"Teidän käytöksenne koko tässä asiassa on ollut hyvin kunniallinen, Mr.
Gurney; ja mitä teihin itseenne vaan tulee, ei minulla ole mitään teitä
vastaan. Mimmoinen tyttäreni ajatus lienee, sitä en ensinkään tiedä.
Minä olen tuskin vielä totuttanut itseäni ajattelemaan sitä
mahdollisuutta, että hän menisi naimisiin. Hän on vilkas ja pitää
mielellään keskuutta muitten kanssa, ja hänellä on muutamia vuosia
ollut paljon yleistä seuraa, mutta, sen verran kuin minä tiedän, häntä
ei ole milloinkaan ajateltu naimisiin meneväksi, enkä minä usko, että
tämmöinen ajatus kertaakaan on tullut hänen omaankaan mieleensä".
"Minä en tahdo salata teiltä, Mr. Gurney, että soisin, ettette olisi
joutunut tuota ajattelemaan. Minä luulen, että vanhempienne vastaan
pano on viisas ja perustettu. Minä en katso tätä miksikään pakon taikka
velvollisuuden asiaksi; mutta minun mielestäni he arvostelevat oikein
sitä eroitusta, joka ilmestyy ympäristössä, ajatustavassa ja kaikissa
noissa asioissa, jotka niin suuresti vaikuttavat inhimilliseen elämään,
mutta joita nuoruus ja intohimot niin usein jättävät lukuun ottamatta.
Minä luulen, että olisi parempi teille, jos naisitte jonkun oman
kansanne tyttären, ja parempi hänelle, että hän menisi semmoiselle
miehelle, jonka mielipiteet sointuvat paremmin yhteen niitten kanssa,
joihin hän on tottunut. Minä tiedän, että tämä katsantotapa, vieläpä
jyrkemmässäkin muodossa, on myöskin minun vaimollani. Minun luullakseni
hänestä tuntuisi melkein yhtä vaikealta, jos hänen tyttärensä menisi
eteläiselle miehelle, kuin teidän äidistänne tuntuu ajatellessaan, että
hän saisi pohjoisen miniän, taikka ehkä vielä vaikeammaltakin".
"Näistä ajatuksista huolimatta, minä myönnän, että tämä kysymys koskee
yksistään teidän keskinäistä onnellisuuttanne, josta ei kukaan muu,
paitsi te itse voitte päättää. Minulla on täydellinen luottamus Lily'n
ymmärrykseen ja suoruuteen. Minä en soisi, että hän äkillisesti
hyväksyisi taikka hylkäisi teidän ehdoitustanne. Tämä ei ole kahden
semmoisen nuoren ihmisen asia, jotka ovat kasvaneet yhdessä, kumpikin
tietäen toisen virheet, ymmärtäen toisen mielenlaadun ja tavat. Te
olette melkein vieraita toisillenne".
"Oh, minä tiedän!" hän jatkoi vastaukseksi nuoren miehen
pään-pudistukseen, "rakkaudella on siivet, ja se matkustaa nopeasti ja
keksii heti; mutta siitä ei ole mitään vahinkoa, että järki ja tyven
huomio ensin vahvistavat sen kertoelmia. Minä en aio tehdä mitään,
vaikuttaakseni tyttäreni päätökseen, jollei hän kysy minulta neuvoa;
jossa tapauksessa minä sanon hänelle niin tarkasti, kuin saatan, mitä
olen sanonut teille".
"Minä annan teille luvan tavottaa tyttäreni suosiota; ja jollen voi
toivottaa teille menestystä teidän kosimisessanne, luulen teidän
ymmärtävän, etten pane mitään esteitä teidän tiellenne, ja jos
menestyisitte, tahdon tehdä kaikki, mitä voin, että onnellinen loppu
tulee. Minä toivon, että avosydämisyyteni on saattava teidät yhtä
suoraksi tyttäreni suhteen. Minun tuskin tarvinnee sanoa teille, että
olette tapaava hänessä kypsyneemmän ja kehittyneemmän mielen ja
luonnon, kuin vieras hänen vuosistaan päättäen voisi odottaa".
Molemmat miehet pudistivat kättä, ja Melville kysyi, sopiko hänen nyt
tavata miss Lily'a. Tiedusteltua saatiin se vastaus, että hän juuri oli
lähtenyt ratsastamaan "kello kolmen tiellä" Verdenton'ia päin --
tiellä, jota nimitettiin siksi, koska se kävi metsän halki eikä, päivän
kaikkein kuumimpanakaan hetkenä, aurinko kertaakaan säteillänsä
koskenut matkustajaa niillä viidellä penikulmalla, joissa sen pituus
oli.
"Hänellä on Nuori Lollard", sanoi isä päärakennuksesta palatessaan;
"mutta hän on liian hyvä hevosnainen, että hän ratsastaisi nopeasti
alussa ja tämmöisessä helteessä. Te arvattavasti saavutatte hänet,
ennenkuin hän pääsee kaupunkiin, ja paluumatkalla voitte ottaa
itsellenne aikaa mieltänne myöten. Sivumennen", hän lisäsi, "puhuin
lyhyesti vaimoni kanssa teidän asiastanne, ja hän hyväksyy
täydellisesti, mitä olen teille sanonut".
Nuori mies kiitti häntä uudestaan, hypähti hevosensa selkään ja
syöksähti pois mainittuun suuntaan.
Puoli-tiessä kaupunkiin Lily kulki varjokkaan laakson kautta, kun
takaapäin tuleva hevoskavion kapse koski hänen huomiotansa ja,
kääntyen, hän näki miehen, joka ratsasti vahvalla harmaalla hevosella,
lähestyvän häntä täyttä laukkaa. Ensi silmäyksellä hän tunsi hevosen
siksi, jolla tuo sanansaattaja, joka oli tuonut varoituksen hänen
isänsä vaarasta, oli ratsastanut. Koko sinä aikana, joka oli kulunut
siitä, hän ei ollut koskaan unhottanut hevosta eikä ratsastajaa, vaan
oli aina koettanut saada nähdä heitä, että hän voisi kiitollisuuttansa
osottaa. Se muisto, jonka tämä havainto herätti, säikäytti ja valtasi
hänet niin, että hän unhotti kokonaan ratsastajaa katsomasta, siksi
kuin Melville Gurney ajoi esille ja, hattuansa kohottaen, iloisesti
sanoi: --
"Hyvää iltaa, miss Lily!" ja sitten, huomaten, kuinka vaalea ja
hämmentynyt hän oli, lisäsi, "suokaat minulle anteeksi: minä toivon,
etten pelästyttänyt teitä. Se oli hyvin ajattelemattomasi tehty
minulta, että ratsastin esiin tämmöistä vauhtia; ja, totta puhuen, minä
en olisi sitä tehnyt, jollen olisi tietänyt, kuinka taitava hevosnainen
te olette".
"Oh!" Lily vastasi hämmennyksissä, "se ette ollut te, vaan teidän
hevosenne".
"Tietysti", toinen vastasi, sydämellisesti nauraen. "Sen minä arvasin;
ja hevoseni puolesta minä pyysinkin anteeksi".
"Mutta en minä sitä tarkoittanut", Lily sanoi, sievästi punehtuen ja
nauraen hänkin. "Minä luulin tuntevani hevosenne; ja minua säpsähytti,
kun näin sen jälleen".
"Ah! te olette terävä hevosten tarkastaja", toinen arveli hauskasti.
"Milloin ja missä luulette sen nähneenne? Se on vähän merkillinen
hevonen".
"Hyvin! Olisi melkein mahdoton unhottaa sitä. Onko se teidän, Mr.
Gurney?"
"Kuinka, Reveille?" toinen kysyi huvitetun naurulla. "Ei, ei
todellakaan! Se on isäni lemmikki-ratsu. Ei ole koskaan ollut
valjaissa; enkä luule, että kukaan milloinkaan nousi sen selkään,
paitsi isä, minä itse ja veli Jimmie".
"Joku nuorempi veli?" Lily kysyi viattomasti.
"Niin, kymmentä vuotta nuorempi".
"Onko hän teidän näköisenne?"
"Ei, valkeaverisempi. Melkein yhtä valkeaverinen kuin te".
"Kuinka kauan Reveille on ollut isällänne?"
"Kasvattanut hänet varsasta asti. Hän pitää melkein yhtä paljon
hevosista, kuin teidän isänne, miss Lily".
"Todellakin!" Ja hän ajatteli kummallisella ilolla: "ja teidän isänne
pelasti minun isäni hengen". Silloin joutui hänen mieleensä, että
mahdollisesti se olisi voinut olla sen miehen teko, joka ratsasti hänen
vieressään: hänen täytyi saada selkoa siitä. Hän sanoi siis
kuumottavilla poskilla ja taitavan pontevasti: --
"Teillä ei ollut niin hyvä hevonen, kun viimein ratsastimme yhdessä,
Mr. Gurney".
"Ei, tosiaan. Isä oli ottanut Reveille'n toiseen maakuntaan, kun
edellisenä päivänä lähdin kotoa".
"Josta asiasta minun epäilemättä tulee olla hyvin kiitollinen, Mr.
Gurney", lausui Lily hilpeästi.
"Reveille olisi _voinut_ päästä likemmäksi Nuorta Lollard'ia, kuin
musta tamma _pääsi_", toinen vastasi merkillisellä pontevuudella. Oli
jotakin hänen äänessään, joka saatti Lily'n sydämen sykkimään oudosta
pelosta. Ainetta muuttaakseen hän sanoi tuskissansa, katsellen hevosta
tarkkaavaisesti, kun hän puhui: --
"Minä luulen nähneeni tuon hevosen Warrington'issa".
"Minä olen varma, ettei se koskaan ole ollut siellä ennenkuin tänään",
toinen vastasi.
"Te kävitte siis siellä?" Lily kysyi, kosk'ei hän keksinyt mitään
muuta, josta puhua. Hänen aavistava naisen sydämensä ilmoitti hänelle,
että hänen tuntinsa oli tullut; ja, niinkuin perhonen kynttilän
ympärillä, hän näytti vaan liipottelevan likemmäksi kohtaloansa, joka
kerta kuin hän yritti sitä välttää.
"Minulla oli asiaa teidän isällenne", toinen vastasi.
Lily katsahti ylös, ikäänkuin kummastuneena, ja kohtasi Gurney'n
silmät, jotka leimahtivat alas hänen omiinsa sen kysymyksen, jota hänen
vapisevat huulensa koettivat lausua ilmi. Neitseellinen rakkaus, joka
tekee viimeisen ponnistuksensa piilläkseen, valloitti Lily'n
kauhullansa. Hän olisi tahtonut antaa mailmoja estääksensä niitten
sanojen lausumista, joitten hän tiesi tulevan, joita hänen vävähtävä
sydämensä ääneen vaati saadaksensa palkita. Hevoset astuivat hiljakseen
vieretysten viileässä varjossa. Gurney ulotti itsensä poikkipäin ja
tarttui siihen Lily'n käteen, jolla hän piti ohjaksista, ja seisautti
molemmat hevoset. Lily ei vastustanut. Hän kyllä olisi tahtonut, ettei
hän olisi taipunut. Hän ei voinut nostaa silmiänsä hevosensa harjasta.
Sitten tuli yksi viimeinen neitseellisyyden vastustamisen ponnistus.
Niinkuin aina on laita, se oli yksi noita typeriä erehdyksiä, jotka
kaatavat kumoon viimeisen aidakkeen ja heittävät vavahtavan, hellän
sydämen säälimättömän ahdistajan armoille.
"Oi, Mr. Gurney", hän huudahti kuumeentapaisessa tuskassa, "minulla ei
ole koskaan ennen ollut tilaisuutta pyytää teiltä anteeksi, mitä tein
tuona yönä! Se todella kovasti surettaa minua".
"Minua hyvin ilahuttaa kuullessani teidän sanovan sitä", toinen vastasi
riemullisesti.
"Miksi?" Lily katsoi ylös, kummastellen hänen näennäistä
epäkohteliaisuuttansa; mutta hänen silmänsä vaipuivat jälleen, kun
Gurney vastasi: --
"Koska teidän surunne menneitten puolesta on taivuttava teitä
armeliaisuuteen tulevien suhteen. Jos teitä surettaa, että olette
särkenyt käsivarteni, miltä teistä tuntuisi, jos särkisitte sydämeni?"
Lily'n pää vaipui alemmaksi. Molemmat täysi-rotuiset hevoset rakensivat
ystävällisesti tuttavuutta keskenänsä, huolimatta siitä pikku
näytelmästä, jota heidän ratsastajansa toimittivat.
"Lily" -- Gurney'n pää oli painunut hyvin alaspäin ja sana tunki Lily'n
sydämeen, niinkuin näkymättömän kosken matala ääni -- "Lily, minä
kysyin teidän isältänne lupaa saada voittaa teidän rakkauttanne; ja hän
lähetti minut oppimaan kohtaloani teidän huuliltanne. Mimmoinen se on
oleva, Lily? Tahdotteko tulla minun omakseni?"
"Voi, Melville! Minä tarkoitan Mr". -- Lily sammalsi nopeasti.
Gurney'n käsivarsi oli hänen vyötäistensä ympärillä. Hän oli
puoleksi vedettynä satulastaan, ja partaiset huulet ryöstivät veroa
hänen vapisevalta suultansa, ja silmät, loistaen kiihkeästä lemmen
liekistä, katsoivat alas hänen silmiinsä, ennenkuin hän ehti
vastustamaan. Yhdeksi silmänräpäykseksi hän antautui nuoren lemmen
hurmaukseen. Sitten tuli kylmäävä pelko, ja hän kysyi kauhistavalla
aavistuksella: --
"Mutta teidän isänne, teidän vanhempanne, Mr. Gurney -- tietävätkö he,
mitä olette -- mitä tahdotte?"
"Tietävät".
"Ja tokko he -- tokko he -- suostuvat?" epäileväisesti.
"Ei sillä mitään väliä, lemmitty! _Teidän_ isänne ei pane vastaan, ja
minä olen täysi-ikäinen," vastasi hän vähän uljailevaisesti.
Lily vapautti itsensä kerrassaan hänen syleilystään ja istui suorana ja
kuningattaren kaltaisena satulassaan. Gurney katseli hänen muuttunutta
käytöstään jonkunlaisella pelolla; mutta hän sanoi iloisesti: --
"Te ette ole vielä antanut minulle mitään vastausta, Lily. Mimmoinen se
on? Tahdotteko särkeä sydämeni yhtä hyvin kuin käsivartenikin?"
Lily katsoi vapaasti ja väistymättä hänen silmiinsä ja laski kätensä
lempeästi, mutta vakaasti hänen käsivarrelleen, kun hän vastasi
tyvenellä, tasaisella äänellä: --
"Melville -- Mr. Gurney, ei voi olla puhettakaan siitä -- siitä, mitä
tahdotte, meidän välillämme, niin kauan kuin teidän isänne vastustaa
sitä tuumaa, johon olette ruvennut".
"Mutta, Lily -- miss Servosse, te ette suinkaan tarkoita, te _ette voi_
tarkoittaa, mitä olette sanonut!" hän huudahti hämmästyneenä ja
tuskastuneena.
Lily vaan kääntyi, katsoi uudestaan hänen silmiinsä eikä antanut mitään
muuta vastausta. Gurney tiesi, että Lily pysyisi kiinni päätöksessään
kuolemaan saakka, jos oli tarve niin tehdä. Jäinen vilu värisytti hänen
ruumistansa. Ilo näytti kylmenneen hänen kasvoillansa, ja ainoastaan
kolkko, toivoton kaipaus jäi niihin. Hetkisen perästä hän lausui
karkeasti: --
"Tahdotteko sanoa minulle, minkätähden, Lily?"
"Minä en voi, Melville", toinen vastasi. Vähäinen toivo virisi Gurney'n
sydämessä.
"Minä olen odottanut kauan aikaa, Lily. Minä olen koettanut turhaan
poistaa isäni vastahakoisuutta. Onko minulla velvollisuuksia ainoastaan
häntä kohtaan ja ijäti?"
"Se ei ole _teidän_ velvollisuutenne, Mr. Gurney, se on _minun_, joka
pakottaa minua sanomaan, mitä olen sanonut".
"_Teidän_ velvollisuutenne? Kuinka se on mahdollista? Mikä velvollisuus
teillä on _minun_ isääni kohtaan?"
"Minä en voi sitä ilmoittaa".
"Onko se teidän velvollisuutenne, niinkuin sanotte, sentähden, että
arvelette minun laiminlyöneen minun?"
"Ei ensinkään".
Hevoset olivat käyneet levottomiksi ja alkoivat astua eteenpäin.
"Ja onko tämä siis teidän viimeinen päätöksenne?" Gurney kysyi puoleksi
nureksivaisesti.
Lily pysäytti hevosensa ja katsoi häntä täydellisesti silmiin jälleen.
"Melville Gurney", hän sanoi, "te tiedätte, mitä uskalsin isäni tähden.
Minä uskaltaisin vielä enemmän teidän tähtenne; mutta minä en voi
suostua teidän pyyntöönne, koska teidän isänne vastustaa ja koska --
_koska minä rakastan isääni_!"
"Koska rakastatte isäänne? Minä en voi ymmärtää. Hän ei ole pannut
vastaan".
"Niin minä kuulin".
"Teitä huvittaa puhua arvoituksissa".
"Minua surettaa".
He ratsastivat vähän matkaa äänettöminä. Sitten Gurney pysäytti
hevosensa ja, nostaen hattuansa, sanoi tyynimielisesti:
"Minä tahdon jättää teidät hyvästi, miss Lily".
Kyyneleet puhkesivat Lily'n silmiin, kun hän nojautui Gurney'ta kohden
ja, laskien kätensä hänen käsivarrelleen, lausui: --
"Älkäät, Melville. Te ette saa olla suuttunut minuun. Minä olen varma,
että teen oikein, mutta minä en voi sitä selittää. Lähtekäämme takaisin
Warrington'iin. Olkaat kärsivällinen. Kaikki muuttuu hyväksi; ja
joskus, siitä olen vakuutettu, olette menetystäni hyväksyvä".
Kuinka kauniilta Lily näytti anteeksi-antoa pyytäessään! Mutta hänen
kauneutensa sytytti vaan Gurney'n suuttumusta. Tämä tarttui kiivaasti
hänen käsivarteensa. Lily ei väistynyt, vaikka tarttuva käsi tuntui
teräksiseltä ja toinen tiesi, että tuo hento käsivarsi kantaisi
merkkejä hänen väkivallastaan monta monituista päivää.
"Lily Servosse", hän sanoi tuimasti, "kuunnelkaat minua! Teidän täytyy
-- teidän pitää tulla omakseni! Minä vannon, etten koskaan mene
naimisiin kenenkään muun, kuin teidän kanssanne!"
"Minä vannon samanlaisen valan, kuin te, Melville Gurney", Lily vastasi
totisesti, "ja vahvistan sen suudelmalla".
Hän nosti ylös kasvonsa, ja Gurney painoi suudelman hänen tarjotuille
huulillensa.
"Ja nyt", Lily sanoi iloisesti, hevostansa kääntäessään,
"ratsastakaamme hyvää laukkaa Warrington'iin!"
Kun koti tuli näkyviin, hän pidätti hevostansa, ja Gurney kysyi
levottomasti: --
"Milloin saan minä jälleen nähdä teidät?"
"Kun isänne lähettää teidät luokseni", Lily vastasi iloisesti.
He sanoivat "hyvää iltaa" portilla, ja Lily katseli häntä kyyneltensä
välistä, kun hän ratsasti pois. Kääntyessään hän näki isänsä seisovan
kirjastonsa ovella ja, syöksähtäen ylös hänen luoksensa, hän juoksi
hänen syliinsä ja kannettiin kirjastoon. Pää kätkettynä isän poveen hän
kertoi hänelle kaikki ja enemmän kuin hän oli kertonut rakastajallensa.
"Enkö minä tehnyt oikein, rakas isäni?" Lily kysyi, kun kertomus oli
päättynyt.
"Sen tietää Jumala, tyttäreni!" isä vastasi juhlallisesti; ja hänen
kyyneleensä valuivat tyttären punehtuville, ylöspäin käännetyille
kasvoille, kun hän suuteli häntä, mutta hänen omia kasvojaan kirkasti
innostunut ilo, joka oli yltäkylläinen vastaus.
Sitten hän otti Lily'n syliinsä ja kantoi hänet ison rakennuksen
portaita ylös (ajatellen tällä välin sitä peuhaavaa tyttöä, jonka hän
ensiksi oli kantanut sinne kymmenkunta vuosia sitten) siihen huoneesen,
jossa tuo yhä vielä kaunis äiti istui, ja, asettaen heistä yhden
kummallekin polvellensa, toisti tälle kertomuksen.
Laskeuva aurinko katseli sisään ja suuteli kultaisella valollansa
heidän yhtyviä kyyneliänsä.
* * * * *
"No", lausui kenraali Gurney ivaan vivahtavalla äänellä, kun hän
seuraavana aamuna tapasi poikansa, "arvatakseni jo toimitit asiasi?"
"Minä tapasin miss Lily Servosse'n", kuului leppeä vastaus.
"Ja tarjosit hänelle sydäntäsi ja kättäsi?" pilkallisesti.
"Sen todellakin tein", oli ponteva vastaus.
"Ja vastaan-otettiin epäilemättä monella _kiitoksella_". Pilkka oli
kovin pistävää tällä kertaa. "Minä todellakin" --
"Älkäät!" lausui poika, kääntäen isäänsä kohden otsan, yhtä ylpeän,
kuin isän oma, ja synkän pidätetystä ukkosen ilmasta. "Vähänpä
tiedätte, ketä nauratte! Näytänkö minä hyväksytyltä kosijalta?"
Isä katseli häntä avosuisella kummastuksella, kun hän astui pois. Tätä
tehdessään hän tunsi ensimäisen kerran, että hän oli syrjäytetty
etumaisesta sijasta. Hän oli osa tuosta yhä väistyvästä vanhasta, jota
yhä varttuva uusi aina peittää varjoonsa. Hänen näkönsä ei ollut
himmentynyt, hänen käsivartensa ei ollut kuivettunut; mutta se nuori
elämä, joka oli lähtenyt hänen lanteistaan, oli voimakkaampi kuin hän.
Hän ehkä sai olla vertaisena jonkun aikaa pojan rakkauden armosta,
mutta ei enää johtajana ja auttajana. Aivan kerrassaan hän heräsi
huomataksensa, että mailma oli liikkunut sillä aikaa, kuin hän oli
nukkunut. Ensi kerran hän alkoi epäillä omaa viisauttansa.
"Fanny", hän myöhemmin samana päivänä sanoi vaimollensa jonkunlaisella
epäilevällä, vihaisella äänellä, "onko mahdollista, että tuo -- tuo
tyttö hetkale on hyljännyt meidän Melville'mme?"
"Siltä näyttää", vastasi hyvä lady, melkein yhtä kummastuneena miehensä
äänestä, kuin siitä tosi-asiasta, jonka hän vastatessaan ilmoitti.
"Hiisi vieköön heidän Yankee-hävyttömyytensä? Ajatteleppas, että
semmoinen, kuin Gurney, saa rukkaset Yankee-tytöltä. Se on kuitenkin
heidän tapansa mukaan, ja minä olen iloinen siitä. Se on opettava
meidän nuorta houkkiotamme katsomaan itselleen jotakuta meidän
kotitytöistämme".
"Älä luule sitä", lausui vaimo tarkemmalla aavistusvoimalla. "Melville
ei koskaan nai ketään muuta. Hän sanoi sen itse minulle".
"Oh! kyllä hän sen kannan voittaa".
"Joku muu ehkä sen tekisi; mutta hän ei. Minua melkein pahoittaa, että
vastustimme häntä. Näyttää siltä kuin armollinen ladymme, saatuaan
tiedon siitä, olisi ruvennut arvokkaaksi eikä tahtonut kuulla sanaakaan
enää asiasta".
"Et suinkaan sitä tarkoita!" mies huudahti kummastuneena: "Totta
tosiaan, minä ihmettelen hänen ylpeyttänsä. Hänessä on epäilemättä
hyvää verta. Se opettaa meidän nuoren veitikkamme halveksimaan
vanhempiensa tahtoa. Minä en koskaan luullut, että joutuisin
ajattelemaan niin hyvää tytöstä. Siitä päättäen, mitä olen kuullut
hänestä, hän lienee karkea, reipas maatyttö, -- sopiva vaikka miksi,
paitsi Melville'n vaimoksi!"
"Minä luulen niin", myönsi äiti huoaten.