"Rauha Warsovassa".
Ajan kuluessa Hullun personallinen asema naapuriensa suhteen yhä
parani. Näytti siltä, kuin olisi kummaltakin puolelta huomattu
miellyttäviä ominaisuuksia toinen toisessa. Miehet semmoiset, jotka
kaikkina niinä vuosina, joina hän oli asunut siellä, olivat pysyneet
kaukana hänestä taikka vaan kylmäkiskoisesti tervehtineet häntä ja
joitten oli ollut tapa puhua hänestä muille jos jollakin tavalla,
paitsi ystävällisellä, alkoivat vähitellen osottaa ensiksi
suvaitsevaisuutta ja sitten jonkunlaista hyvänsuopaa puolenpitoa. Tämä
oli erittäinkin lähitienoitten sivistyneempien ja vilkasmielisempien
miesten laita. He näyttivät jonkunlaisella kummastuksella havaitsevan,
että se mies, jota he olivat tottuneet niin katkerasti soimaamaan, ei
sentään ollut aivan epäseurallinen. Hänen tuttavuutensa näitten kanssa
kasvoi siis semmoisella tavalla, joka muistutti hänelle sitä
kärsivällisyyttä, jota välisti osotetaan mielipuolelle, joka on
johonkin määrään hupainen ja samalla aivan viaton.
Tämä asian laita saatti Hullun usein hymyilemään, vaikka hän nyt oli
tullut kyllin viisaaksi pitämään oikeassa arvossaan niitä rehellisiä
ponnistuksia, joita useat näistä miehistä tekivät voittaaksensa
perittyä ennakkoluuloa ja myöntääksensä hänelle sitä personallista
kunnioitusta, jota he luulivat hänen ansainneen. Hän ei enää
kummastellut, ettei niitä tervetuliaisia, joita alati valmis Länsi
tarjoo niille loppumattomille ihmisjoukoille, jotka tulvaavat sen
porteille, heti hänen tultuaan uuteen kotiinsa annettu hänelle; mutta
hän kummasteli, että nämät miehet saattivat niin masentaa semmoisen
ennakkoluulon voimaa, joka oli käynyt vaistomaiseksi, semmoista halua
kaiken muukalaisuuden pois sulkemiseen, joka muutamien ihmispolvien
kuluessa oli ollut melkein yhtä kiihkeä, kuin Taivaallisen valtakunnan
asukasten, ja semmoista ylpeyttä, jota äskeisten tapausten säälitön
päätös oli niin syvästi loukannut, saattivat masentaa siinä määrässä,
että he vieläpä tunnustivat hänen _personallisen_ oikeutensa ja
ansionsa, kun nämät eivät olleet missään yhteydessä minkään
poliitillisen etu-oikeuden kanssa. Hän ei pettänyt itseään näitten
ilmaumien suhteen. Hän tiesi, etteivät ne ennustaneet mitään sen
lakkauttamista, jota nimitettiin poliitilliseksi suvaitsemattomuudeksi;
ettei tuo tunne ollut höltynyt, joka ei sietänyt käskyjensä
käytännöllistä vastustamista. Hän tiesi, ettei häntä suvaittu
sentähden, että hän tunnollisesti pysyi kiinni valtiollisissa
mielipiteissään, eikä sen tähden, että ne, jotka häntä ympäröivät,
olisivat arvelleet, että jokaisen miehen oli oikeus pitää ja puollustaa
semmoista poliitillista katsantotapaa, jota hän hyväksyi, eikä senkään
tähden, että semmoinen vapaus oli välttämättömän tarpeellinen aines
republikaanisessa hallinnossa -- vaan pikemmin huolimatta hänen
tunnollisuudestaan ja koska hänen mielipiteillänsä ei ollut mitään
toivoa tulevaisuudessa käytännöllisesti toteentua. Sen kielen, jota he
sydämessään käyttivät hänestä, luuli hän oikein olevan tämmöisen: "Hän
on kauhea radikaali; mutta hän ei ole kuitenkaan niin _paha_ mies.
Hänen valtiolliset mielipiteensä eivät voi nyt tehdä mitään vahinkoa.
Epäilemättä hän rehellisesti ajattelee niin: se on luonnollista, että
Pohjoisvaltalaisella miehellä on semmoinen katsantotapa. Mutta muutoin
hän ei ole niin ikävä". Sillä tapaa hänen jokapäiväinen elämänsä kävi
paljon kärsittävämmäksi.
Vakuutus niitten ainesten perinpohjaisesta voimattomuudesta, joitten
kanssa Hullu oli valtiollisesti työskennellyt, vaikutti epäilemättä
johonkin määrin hänen mieleensä ja käytökseensä. Hänen ajatuksensa
eivät olleet muuttuneet minkään suuren vasta-vallankumouksen kautta,
joka olisi tuuliaispään tavalla riehunut hänen ympärillänsä. Hänen
uskonsa inhimillisen oikeuden yhtäläisyyteen ja syntyperäisyyteen,
nimitettiin sitä peri-ajatukseksi taikka ennakkoluuloksi, oli yhtä luja
kuin sinä päivänä, jona ensiksi hänen mieleensä leimahti, että nuot
hänen ympärillänsä eroittivat pois kaikki afrikalaiseen rotuun kuuluvat
henkilöt tätä demokraatillista uskonkappalta toimeen pannessaan. Hän ei
voinut saada itseänsä ymmärtämään, että rodulla, ruumiin-iholla taikka
edellisellä orjuuden tilalla oli jotakin tekemistä _syntyperäisen_
oikeuden opin kanssa. Eikä hän voinut hyväksyä sitä väitöstä, jolla
meidän amerikalaisten oikeustojen lain-oppineet filosofit olivat
suostuttaneet itseänsä puolueettomuuteen tuossa äskeisemmässä
taistelossa vapauden puolesta, joka on tavallisemmin selitetty
lauseella: "ääni-valta ei ole mikään oikeus, vaan privilegiumi". Hänen
oli siis mahdoton taipua mihinkään ajatus-juoksuun taikka politiikiin,
joka menestyksensä puolesta riippui siitä, että enemmistön ääntä --
joko petoksen, vääristyksen taikka väkivallan kautta -- pakoitettiin
vaikenemaan ja kiellettiin. Se seikka, että joku oli syntynyt orjana,
ei hänen silmissään koskenut kysymykseen hänen syntyperäisestä
oikeudestaan, koska hän katsoi orjuutta yksinkertaisesti luonnottomaksi
ja vääräksi satunnaisuudeksi -- semmoiseksi yhteiskunnan tilaksi, joka
oli pantu oikean ja luonnollisen tilan sijaan, pysäyttäen jälkimäisen
tointa ja riistäen muutamilta henkilöiltä niitä oikeuksia, jotka
heillä oli. Jonka vuoksi, kun semmoiset väärät ja säännöttömät olot
lakkasivat, kaikki niitten kautta kärsineet olivat palautettavat niihin
oikeuksiin, joita olisi pitänyt olla heillä, jolleivät nuot olot olisi
syntyneet; ja näitten oikeuksien, arveli hän, tuli vaikuttaa taaksepäin
ja muodostua aivan samanlaisiksi, kuin jos tuo luonnoton orjuuden tila
ei olisi tullutkaan väliin.
On kuitenkin varsin luultavaa, että hän harvemmin etsi tilaisuutta
lausuaksensa semmoisia ajatuksia ja piti vähemmän huolta semmoisten
mielipiteitten teroittamisesta muihin siitä syystä, että se ehkä
tuottaisi kärsimisiä niille, jotka hyväksyivät ja uskoivat niitä. Itse
puolestansa hän ei voinut ymmärtää, kuinka kenenkään rotu taikka tila,
varallisuus taikka varattomuus, taitamattomuus taikka taito vaikuttaisi
hänen kansalais-oikeuksiinsa: hän oli varma siitä, että ne eivät saisi
vaikuttaa, jos republikaanisen ja demokraatisen hallinnon teoriia oli
oikea -- että nimittäin enemmistö oli hallitseva. Hän tunsi, että
tietämättömyys, köyhyys ja ebeninen iho olivat itsekukin kauheita
haittoja, ja myönsi, että sopi lukea niitä kaikkia yhteiseksi vammaksi
meidän amerikalaisessa demokratiiassamme; mutta hän ei voinut myöntää,
että jossakussa taikka kaikissa niistä oli jotakin perustusta
todellisiin eli oikeihin poliitillisen vallan tai syntyperäisen
oikeuden rajoituksiin. Hän halveksi tuota miehuuden puutetta, joka
vaiti-ololla koettaa välttää edes-vastausta taikka joka taipuu
vääryyteen päästäksensä vastustamisen vaivasta.
Kuitenkin hän tunnusti itsellensä, että, jos hän olisi yksi tuosta
onnettomasta ja ylenkatsotusta rodusta, jos häntäkin rasittaisi
tämän köyhyys, kokemattomuus ja avuttomuus, lyhyesti, jos hän
olisi tässä suhteessa aivan samanlainen kuin yksi hänen mustista
kanssa-kansalaisistaan, hän ei puolestansa ajattelisi mitään
semmoista, kuin poliitillisten oikeuksiensa käyttämistä taikka
itselleen vaatimista, vaan, päinvastoin, mukaantuisi semmoisella
kärsivällisyydellä, joka olisi hänen voimassaan, kaikkeen, mikä vaan
tulossa oli, toivoen ja odottaen jompaakumpaa näistä kahdesta asiasta,
nimittäin: joko, että joku muutos parempaan päin tapahtuisi hallitsevan
luokan luonnossa ja taipumuksissa, taikka, että ilmaantuisi joku
tilaisuus lähteä pois johonkin seutuun, joka olisi ulkopuolella heidän
valtaansa. Hän todella katsoi kummastuttavaksi sankariuden esimerkiksi,
että musta mies oli niin kauan aikaa pannut ei ainoastaan omaa, vaan
myöskin pikku lastensa hengen alttiiksi ja mennyt vaali-uurnien luo
niihin laskeaksensa vaalilippuansa semmoista kauheata ylivoimaa
vastaan. Hän arveli, että nuot, jotka olivat kuolleet toisen taikka
toisen suvaitsemattomuuden muodon kautta siitä ajasta asti, kuin eräs
suuri kansakunta väärin takasi heille turvallisuutta, vapautta ja
kansalais-oikeuksia; nuot tuhannet, jotka kaatuivat Ku-Klux'ein ja
Pyssy-Klubien väkivallan sekä sen surkean, vaikka luonnollisen
julmuuden uhrina, joka alotti ja kannatti Kukistus-politiikia --
näitten tuhansien hän arveli muodostaneen täydellisen marttyyrein
armeijan juuri niitten peri-ajatusten tähden, joita hän yhä uskoi ja
joista hän kerta oli niin ylpeä.
Hän ei olisi mielestään kuitenkaan tehnyt oikein, jos hän olisi
houkutellut elikkä kehoittanut muita tuhansia kiusaamaan samaa kohtaloa
ja koettamaan käyttää samoja oikeuksia. Hän ei voinut yllyttää heitä
tekemään, mitä hän ei itse samassa tilassa olisi tehnyt. Hänestä tuntui
siis, kuin hänen ei olisi sopinut neuvoa heitä sen koommin asettumaan
vastarintaan sen hyväksi, mitä nimitettiin heidän oikeuksiksensa,
taikka yrittämään voittaa jotakin näitten harjottamisella taikka
vaatimisella.
Vaikka ei siis mikään personallinen pelko eikä väkivalta pakoittanut
häntä äänettömäksi, vaikka hän vieläpä melkoisella itsepintaisella
ylpeydelläkin kehui voivansa yhtä vapaasti lausua ajatuksensa siellä,
kuin Uuden Englannin kunnailla tai syntymäkodissaan Lännessä, hän ei
voinut muuta kuin hymyillä sitä petelmää, joka piili hänen omissa
sanoissaan. Kukistus-politiiki oli yhtä täydellisesti sammuttanut hänen
halunsa astua esiin, kuin jos se olisi pannut toimeen sen tuuman, joka
laskettiin Bentley'n Tienristeyksessä. Hän ehkä ei itse joutuisi
mihinkään pulaan, vaikka hän lausuisi ajatuksensa; mutta hän tiesi
hyvin, että ne, jotka kuuntelisivat häntä, ikäänkuin pyytäisivät
puoleensa vaaroja ja kärsimisiä, jos he uskaliaasti koettaisivat
toteuttaa hänen mielipiteitään. Hänellä oli tavallaan täysi vapaus
menetellä mieltänsä myöten: mutta seuraukset hänen menettelystään
olisivat muille olleet niin hirveät, että hänen olisi pitänyt olla joko
enemmän taikka vähemmän, kuin ihminen, voidaksensa niitä aikaan
saattaa. Ilman siis luopumatta peri-ajatuksistaan, niinkuin hän nimitti
niitä -- sillä hän oli melkein ruvennut uskomaan, että mitä sanotaan
"peri-ajatukseksi", ei ole muuta kuin syvälle juurtunut ajatus-tapa ja
peritty uskon järjestelmä -- hän taipui tyvenesti siihen, että ne
tehtiin tehottomiksi ja tyhjäntäpöisiksi enemmistön tahdon kukistamisen
kautta taikka pikemmin sillä, ettei arvon laskussa pidetty niitä
minään, jotka vastustivat valkoista enemmistöä. Näin tehden hän
havaitsi nauttivansa personallista rauhaa ja suvaitsevaisuutta, joka
oli sangen mieluisaa sen jälkeen, mikä oli käynyt edellä. Missä häntä
oli vihattu rajattomasti ja soimattu arvelematta, siellä häntä nyt
sallittiin yhdellä "jos" taikka kiitettiin yhdellä "mutta".
Hullu tunsi oppivansa viisautta, kun hän näin taipui välttämättömyyden
alle, ja rupesi vähitellen arvostelemaan itseään ja naapureitaan
suuremmalla ja soveliaammalla leppeydellä, kuin tähän asti. Hän näki,
että hän oli odottanut liian paljon, että hän oli ollut kylläksi
yksinkertainen luulemaan, että leopardi _voisi_ muuttaa täplänsä,
vaikka Ethiopialainen vielä säilytti tumman nahkansa. Hän oli lisäksi
kiitollinen siitä suvaitsevaisuudesta, jota hänelle osotettiin, ja
katsoi jonkunlaisella kummastuksella niitä miehiä, jotka niin suuressa
määrässä unhottivat elikkä jättivät menneet sillensä, että he tämän
tekivät. Hän vieläpä joutui sille kannalle, että hän, taaksepäin
katsoessaan, kovasti ihmetteli sitä mielentilaa, joka kerta oli
vallinnut hänessä. Hän oli valmis nauramaan monta liiallista miehuuden
ja itsenäisyyden käsitystä, jotka hänellä kerta oli ollut, sekä
kummastelemaan, kuinka hän koskaan oli voinut olla niin sanomattoman
tyhmä, että hän odotti muuta, kuin mitä todella oli tapahtunut. Sillä
tapaa syntyi joku molemminpuolisen kärsivällisyyden henki; he eivät
enää suuttuneet hänen mielipiteisinsä, ja hän ei enää lausunut niitä;
he antoivat anteeksi hänen katsantotapansa hänen pohjoisen syntynsä ja
kasvatuksensa tähden, ja hän antoi anteeksi heidän tekonsa heidän
eteläisen syntynsä ja kasvatuksensa tähden; he eivät pitäneet väliä
hänen valtiollisilla vakuutuksillaan, koska semmoinen keino oli
keksitty, jonka avulla voitiin estää niitten kiteytymistä seurauksiksi,
ja hän ei koettanut panna niitä käytäntöön, koska se olisi ollut turha
vaiva.
Tämän sydämen muutoksen kautta Hullu todella vähitellen herkesi
harrastamasta niitä asioita, jotka ennen olivat hänestä olleet niin
perin tärkeät. Huomaten oman hulluutensa ja kuinka puoleton tuo
taistelo suuren kansan ylpeätä henkeä ja sivistystä vastaan oli ollut,
johon niin äkkinäisesti ruvettiin, hän koetti vaan nauttia sitä, mikä
oli hupaista heidän ympäristössänsä, ja unhottaa kuluneen ajan riidat.
Hän oli oppinut, ettei Pohjan henkeä, ajatustapaa ja elämää voi
silmänräpäyksessä istuttaa Etelään; että jos nuot molemmat toisistaan
eriävät sivistykset koskaan voisivat sopia ja sulata yhteen toinen
toisensa kanssa, se olisi silloin, kuin aika ja asianhaarat olivat
suotuisammat taikka kuin joku suuri mullistus oli niin kääntänyt
ajatuksen virrat, että ne yhtyivät yhteen, kaikki valtaavaan tulvaan.
Rauha siis vallitsi Warrington'issa. Vanhoja ystäviä unhottamatta Hullu
hankki uusia, siunasi päivänpaistetta ja siimestä, ajatteli vähemmän
lähimmäistensä hyvää ja enemmän omaa mukavuuttansa sekä iloitsi, että
se taistelo, jonka viisaat miehet olivat jättäneet hänen ja hänen
kanssa-työskenteliäinsä taisteltavaksi, nyt oli päättynyt. Hän oli
taistellut jäykästi ja hyvin. Kaikki myönsivät sen. Ennenkuin hän
tunsi, että juuri se aines, joka oli uskonut tämän taakan hänelle,
petti, hylkäsi, epäili ja soimasi häntä, hän ei ollut milloinkaan
ajatellut antaumista. Kun hän oli kerran ilmoittanut suostuvansa
Uudestaan rakentamisen tuumaan, vaikka hän panikin vastalauseensa
sitä tehdessään, hän tunsi, ettei hän voinut kunnialla luopua
taistelosta, ennenkuin noitten hänen sotaveljiensä päätös taikka lupa
päästivät hänet siitä. Tämä oli tapahtunut ja hän oli nyt vapaa
velvollisuudestaan. Kun kansakunnan sotavoima vedettiin pois, kamppailu
oli lopussa. Menestymättömyys oli piirretty viisaitten miesten
lempi-aatteen haudalle. Jonkunlaisen helpoituksen, jollei
tyytyväisyyden, tunteella Hullu tunnusti tämän lopun. Hän oli niinkuin
täysin palvellut soturi, joka, vaikkei voittoisa, istuu vanhalla
ijällänsä kruunattuna monen haavan kunnialla, levollisena ja
tyytyväisenä, huolimatta sodankäyntinsä epäsuotuisasta päätöksestä.
Hän yhä uskoi siihen asiaan, jonka puolesta hän oli taistellut, ja
oli lujasti vakuutettu siitä, että ne, joitten kanssa hän oli
työskennellyt, joskus tulevaisuudessa kykenisivät hankkimaan itselleen
todellista vapautta, mutta siinä taistelossa hän ei voinut tehdä
paljon. Hän luuli, että se olisi pitkä ja kestäväinen; että horjuva
vaaka vaapuisi vielä monta sukupolvea; ja että sillä aikaa tuo korskea,
itseensä luottavainen ja vaistomaisesti hallitseva aines, joka jo oli
haastanut Kansakunnan voiman-mittelöön, joutunut tappioon ja _tappiosta
temmannut voiton varsinaiset hedelmät_, saavuttaisi vielä suurempia
triumfeja ja epämääräiseksi ajaksi pitäisi kansallisen voiman johtonsa
ja tarkastuksensa alla. Hän näki tämän ilman kateutta; sillä hänestä
oli selvä, että kansalla, joka voi toimittaa niin ihmeteltäviä
valtiollisen silmänkääntö-taidon temppuja niitten pelkoa ja tuskin
epäluuloakaan herättämättä, joitten voimaa he olivat tunteneet, mutta
joitten vallan he olivat kumonneet -- joitten kunnian he jo olivat
tallanneet tomuun, siksi kuin katsottiin paljon kunnollisemmaksi, että
oli tavottanut kansakunnan henkeä, kuin pannut oman henkensä altiiksi
iskua torjuakseen -- että siis semmoisella kansalla oli erityisessä
määrässä ne ominaisuudet, joita tarvitaan vallan saavuttamiseen ja
säilyttämiseen.
Vaikka häntä kyllä harmitti näitä seikkoja huomatessaan, ja vaikka
hänen poskensa punastuivat jostakin häpeäntapaisesta, kun hän muisti
oman kansansa ontuvan, horjuvan epäneuvoisuuden ja kuinka se oli
antaunut kivulloiseen, _taudintapaiseen_ hentomielisyyteen, luopuen
tämän vuoksi tosi-vallasta, pettäen ja hyljäten liittolaisensa sekä
sälyttäen heidän päällensä sen tappion alennuksen ja häpeän, joka siitä
seurasi, hän ei voinut muuta kuin jonkunlaisella ylpeydellä myöntää,
että ne, jotka näin olivat vastustaneet ja voittaneet voittajansa,
olivat syntyneet miesten hallitsijoiksi, olivat semmoisia, joitten
valta ei suinkaan vaipuisi mistäkään jäntevyyden puutteesta. Hän katsoi
eteenpäin ja näki, kuinka he jälleen saavuttivat _ante bellum_ päivien
ylpeän ylivallan -- vaikka ei milläkään tyytyväisyydellä; sillä mitä
hän niin kauan aikaa oli nimittänyt "peri-ajatuksikseen", seisoi
jäykästi tiellä, ja hän oli paitsi sitä varma, että he joskus
kukistuisivat -- mutta ainakin ihmettelevällä ylpeydellä tämän
amerikalaisen rodun haaran ky'ystä.
Näin päivät lensivät, ja aurinko loisti, ja Warrington kävi
kirkkaammaksi, ja Lily kasvoi kauniimmaksi ja kypsemmäksi, ja Metta
näytti enemmän matroonan kaltaiselta ja vakavalta, ja Hullu istui
päivänpaisteessa. Ne siteet, jotka liittivät Lilyn ja hänen isänsä
toisiinsa, olivat aina olleet tavattoman lujat, mutta ne olivat käyneet
kahta vertaa lujemmiksi ja vahvemmiksi Lilyn sankariteon kautta. Ennen
hän oli ollut isänsä kumppani ja oppilas; sen jälkeen hän oli ollut
vielä useammin hänen kumppaninsa, mutta oppilaan-tilan ajatus näytti
kadonneen isällisen toivon ja ylpeyden itsensä kieltämiseen. Hänen
edistyttämiseensä isä nyt pyhitti sen elämän kypsimmät voimat, jonka
tytär oli pelastanut. Käsittäen täydellisesti hänen johonkin määrin
katkonaisen kasvatuksensa puutteet, kun hän joutui sen hedelmää
tutkimaan, hän ihmetteli, mitä oli aikaan saatu. Sille perustukselle,
jonka Metta väsymättömällä ahkeruudella oli laskenut, oli lujasti
rakennettu molempien vanhempien aina sallitun ja luottavan vapauden
kautta, sekä erittäin sen kautta, että isän oli ollut tapa keskustella
tyttärensä kanssa kaikista niistä asioista, jotka olivat ennen muita
vetäneet hänen huomionsa puoleensa. Halu puhua järkevästi isän kanssa
näistä aineista oli tehnyt, että tytär osittain kyselemällä semmoisia
asioita, osittain tiedustelemalla kirjoja ja aikakauslehtiä, joita isä
luki, oli perehdyttänyt itsensä niihin niin, ettei löytynyt monta
yleistä ajatuksen esinettä, joista hän ei pystynyt keskustelemaan, ei
ainoastaan ymmärtäväisesti, vaan myös alttiisti ja semmoisella
selvyydellä ja alkuperäisyydellä, joka oli kummastuttanut niitä harvoja
vieraita, joitten kanssa hänellä oli tilaisuus ajatuksia vaihtaa.
Nähden tämän perustuksen lasketuksi, Servosse päätti jatkaa hänen
kasvatustaan melkein samalla tavalla, ohjaten sitä nyt erityisiin
aineisin ja tehden tuommoista kätevyyttä monilukuisissa asioissa
pikemmin hänen kasvatuksensa ripsu-koristeeksi kuin itse kankaaksi,
sillä hänen mielestään melkein sama suhde saisi vallita niitten
välillä, kuin pitäisi olla tosi-elämässä. Koska se oli hänen
ajatuksensa, että todellinen kasvatus oli enemmän siinä, että pystyi
hallitsemaan yhtä ainetta, havaitsemaan, keksimään ja järjestämään
asioita, jotka olivat yhteydessä sen kanssa, kuin siinä, että vaan
opittiin noita tosiseikkoja, hän ei rajoittanut hänen opin-alaansa
kuiviin osa-asioihin eikä askarruttanut hänen mieltänsä erityisten
perustelmien tutkimisella. Hänen tähtensä hän kääntyi jälleen noille
ajatuksen tanterille, jotka olivat olleet hänen nuoruutensa ja
varhaisen miehuutensa ihastus, ja johdatti lempeällä kädellä hänen
jalkansa halki kirjallisuuden kauniitten kenttien -- mailman ajatuksen
historian. Rinnatusten tämän kanssa hän levitti hänen eteensä tuota
toista kirjaa, jota me _nimitämme_ historiaksi -- kertomusta mailman
ulkonaisista tapauksista, sen sankarien teoista, sen marttyyrien
vääryyksistä ja sen suurten pahantekiäin synneistä sekä siitä vähästä,
mitä tiedämme sen isojen joukkojen kärsimyksistä, taakoista ja
onnettomuuksista. Lily ei ollut koskaan tuntenut mitään muuta koulua,
kuin kotinsa, eikä mitään muita opettajia, kuin hartaat vanhempansa.
Hänen tähtensä he olivat karkottaneet kotipiiristään lapsuutensa kielen
ja rajoittuneet semmoisiin kieliin, jotka pitkästä käyttämättömyydestä
olivat käyneet kankeiksi heille. Hän oli oppinut kolme asiaa, joita
Servosse katsoi kaikkia muita tärkeämmäksi; _ensiksi_, että kasvatus on
kokonaisen elämän työ eikä mikään semmoinen asia, jonka voi muutamina
vuosina suorittaa; _toiseksi_, että oppilaan useimmissa aineissa täytyy
myöskin olla opettaja, taikka toisin sanoin, että opettajan tehtävä on
pikemmin siinä, että hän tutkii oppilaan tietomäärää, kuin siinä, että
hän johdattaa häntä tietojen hankkimisessa; ja _kolmanneksi_, että
tietäminen on huomaamista, ymmärtämistä ja kyky opittua esitellä.
Huojennuksena tuosta hänen huomiotansa kokonaan kiinnittävästä
ajatuksesta, jonka hän oli uhrannut yleisiin asioihin, tämä
velvollisuus oli erittäin mieluisa Servosse'lle, ja näytti siltä, kuin
heidän aikaisen toivonsa nauttiminen olisi suotu hänelle ja hänen
vaimollensa, kun hän rupesi havaitsemaan, että tämän aikakauden
asianhaarat ja tunteet varmaan riistäisivät häneltä tämän hänen
elämänsä suurimman ilon. Metta, joka aina piti tarkkaa vaaria
tyttärensä edusta, alkoi esittää matkustamisen tarpeellisuutta ja
tahtoi, että hyvin vaalitun mielen kasvatus päätettäisiin ja
viimisteltäisiin vaihtelevaisen elämän kokemuksella. Tätä kysymystä oli
jo hartaasti keskusteltu, kun Servosse yhtenä päivänä hämmästyi eräästä
tapauksesta, jonka hänen viisaampi-sydäminen vaimonsa oli edeltäpäin
arvannut.
Sillä heidän molempien yli valvoi hellä ja huolellinen Metta, ylpeänä
ja onnellisena ihanan tyttärensä nykyisyydestä, ja täynnänsä toivoa
hänen tulevaisuutensa suhteen, mutta kummallisella epämukaisuudella,
riemuiten enemmän siitä, mitä hänen puolisonsa oli ollut _accès de la
foliensa_ aikana, kuin siitä, mitä hän nyt oli, kun hän astui viisauden
tietä. Mutta semmoinen on aina naisellisen luonnon ristiriitaisuus.