Ylpeys ylpeyden voittajana.
Tuon vaarallisen öisen ratsastuksen jälkeen Nuori Lollard oli tullut
erittäin ja yksistään Lily Servosse'n omaksi. Kiitolliseksi muistoksi
tuosta sankariteosta käsky annettiin Warrington'issa, ettei kukaan muu
saisi ratsastaa tällä huolellisesti kasvatetulla hevosella, paitsi sen
nuori emäntä taikka se, jolle hän antoi nimenomaisen luvan sitä tehdä.
Kun isän yhteiskunnalliset toimet ja tehtävät vähenivät, ruvettiin
vanhan tavan mukaan jälleen ratsastamaan siellä täällä maaseudun teillä
-- isä ja tytär muuttuen eroamattomiksi kumppaneiksi, mutta äiti
lisääntyneitten taloudellisten huolten tähden harvoin seuraten heitä.
Välisti tytär kuitenkin lähti yksinään.
Jossakin tämmöisessä tilaisuudessa, ei kauan aikaa edellisessä luvussa
esiteltyjen tapausten jälkeen, Lily eräänä päivänä yhtäkkiä tapasi
kahlekunnan koiria, jotka vereksiltä jäljiltä ajoivat jotakin otusta
matalassa metsässä vasemmalla puolella hänen kulkemaansa tietä. Tämä ei
suinkaan ollut mikään harvinainen seikka näillä tienoilla; ja vaikkei
hän itse koskaan ollut ottanut osaa mihinkään metsästykseen, hän
kuitenkin oli niin usein kuunnellut kertomuksia niistä ja huomannut,
kuinka suuresti ne hänen isäänsä kiihdyttivät ja ihastuttivat ne harvat
kerrat, jolloin hän tiesi hänen niihin ryhtyneen, että hänen suonensa
tykkivät nopeammin, kun metsästys kääntyi tietä kohden ja kävi
kiivaammaksi ja tulisemmaksi ja hälinä joka silmänräpäyksessä kasvoi
kovemmaksi ja hurjemmaksi.
Nuorella Lollard'illa oli muutamia kertoja ratsastettu
ajometsästyksessä, eikä se ollut unhottanut semmoisen kummallista
kiihkoa. Kuullessansa, kuinka metsästäjät nyt joutuin lähestyivät, se
pysähtyi ja seisoi niinkuin kuvapatsas, jollei ota lukuun sitä
vävähyttävää iloa, joka kävi hänen ruumiinsa läpi joka kerta, kuin tuo
meluava soitto uudestaan kajahti, hänen väriseviä korviansa,
siirotettuja sieraimiaan ja pitkää, syvää hengitystänsä. Lily tiesi,
ettei se kauaksi jäisi tähän asemaan; ja vaikka hän olikin perin
peloton hevosnainen, häntä ei kuitenkaan erittäin huvittanut se ajatus,
että hänen ratsunsa karkaisi pois matala-oksaisen, toiskasvuisen metsän
poikki koirien perään. Hän kovasti epäili, pystyisikö hän hallitsemaan
sitä. Puoleksi nauraen hän ajatteli sitä surkeata, ryysyistä tilaa,
johon hän pian joutuisi, jollei tämä häneltä onnistuisi. Hän näki,
kuinka ulkonevat oksat sieppasivat pois hänen sievän hattunsa, kuinka
hänen häilyvä ratsuhameensa hakaroitsi kiinni okaisin ja
orjantappuroihin, ja ehkä joku hänen liehuvista kiharoistaan tarttui
johonkin puuhun, niinkuin Absalom'in. Ei hän kuitenkaan kertaakaan
ajatellut satulastaan astumista. Hän terästi mieltänsä kaikkea vastaan,
mikä voisi tapahtua, ja päätti, että, jollei hän hyvin tietäisi
voivansa pidättää ratsuaan, hän antaisi sen mennä menoansa pikemmin,
kuin sallisi sen luulla, että se pystyi tekemään toisin, kuin hän
tahtoi. Kukaties hän ei ollutkaan niin peräti haluton koettamaan yhtä
tuommoista syöksyä vesakkoon, joista hän oli kuullut niin usein
kerrottavan ja joissa ei harjaantunut hevonen tarvitse mitään ohjausta;
joissa todellakaan ei voi yrittääkään sitä neuvomaan, koska se
vaistomaisella varmuudella juoksee metsän sopivimpien aukkojen halki.
Hän taputti ratsunsa kohotettua kaulaa ja puhutteli sitä varsin
viihdyttävällä äänellä, kun metsästys tuli yhä lähemmäksi. Yhtäkkiä ja
kun hän juuri odotti saavansa nähdä koirien täyttävän viidakosta tien
puolelle, ne tekivät äkillisen käännöksen vasemmalle ja kiitivät pois
pitkin pientä harjannetta, joka kävi melkein rinnakkain tien kanssa.
Silloin hän laski hevosensa valloilleen, ja se lennähti eteenpäin
komeimmassa kulussaan melkein metsästäjien rinnalla silmällä ja
korvalla tyystisti tarkaten jokaista osotusta koirien läsnä-olosta.
Se harjanne, jota myöten metsästys kävi, kulki melkein keskivälillä
sitä tietä, jolla Lily oli, ja jotakin toista, johon tämä saatti
melkein puolen penikulman päässä siitä paikasta, johon Lily oli
pysähtynyt. Juuri ennenkuin tultiin tälle tielle, maa vietti jyrkästi
sitä päin, kävi aukeammaksi ja lautui tien toisella puolella laajaksi
laaksoksi, ulottuen jollekin joelle, joka oli reunustettu tuuheilla
pajupensailla ja sieltä täältä tiploitettu tiheällä kaislikolla. Tätä
suojaa ajettu otus ilmeisesti pyrki saavuttamaan.
Lily tunsi koko metsämiehen hurjan innon kuohuvan rinnassaan, kun Nuori
Lollard syöksähti pitkin hiukan aaltoilevaa tietä, vieläpä pari kolme
kertaa huomasi itsensä kehoittavan sitä, kun hän luuli, että otus oli
päässyt varttamaan. Lähestyessään teitten yhtymäpaikkaa hän kuuli
korkean halloon toiselta tieltä, ja, silmänräpäys sen jälkeen, nähden,
kuinka otus nopeasti luikersi jonkun viidakon aukon poikki, hän vastasi
kimeällä äänellä, niinkuin isä oli opettanut häntä. Tuskin
seitsemänkymmentä kyynärää otuksen takaa tuli koirajoukko; ja kun
otus huipahti tien poikki tuolle aukealle alalle, joka johdatti alas
joelle, ne remahtivat kovempaan ja rajumpaan kööriin ja sitten, niska
niskan vieressä, lyhyellä maltittomalla haukunnalla, suonikkaat,
lainehtivat selät samalla haavaa nousten ja laskien, yksi heistä
koiranpituuden verran toisten edellä ja muuan onneton toveri yksinään
ponnistaen eteenpäin muitten perässä, ne pyyhkäsivät pitkin vanhojen
maisi-sarkojen sileätä pintaa saaliinsa kimppuun. Lily'n koko huomio
oli niin kiintynyt tuohon näkyyn ja hevosensa vilpastuttavaan
liikuntoon, että hän tuskin havaitsi sitä ratsumiestä, jonka halloon
hän oli kuullut, vaan riennähti eteenpäin tietämättä mistään muusta,
kuin ajosta, jonka osan-ottajaksi hän nyt oli joutunut. Hän epäselvästi
näki yhden ratsumiehen, joka saapui teitten yhtymäpaikkaan melkein
samaan aikaan, kuin hän itse, ja jolla oli tukeva harmaa hevonen, jonka
pitkistä askelista itse Nuori Lollardkin pääsi vaan vähän etenemään
niillä harvoilla sadoilla kyynärillä, joita he lensivät yhdessä,
ennenkuin ajo oli päättynyt. Metsästäjä hypähti samaa päätä maahan ja,
juosten koirien keskelle, korjasi otuksen, ennenkuin ennättivät repiä
sitä, ja lähestyi nyt Lily'a, pitäen ylhäällä komeata punakettua.
Astuessaan hän silitti sen rypistynyttä nahkaa ja levitti sen pöyhkeätä
häntää koko vanhan metsästäjän tarkalla arvostelemisella ja nosti sitä
ilmaan Lily'n katseltavaksi, huudahtaen: --
"Kaunis poika, Madam, ja loistava ajo -- ainakin loistava puuskaus
lopuksi! Ja urheasti ratsastettu, Madam, suvaitkaat minun sanoa se,
urheasti ratsastettu!" Puhuessaan hän kohotti hattuansa, hymyili
iloisesti ja jatkoi: "sallikaat minun lahjoittaa teille tämä
voitonmerkki, Madam, jommoista harvat ladyt koskaan ovat yhtä hyvin
ansainneet. Te pääsitte sievästi ensimäiseksi sen luo, kun se menehtyi,
vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä kovin epäkohteliaasti
kiiruhdin hevostani, kun näin teidän joutuvan sen edelle. Me olimme
alusta melkein tasakannalla tiellä, ja minusta oli kovin kiusallista,
etten kyennyt pysymään teidän rinnallanne. Teillä on oivallinen
hevonen", hän lisäsi pantuaan ketun Lily'n satulaan rippumaan. "Minä en
luullut, että näillä seuduilla löytyisi hevosta, joka veisi voiton
minun hevosestani".
Hän osotti kädellään omaa hevostansa; ja yhdellä silmäyksellä Lily
tunsi sen samaksi harmoksi, joka oli häviämättömästi piirretty hänen
muistiinsa ja joka oli tuonut hänen isänsä vaarasta varoittavan
sanansaattajan ja rakastajan, joka turhaan pyysi häntä omakseen, vaikka
hän oli vienyt muassaan hänen sydämensä.
"Tämä siis on Mellville'n isä, se mies, joka seisoo meidän ja onnemme
välillä," Lily lausui itsekseen, luoden silmiänsä toiseen ja tuntien,
että hänen poskiansa punotti vielä enemmän, kuin metsästyksen into
saatti oikeuttaa. Hän näki edessään pitkän, ylpeäkasvoisen miehen,
jonka silmät eivät ilmoittaneet mitään päättäväisyyden puutetta ja
jonka tiveästi ummistetut huulet vahvistivat sitä ajatusta, johon
silmien ja otsan johdolla vaistomaisesti joutui. Hänen lyhyeksi
leikatulla parrallansa ja hiukan kähertyneellä tukallaan oli sama
uhkea, ruskea väri kuin hänen poikansakin, paitsi että niissä siellä
täällä näkyi harmaita juomuja. Vartaloon ja kasvonjuonteisin katsoen
hänen poikansa tuli suuresti häneen, vaikka edellinen heistä oli
lienteämpi kontuureiltaan ja ehkä hiukan vähemmän säännöllinen ja tyly
käytöksen puolesta. Huolimatta siitä vääryyden tunteesta, joka oli
äitynyt Lily'n povessa siitä asti, kuin hän oli kuullut, kuinka tämä
vastusti hänen liittoansa lempipoikansa kanssa, hän ei voinut olla
tuntematta ylpeyttä rakastajansa isän puolesta. Sillä aikaa kuin hän
oli tehnyt nämät havainnot, toinen oli tuntian silmällä tarkastanut
Nuoren Lollard'in ruumiin suhteita sekä lausunut ajatuksiansa sen
oivallisista ominaisuuksista. Koirat mitkä olivat pitkällänsä, mitkä
läähöttivät peräti uupuneina taikka piehtaroivat ja joivat läheisestä
joesta.
"Oivallinen hevonen, Madam, ja mainiosti kasvatettu. Ulkomuodosta
päättäen, olen varmaan nähnyt sen ennen, vaikken nyt voi johdattaa
mieleeni, missä. Ei mitään semmoista sukuperää, jota usein tavataan
täällä. Hiukan enemmän luuta, kuin meidän täysiverisissä hevosissamme
yleisesti. Te tiedätte arvattavasti sen sukuperän, Madam. Ei kukaan
voisi ratsastaa semmoisella hevosella ja ratsastaa sillä tapaa, kuin
te, arvoa panematta sen ominaisuuksiin. Antakaat minun katsoa," hän
jatkoi vastausta odottamatta ja astuen taaksepäin pari kolme askelta,
että hevosen _ensemble_ paremmin pääsisi näkyviin, "se tulee -- ei --
kyllä, se tulee _suuresti_ -- översti Servosse'n Lollard'iin".
"Ja se on Nuori Lollard", lausui Lily.
Mies loi nopeasti silmänsä Lily'n kasvoihin ja antoi niitten vaipua,
tarkasti katsellen hänen pukuansa ja vartaloaan, hevosen puoleen
jälleen, jolloin hän miettien sanoi: --
"Ah, niin! Minä muistan hänen puhuneen itselleni tästä varsasta. Sen
emä oli Glencoe'n sukua, hän, luullakseni, sanoi".
"Niin oikein," myönsi Lily.
"Entä te?" hän kysyi, katsoen Lily'a täydellisesti kasvoihin.
"Minä olen Lily Servosse," hän vastasi yhtä tyvenellä äänellä, kuin
kysyjän oma.
"Niin minäkin päätin," toinen vastasi. "Överstin on syytä ylpeillä sekä
tyttärestään että hevosestaan," hän lisäsi levollista hyväksymistä
osottavalla äänellä. "Ja minä olen kenraali Gurney. Suvaitkaat minun
itse esitellä itseäni, miss Lily, ja toivoa, että joudumme likempään
tuttavuuteen". Hän kohotti hattuansa jälleen ja tarkasteli tyystisti
Lily'a, samalla kuin hän ojensi hänelle kättänsä. Lily'n muoto ei
muuttunut, ja hän sanoi täydellisellä tyvenyydellä: --
"Minä kiitän teitä. Minä olin myöskin tullut siihen päätökseen, että se
olitte te".
Toinen hymyili tätä sanojensa kaikua ja arveli, katsellen omaa
hevostansa: "todellakin! Te olette siis nähnyt sen ennen?"
"Kahdesti".
"Niin. Tämä muistuttaa minulle, miss Lily, että olen velkaa teille
siitä, ettette vähä aika takaperin suostunut poikani tarjomukseen.
Näyttää omituiselta, kun kiittää jotakuta tämmöisestä; ja nyt, kun olen
nähnyt teidät," hän lisäsi iloisesti, "en voi kummastella, että hän
teki tarjomuksen. Hänen ikäisenään olisin luullakseni, melkein varmaan,
pannut itseni saman kohtalon alaiseksi".
"Ei, jollei tämä hevonen olisi ollut minun myötäjäisiäni, pelkään
minä," vastasi Lily vallattomasti.
"Noh," arveli toinen nauraen, "tätä paria ei saisi eroittaa. Mutta
totisesti puhuen," hän lisäsi, "minä olen kiitollinen siitä, että
hylkäsitte hänen tarjomuksensa, ja minä toivon, että minun sopii lausua
sitä ilman teitä loukkaamatta. Minua ei kummastuta, että hän rakastui
niin suloiseen tyttöön, kuin teihin, enkä minä oudoksu hänen suruansa;
mutta teidän täytyy tietää, miss Lily, että vanhemmat mielellään
laskevat tuumia lastensa puolesta, ja me olimme erittäin ajatelleet
toista vaimoa Melville'lle. Minä varon, että teidän hylkäämisenne käy
niin kovasti hänen sydämmellensä, ettei meille tule milloinkaan mitään
miniää; vaikka se ehkä auttaa häntä saamaan voittoa rakkaudestaan".
"Mutta minä en hyljännyt häntä, kenraali Gurney," Lily lausui tyvenellä
avosydämmisyydellä.
"Te ette hyljännyt häntä? Minun ymmärtääkseni hän sanoi, että hän oli
hyljätty; taikka ainakin hänen äitinsä kertoi sen minulle," vastasi hän
kummastuneena.
"Minä sanoin hänelle," Lily vastasi toisen kysyvään ääneen ja
kummastuneesen katseesen, "että niin kauan kuin hänen isänsä vastusti
sitä, ei voinut ajatellakaan mitään avioliittoa meidän välillämme".
"Ja miksi te tämän ehdon teitte?" toinen kysyi kummastuneena.
"Semmoinen vaarin-otto rakastajan velvollisuudesta vanhempiansa kohtaan
ei ole tavallinen meidän amerikalaisissa lady'issamme".
"Minä kieltäysin selittämästä sitä Melville'lle," Lily vastasi, "mutta
teidän on oikeus kysyä. Vähän taikka ei ollenkaan ajateltu hänen
lapsen-velvollisuuttansa tässä asiassa. Minusta se yksinkertaisesti oli
velvollisuus, jota _minun_ tuli suorittaa teitä kohtaan".
"Kuinka, minua kohtaan? Minä en ymmärrä," toinen sanoi hämmästyneellä
katseella.
"Koska te lähetitte tuon varoituksen, joka pelasti isäni hengen," Lily
vastasi vakaasti.
Kenraali Gurney hypähti ylös ja punastui otsakulmia myöten.
"Te päätätte siis niin!" hän kysyi terävästi. "Mistä, jos saan kysyä?"
"Teidän nuorempi poikanne toi sen, ratsastaen tuolla hevosella," Lily
lausui, osottaen Reveille'ta.
"Ja tämä varoitus saatti teidät koettamaan vaarallista ratsastusta,"
arveli vanha Gurney.
"Johon olin vaan liian onnellinen ryhtymään," Lily vastasi nopeasti.
"Ja ettekö ajatellut, että se oli pelkurimaisesti ja alhaisesti tehty
minulta, että jätin teille tuon kauhean tuuman estämisen?" toinen
kysyi.
"Minä en ole koskaan ajatellut sitä tuossa valossa," Lily vastasi
miettien.
"Minä olen usein sen jälkeen, olen perin pohjia halveksinut
heikkouttani. Minä koetin vielä salata sitä asiaa, että olin antanut
tuon varoituksen. Minä en ole koskaan kertonut sitä kenellekään, ei
edes pojalle, joka sanoman toi".
"Minä olen vaan ilmoittanut isälleni", Lily sanoi yksinkertaisesti.
"Ja te hylkäsitte poikani ainoastaan tämän asian tähden?" toinen kysyi
miettien.
"Tuo kysymys on tuskin kohtuullinen," Lily vastasi ensimäisen kerran
vähän hämmentyneenä.
"Minä pyydän anteeksi," toinen lausui nopeasti. "Te olette oikeassa.
Minulla ei ole mitään oikeutta tehdä tätä kysymystä. Minä peräytän
sen".
"Ei, kenraali Gurney," arveli Lily, totisesti katsellen häntä. "Minä en
tahdo salata teiltä mitään. Minä kieltäysin taipumasta hänen
pyyntöönsä, että menisimme kihloihin, ainoastaan tästä syystä".
"Ja teidän isänne -- tietääkö hän?"
"Minä olen puhunut asian yhtä suoraan hänelle, kuin teillekin".
"Ja hän hyväksyy?"
"Aivan sydämen pohjasta".
"Miss Lily" --
Kuului torven toitotus, ja puolikymmentä ratsumiestä syöksähti näkyviin
sillä tiellä, jota myöten kenraali oli tullut.
"Jo-ho-o-o!" kenraali huusi nopeasti vastaukseksi, lisäten lyhyesti
Lily'lle: "tuossa on ystäväni Morrow. Minä luulinkin, että nämät koirat
olivat hänen. Samoin kuin tekin jouduin aivan sattumalta tähän
metsästykseen".
Ratsumies oli saapunut paikalle juuri kuin kenraali oli päättänyt
tämän lauseen. Esittelemisiä ja selityksiä seurasi. Morrow kertoi
ajon menosta. Kenraali kuvasi vilkkaasti ketun kiinnisaantia.
Kohteliaisuuden lauseita sateli runsaasti Lily'n päälle, ja Morrow
suostui hänen pyyntöönsä "pistäytyä" hänen isänsä talossa ja syödä
päivällistä heidän kanssaan, koska hän meni sitä tietä kotiin.
Jäähyväisiä heitettiin, ja tuore-sydämisen vanhan ketunpyytäjän
seurassa Lily palasi Warrington'iin.
"Minä vakuutan, översti," oli hänen viimeinen muistutuksensa, kun hän
päivällisen jälkeen ratsasti pois, "että jonkun meidän nuorista
sievistä pojista täytyy tehdä rynnäkkö tuota tyttöänne vastaan. Perhana
vieköön, hän on enemmän Etelän-omainen, kuin kukaan meidän omista
tytöistämme! Ei sovi semmoisen tytön, kuin hänen, mennä Pohjasta miestä
hakemaan. Oikeinhan olisi sääli, sen minä vannon, jos antaisi hänen
mennä Yankee'lle! Se ei saa tapahtua, översti. Minä lähetän jonkun
estämään semmoista onnettomuutta".
"Liian myöhään, Morrow," lausui Servosse hauskasti. "Hän lähtee Pohjaan
maanantaina ja ottaa Nuoren Lollard'in mukaansa".
"Älkäät sanoko niin!" huudahti vanha mies surkealla äänellä. "Noh, he
eivät koskaan laske häntä takaisin tänne, se on varma: heillä on liian
paljon järkeä siksi. Sekä tyttö että hevonen! Totta tosiaan, minä
vannon, että se on häpeällistä".
Pitkien keskustelujen perästä oli päätetty, että Warrington
suljettaisiin vuodeksi; että Lily lähtisi johonkin pohjoiseen
kaupunkiin jatkamaan lukemisiaan muutamissa aineissa, joihin hän oli
osottanut erityistä taipumusta; ja että äiti seuraisi häntä. Översti
Servosse esitteli, että hän itse viettäisi kappaleen tästä ajasta
heidän kanssansa ja käyttäisi lopun muutamiin asioimis-yrityksiin,
jotka välttämättömästi vaatisivat hänen poissa-oloansa melkoiseksi
osaksi vuotta. Seuraavana kesänä he aikoivat olla pari kuukautta
Warrington'issa ja sitten jättää sen -- ehkä ainaiseksi, mutta
kumminkin pidemmäksi aikaa.
Lily'n erityisestä pyynnöstä oli tuo palaaminen Warrington'iin saanut
sijan tässä perhe-programmissa. Samalla kuin hän ei ollut kertaakaan
horjunut tehdyssä päätöksessään, hän odotti luottamuksella sitä aikaa,
jolloin kenraali Gurney taipuisi. Hän ei hetkeäkään epäillyt torjutun
rakastajansa kestäväisyyttä ja tuskin valitti sitä kohtaloa, joka
eroitti heidät; niin täydellisesti hän turvasi siihen, että tämä
palaisi. Sillä aikaa hän kääntyi vielä suuremmalla innolla
opettelemiseensa, lukien jokaista uutta taitoa, jonka hän saavutti,
lisä-viehätykseksi, jota hän voisi tarjota Melville Gurney'lle
palkinnoksi hänen pitkästä koetus-ajastaan. Syksyn lehdet karisivat
maahan, kun Hullu ja hänen perheensä jättivät hyvästi eteläiselle
kodillensa.
Viikkokausi sen jälkeen Marion Gurney ratsasti ylös portille ja,
tervehtien autioksi jätettyä kartanoa, sai sen vastauksen uskolliselta
Andy'lta, joka vaimoinensa oli asetettu vartioimaan taloa ja tiluksia,
että "översti ja koko muu väki oli mennyt Pohjaan".
"Milloin he palaavat?" kysyi Gurney.
"Noh, Sir, luullakseni ei koskaan," vastasi Andy. "He puhuivat, että
palaisivat tänne vähäksi aikaa tulevana kesänä; mutta minä arvaan, että
heillä on siellä niin hyvät päivät ja että he tapaavat niin paljon
ystäviä Pohjassa, että he kokonaan unhottavat tämän kurjan, halvan
maan, jossa ovat saaneet kokea niin monta vastusta, ja jäävät kuin
jäävätkin sinne. Mikä saattaa minut ennen kaikkia sitä luulemaan, on se
seikka, että miss Lily otti Nuoren Lollard'in mukaansa. Jos vaan
hevonen olisi jäänyt jälelle, olisin varma, että miss Lily'kin
palaisi".
"Noh," puheli itsekseen kenraali Gurney, kotiinpäin ratsastaessaan, "se
onkin, luullakseni, yksi kaikki. Minä pidän kovasti tytöstä, se on
totta; mutta hän on sittenkin Yankee. Minä soisin, ettei Melville
koskaan olisi nähnyt häntä. Minä olin kuitenkin päättänyt mennä myösiin
ja ilmoittaa hänelle, että en enää vastustanut. Minä en voi nähdä pojan
käyskelevän niin synkkänä ja juhlallisena, kun hänen ennen oli tapa
olla niin virkeä ja iloinen. Kukaties hän nyt, kun tyttö on mennyt,
ajattelee paremmin asiaa ja luopuu hänestä. Minä kumminkin toivon
niin".
"Ei Servosse'kaan ollut mikään paha mies. Minä usein toivoin, että
olisin ollut enemmän tuttu hänen kanssaan, ja luulen todella, että
minun olisi pitänyt koettaa tehdä hänen oloansa täällä kodikkaammaksi.
Hänellä oli _varmaan_ kovin kolkko elämä täällä. Mutta hän olikin niin
kauhean radikaalinen pohjoisvaltaisissa mielipiteissään! Hänen ei olisi
koskaan pitänyt muuttaa tänne, se on asian todellinen laita. Ei kukaan
voi väkisin istuttaa pohjoisvaltaisia aatteita Etelään, Ei maa eikä
ilman-ala suosi niitä. Se on niinkuin pohjoinen maanviljelys vanhalla
kuusistuneella pellolla -- näyttää hyvältä kyllä, mutta ei kannata.
Totta puhuen minä soisin hänelle hyvää, ja miss Lily'lle myöskin. Hän
on juuri semmoinen tyttö, jota tahtoisin Melville'n vaimoksi, jollei
hän vaan olisi Yankee ja hänen isänsä radikaali. Minä arvaan, että
Melville unhottaa tytön nyt. Ainakin toivon niin".
Hän huokaili eteenpäin ratsastaessaan; mutta hänen toivonsa näytti
olevan ennen-aikainen. Melville Gurney'ta valloitti halu matkustaa,
niin pian kuin hän kuuli tuosta hegirasta Warrington'ista; ja
kummallista kyllä hänen askeleensa johdattivat samaan kaupunkiin,
jossa Lily harjotti opettelemistaan, sydän täynnä unelmia rakastajan
tulosta. Useammin kuin kerran Lily kuukausien kuluessa äkkiä kääntyi
väkitunkoisilla kaduilla sillä tunteella, että Gurney'n silmät olivat
häneen kiinnitetyt. Muutamia kertoja hän luuli näkevänsä tuttavan
haamun ihmisjoukossa; ja hänen sydämensä sykki silloin nopeasti,
samalla kuin hänen silmänsä koettivat saada uudestaan nähdä rakkaat
kontuurit. Sitten hänen oli tapa jatkaa kulkuansa iloisesti nauraen ja
hyvin mielissään, että hänen sydämensä osotti uskollisuuttansa
tuommoisella hellällä itsensä pettämisellä.
Melville huomasi pian asian todellisen laidan ja päätti, ettei häntä
saisi voittaa kestäväisyydessä. Hän ei siis antanut mitään merkkiä,
vaan tutki tuota suurta kaupunkia, joka avasi myriadi-sivuisen
elämän-kirjansa hänelle, ja oppi monta kallista oppia, joita ei Etelän
saarentapainen umpinaisuus koskaan voinut opettaa.
Näin rakastuneet odottivat; mutta suuttuneena poikansa käytöksestä isä
sanoi: "jos hän tahtoo tehdä itsensä narriksi tuon pikku Yankee-tytön
tähden, niin menköön vaan".