaikkein selittämättömintä taudin lajia, tuota ruttoa
vastaan, joka pilkkaa kaikkea ihmistaitoa. Pari kolme henkilöä, jonka
otsaan julma hävittäjä jo oli painanut vaski-leimansa, oli siirretty
pois juuri siitä junasta, joka toi hänet pohjoiseen päin Warrington'ia
kohden. Hän oli ihmetellyt sitä mysteeriä,[110] jonka suhteen tiede on
yhtä tehoton kuin taika-usko, nähdessään, kuinka he kannettiin junasta,
joka jatkoi kiireistä kulkuansa, ikäänkuin paeten pois ruton käsistä.
Hän oli nähnyt, ihmetellyt ja kiitänyt eteenpäin sen enempää
ajattelematta tuota tutkimattoman tuomion kummallista, surkeata
tosiseikkaa.
Oli toinen aamu hänen Warrington'iin tulonsa jälkeen. Vaivattuna siitä
väsymyksestä, joka aina ilmestyy pitkän matkan perästä, hän edellisenä
päivänä oli ilman aikojaan käyskellyt siellä täällä tutuilla paikoilla.
Musta kansa oli kokoontunut tervehtimään häntä, tehden tuhansia
kysymyksiä ja toisiin vastaten. Vähäisissä neljän, viiden hengen
joukoissa he olivat pistäyneet hänen luonansa matkallansa kirkkoon
(sillä nyt oli sunnuntaipäivä) ja sieltä palatessaan. Koko pitkän
päivää hän oli ehtimiseen vaadittu ponnistamaan muistiansa, että hän
johdattaisi mieleensä joitakuita kerta tunnettuja kasvoja. Andy ja
hänen hyvä vaimonsa olivat ilosta seitsemännessä taivaassa. Vanha
Lollard oli tuntenut isäntänsä vihellyksen, ja kankeana ijästä ja
melkein sokeana suruisella itsepintaisuudella seurannut häntä paikasta
paikkaan tiluksilla. Kartano, kirjasto, huoneen edustan nurmikko,
kaikki olivat täynnä iloisia muistoja niistä rakkaista, joita hän pian
oli kohtaava. Hänen vanhat naapurinsa saapuivat toinen toisensa perästä
sinne: Eyebright ja Nelson; John Burleson, yhä korkea-äänisenä ja
kapinoitsevana; ehkäisemätön Vaughn, vielä meluavana ja liiallisena,
mutta sydämestään kuitenkin ystävällisenä; Durfee ja Dawson ja
satamäärä lisäksi -- tulivat pudistamaan hänen kättänsä ja puhumaan
entisyydestä, joka oli täynnä toisten varjoja, joita he eivät enää
voineet tervehtiä, ja herättämään niitten päivien muistoja, joina hänen
sydämensä syyt olivat aivan eriämättömästi sidotut suureen aatteesen
joka, siltä näytti, oli tuottanut vaan Sodomin-kaltaista, tuhkaista
sanojen satoa.
Yö oli tavannut hänet alakuloisena ja uupuneena, sydän täynnä
kiitollisia kyyneliä niistä hupaisista tervehdyksistä, joita hän oli
vastaan-ottanut, ja vielä enemmän täynnä hellempiä kyyneliä niitten
puolesta, joitten tervehdyksiä hän kaipasi. Hän ikävöitsi enemmän kuin
koskaan rakkaitten omaistensa tuloa ja sen lyhyen ajan kulumista, jona
hänen oli määrä oleskella vanhoilla tutuilla näkymöillä. Se ei ollut
enää mikään koti, vaan ainoastaan semmoisen kuolleen entisyyden
kalmisto, jonka ilot ja surut olivat väistyneet ja synnyttäneet
ainoastaan haudan synkeyttä hänen sydämessänsä, kun ne väikkyivät
ohitse varjoisen olemattomuuden kolkossa kauheudessa.
Kun hän heräsi aamulla, häntä rasitti jonkunlainen horroksen tunto,
josta hän turhaan koetti päästä. Hänen päätänsä painoi ja myöskin
pakotti, ja siellä täällä rinnassa ja jäsenissä hänellä oli pistoksia.
Hänen jalkansa laahasivat maata hervaantuneina. Oli joku polttava kipu
jossakin, hän ei voinut tarkoin sanoa, missä. Hän arveli, että hänen
tulisi koettaa kylpyä, ja Andy valmisti hänelle semmoisen -- ison
ammeen sitä helmeilevää lähde-vettä, joka aina niin hyvin elvytti hänen
uupuneita jäseniään -- ikäkausia sitten, hänestä tuntui. Hän vaan
loiskutti sitä käsillään ja jaloillaan: auringon kiillottamat pikku
aallot tuntuivat hänen kummallisen kuumeisesta lihastaan kätkevän
väkäisiä nuolia. Kun hän nukahti vähän, ilma näytti olevan täynnä
kirkkaita, säihkyviä kipinöitä.
Andy käski sisään tohtori Gates'in, joka sattui kulkemaan ohitse.
"Hyvää huomenta, översti! Minua ilahuttaa nähdä teidät," lausui
ilomielinen lääkäri, jonka hiuksia ja partaa ajan oli onnistunut
valkaista, mutta jonka ympyriäinen muoto, terävä silmä ja tulinen sydän
näyttivät vielä uljaasti taistelevan sitä vastaan. "Saanut teidät
pitkäksenne viimein, vai kuinka?" hän jatkoi hauskasti. "Minä
pelkäsin, etten koskaan pääsisi teidän kimppuunne. Teillä on mainio
ruumiin-rakennus. Ajattelin aina, että olitte tehty ruoskan siimasta.
Käynyt Keski-Amerikassa, mitä? Palaatte taas sinne? Ja miss Lily ja
Madam -- missä he ovat?"
Servosse vastasi untelosti ja raukeasti. Tohtori katseli häntä
tarkasti.
"Antakaat minä koetan valtasuontanne".
"Ah! hiukan kuumeinen -- melkoisestikin. Raskastunteinen päästä ja
jaloista? Ei? Näyttäkäät minulle kielenne. Jo riittää. Minnekä tuo
poika sai?"
Tohtori astui ulos portiikoon ja huusi: "Andy! _Hoi_, Andy! tulkaat
tänne!" Kun palvelia tuli, hän asetti hänelle monta kysymystä. Sitten
hän palasi ja tutki uudestaan sairasta hyvin huolellisesti. Silloin hän
taas kutsui Andy'n ja sanoi hänelle: --
"Andy, te pidätte paljon överstistä, ettekö niin?"
"Minä luulisin niin, Sir! Enemmän kuin kenestäkään muusta, minkä ikinä
olen nähnyt".
"Kylläksi jäämään hänen luoksensa, vaikkapa henkenne kaupalla?"
Andy katseli kirkasta päivänpaistetta ja ajatteli vaimoansa ja kolmea
ebeni-ihoista lastansa, jotka köntivät kyökissä.
"Sillä, jollette tahdo," arveli tohtori, joka oli katsonut häneen
terävästi, "minun täytyy hankkia joku muu".
Tämä ratkaisi asian.
"Ei kukaan muu saa hoitaa överstiä, se on varmaa!" hän lausui
pontevasti. "Minä sen teen".
"Översti tulee kovasti sairaaksi, Andy, ja hänen tautinsa voi olla
tarttuvainen. Minä en luule, että on erittäin suuri vaara; mutta hänen
täytyy saada joku, joka pysyy hänen luonansa koko ajan".
"No niin, tohtori, minä teen sen," vastasi musta mies alttiisti.
"Hyvä, Andy," sanoi tohtori. "Minä hankin jonkun avuksenne: mutta
teidän täytyy aina olla täällä; te ette saa liikahtaa talosta. Paljon
riippuu siitä hoidosta, joka hänelle annetaan, ja te tiedätte, ettei
ole ketään hänen omaisistaan, joka vaalisi häntä".
"Olkaat huoleti, tohtori," lausui Andy. "Översti Servosse ei ole
kaipaava mitään hoitoa, niin kauan kuin joku musta mies elää täällä,
joka koskaan näki hänen kasvonsa. Minä voin saada kosolta heitä
avukseni."
"Mutta te ette saa lähteä talosta".
"Minun ei tarvitsekaan. He tulevat tänne".
"Kaikki hyvin. Minä käyn täällä pari kolme kertaa päiväänsä, siksi kuin
se on ohitse. Menkäät ilmoittamaan asia vaimollenne: käskekäät, että
hän ei häiritse teitä eikä ole levoton."
"Älkäät pelätkö hänen puolestaan, tohtori," lausui Andy luottavaisesti:
"hän olisi valmis tekemään yhtä paljon, kuin minäkin, överstiä
palvellakseen".
Musta mies teki, niinkuin häntä oli käsketty, ja palaten siihen
huoneesen, jossa Servosse makasi, sai tarkat määräykset, kuinka hänen
tulisi sairasta hoitaa. Sillä välin kuin tohtori antoi nämät neuvot,
Servosse tointui siitä horroksesta, johon hän oli vaipunut, ja kuunteli
lääkärinsä ja hoitajansa keskustelua.
"Te pidätte minua varsin sairaana, tohtori?" hän kysyi heti.
"Varsin sairaana," vastasi tohtori lyhyesti, jatkaen käskyjensä
antamista.
"Ehkä kovastikin sairaana, tohtori?"
"No niin, _kovasti_ sairaana, översti".
"Mitä se on?"
"Noh, teissä on joku kuume, näettekö".
"Te koetatte pettää minua, tohtori," arveli sairas. "Älkäät tehkö sitä.
Minä olen kuullut ja huomannut kylläksi siitä, mitä olette tehnyt ja
sanonut siitä asti kuin tulitte tänne, ymmärtääkseni, että katsotte
tätä kohtausta sangen vaaralliseksi. Antakaat minun täydellisesti
tietää, kuinka vaarallinen se on".
"Minä en tahdo tarpeettomasti saattaa teitä levottomaksi eikä tauti ole
vielä vakaantunut niin, että voin varmuudella puhua," tohtori vastasi.
"Te koetatte yhä välttää, tohtori," lausui Servosse. "No sallikaat
minun siis sanoa teille, mitä te, minun luullakseni, ajattelette, Te
arvelette, että minussa on _keltakuume_".
"Minä en voi kieltää, översti, että vähän sitä pelkään. Te olette juuri
kulkenut saastutetun vyöhykkeen poikki, ja tautinne oireet todellakin
osottavat sinnepäin. Mutta toiselta puolen erehdymme sangen usein
noissa asioissa. Kelta-kuumeen enteet eivät ole alussa kylläksi selvät,
että lääkäri, joka ei ole äsken nähnyt sitä tautia, voisi varmuudella
lausua jotakin siitä. Nyt en ole nähnyt mitään kelta-kuumeen kohtausta
-- antakaat, minä ajattelen -- kahteenkymmeneen vuoteen ja vähän
päällekin. Ja mitä siihen tulee, toivoin, ettei minun tarvitsisi ikinä
toista semmoista nähdä. Mutta teidän tautinne näyttää suuresti
sellaiselta, kuin miksi tuota muistan. Sitä myöten kuin puhe on
teknillisistä tunnusmerkeistä, niistä, joita tapaamme kirjoistamme, ne
ovat alussa melkein samanlaiset, kuin toisten samanluokkaisten
kuumeitten".
"Minä en ensinkään epäile, että arvelunne on oikea," vastasi Servosse
tyvenesti. "Minä muistan nyt, että kaksi tätä kuumetta sairastavaa
taikka mitä sanottiin täksi kuumeeksi, vietiin pois junasta
Meridien'issa, kun kuljin sitä tietä".
"Noh," lausui lääkäri, "parasta lienee kaikissa tapauksissa
parannella sitä, niinkuin se olisi se. On aina hyvä toivo, yksin
Kelta-Jack'issakin,[111] kun sairaalla on teidän rohkeutenne ja luja
ruumiin-rakennuksenne. Me koetamme tehdä parastamme, översti, ja minä
toivon, että vielä suoriutte siitä".
Tohtori oli antanut kaikki käskynsä ja oli lähtemällään, kuin sairas
vakaasti lausui: --
"Tohtori, te sanoitte juuri, että oli viisasta parannella tätä,
niinkuin olisitte varma pahimmasta. Minä luulen, että tämä on totta,
mitä minuunkin tulee. Minun tulee menetellä, niinkuin menettelisin, jos
olisin pahimmasta varma. Minulla ei ole paljon tehtävää, mutta minun
täytyy tehdä se nyt. Kuinka kauan kestää, ennenkuin tämä on ohitse --
jos -- jos olette oikeassa?"
"Noh," arveli tohtori, "siinä tapauksessa -- pahimman pitäisi olla
ohitse noin lauantaina".
"Kiitoksia, tohtori," vastasi sairas juhlallisesti. "Tahtoisitteko
odottaa vähän aikaa portiikossa? Minua pahoittaa, että pidätän teitä;
mutta minun täytyy kirjoittaa vähän, ja minä soisin, että viipyisitte
siksi kuin se on tehty. Andy jää luokseni," hän sanoi vastaukseksi
tohtorin kysyvään katseesen.
"Mielelläni, översti," vastasi tohtori; "ja olisi parasta, että
kaikissa tapauksissa tekisitte kaikki määräyksenne -- noh, niinkuin
pitkällinen tauti olisi edessä".
"Minä ymmärrän," lausui sairas levollisesti.
Melkein tunti kului, ennenkuin tohtori käskettiin sisään jälleen.
"Pääni on vähän sekava, tohtori," arveli sairas; "ja minä soisin, että
katselisitte tätä lisäystä, jonka olen pannut testamenttiini,
nähdäksenne, onko se soveliaasti kokoonpantu".
Tohtori luki sen ääneen.
"Se on hyvä," sanoi Servosse; "minä tahdoin vaan jättää muutamia
käskyjä hautauksestani ja niin edespäin. Minä ajattelin näitä eilen.
Minä en tiedä miksi, mutta minua valloitti jonkunlainen tunto, etten
eläisi kauan, ja minä arvelin, että, jos kuolisin tänne, mielelläni
valitsisin paikan haudalleni ja määräisin, mitä olisi siihen
piirrettävä".
"Mutta tämä -- te olette aivan varma, että tässä on se, mitä tahdotte?"
kysyi tohtori. "Teidän päänne ei ole" --
"Oh, kyllä! minun pääni on aivan hyvä," vastasi sairas huvitetun
hymyllä. "Teidän ei tarvitse pelätä sitä. Minä olen sanonut, mitä
tarkoitan, ja tarkoitan, mitä sanon. Sitten siinä on tuo pieni lahja
Andy'lle ja hänen puolisolleen sillä ehdolla, että hän hoitaa minua
viimeisessä taudissani. Se on kaikki oikein. Nyt, tohtori, pyytäisin,
että te ja Andy todistatte tämän testamentin. Minä olin aina aikonut
jättää sen vaan omakätisesti kirjoitettuna; mutta on kukatiesi asiain
näin ollen yhtä hyvä, että se on todistettu".
Testamentti allekirjoitettiin ja todistettiin; ja sitten Servosse
ojensi tohtorille yhden kirjeen ja telegrammin, molemmat adresseeratut
hänen vaimollensa.
"Tehkäät hyvin ja lähettäkäät telegrammi, niin pian kuin pääsette
kaupunkiin," hän sanoi. "Metta on palaava tänne parin päivän perästä,
jollette sitä tee".
"Ettehän ole kieltänyt häntä tulemasta?" kysyi tohtori kummastuneena.
"Minä ilmoitan hänelle, etten ole valmis vastaan-ottamaan häntä
ennenkuin lauantaina taikka sunnuntaina," kuului vastaus.
"Mutta, översti, ei ole suuri vaara -- varsin vähän".
"Vaan he eivät saa panna itseänsä alttiiksi edes sillekään," lausui
Servosse päättäväisesti.
"En todellakaan, översti," arveli lääkäri, "voi suostua noudattamaan
tahtoanne. Te tiedätte hyvin kyllä, että sekä vaimonne että tyttärenne
olisivat valmiit kohtaamaan mitä ruttoa hyvänsä teidän tähtenne".
"Ja juuri siitä syystä ei saa päästää heitä tulemaan tänne.
Tainnos-tila on tuleva, ennenkuin he saapuisivat tänne, ja minä olen
varma, että minua hyvästi hoidetaan. Te ja Andy pidätte kyllä huolta
siitä. Minä tiedän, että se näyttää julmalta heitä vastaan, mutta se on
todellinen armo. Teidän täytyy luvata minulle, että lähetätte tämän
eikä mitään muuta sen ohessa".
"Jos se on teidän vakaa tahtonne, en voi tehdä muuta," vastasi tohtori
epäileväisesti.
"Kiitoksia, tohtori. Ja tämä kirje, tehkäät hyvin ja pitäkäät se; siksi
kuin -- siksi kuin tiedätte, kuinka käy, ja lähettäkäät taikka
jättäkäät se silloin -- Metta'lle". Hänen äänensä tukehtui, ja hän
näytti melkein kadottavan itse-hillintönsä. "Te sanotte heille,
tohtori, että se oli minun rakkauteni, joka oli tyly. Se on kovaa --
kovaa. Jospa vaan saisin nähdä heidän kasvonsa kerran vielä! Sanokaat
heille, kuinka minä rakastin heitä tässä -- tässä --".
"Oh, älkäät antauko tuskaanne!" huudahti tohtori ammattinsa puolesta
koettaen sairasta kehoittaa. "Me laitamme teidät terveeksi pian".
"Sanokaat heille -- mitä minä en voi sanoa, tohtori -- jos en enää
saisi nähdä heitä jälleen".
"No niin," lausui tohtori, puristaen hänen kättänsä. "Minä teen kaikki,
mitä käskette".
"Ja, tohtori," -- pidättäen häntä vielä -- "minun vanhat ystäväni ja --
ja tuttavani. Minä tahtoisin, että sanoisitte heille, ettei minulla ole
mitään pahansuontia heitä vastaan. Minä epäilemättä erehdyin; kenties
minä olin liian -- liian kiihkeä mielipiteissäni: mutta minä en
vihannut ketään ihmistä, tohtori, enkä, tietääkseni, vahingoittanut
ketään. Jos jostakusta tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt vääryyttä
hänelle -- tavalla taikka toisella -- ehkä hän antaa minulle anteeksi:
minä toivon sitä ainakin. Minä tahtoisin, että sanoisitte sen --
kaikille, jotka kysyvät minua".
"Minä olen varma, översti," lausui tohtori liikutettuna, "ettei löydy
ketään, joka pitää mitään pahaa mieltä teitä kohtaan. Teitä katsottiin
teräväksi väittäjäksi ja kiivaaksi vastustajaksi, mutta ei kukaan
koskaan uskonut, että piditte vihaa, eikä pitänyt itse nurjaa mieltä
teitä vastaan".
"Toivoakseni, ei -- toivoakseni, ei" -- lausui Hullu. "Minä olisin
ollut iloinen, jos olisin saanut nähdä useampia niistä, joita tunsin;
mutta minä toivon, että he ystävällisesti ajattelevat minua -- yhtä
ystävällisesti, kuin minä ajattelen heitä. Siinä on kaikki, mitä minä
pyydän".
Nämät sanat korvissaan tohtori ratsasti takaisin Verdenton'iin
ja kertoi Hullun tilasta. Pikku kaupungilla oli osansa noita
uuden-aikaisia Athenalaisia, joitten ainoa tehtävä oli kuulla ja
jutella joku uusi asia; tunnissa siis tiedettiin koko kaupungissa, että
Warrington'in omistaja oli palannut ja makasi tuossa kauheassa
taudissa. Siihen aikaan ei suuresti pelätty tämän taudin yksityisiä
kohtauksia semmoisissa seuduissa, joissa ei ruton ollut tapana raivota.
Sitä pidettiin verraten viattomana, kun kerta oltiin toisella puolen
vissejä latituudin, korkeuden ja temperatuurin rajoja.
Oli kuitenkin kummallista huomata, kuinka nopeasti taudin taikka
kuoleman ajatus kokonaan poisti jokaisen vihollisuuden tunteen niitten
sydämestä, jotka olivat olleet hänen pahimpia vastustajiansa. Tätä
varsin kaunista puolta Eteläläisen luonteessa ei koskaan jalommalla
tavalla näytetty. Kaikki olivat valmiit ja halukkaat tekemään jotakin
yksinäisen kärsijän lievitykseksi.
"Översti Servosse sairaana!" huusi Vaughn, ratsastaen esille siihen
paikkaan, jossa tohtori seisoi puhuen muitten kanssa. "Totta tosiaan,
se on peräti paha! Juuri palannut Mexikosta taikka jostakin sieltäpäin.
Kävin eilen häntä tapaamassa. Ei ole nähnyt vaimoansa eikä tytärtänsä
kuuteen kuukauteen, ja on nyt sairastunut kuumeesen. Peräti paha, sen
minä vannon! Kuulkaat, miehet, meidän täytyy mennä sinne häntä
katsomaan ja pitämään huolta hänestä! Ajatelkaat vaan! Hän on sairaana
siellä ja aivan yksinään, jollei ota lukuun niggereitä! Hän oli
kuitenkin hyvä toveri, Servosse, varsin hyvä toveri! Minä en usko,
että hän koskaan on vihannut ketään. Hän oli täynnänsä mielipiteitä
ja aatteita ja antoi niitä aina jokaiselle lahjaksi, soveltuivat
ne hänelle tai ei. Muutamat niistä eivät olleet niin hulluja
mielipiteiksi, kun joutuu jälestäpäin niitä ajattelemaan. Meidän täytyy
asettaa toimikunta ja pitää huolta hänestä, gentlemanit. Ei käy laatuun
jättää häntä tuohon tilaan -- ei minutiksikaan. Minä lähden suoraan
sinne niin pian kuin vaan voin saada kääsyt itselleni. Ken tahtoo tulla
kanssani ja pitää ensimäistä vahtia?"
"Minä tahdon," lausui joku ääni hänen takanansa.