_Marcus Thompson_.
Hullu luki nämät kortit ja hymyili, vaikka ne herättivätkin surullisia
muistoja, tuon sovinnon hengen makeita ja rauhallisia hedelmiä, joka
oli puhaltanut yli maan, kun rangaistus uhkasi näitten lain ja
järjestyksen ritarien päätä -- näitten naamioittujen ulaanein, jotka
olivat sydän-öinä ratsastaneet ympäri. Niinkuin jo on mainittu,
säädettiin jumalallisen säälin vaikutuksesta useissa valtioissa, että
kaikista rikoksista, joita Ku-Klux'it, Pelottajat ja muut valtiolliset
seurat ja yhdistykset taikka yksityiset henkilöt näitten palveluksessa,
käskystä tai kehoituksesta olivat toimittaneet, että siis niistä
kokonainen ja täydellinen amnestiia ja anteeksi-anto myönnettäisiin.
Tämän lain kautta kysymys, kuka John Walters'in tappoi, oli käynyt
vähäpätöiseksi taikka mitättömäksi asiaksi. Se oli kanne, jota ei
huolittu edes kumota. Mutta syytös, että översti Thompson oli omaksi
hyödykseen käyttänyt murhatulta mieheltä ryöstetyt rahat, oli soimaus,
jota ei kukaan kunniallinen mies voinut kärsiä.
Näyttäisi siltä, kuin muutamissa yhteiskunnissa tuota
suoraa tunnustusta, että hän oli käyttänyt näin saadut rahat
vaali-virkamiesten lahjomiseksi ja turmelemiseksi, itsestänsä
pidettäisiin tuskin vähemmän ilkeänä asiana. Oli kuinka tahansa,
Mr. Thompson ilmeisesti tunsi itsensä kehoitetuksi personallisen
luonteensa puollustukseksi kieltämään toista ja toista vahvistamaan.
Mitä radikaali John Walters'in pelkkään tappamiseen tuli, hän katsoi
tarpeettomaksi puolestansa sitä myöntää taikka kieltää. Se oli yhtä
vähäpätöinen asia, kuin tuo kysymys lasten leikissä: "kuka kultakertun
tappoi?"
Hullu mietti tätä asiaa suruisesti ja vakaasti. Hänestä se osotti
vääristynyttä ja tylstynyttä siveellistä tunnetta; kuitenkaan hän ei
voinut muuta kuin sääliä kärsiviä ja ihmetellä sitä lujuutta,
joka oli synnyttänyt semmoista sielun tunnottomuutta. Hän muisti
kertomuksen Spartalaisesta nuorukaisesta, joka seisoi hymyilevänä ja
välinpitämättömänä sillä aikaa, kuin varastettu kettu raateli hänen
sisälmyksiänsä.