Ystävällinen välitys.
Lukia muistanee, ettei John Burleson ollut jättänyt ilmoittamatta
översti Servosse'lle, mitä juonta Melville Gurney oli käyttänyt
auttaaksensa Lily'n pakoa, kun hän oli tuntenut hänet tuona hänen
vaarallisen ratsastuksensa yönä. Servosse'lla oli semmoinen luottamus
mielihevosensa ominaisuuksiin, ettei hän alusta ollut taipusa antamaan
niin paljon arvoa tuolle teolle.
"Koska Nuori Lollard kerran oli sivunnut Mr. Gurney'n, ei ollut suurta
mahdollisuutta, että tämä parhaallakaan tahdolla olisi voinut pysäyttää
tytärtäni. Ei löydy koko valtiossa toista hevosta, joka voi suorittaa
neljä penikulmaa semmoisessa ajassa, joka tämän varsan mielestä olisi
jonkun arvoinen", hän arveli Burleson'ille.
"Saattaa olla", vastasi tuo kunnon mies vanhalla karkealla ja
uhkamielisellä tavallansa, "vaikkei se tamma, jolla Mel. Gurney sinä
yönä ratsasti, ollut sekään mikään hituri. Mutta otaksukaat, että hän
olisi käyttänyt pistooliansa, jota hän pitelee yhdellä kädellä yhtä
hyvin kuin kahdellakin. Minun luullakseni ei voisi missäkään tilassa
saattaa Mel. Gurney'ta ampumaan ketäkään ladyä; eikä kukaan koskaan
voisi missäkään valossa erehtyä niin, että hän pitäisi Lily'a minäkään
muuna. Yksin se tapa, jolla hän istuu hevosen selässä, osottaa sitä.
Mutta otaksukaat, että hän olisi -- otaksukaat, että hän ei olisi ollut
se uljas, ritarillinen Mel. Gurney, jota hän on: kuinka sitten olisi
käynyt?"
"Mies, jonka on vasen käsi lävitse ammuttu ja jonka täytyy hallita
täysi-veristä hevosta, ei voi tuottaa suurta vaaraa revolverillansa
sille, jolla on Nuori Lollard allansa ja avoin tie edessään", vastasi
Hullu iloisella naurulla. "Todellakin, Mr. Burleson, olen pian valmis
uskomaan, että etu oli toisella puolella. Ensiksi Mr. Gurney saisi olla
kiitollinen siitä, että luoti kävi hänen käsivarteensa. Tietysti se oli
sattumus; mutta minä en tahtoisi luottaa semmoisiin sattumuksiin, kun
Lily tähtää minua revolverilla vähemmän kuin kymmenen askeleen päästä.
Hänellä on kummallisen varma käsi. Paitsi sitä en tiedä oikein, kun ei
vaan Mr. Gurney'n tulisi pitää yhtenä tuon yön armon-osotuksena sitä
asiaa, ettei hänen tammansa saavuttanut Nuorta Lollard'ia. Minä en ole
ensinkään varma, vaikka Lily, yllytettynä hurjuuteen saakka kun hän
oli, olisi näyttäynyt vaarallisemmaksi vastustajaksi".
"Minä näen, että olette päättänyt olla myöntämättä ystävälleni
Gurney'lle mitään muuta kunniaa, kuin että hän keksi sukkelan jutun
omaa tappiota peittääkseen", lausui Burleson.
"Minä tunnustan", vastasi Servosse kylmäkiskoisesti, "etten voi havaita
paljon muuta ansiota siinä. Minusta näyttää siltä, kuin tuo nuori mies
olisi tehnyt kaikki, mitä hän voi, estääksensä tyttäreni pakoa, ja kun
tämä ei onnistunut, keksinyt jutun kanista ja tapaturmaisesta
laukauksesta, välttääksensä pilkkaa, kun hän oli päästänyt naisen
kulkemaan vartiopaikkansa ohitse. Arvatakseni hän olisi pikemmin
kuollut kuin tunnustanut sen. Luullakseni olisin minäkin hänenä tehnyt
mitä hyvänsä, ennenkuin olisin siihen mennyt. Tietysti minä en tahdo
loukata teitä, kun puhun näin teidän ystävästänne. Ensiksi olin niin
hämmästynyt siitä, että yksi, jota olin pitänyt oivallisena,
miehekkäänä toverina, joka oli käynyt minun talossani ja jonka isää
minä niin vilpittömästi kunnioitin, oli ollut tuossa joukossa ja
ottanut osaa tuommoiseen toimeen, etten voinut levollisesti asiaa
ajatella. Minä olin todellakin niin kiitollinen tyttäreni pelastuksesta
kuoleman vaarasta, puhumatta siitä, että itse olimme välttäneet kauhean
kohtalon, että luulen, että olisin voinut kiitollisuudesta syleillä
joka miestä tuossa murhaaja-joukossa, yksinkertaisesti sen vuoksi,
ettei heidän onnistunut tehdä, mitä yrittivät".
"Sulkien heidän lukuunsa nöyrän palveliannekin, arvaan minä", lausui
Burleson hyvän-sävyisesti.
"Tietysti", vastasi Servosse. "Minulla ei ollut silloin mitään syytä
eroittaa teitä yleisestä tuomiostani. Siitä päättäen, mitä olin teistä
ennen tietänyt ja kuullut, minua ei todellakaan kummastuttanut, että
tapasin teidät semmoisessa seurassa".
"Te tulette minuun ainakin yhdessä asiassa", sanoi Burleson, punehtuen
puhuessaan. "Puhettanne ei mikään suoruuden puute pilaa".
"Me olemme yhtälaiset useammassakin kohdassa, Mr. Burleson", lausui
Hullu miettiväisesti ja vaaria pitämättä toisen hämmingistä. "Minä olen
ajatellut sitä monta kertaa tuon yön jälkeen. Tarkastaessani kaikkia
asioita, jotka kuuluvat yhteyteenne Klan'in ja ryöstöretken kanssa
(ja sama koskee myös nuorta Gurney'ta), näyttää minusta siltä,
kuin minä olisin teidän sijassanne tehnyt saman; paitsi että
varon, ettei minulla olisi ollut rohkeutta luopua erehdyksestäni ja
erittäin niin miehuullisesti panna vastalausetta, kuin te Bentley'n
Tienristeyksessä, josta Lily on kertonut minulle".
"Älkäät, jos suvaitsette, översti!" sanoi Burleson, ja hänen miehekkäät
kasvonsa lensivät punaisiksi kerta toisensa perästä. "Minua peräti
hävettää, että minun huomattiin narrimaisesti pelkäävän pilkkaa
jostakin, joka jollakin tapaa oli yhteydessä tuon asian kanssa.
Tiedättekö, etten kertaakaan ajatellut asian oikeutta tai vääryyttä eli
arvostellut sitä sillä tapaa, kuin te vaistomaisesti sitä arvostelette.
Minä ajattelin vaan asian epäviisautta ja vaaraa -- minä tarkoitan
vaaraa kansallemme, Etelälle. Minä en muistanut erittäin itseäni; sillä
minä olin päättänyt muitten kanssa kohdata kaikki, mitä tuli. Minä
tahdoin nähdä puolueeni voittavan enkä ottanut ensinkään teidän
oikeuksianne lukuun. Minä en todellakaan myöntänyt, että teillä oli
mitään oikeuksia -- mitään laillisia taikka siveellisiä oikeuksia
poliitilliseen valtaan, tarkoitan. Minä pidin neekerin vapauttamista
laillisen vallan-anastuksen ja siveellisen kunniattomuuden tekona, ja
katsoin teitä kaikkia carpet-baggereita ja scalawag'eja osallisiksi
tuohon rikokseen. Minusta tässä väkivallassa oli kylläksi puollustusta
jokaiselle säännöttömälle sodankäynnille, paitsi semmoiselle, jossa
todella henki vietiin, josta itse teossa alusta ei uneksittukaan.
Totuutta puhuakseni, minä arvelin, että olisi hyvä asia, jos noin
puolet maan niggereistä vedettäisiin ulos ja piestäisiin noin pari
kertaa kuukaudessa; enkä minä ole varma, vaikka se nytkin olisi
paikallansa".
"Vanhan Jerry'n tappaminen herätti minut ensiksi. Minä olin poissa
siihen aikaan enkä tietänyt sanaakaan siitä. Jos olisin ollut täällä,
ei sitä olisi tehty, paitsi hengettömän ruumiini yli. Minä tunsin hänet
lapsuudestani asti; ja jos koskaan löytyi rehellistä, kristittyä
niggeriä maan päällä, hänen nimensä oli Jerry Hunt. Jumalisten! Sir,
hiukseni nousivat pystyyn, kun sain kuulla siitä! ja, sieluni
pelastuksen kautta, översti, minä en ole vieläkään voinut päästä siitä
ajatuksesta, että minun on hänen verensä käsilläni. Tahdon tulla
kirotuksi, jollei minusta tunnu aivan siltä!"
"He janoivat kiihkeästi teitä sen jälkeen, översti. Ihmiset ovat
tavallaan juuri niinkuin koirat. Antakaat heidän vaan päästä veren
makuun ja he ovat julmat, kuin sudet. Kohta kun Jerry oli tapettu,
näytti siltä, kuin koko Klan'i olisi himonnut verta. Ainoastaan harva
vastusti sitä -- mutta heitä oli kylläksi ja he olivat oikeata lajia.
Sattui lisäksi niin, että useimmat näistä olivat nuoria huimapäitä,
niinkuin Mel. Gurney ja minä itse. Vanhat miehet lukevat tavallisesti
ansiokseen koko mailman konservatismin; mutta se on varsin suuri
erehdys. Vanhan miehen konservatismi tarkoittaa vaan vaaran torjumista
-- omien liepeittensä puhtaana pitämistä; mutta nuori mies huopaa yhtä
vahvasti, kuin hän soutaakin. Jos hän vastustaa jotakin asiaa
semmoisessa seurassa, hän taistelee sitä vastaan kynsin hampain. Voitti
taikka voitettiin, yhtä kaikki hän menee muun joukon kanssa, ottaa osaa
vaaraan ja sälyttää edesvastauksen päällensä. Mutta kun täysi mies on
päässyt ohitse jonkun vissin ijän, hän muuttuu suuresti käärmeen
tapaiseksi. Nuot vanhat toverit, jotka vastustivat semmoisia asioita,
sanoivat vaan, etteivät tahtoneet, että heillä oli mitään tekemistä
niitten kanssa, ja pysyivät kaukana poissa. Niin oli juuri Melville
Gurney'n isän, kenraalin, laita. Hän yhtyi Klan'iin, kun se ei vielä
toimittanut muuta, kuin kuljeksi ympäri ja säikähytti niggereitä, jota
hän ei suinkaan vastustanut, semmenkin kuin hän oli kandidaatina
johonkin juuri siihen aikaan. Kun nämät pahemmat seikat alkoivat, hän
kaikessa hiljaisuudessa luopui siitä; vieläpä niin, ettei hänen
poikansa koskaan tietänyt, että hän oli ollut jäsen, ennenkuin tuona
päivänä Glenville'ssa. Minä arvaan, että jos olisi niiksi tullut, hän
olisi puollustanut _teitä_. Minä olen kuullut hänen suurella
kunnioituksella puhuvan teistä. Mutta hänellä ei ollut koskaan mitään
tilaisuutta siihen. Minä luulen todella, että olen kolme neljä kertaa
seisonut teidän ja vaaran välillä, jolloin te ette tietänyt siitä
mitään".
"Ja epäilemättä pelastitte minut Bentley'n Risteyksessä, sillä
sanasotanne kautta Jake Carver'in kanssa pääsi tyttäreni huomaamatta
pujahtamaan pois", arveli Servosse leppeästi.
"Noh, ehkä niin on laita", vastasi Burleson kummastuneena. "Minä en ole
ensinkään tuota ajatellut; mutta minä en ansaitse mitään kiitosta
siitä, koska se tapahtui tietämättäni. Melville Gurney'n ritarillisuus
ja kerkeäneuvoisuus ne pelastivat teidät -- lähinnä, tietysti, miss
Lily'n sankariutta".
"Minä en voi ymmärtää", lausui Servosse maltittomasti, "miksi
arvostelette Gurney'n tointa tässä asiassa niin tärkeäksi. Teidän
ystävällinen puolueellisuutenne sokaisee teitä, ettette näe, mikä oli
syy hänen käytökseensä".
"Ei", vastasi Burleson, "te se olette, joka olette sokea -- sokeampi,
kuin yölepakko, kuten olette joskus vielä huomaava".
"Minulla ei ole mitään taipumusta tehdä mitään vääryyttä tuolle
nuorelle miehelle", sanoi Servosse.
"Oh! minä en luule sitä -- en ensinkään", lausui Burleson; "mutta te
ette tunne Melville Gurney'ta, niinkuin minä. Hän on taattu kuin teräs,
ja suora kuin vasama, sekä sananmukaisesti että kuvannollisesti. Minä
vaan ihmettelen, että hän ollenkaan joutui tuohon asiaan. Minä _olen
kuullut_ sen syyn, joka saatti hänet menettelemään tuona yönä niinkuin
hän menetteli, hänen omasta suustaan; eikä Melville Gurney valehtelisi,
vaikkapa saisi kokonaisen valtakunnan. Katsokaat tänne, översti!" hän
lisäsi kiivaasti, "minua kummastuttaa, ettette voi nähdä tätä asiaa sen
oikeassa valossa. Otaksukaat, ettei Melville Gurney olisi tahtonut,
että tyttärenne pelastuisi ja menestyisi yrityksessään: mitä hän olisi
tehnyt? Antanut tietoa leirille siitä, mitä oli tapahtunut hänen
vartiopaikassansa, eikö niin?"
"Niin, minä arvaan sen", lausui Servosse.
"Ja mikä seuraus siitä olisi ollut?"
"Sitä minä en suinkaan tiedä".
"Ettekö tiedä? Tunnetteko Jake Carver'ia?"
"Kyllä".
"Rohkea ja uskalias mies, hellittämätön aikeissaan ja säälimätön
vihassaan".
"Minä olen kuullut sen".
"Ja tämä mies komensi satamäärää hyvillä ratsuilla varustettua ja
välinpitämätöntä miestä".
"Entä sitten?"
"Entä sitten? Jumalisten, mies! kauanko hän olisi miettinyt päättäessään
seurata tyttärenne jälkiä ja vangita teidät ja tuomari Denton'in
kaupungissa eikä sillalla?"
"Taivaitten kautta!" huusi Servosse kavahtaen seisaalleen. "En ollut
ollenkaan sitä ajatellut".
"Niinpä luulisinkin", lausui Burleson voitollisella äänellä. "Mutta
jollei Melville Gurney olisi eksyttänyt häntä väärälle jäljelle,
olisitte varmaan sitä ajatellut! Vähemmässä ajassa kuin neljänneksessä
-- ennenkuin olisitte vienyt miss Lily'n takaisin hotelliin -- olisi
Jake Carver ja muu joukko ollut kimpussanne ja olisivat paistaneet
teidät kypi-kypsiksi Denton'in sillalla. Miss Lily myös" --
"Hyvä Jumala!" lausui Servosse, "te olette oikeassa! Minä en ollut
ensinkään ajatellut asiaa sillä tapaa. Minä olen tehnyt vääryyttä
tuolle nuorelle miehelle. Minä tahdon kirjoittaa hänelle ja ilmoittaa
kiitollisuutemme".
John Burleson oli kovasti iloissaan, ajatellen, että hän oli palvellut
ystäväänsä ei ainoastaan tehokkaasti, vaan myöskin taitavasti; sillä
Servosse'lla ei ollut mitään aavistusta siitä oikeasta syystä, joka
elähytti Melville Gurney'ta, kun hän keksi tuon tarinan, jota hän oli
käyttänyt selittäessään, kuinka hänen käsivartensa oli haavoittunut.
Lily'n vakaasta pyynnöstä kaikki tiedot tuosta ampumisesta salattiin
muilta, paitsi tuomari Denton'ilta ja hänen äidiltänsä, että yleisesti
katsottiin tuota Melville'n esiteltyä syytä hänen onnettomuutensa
oikeaksi selitykseksi. Oli hyvin tunnettu asia, että Lily oli
ratsastanut Glenville'en varoittamaan isäänsä vaarasta, ja
epämääräisesti arveltiin, että hän jollakin kummallisella tavalla oli
matkalla suoriunut Klan'ista; mutta eivät tuon retken osan-ottajatkaan
selvästi tietäneet, millä tavoin hän pakonsa toimitti. Jos jonkun
mieleen olisi tullut epäillä Melville Gurney'n uskollisuutta, tämmöinen
luulo pian haihdutettiin sen tosi-asian kautta, että tämä aina siitä
saakka oli kokonaan ollut Lily'a huomaamatta.
Servosse toisti siis tyttärellensä sen kertomuksen, jonka Burleson oli
esitellyt, ja sanoi sitä päättäessään: "minä luulen, että olemme
tehneet hänelle vääryyttä ja että minun tulee kirjoittaa ja kiittää
häntä hänen huolenpidostaan; etkö luule sitä, lapseni?"
Lilyn poskien puna oli käynyt tummemmaksi isän näin puhuessa, ja hän
katsoi arasti ylös, lempeä loisto silmissään, kun isä teki tämän
kysymyksen. Jos isä olisi katsonut häntä, hän olisi avannut sydämensä
ja paljastanut hänelle hellän salaisuuden, joka makasi kätkettynä
siellä yksin äidinkin tarkoilta silmiltä, joka jonkun aikaa hänen
ratsastuksensa jälkeen oli puoleksi arvannut todellisen laidan ja
virittänyt monta viatonta pikku vehkettä salaisuuden ilmi
saattamiseksi, vaikka ilman menestystä. Mutta isä, mies ei katsonut
ylös, ja Lily vaan vastasi tavotetun vakaasti hänelle: --
"Niinkuin tahdotte, isä. Minä olen varma, että parhaiten sen tiedätte".
Ja niin muodoin Servosse kirjoitti kiitollisuuden kirjeensä; oli
tyytyväinen, että oli velvollisuutensa tehnyt, eikä ajatellut asiaa sen
koommin.