Viisaus ja hulluus yhtyvät toisiinsa.
Lyhyt aika koti-elämänsä lakkauttamisen ja Warrington'ista lähtönsä
jälkeen Servosse erityisestä kutsumuksesta kävi tervehtimässä
tohtori Enos Martin'ia, tuota vanhaa ystävää, joka ensin oli ollut
hänen opettajansa ja sittemmin hänen kunnioitettu ja uskottu
neuvon-antajansa. Niinä vuosina, jotka olivat kuluneet siitä, kuin
Hullu oli nähnyt hänet, hän oli kypsyneestä, uhkea-voimaisesta
miehuudesta joutunut siihen kypsyneempään ikään, joka tulee ilman
heikkoutta, mutta joka kuitenkin tuottaa jommoisenkin määrän
filosofillista levollisuutta -- tuota todellista "elämän päivänlaskua,
joka antaa mystillistä oppia". Noina hiljaisina vuosina, jotka tulevat
ennen loppua, jolloin kunnianhimo on kuollut ja kiihkeät pyrinnöt
taukoavat; jolloin vireän elämän rauhaton hälinä vierii huomaamatta
ohitse, niinkuin väkirikkaitten katujen tohina sivuaa ahkeran
työmiehen; jolloin järki toimii tyvenesti, toivosta taikka pelosta
huolimatta, -- juuri noina vaipuvina vuosina parhaitten elämien paras
työ tavallisesti tehdään. Tuo oma itse, joka panee vaa'an kiikkumaan,
on kadonnut; mutta sydän, ymmärrys, hellä hyvänsuonti sitä maailmaa
kohtaan, joka nopeasti soljuu pois, jäävät, ja nuot kypsyneemmät voimat
vaikuttavat ilman intohimojen hävittävää tulta. Tässä levollisessa
valossa, joka käy hämärän edellä, Enos Martin'kin istuutui
keskustelemaan sen nyt karkean ja parhaassa ijässä olevan miehen
kanssa, jonka elämää hän oli seurannut hänen joutuessaan nuoruudesta
miehuuteen ja varhaisesta miehuudesta täysikuntoisuuteen. Parikymmentä
vuotta oli kulunut siitä, kuin he olivat toisensa kohdanneet. Toiselle
heistä nämät vuodet olivat olleet täynnä tointa. Hän oli ollut
tapausten virrassa, käynyt sen hyökkäyksiä kohti ja oli risti- ja
vasta-vuolteitten kautta viety siitä suunnasta, jonka hän oli merkinnyt
itselleen elämän suurella kartalla. Hänellä oli arpi näytettävänä
jokaisesta taistelosta. Hänen sydämensä oli sykkinyt sopusoinnussa ison
maailman-valtasuonen kanssa jokaisessa niistä suurista tarkoituksista,
jotka näinä vuosina olivat tätä valtasuonta paisuttaneet. Toinen oli
suurimmalla tarkkuudella silmällä pitänyt noita liikkeitä, jotka
sakeilla pyörteillään olivat kieponeet ja kuohuneet toisen elämän
ympäri, itse vaan hiukan kosketettuna, mutta aina koettaen semmoisista
havainnoista johdattaa mitä arvokkaita oppeja hän suinkin voi, muitten
nuorten sielujen harjotukseksi ja ohjaukseksi, jotka vielä vaan
liikkuivat suuren elämän-meren rannalla.
Tämä alinomainen ja tarkasteleva vaaria-otto mailman suurista
yhteiskunnallisista liikkeistä, joita hän katseli näin tyveneltä
korkeudelta, oli saattanut hänet erinäisellä huolella tutkistelemaan
kansakunnan suhteita tuohon äsken valloitettuun Etelän osaan, ja vielä
erityisemminkin mustien tilaa. Sitä tehdessään hän oli joutunut ennen
kaikkia kiinnittämään huomiotansa tuohon muutos-aikaan, joka tulee
Chattelismin elikkä jonkunlaisen yksilöitten vallanalaisuuden ja
riippuvaisuuden ja toiselta puolen yksilöitten täydellisen
itsevaraisuuden välillä. Tämä on tunnettu eri nimillä eri maissa ja eri
aikakausina -- Englannissa elinomaisuuden, Venäjällä orjuuden nimellä.
Tämän suhteen hänen tutkimuksensa oli ollut varsin perinpohjainen ja
hänen osan-ottonsa kaikkiin noihin kansallisiin kysymyksiin oli siis
ollut mitä vilkkainta laatua: tästä hänen suuri halunsa saada nähdä
vanhaa oppilaistaan ja puhua semmoisen kanssa, jonka huomaamis-kykyyn
hän luotti, niistä ilmaumista, joita tämä oli nähnyt, ja niistä
päätöksistä, joihin tämä oli tullut, sekä verrata niitä ei ainoastaan
omiin edempää tehtyihin havaintoihinsa, vaan myöskin historian
tosi-asioihin. He istuivat kauan aikaa yhdessä siinä kirjastossa, johon
vanhempi oli koonnut maailman ja vuosisatojen henkiset aarteet, ja
uudistivat sitä keskinäistä personallista tuttavuutta, jota pari
vuosikymmenistä oli keskeyttänyt. Toisen melskeisen elämän tapahtumat
ja toisen hiljaisen olon vaiheet kerrottiin molemmat; ja sitten
heidän keskustelunsa siirtyi siihen aineesen, joka oli vetänyt
puoleensa niin suuren osan molempien ajatuksista -- tuohon suureen
maailman-tapaukseen, jossa heidän kummankin elämänsä oli vaan
vähän-arvoinen syrjä-asia.
"Ja te ajattelette siis, översti Servosse," lausui vanhempi vakaasti,
"että mitä on nimitetty Uudestaan rakentamiseksi, on suurenmoisella
tavalla tyhjäksi rauennut?"
"Epäilemättä," kuului vastaus, "sikäli kuin asia koskee niitten
tarkoitusten saavuttamista, joita sen esitteliät pitivät silmällä,
joita maailma toivoi ja joita sopi odottaa sodan loogillisena
seurauksena".
"Minä en luule kokonaan ymmärtäneeni tuota rajoitustanne," arveli
Martin epäileväisesti.
"Minä tarkoitan," sanoi nuorempi mies, "että Uudestaan rakentaminen
raukesi tyhjäksi sikäli kuin se yritti yhdistää kansakuntaa, tehdä
todella yhdeksi kansaksi sitä, mikä ennen sisällisen sodan järistystä
oli ollut yksi ainoastaan nimeksi. Se raukesi myöskin sikäli kuin se
yritti määrätä ja vahvistaa mustan rodun asemaa ja oikeuksia. Ne
määrättiin, se on totta, paperilla, ja ryhdyttiin jonkunlaisiin
varustuskeinoihin, jotka estäisivät tämän julistuksen mitättömäksi
tekemistä. Mutta ei minkäänlaisia takeita hankittu niitten
käytännöllistä kukistamista vastaan, joka toimitettiinkin niin helposti
ja niin ilman mitään rangaistusta, että se suuresti kummastutti niitä,
jotka liikkeen alkuun panivat".
"Teidän täytyy kumminkin myöntää, että 'valtioin oikeuksien'
uskonkappale sai loppunsa sodan ja tuon summittaisen ja täydellisen
tarkastuksen kautta, jonka alaiseksi erehtyneet tasavallat aivan
säännöllisesti asetettiin ja jota me sanomme Uudestaan rakentamiseksi,"
lausui Martin.
"Päinvastoin," vastasi Servosse, "se, mikä tapahtui, jätti 'Valtioin
oikeuksien' opin aivan eheäksi ja koskematta, paitsi yhdessä ainoassa
kohdassa, nimittäin mitä tulee _rauhallisen unionista eroamisen
oikeuteen_. Sota ratkaisi sen asian. Kansakunta vaati ja peri
oikeutensa puollustaa itseänsä väkivaltaista hajoittamista vastaan".
"Eikö se myöskin vaatinut oikeuttansa jälleen luoda, muodostaa,
rakentaa?" kysyi vanhempi mies.
"Ei ensinkään," kuului vastaus. "Uudestaan rakentamista ei koskaan
vaadittu _minäkään oikeutena_, ei ainakaan nimen-omaan ja esivallan
puolesta. Muutamat kyllä vakuuttivat semmoisen oikeuden olevan; mutta
heitä pidettiin haaveksijoina. Uudestaan rakentamisen tointa
_selitettiin siivosti_ välttämättömäksi seuraukseksi tuosta huonosti
menestyneestä erilleen pyrkimisestä: sitä ei koskaan puollustettu
minäkään eikä julistettu miksikään _kansakunnan oikeudeksi_ edes _oman
turvallisuutensa valmistamiseksi_".
"Miks'ette siis sano, että se raukesi kokonaan tyhjäksi?" kysyi Martin.
"Minusta näyttää siltä, kuin se olisi perinpohjin ja täydellisesti
lahonnut".
"Ei ensinkään," vastasi Servosse vähän kiivaasti. "Paljon sen kautta
saavutettiin. Otaksukaat, että lapsi tekee jotakin pahaa sata kertaa,
nuhdellaan siitä joka kerta ja vasta viimeisen nuhteen perästä osottaa
surua ja tunnustaa tahtovansa vasta menetellä paremmin, mutta jo
seuraavana päivänä sille tulee sama virhe. Vanhemmat eivät joudu
epätoivoon eivätkä pidä lapsen katumusta perin mitättömänä voittona.
Päinvastoin suuri askel on astuttu eteenpäin: paha teko on myönnetty
vääräksi eikä se saa sen jälkeen puollustusta. Siitä pitäen vanhemmat
voivat, Nathan'in tavalla, johdattaa pahantekiää hänen omaan arveluunsa
hänen omasta teostaan. Samalla tapaa Uudestaan rakentaminen oli suuri
askel eteenpäin siinä kohdin, että se muodosti jonkunlaisen erehdyksen
tunnustuksen. Se antoi meille semmoisen käsityksen sanoista: 'me
kansakunta' federaalisen konstitutionimme alkulauseessa, joka teki
valheeksi sen, joka ennen oli vallinnut. Se myönsi ja määräsi koko
ihmiskunnan yhdenvertaisuuden hallinnollisessa vallassa ja pakotti
kaikki osastot ja puolueet nimen-omaan tunnustamaan sitä siinä taikka
tässä tämän vallan kehitys-jaksossa".
"Ja onko siinä nyt kaikki, mitä kaikkien näitten vuosien työn,
taistelon ja verenvuodatuksen kautta voitettiin?" kysyi vanha mies
huokaillen.
"Eikö siinä ole kylläksi, ystäväni?" vastasi Hullu moittivalla äänellä.
"Eikö melkein kokonaista vääryyden ja ulkokultaisuuden vuosisataa
huokeasti sovitettu yhdellä ainoalla rangaistuksen vuosikymmenisellä?
Erehdyksen tunnustaminen on katumuksen vaikein kohta, olipa kysymys
yksityisestä ihmisestä taikka kokonaisesta kansakunnasta. Siinä
paikassa paholainen aina taistelee kiihkeintä taisteloansa. Sen jälkeen
hän astuu alas vuorelta ja taistelee laaksossa. Hän on haavoitettu,
runneltu ja helposti pakoon ajettu".
"Te ette siis pidä taisteloa Pohjan ja Etelän välillä vielä
päätettynä," lausui Martin.
"Päätettynä?" Hullu huudahti tuikeasti. "Se on vasta alotettu! Minä en
tarkoita selvästi rajoitettujen maan-osien ruumiillista ottelua. Tämä
on vaan yksi kohtaus suuressa näkymättömässä kamppauksessa --
taistelossa, joka aina riehuu kahden toisiaan vastustavan aatteen
välillä. Ennen sisällistä sotaamme se oli niinkuin joki, jossa on
siellä täällä joku kiihkeä koski; sitten, jonkun aikaa, se oli niinkuin
kuohuva köngäs; ja siitä asti se on ollut se kolkko, musta, mutta syvä
ja tyven pyörre, joka on putouksen alla, täynnänsä ajopuita ja varjoja
ja vihaista mutinaa ja näkymättömiä virtoja ja piileviä voimia, pyörre,
jonka vastaisesta kulusta ei kukaan voi tietää muuta, kuin että sen
täytyy pyrkiä eteenpäin.
"Jää paksuin, mikä jäätyi konsanaan,
Se vuoksen peittää voipi, kattaa vaan:
Vilkasna virta alla elamoi
Ja juoksee -- juoksemast' ei laata voi!"
"Tahdotteko väittää, ettei tuo vanha taistelo orjuuden ja vapauden
välillä päättynyt, kun orjuus lakkautettiin?" kysyi tohtori
kummastuneena.
"Luullakseni se olisi," vastasi Hullu nauruun menevällä äänellä, "jos
orjuus _olisi_ lakkautettu. Minä en pyydä kumota tuota vanhaa
sananlaskua, että 'kaksi kahakkaan tarvitaan'; mutta tässä juuri meidän
erehdyksemme -- Pohjan erehdys, sillä Etelä ei ole tehnyt mitään
erehdystä tässä asiassa -- on ollut. Me olemme _otaksuneet_, että
orjuus oli hävitetty, koska meillä oli 'Vapauden julistus',
'Perustuslaillinen Muutos-ehdotus' ja 'lakeja säädettyinä sen
johdosta', kaikki kertoen tosi-asiana, että väkinäistä orjuutta, paitsi
rangaistuksena rikoksista, ei saisi enää löytyä. Siihen turvaten olemme
heittäneet hattumme ilmaan ja iloisesti kerskailleet siitä, mitä olimme
aikaan saaneet, niinkuin meidän oli hyvä oikeus tehdä. Orjuuden
Vastustajain Seura tuli kokoon ja onnitteli itseänsä lähetyksensä
täyttämisestä, koskei enää ollut mitään maailmoja valloitettavana, ei
mitään sortoa kukistettavana eikä mitään uhreja autettavana. Ja sitten
se itse-ylistyksensä hyvässä hajussa hajoitti itsensä, kuollen
täynnänsä hyviä tekoja ja yksistänsä sen tähden, ettei enää löytynyt
mitään hyviä tekoja tehtävänä. Se oli loppu semmoinen, joka maistui
tuhatvuotiselta valtakunnalta; mutta, pahaksi onneksi, se oli peräti
hullunkurinen. Minä en moiti Garrison'ia eikä Phillips'ia eikä teitä
itseä eikä ketään muuta abolitionistein vanhasta kaartista. Se oli
luonnollista, että ainakin haluaisitte koettaa laakeriseppeleitänne
niin kauan, kuin vielä elitte".
"Totisesti, översti," lausui vanha tohtori nauraen, "te ette saa
ajatella, että tuo oli meidän johtava syymme".
"Tietysti ei tunnustettuna eikä tajuttunakaan," sanoi Hullu.
"Todellisille syille annetaan harvoin mitään selvää muotoa. Minä en
kuitenkaan kummastele, että miehet, jotka alusta asti ovat olleet
orjuuden hankkeen poistamis-"kahakassa", joksi sitä arki-kielessämme
sopii nimittää, ovat väsyneet. Minä ymmärrän täydellisesti, että kaiken
elinaikaa kestävä sota sammuttaa miehen tappelu-himon. Vanhat miehet
harvoin rupeavat lähetys-saarnaajiksi. Ollen aatteitten taistelossa he
kyllä voivat kannattaa kamppausta viimeiseen hetkeen ja viimeiseen
hengenvetoon saakka. Vanhat miehet ovat olleet hyviä marttyyrejä
Polykarpon ajoista asti; mutta he eivät halua marttyyriutta eivätkä
sitä tavota. Jos yhtä hyvin sopii välttää sitä, he mieluisammin sen
tekevät; ja tässä erityisessä kohtauksessa he ansaitsivat lepoa ja
enemmän kunniaa ja kiitosta, kuin he koskaan eläissään tai kuoltuansa
saavat".
"Se oli meidän vikamme -- meidän, sen ajan nuorukaisten, jotka juuri
olimme tunkeuneet esiin siitä ahjosta, jossa kahleet sulattiin pois
koukistuneista ja kutistuneista jäsenistä. Meidän olisi pitänyt nähdä
ja käsittää, että ainoastaan kuori oli mennyt. Orjuus julkisena
yhteiskunnallisena tilana oli loppunut: voimana, valtana, moraalisena
aineksena se oli juuri yhtä tehokas, kuin ennenkin. Sen tunnetut
vammat olivat poistetut: sen tuntemattomat olivat olemassa niissä
kitukasvuisissa ja vääristyneissä luonnoissa, jotka monta sukupolvea
olivat olleet sen vaikutuksen alaisina -- isännissä yhtä hyvin kuin
orjissakin. Yhteiskunnallisena laitoksena sitä kävi julistaminen ja
säätäminen lakkautetuksi: moraalisena olemuksena se on yhtä mahdoton
hävittää, kuin ne sielut, joihin se on painanut leimansa".
"Te arvelette siis, että 'tukehuttamaton taistelo' vielä on edessämme?"
kysyi Martin.
"Epäilemättä. Pohja ja Etelä ovat ainoastaan sopivia nimiä kahdelle
selvästi eriävälle, toisiaan vastustavalle ja yhdistymättömälle
aatteelle -- kahdelle sivistykselle, joksi niitä välisti on nimitetty,
semminkin Etelässä. Pohjassa löytyy vähän enemmän älynpuolista
ylpeyttä; ja me olemme taipusat puhumaan toisesta sivistyksen, mutta
toisesta jonakin barbariuden lajina. Näitten molempien täytyy
välttämättömästi taistella keskenään, siksi kuin toinen vallitsee ja
toinen väistyy. Toisen ylös tempaaminen ja toisen istuttaminen sen
sijaan ei ole mikään hetken eikä päivän työ. Se oli meidän
erehdyksemme. Me koetimme silmänräpäyksen varoituksen jälkeen sälyttää
Pohjan sivistystä, aatetta Etelän päälle. Me luulimme, että kapinan
kukistamisen kautta Etelän valkoinen mies oli ajatusten ja tunteitten
puolesta tullut yhtäläiseksi, kuin Pohjan Kaukasialainen; ja että orja
vapauttamisen kautta oli kerrallaan käynyt pyhimykseksi ja
Salomon'iksi. Me koetimme siis rakentaa yhteiskuntia, jotka ajatusten,
tunteitten, kasvamisen ja kehkiämisen puolesta olisivat kokonaan Pohjan
yhteiskuntien kaltaisia. Se oli _Hullun Yritys_".
"Johon ryhdyimme kaikki, kuinka?" kysyi tohtori nauraen.
"Juuri niin," vastasi Servosse pontevasti.
"Minä en ole varma, vaikka olisitte oikeassa," lausui vanhempi. "Siltä
nyt näyttää, ja kaikki, mitä on tapahtunut, soveltuu todella yhteen
teidän katsantotapanne kanssa. Mutta, jättäen entisyyden sikseen, mitä
te tulevaisuudesta sanotte?"
"Noh," vastasi Servosse miettiväisesti, "taistelo on loppuun asti
taisteltava. Jos sillä alalla, jossa nyt vallitsemme, on oleva yksi
kansakunta, sen täytyy olla joko semmoinen kansakunta, joka on
yhtäläinen tunteitten ja sivistyksen puolesta, taikka toisen
sivistyksen täytyy toista hallita ja kaita. Niinkuin asian laita nyt
on, Etelän sivistys on voimakkaampi, jäntevämpi ja enemmän käsiksi
käypä. Äskeisen orjan valta on kokonaan laimennettu. Etelän valkoisten
voima on lisääntynyt juuri kahdella viidettä osalla täysi-ikäisistä
mustista, joita ei ennen sotaa otettu edustuksissa lukuun. Kaikissa
kysymyksissä, jotka koskevat kansakuntaa ja sen tulevaisuutta, he ovat
käytännöllisesti yksimielisiä ja liittyvät päivästä päivään likemmin
toisiinsa, sillä välin kuin ne, jotka kerta seisoivat meidän
puolellamme, lannistuvat ijästä taikka ympäröivien olojen voimasta".
"Mutta eikö tämä parane sisään-muuttamisen kautta? Eivätkö nämät
molemmat maan-osat voi vähitellen yhtyä ja mukaantua toisiinsa?" kysyi
tohtori levottomasti.
"Sisään-muuttaminen Etelään on vastedes, niinkuin tähänkin saakka,
oleva paikottainen ja vähäpätöinen, semmoinen aines, jota tuskin sopii
ottaa lukuun. Löytyy monta syytä siihen. Tärkein on se, ettei Etelä
suosi sisäänmuuttamista. Ei niin, että se suoraan vastustaisi sitä
taikka olisi niin suvaitsematon, ettei kävisi sitä kärsiminen, paitsi
kun on kysymys valtiollisista seikoista, mutta se on ollut umpinainen
siihen määrään, että se on kadottanut yhteensulattamisen ky'yn; eikä
sisäänmuuttanut koskaan tule sen kansan eläväksi jäseneksi; jonka
keskellä hän asuu. Hänen lapsensa ehkä välisti tulevat, mutta ei aina.
Länsi tarttuu vierasta käteen ja saattaa hänet yhdessä päivässä
tuntemaan itsensä olevan kotona -- olevan sen kansan oma, jonka
keskellä hän elää. Etelä ehkä voi tervehtiä häntä yhtä sydämellisesti,
kuin Orientti tervehtii kaukasialaista kauppiasta; mutta, niinkuin
Orientti, saattaa hänet kuitenkin huomaamaan, että hän on 'ulkoapäin
tullut barbari'. Paitsi sitä Etelä ei kaipaa enempiä työvoimia ja
niitten aineellinen menestys, jotka ovat sodan jälkeen lähteneet sinne,
ei ole ollut semmoinen, että se houkuttelisi monta seuraamaan".
"Mutta miksi teistä on todennäköisempi, että Etelä on hallitseva, eikä
tuo väkirikkaampi ja yritteliäämpi Pohja?"
"Koska Eteläläiset ovat aivan yksimielisiä ja vaistomaisesti ja
synnyltänsä hallitsijoita. Heitä eivät epäilemiset estä eivätkä he
tuhlaa jäntevyyttänsä turhiin ja vähäpätöisiin riitakysymyksiin.
He ovat luonteeltaan yksinvaltaisia ja kuninkaallisia. Jokainen
heistä ajattelee enemmän Etelää, kuin itseään, ja kaikki, mikä lisää
sen valtaa taikka kunniaa, on kalliimpi hänelle, kuin mikään
personallinen etu. Pohja luulee, että Etelän kansa on erittäin
suuttunut orja-omaisuutensa kadottamisesta: totta puhuen he ovat tuhat
kertaa enemmän vihaiset vapautettujen neekerien korottamisesta
yhtäläiseen poliitilliseen valtaan. Pohjassa on erimielisyyttä: yksi
osa tahtoo vallan tähden liittyä Etelään, ja, juuri niinkuin ennen
sisällistä sotaa, Etelä tahtoo jälleen hallita ja johtaa kansakuntaa".
"Ja milloin tämä on loppuva?" kysyi vanhempi mies väsymyksen
huokauksella.
"Kun Pohja oppii arvostelemaan tosi-asioita ja heittää joutavan
hellätuntoisuutensa sikseen; taikka kun Etelä luvattoman ja laittoman
orjuuden systeemin raukeamisen eli räjähtymisen kautta on omien
rajojensa sisäpuolella ratkaissut rotu-riidan kysymyksen. Maan isännät
ovat vielä työn isännät ja jäänevät siksi, kunnes työntekiäin tieto ja
taito polvikuntien vaihdellessa lavenevat taikka he vimmastuvat".
"Ah! nuori ystäväni," lausui vanha mies, ja hänen kasvonsa loistivat
ylpeydestä, "nyt tulette minun alalleni ja, minun täytyy se sanoa,
koskette myöskin minun pelkooni tulevaisuuden suhteen. Äsken
kansalais-oikeuksia saaneitten vapautettujen orjien tila Etelässä on
peräti tavaton ja merkillinen. Minun on mahdoton katsella sitä
huolestumatta. Historiassa ei ole kuin muutamia harvoja esimerkkejä,
että orjuutettu rotu kerrallaan hyppää täydellisestä chattelismista
kokonaiseen itse-hallintoon. Kenties muinaisten Israeliitain
asia tarjoo suurinta yhtäläisyyttä. Vaikka he olivat Jumalan
kaitsennan alla, heidän kuitenkin oli kaksi asiaa tarpeesen: ensiksi
maasta-muutto, joka vei heidät pois sen rodun keskeltä, joka oli ollut
heidän isäntänänsä, pois orjuuden näkymöiltä ja lähitienoilta; ja
toiseksi uuden sukupolven yleneminen, joka ei ollut tuntenut
päällysmiehen ruoskaa eikä itse kohdastansa kokenut orjuuden
häväistystä. Pako Egyptistä, erämaan vaivat, nuot neljäkymmentä
kuoleman ja kasvannon vuotta, joina Egyptiläiset eivät tietäneet heistä
mitään, kaikki nämät tarvittiin, ennenkuin Israelin lapset pystyivät
itsehallintoon ja kansallisen voiman käyttämiseen ilman tuota
jumalallisen avun suoranaista välitystäkin ja ihmeellisten merkkien ja
kummien jokapäiväistä toistamista. Voiko Amerikan afrikalainen orja
vähemmällä valmistuksella kehittyä itse-haltuiseksi kansalaiseksi,
valkoisen veljensä vertaiseksi vallan suhteen?"
"Yhtäläisyys Israelin kansan kanssa on niin suuri, että se näyttää
johtuvan melkein jokaisen mieleen," arveli Servosse. "Se on
lempi-ajatus mustassa kansassa itsessä. Ainoa tärkeä eroitus, jonka
minä voin nähdä, on puute uskonnollisesta aineksesta -- puute
profeetoista".
"Niin kyllä!" lausui vanha tohtori vilkkaasti. "Tiedättekö, että minua
suuresti epäilyttää, löytyikö siihen aikaan mitään erityistä
uskonnollista ainesta Juudan kansan mielessä? He eivät lähteneet
Egyptistä eivätkä uskaltaneet erämaahan minkään uskonnollisen vainon
tähden eikä rakkaudesta uskontoonsa. Nämät olivat semmoisia asioita,
jotka tulivat perästäpäin ja seurauksena heidän kasvamisestaan ja
kehkiämisestänsä. Orjuuden tunteesen, sorron ajatukseen, siihen
juutalaisen valtakunnan kaksoisperustajat Moses ja Aaron vetosivat
toteuttaaksensa uskonnollista aatettansa. Israeliitat seurasivat
heitä, ei sentähden, että he olivat heidän uskonnolliset johtajansa,
vaan koska he lupasivat päästää heidät Egyptiläisten ikeestä. Orjan
vaisto vie hänet pakenemaan orjuuden näkymöltä, kun itsenäisen
miehuuden pyrinnöt alkavat paisuttaa hänen sieluansa. Ettei tämmöinen
henki tässä tapauksessa ole ennen ilmaantunut, on mielestäni
kummastuttava asia: että se tästä lähtien on tuleva, on, pelkään minä,
varma. Minä en saata ymmärtää, kuinka mikään rotu voi valmistua
täydelliseen itsehallitukseen, oikeaan vapauteen, paitsi orjuuden eli
elin-omaisuuden vähittäisen menon taikka erämaassa olon vaivojen ja
tuskien taikka sitä vastaavan itsepäällisen kestämisen kautta, jotka
kasvattavat ja lujittavat yksityistä itse-luottamusta ja yhteistä
rohkeutta ja uskallusta".
"Luultavaa on, että he vielä saavat neljäkymmentä vuottansa," lausui
Servosse, "ja jättävät enemmän kuin yhden sukupolven erämaahan,
ennenkuin he jälleen voittavat ne oikeudet, jotka luvattiin heille ja
joita he vähän aikaa nauttivat".
"Niin," sanoi vanhempi, "siinä on toinenkin vaarallinen seikka. He ovat
maistaneet vapautta, täydellistä ja kokonaista; ja sen kadottaminen,
vaikkapa välillisellä tavalla, on lisäävä vapautetun luonnollista inhoa
orjuutensa muistoja ja seutuja vastaan. Minä pelkään suuresti, että
tämä levottomuus eriämättömästi kuuluu äkkiä saavutetun vapauden
tilaan; ja että innostuneena näistä molemmista tunteista tämä rotu
yrittää poismuuttoa, joka vielä kumoo kaikki meidän sievästi
sommiteltut järjestelmämme, ja koettaa omien oviemme edessä sitä
ihmis-ystävyyttä, josta me kerskailemme. Mitä te siitä arvelette,
översti?"
"Totta puhuen, tohtori, minä en voi sanoa," vastasi Servosse. "Että
semmoinen tunne on olemassa, ei tarvitse epäillä. Amerikan afrikalaisen
rodun historiassa on lisäksi jotakin kummallista ja salamyhkäistä, joka
mahtavasti vaikuttaa siihen taika-uskoiseen mysticismiin,[108] joka
vallitsee heissä. Tuotuina tänne vastoin tahtoansa; pakoitettuina
kärsimään orjuuden kovaa holhon-alaisuutta, samalla kuin he yhä näkivät
ja kuulivat sitä herkeämätöntä jumaloitsemista, jota kansakuntamme
tarjoo vapaudelle; kahtena orjuuden vuosisatana oppien sivistyksen
alkeita, uskonnon, lain, mekaanillisten taitojen aapistoa, talouden
salaisuuksia ja työn tarpeellisuutta ja palkintoa; vapautettuina
melkein ilman ponnistusta omasta puolestaan ja kokonaan ilman
omantakeista ja tiettyä osan-ottoa -- kaikki nämät tosi-seikat
silmiensä edessä, ei sovi ihmetellä, että he pitävät itseänsä Jumalan
erityisinä lemmittyinä -- jonkunlaisena valittuna kansana. Tätä
ihmeitten luetteloa, joiksi he katsovat näitä kummallisia tapauksia,
esitellään aina rodun hehkuville mielikuvituksille; ja vaikka se tähän
saakka on taivuttanut heitä toimettomuuteen, se voisi olla voimakkaana
yllyttimenä, jos se kerran joutuisi vaikuttamaan yhteydessä semmoisen
vakuutuksen kanssa, että heidän tulevaisuutensa on sijoitettava
semmoiseen seutuun, joka on kaukana heidän entisyytensä näkymöiltä. Jos
he olisivat samaa sukuperää, kuin hallitseva rotu, olisi ehkä
mahdollista, että erottava rajalinja aikoja myöten häviäisi. Mutta he
ovat merkityt eri värillä, vieläpä semmoisella, jota kauan aikaa on
pidetty halpana ja alhaisena, eikä ole aivan vähän totuutta koko heidän
historiansa loppusäikeessä: 'niggerit eivät voi koskaan täällä päästä
valkoisen miehen kannalle'".
"Mutta mitä voi tehdä heidän korotuksekseen ja lievityksekseen tai
estääksensä keski-aikaisen barbariuden perustamista meidän
keskuuteemme?" kysyi tohtori huolestuneena.
"Noh, tohtori," lausui Hullu hilpeästi, "tähän kysymykseen tulee jonkun
muun vastata, ja siihen on lisäksi vastattava teoilla eikä sanoilla.
Minä olen antanut miehuuteni vuodet näitten kysymysten miettimiseen, ja
minua pidetään sentähden hulluna. Minusta näyttää, kuin näitten
vammojen parannuskeino olisi helposti keksitty. Rohdot ovat kuitenkin
semmoiset, joita tulee tuottaa ulkoapäin. Sairas ei voi itseään
parantaa. Etelä ei ole koskaan puhdistava itseänsä niistä haitoista,
jotka sitä vaivaavat. Sen äly, sen ylpeys, sen varallisuus, lyhyesti,
sen voima, ovat kaikki asetetut yksin sitäkin hiljaista ja hitaista
kehittymistä vastaan, jonka aika ja puoli-barbarismi tuottaisivat.
Tunnista tuntiin kahleet kotkataan kiinteämmiksi. Katsokaat orjuuden
historiaa maassamme! Katsokaat, kuinka lainsäätäjät, oikeustot, yleinen
mielipide ja koko maan voima vuosi vuodelta ja kaikissa orjavaltioissa
käyvät tylymmiksi ja väkivaltaisemmiksi orjaa ja hänen vertaistansa
'vapaata mustaa' vastaan! Minä näen, että muistatte sen, vanha
ystäväni. Aivan vastoin kaikkia valtiomiesten ennustuksia orjuuden
peukalon-puristimia väännettiin vaan uudelleen ympäri ja kireämmäksi
joka vierivältä vuodelta. Vapauden ja oikeuden jäljet pyyhittiin
pois lain-säädännön kautta, ja armon pujahdus-reiät tukittiin
tuomio-istuinten selitysten avulla, siksikuin ei jäänyt jälelle muuta,
kuin musta tavattoman orjuuden kuilu".
"Minä näin nuot kaikki ja myönnän ennustuksen oikeaksi; mutta minä en
vielä tiedä ajatustanne käytettävästä lääkkeestä," arveli vanha mies
epäileväisesti.
"Noh, te ymmärrätte, ettei lääke voi tulla sisältäpäin," lausui Hullu.
"Vähemmistö tuntee voimansa, ja enemmistö huomaa heikkoutensa niin
hyvin, ettei sisältäpäin ole mitään odotettavana. Se, mikä on tehnyt
pelottamisen mahdolliseksi, tekee edistyksen mahdottomaksi. Sentähden
minusta näyttää, että tuohon kysymykseen jo on vastattu -- _sen täytyy
tulla ulkoapäin_!"
"Mutta kuinka?" kysyi vanha mies maltittomasti.
"Kuinka?" toisti Hullu. "Minua kummastuttaa, ettette näe sitä; ettei
maa näe sitä; taikka pikemmin, että, nähden, he antavat semmoisen
uskonkappaleen aaveen, jonka säätämiseksi veri-virtoja vuodatettiin,
pelottaa itseänsä astumasta sitä uraa, joka leveänä ja selvänä, kuin
kuninkaan valtatie, on edessämme: "_pimeyden lääke on valo;
tietämättömyyden -- taito; vääryyden -- oikeus_".
"Se on totta kyllä pelkkänä ajatuksena, ystäväni; mutta kuinka sitä
käytäntöön pannaan?" kysyi kuuntelia.
"Kansakunta kasvatti ja suojeli orjuutta. Orjuuden hedelmä on ollut
oppimaton vapautettu, oppimaton köyhä valkoinen mies ja röyhkeä isäntä.
Vapautetun kykenemättömyys, köyhän valkoisen miehen taitamattomuus,
äskeisen isännän kopeus ovat kaikki seurauksena kansallisen vallan
käyttämisestä vapaan ajatuksen, vapaan työn, vapaan puheen
pidättämiseksi. Antakaat Kansakunnan nyt peräyttää se paha, jota se on
sallinut ja kehoittanut. Antakaat sen kasvattaa niitä, jotka se teki
taitamattomiksi, ja suojella niitä, jotka se teki heikoiksi. Se ei ole
mikään suosio mustaa kohtaan, vaan Kansakunnan turvallisuus sitä
vaatii. Laittakaat aapiskirja kansallisen voiman valtikaksi. Antakaat
Kansakunnan kasvattaa mustaa miestä ja köyhää valkoista miestä, _koska_
Kansakunta piti heitä orjuudessa ja on edesvastauksessa heidän
kasvatuksestaan; kasvattaa äänestäjää, _koska_ Kansakunnalla ei ole
varoja suvaita, että hän on oppimaton. Älkäät koettako torjua pois
edesvastausta ja verhota vaaraa. Isojen joukkojen vilpitön
tietämättömyys on enemmän pelottava, kuin muutamien harvojen pahansuopa
intelligenssi. Se toimitti kapinan syvät rivit ja nuot ennakkoluulojen
sokaisemat laumat, jotka tekivät Kukistus-politiikin voimalliseksi.
Köyhät Valkoiset, Vapautetut, Ku-Klux'it ja Pelottajat ovat kaikki
samassa määrässä tietämättömyyden satona. Kansakunnalla ei ole varoja
kasvattaa semmoista viljaa".
"Mutta kuinka," kysyi tohtori, "Hallitus voi kasvattaa näitä Valtioin
kansalaisia Valtioin oikeuksia loukkaamatta?"
"Ah, hyvä, vanha ystäväni!" lausui Servosse, nousten ja asettaen
kätensä toisen olkapäälle, "minä jätän teidät nyt, kun tuotte esiin
jumaloittavakseni tuon amerikalaisen valtioviisauden juggernautin,[109]
jonka kautta niin monta hekatombia on muserrettu ja silvottu. Tämä
dämoni vaati miljoonia henkiä, ennenkuin hän salli, että orjuus
hävitettiin: kenties sama verta lisäksi saisi hänet suostumaan siihen,
että sidotut sielut irroitetaan ja lasketaan vapaiksi".
"Te olette katkera, poikani," sanoi vanha mies, nousten myöskin ja
luoden kumppaninsa silmiin tyvenen moitteen katseen. "Älkäät pitäkö
tuota mielipidettä. Olkaat kärsivällinen ja muistakäat, että teistä
olisi tuntunut aivan niinkuin meistä, syntymäseutuisen Pohjamme
miehistä nyt tuntuu, ilman sen kytevän vallankumouksen hohtoa, jonka
keskellä olette elänyt. Sen miehen, joka on ollut tulivuoren aukossa,
ei tule kummastella sen levollisuutta, joka on nähnyt vaan savun. Minä
olen usein ajatellut, että Pyhä Paavali olisi ollut kärsivällisempi
juutalaisia veljiänsä kohtaan, jos hän aina olisi pitänyt mielessään
sitä ihmetyötä, jota vaadittiin hänen omaan kääntymiseensä".
"Ehkä olette oikeassa, tohtori," arveli Hullu; "mutta eikö pitäisi
myöskin myöntämän jotakin vanhan Joonaan innolle, joka häiritsi
makaajia Ninive'ssa? Oli kuinka hyvänsä, minä jätän teidän kysymyksenne
viisaitten miesten vastattavaksi. Minä tahdon vaan lausua kaksi sanaa
siitä. Etelä -- tuo _sala-Etelä_, jolla valta on -- ei tahdo, että tämä
kysymys tehdään sen kansalle, ja on vastustava sitä parhaitten
voimiensa perästä. Jos sitä ollenkaan tehdään, se on tehtävä Pohjan
kautta -- herätetyn, yllytetyn Kansakunnan kautta ja Pohjan
tarkastuksen alla, minä tarkoitan -- sen omaksi itsepuolustukseksi. Se
_täytyy_ olla suveräniteetin teko, vallan käyttämistä. Kansakunta
odotti, että vapautetusta orjasta tulisi vapauden liittolainen. Se oli
aivan oikein ja soveliasta, että se toivoi ja odotti sitä. Mutta se
teki turmiollisen erehdyksen, kun se luuli, että vapautettu ilman
harjaantumista taikka taitoa menestyksellä taistelisi omassa sotarinnan
osassaan. Tämä erehdys on korjattava. Mitä välikappaleisin tulee, olen
varma, että, kun Kansakunta on kärsinyt kylläksi hulluudestansa, se
keksii keinon pahan poistamiseksi, seisoi Valtioin Oikeuksien Moloch
tiellä taikka ei".