"Ja koko mailma oli mullin mallin".
Se juna, joka saatti Lily'n ja hänen isänsä, tuomari Denton'in,
Burleson'in ja Gurney'n Verdenton'iin, ei saapunut sinne huomaamatta.
Kertomus Lily'n urhoollisesta ratsastuksesta ja Burleson'in
luopumuksesta Klan'ista oli käynyt sen edellä; ja suuri ihmisjoukko oli
kokoontunut halukkaana näkemään sitä reipasta tyttöä, jolla oli ollut
rohkeutta ja älyä kylläksi viedäksensä voittoa Ku-Klux'eista, ja sitä
vielä reippaampaa miestä, joka, oltuaan yksi heidän liitossaan,
kuitenkin uskalsi antaa heidät ilmi.
Mitä hän aikoi sanoa, mitä hän aikoi tehdä, sitä perin kiihkeästi
tahdottiin tietää. Kerta oltiin semmoisen johdattavia syitä
moittimatta, joka katsoi soveliaaksi vastustaa yleisen mielipiteen
virtaa. Ihmiset kirosivat ja soimasivat häntä; mutta se oli siitä, mitä
hän oli tehnyt taikka luultiin tehneen, eikä niitten syitten tähden,
joitten arvelivat elähyttäneen häntä.
Ei kukaan päättänyt John Burleson'ia pelkurimaiseksi, kunnianhimoiseksi
eikä voitonhaluiseksi. Hän tiedettiin alusta alkaen paheksineen ainakin
kaikkia laitoksen väkivaltaisia tuumia sekä tehneen paljon estääkseen
niitten toimeenpanoa. Hän oli valittu maakunnan päälliköksi sekä
tunnetun ja tunnustetun järjestämis- ja johtamis-kykynsä tähden että
myöskin sen vuoksi, että useat laitoksen konservatiivisista jäsenistä
olivat hyväksyneet juuri tätä hänen taipumattomuuttansa laittomien
tekojen edistämiseen. Niinkuin hän oli sanonutkin, hän lähti yllä
kerrotulle hyökkäysretkelle ainoastaan auttaaksensa yhtä ystävää, joka
oli saanut käskyn olla saapuvilla, mutta jälestäpäin sairastunut. Häntä
pidettiin pelottomana, jalomielisenä ja tulisena. Hän oli yksi noista
sangen harvoista _tavallisista_ sotamiehistä, joka oli jäänyt
konfedereerattujen armeijain antaumisen jälkeen elämään. Ruvettuaan
sotapalvelukseen aivan sodan alussa hän ei koskaan laiminlyönyt
velvollisuutensa tarkkaa täyttämistä ja oli sangen usein tehnyt paljon
sen ulkopuolellakin; kuitenkaan hän ei vastaan-ottanut mitään ylennystä
eikä kapinan rauettua mikään sotaisen arvon merkki liittynyt hänen
nimeensä. Se mies, joka olisi tervehtinyt häntä "kapteeniksi", olisi
arvattavasti rohkeudestaan saanut selkäänsä ensiksi ja sitten käskyn
tulla juomaan. Syy tähän oli kahdenlainen. Ensiksi nuori Burleson,
jolla oli tavattoman laajat ja yleis-inhimilliset tunteet sekä
moninainen personallinen kokemus ja avara havainto, oli yhtä
täydellisesti vakuutettu Konfedereerattujen asian toivottomuudesta
taistelo-tanterella sodan alussa kuin sen lopussakin. Tätä ajatusta hän
ei epäillyt missään tilaisuudessa julistamasta; ja kun joku
vastakohonnut esimies moitti häntä siitä, hänellä oli rohkeus ja
julkeus vakuuttaa tälle upseerille, että jos tämä tietäisi puolen
siitä, mitä hän itse tiesi, hän karkaisi kahden päivän perästä
Yankee'itten puolelle. Paitsi sitä se soveltui hänen luontoonsa, kun
hän sai kerskailla haluttomuudestansa sotamiehen elämään. Kun hänelle
tarjottiin ylennystä, hän lyhyesti pyysi päästäksensä siitä sillä
perustuksella, ettei hän tahtonut tehdä mitään, joka poistaisi hänen
vastenmielisyyttänsä palvelukseen.
Tietysti semmoinen mies, vaikka hänellä olisi ollutkin mitä täydellisin
sivistys ja huomattu kyky, oli vaan sovelias tavallisen sotamiehen
paikkaan; ja sillä tavoin hän pysyikin sotamiehenä, aina ylenkatsoen
pakkoa ja perin halveksien ulkonaisen arvon farisealaisia askelmia,
kunnioitettuna uljaasta avosydämisyydestään sekä pelättynä kauheasta
ajatuksiensa säntillisyydestä ja lausuntonsa selvyydestä. Hän oli ehkä
kaikkein vaarallisin mies, mikä olisi voinut luopua alamaisuudestaan
Klan'in suhteen.
Kun hän astui Verdenton'in platformulle, eräs mies, jonka hän tiesi
hyvin eteväksi Klan'in jäseneksi, koski häntä olkapäähän ja sanoi,
katsoen tarkoittavaisesti junan peräpuolta päin:
"Sallikaat minun hetken puhua kanssanne".
"Oh, menkäät hiiteen!" vastasi Burleson kovalla, mutta
hyvänluontoisella äänellä. "Minä tiedän, mitä tahdotte; ja minun sopii
juuri yhtä hyvin puhua kanssanne täällä, kuin kulman takana tai
leirissä. Minä en pelkää enkä häpeä. Minä olen eronnut liitosta ja
vastustan sitä juurta jaksain. Jos jollakulla on jotakin sanottavaa tai
tehtävää sen johdosta, hän tietää, missä saa tavata John Burleson'in".
"Tuomari Denton!" hän huusi samalla äänellä, kun tämä gentlemani
ilmestyi platformulla, "nämät miehet ovat minun Ku-Klux ystäviäni ja
naapureitani, jotka ovat tulleet tänne katsomaan, onko John
Burleson'illa rohkeutta luopua siitä, mihin hän oli kyllä hullu
rupeamaan, vaikka hän silloinkin oman puolettomuutensa hyvin tiesi. He
eivät näytä Ku-Klux'eilta, vai kuinka? Mutta he ovat -- melkein joka
mies, jonka nyt näette. Minä en usko, että löytyy kymmenkuntaa
valkoisia miehiä tällä platformulla, joita en tiedä semmoisiksi ja
joita en ole nähnyt enemmän kuin yhden kerran heidän kokouksissaan. He
ovat useimmat kirkkokunnan jäseniä ja kaikki arvollista väkeä. Teidän
pitäisi nähdä heidät, viitat ja naamarit yllä! he näyttävät varsin
hirveiltä silloin. Te tunnette suuren osan heistä, tuomari, ja saatte
vielä tutustua heidän kaikkien kanssa, jos oikeus koskaan saa, mitä sen
tulee saada. Täällä on koko joukko semmoisia miehiä, jotka minun
tietääkseni ansaitsisivat hirsipuun".
Tämmöinen puhe lisäsi sitä hämmästystä, joka jo vallitsi; ja ennenkuin
se päättyi, olivat melkein kaikki valkoiset miehet jättäneet platformun
ja ainoastaan joukko kummastelevia mustia jäi irvistelemään
mieltymystänsä hänen loppu-muistutuksiinsa. Hän tiesi heittäneensä
pommin, mutta se ei ollut hänelle mikään salaisuus, että sen
räjähtäminen saatti tulla vaaralliseksi hänelle itselle. Hän tunsi
varsin hyvin niitten miesten luonnon, joita hän oli puhutellut, eikä
suinkaan halveksinut omaa vaaraansa. Kun hän siis oli sanonut hyvästi
Gurney'lle, joka lähti kotiinsa, hän meni auttamaan toisia
matkakumppaneitansa, kun he astuivat vaunuihinsa. Sitten hän vei Hullun
syrjään ja sanoi matalalla äänellä: --
"Översti Servosse, minusta tuntuu ikävältä pyytää yhtä suosion-osotusta
teiltä; mutta ehkä sattuu niin, että minä ennen pitkää voin tehdä
teille samanlaisen palveluksen. Te tiedätte, mitä on tapahtunut. Jos
minä jään tänne yöksi, on mahdollista, että minun ei huomenna tarvitse
vaivata itseäni milläkään nousemisella. Minä soisin, että käskisitte
minut Warrington'iin päiväksi taikka pariksi. Minä en usko, että teitä
hätyytetään siellä. Mutta jos niin kävisi, te ette huomaisi minua aivan
hyödyttömäksi puollustuksessa. Minä luulen, että me kolme olisimme paha
joukko mille ahdistavalle voimalle hyvänsä. Lyhyessä ajassa me saatamme
sanoa, mikä seuraus tästä on oleva. Joko he rukoilevat armoa taikka
meidän täytyy tapella. Minä en vielä tiedä, kumpiko näistä on
tapahtuva".
"Todellakin, todellakin, Mr. Burleson!" sanoi Servosse sydämellisesti.
"Minä olen tämän viimeisen tunnin miettinyt, eikö minun pitäisi kutsua
teitä molempia, sekä teitä että teidän ystäväänne".
"Oh, mikä hänen on ollessaan!" arveli Burleson iloisesti. "Häntä ei
minun rikokseni saastuta. Ei kukaan katso häntä miksikään muuksi, kuin
siksi miesparaksi, jolla oli se onni, että tyttärenne ampui häntä".
"Asia on semmoinen", lausui Servosse puollustavaisesti, "että olen
käynyt niin luulevaksi siitä asti, kuin tulin 'carpet-bagger'iksi',
etten koskaan ole aivan varma, odotetaanko eli toivotaanko, että minä
joko tarjoisin taikka vastaan-ottaisin vieraanvaraisuutta luonnollisena
asiana. Paitsi sitä suvaitsette minun tunnustaa, etten millään tavalla
ollut selvillä, tarkoititteko täyttä totta, ennenkuin näinä viimeisinä
muutamina minuteina. Tietysti meitä ilahuttaisi saada nähdä teitä
Warrington'issa ja me toivomme, että havaitsette sen sekä turvalliseksi
että mieluisaksi paikaksi, vaikka minä tunnustan, että minulla on sama
pelko, kuin teilläkin".
Se oli sangen totinen seura, joka ajoi Warrington'iin sinä iltana.
Voimiansa liian ponnistanut tytär sylissään Metta kuunteli
kyynelöitsevillä silmillä ja hillitsemättömillä nyyhkytyksillä tytön
katkonaista kertomusta tuosta kummallisesta tapauksesta, joka oli ollut
niin vaarallinen hänelle ja niin onnellinen hänen isällensä ja yhdelle
heidän vieraistansa, joitten sydämet tietysti olivat syvästi
liikutetut, kun ajattelivat sitä hirveätä kuolemaa, jonka olivat
välttäneet. Käsittäen vielä selvemmin, kuin nämät molemmat, mistä he
olivat päässeet ja mikä vielä uhkasi, toinen vieras oli kovasti
huolestunut siitä, että hän ehkä oli enentänyt niitten vaaraa, joitten
luona hän etsi suojaa.
Ryhmä mustaa kansaa oli kokoontunut asemahuoneesen halukkaana
tervehtimään niitä, joitten kohtaloon he ottivat niin syvästi osaa tuon
suuren vaaran jälkeen, josta he olivat suoriutuneet. Muutamat heistä
olivat puhutelleet Hullua ja kaikki olivat ilmoittaneet rajatonta
mielihyväänsä sekä heidän tulostaan että siitä, mitä olivat
pysäyspaikassa saaneet kuulla, vaikka eivät millään meluavalla tavalla
iloansa osottaneet. Tuskin he kuitenkaan olivat lähteneet täältä
kotiinpäin, ennenkuin aivan selvästi huomattiin, että samanlainen ilo
vallitsi kaikissa yhteiskunnan luokissa. Melkein joka huoneesta pitkin
tietä he näkivät vaaleitten kasvojen kurkistelevan heitä huolestuneilla
ja pelkäävillä katseilla, sillä välin kuin jokaisen mustan miehen maja
tarjosi heille iloisen tervehdyksen silmäyksiä ja sanoja; ja kauan
aikaa, ennenkuin he saapuivat Warrington'iin, saatiin tietää, että
neekerit riensivät joka taholta Servosse'a kohtaamaan. Päästyään
likelle kotiansa Hullu huomasi, että tieto hänen tulostaan oli käynyt
hänen edellään samoin kuin kertomus Burleson'in luopumisesta Klan'ista;
ja suuri joukko mustaa kansaa yhtä hyvin kuin useat heidän valkoisista
puoluelaisistaankin olivat kerääntyneet onnitellaksensa heitä heidän
pelastuksestaan ja kuulustellaksensa tuon toisen huhun perää.
Mitä sydämellisimpiä tervetuliaisia saivat Hullu ja hänen tyttärensä
vastaan-ottaa näiltä naapureilta; ja tuomari Denton'in ja Mr.
Burleson'in läsnä-olo osottivat tuota jälkimäisestä levinnyttä puhetta
täydellisesti todeksi. Useita henkilöitä, jotka näyttivät huonosti
tyytyvän tuohon seuraan, joka oli koossa nurmikolla huoneen edustalla,
tervehti Burleson iloisesti korkea-äänisellä, huolettomalla tavallansa;
mutta he kävivät vielä nulommiksi tästä ja luiskahtivat pian pois yksi
kerraltaan, jättäen jälille vaan tuon yhä karttuvan mustien miesten ja
ystävällisten naapurien joukon, joka ei voinut löytää kylläksi sanoja
onnentoivotuksiinsa.
Yön saapuessa tuli selväksi, että nämät hyvät ystävät, peläten
päällekarkausta Klan'in puolelta, olivat päättäneet pitää vahtia Hullun
huoneen ympärillä. Tätä ei katsottu viisaaksi; ja kiitettyään heitä
vielä kerran heidän osanotostaan, hän pyysi heitä hajoamaan,
vakuuttaen, että oli ryhdytty oivallisiin varovaisuuden keinoihin
Warrington'in turvallisuutta varten, ja nimittäen useampia heidän
hartaimmista valkoisista ystävistänsä, joitten oli määrä maata siellä
sinä yönä. Hurraa'ta huutaen ja ylenmäärin toivottaen heille rauhaa ja
onnellisuutta, musta kansa siis hälveni, ja tapauksista rikas yö
laskeusi Warrington'in yli.
Vähä aika sen jälkeen kuin pimeä oli tullut ja sillä välin kuin vieraat
Warrington'issa istuivat illallispöydässä, joku mies tuli ratsastaen
portille ja saatuaan joltakin palvelialta vastauksen tavalliseen
tervehdyshuutoon kyseli varovaisesti, mitkä olivat sisässä, ja pyysi
sitten saada tavata Mr. Eyebright'ia, etevää Unionin miestä
lähiseuduilta. Kun hänelle oli ilmoitettu, että tämä paraikaa oli
illallisella, hän lopullisesti suostui, vaikkei ilman melkoista
arvelemista ja ilmeistä epäilemistä, astumaan sisään ja käymään
istumaan Hullun kirjastoon, vähä väliin teroittaen palvelialle, että
ainoastaan se, jota hän oli kysynyt, saisi tietää hänen siellä
olostaan.
Mr. Eyebright oli kookas, varallinen kasvimaan-omistaja, jonka
moukkamainen ja sydämellinen miehuus synnytti jokaisessa ehdotonta
luottamusta hänen rehellisyyteensä ja hyvyyteensä. Hän oli tullut
tunnetuksi siitä, että hän aina ja joka paikassa säästämättä soimasi
Klan'ia. Vieras, joka kuuli hänen herkeämättä kiroovan heitä, kun hän
täytti piippuansa taikka hohtavan valkean edessä tuprutteli savua sen
pitkästä ruokovarresta, olisi luullut, ettei mikään olisi tuottanut
hänelle suurempaa ja puhtaampaa iloa, kuin Klan'in perinpohjainen
hävitys ja jokaisen sen jäsenen poroksi polttaminen, jollei hän olisi
huomannut vilkkunaa hänen lempeässä, laiskasti pyörivässä, ruskeassa
silmässään taikka nähnyt noita väijyviä hymyjä, jotka vierivät hänen
ympyriäisten kasvojensa yli taikka kätkeytyivät hänen väljän, liikkuvan
suunsa pieliin. Kotona häntä pidettiin mitä jörökkäimpänä ja
hyväluontoisimpana naapurina; ulkona häntä katsottiin kaikkein
veren- ja kostonhimoisimmaksi kaikista halvoista radikaaleista. Erään
merkillisen luoman tähden hän oli saanut lystillisen liikanimen, joka
puolestansa oli suuresti vaikuttanut siihen, että yksi mitä säyseimpiä
ja rauhallisimpia miehiä oli joutunut melkein samaan verenjanon ja
villiyden maineesen, kuin oikea Sini-parta. Tämä omituinen ja leikkisä
jättiläinen, joka oli niin julma olevinaan, joka vannoi niin paljon
tyhjiä valoja ja jolla oli niin todellisen hyvä sydän, oli Hullun
erityinen suosikki ja osotti puolestansa hänelle samanlaista harrasta
ystävyyttä. Hän oli vaatinut saadaksensa jäädä sinne yöksi
jonkunlaiseksi kunniavartiaksi sillä perusteella, että jos joku
hyökkäys tehtäisiin, hänestä olisi ollut tärkeä apu, joka olikin aivan
totta; mutta Hullu tiesi varsin hyvin, että ajatus hauskasta yöstä
kirjastossa suitsevan valkean ääressä, kun oli yltäkyllin hyvää seuraa
ja silloin tällöin otettiin siemaus hyvästä, hunajalla maustetusta
persikka-likööristä, joka oli valmistettu hänen omassa polttimossansa,
ja aina väliin tarjottiin piippuja ja politiikkia ja kertomuksia
"tuosta hyvästä vanhasta ajasta, jolloin meillä _oli_ isänmaa", että
ajatus semmoisesta paljon enemmän houkutteli hänen lihavaa ystäväänsä,
kuin yökausi todellista vahdinpitoa.
Kun he astuivat ulos ruokasalista, Eyebright pani painavan käsivartensa
Hullun olkapäälle ja ulottaen toista oman avaran itsensä yli arveli: --
"Tämmöisen illallisen perästä, översti, olisi mahdoton olla vähäistä
savua pistämättä".
Servosse vastasi vaan matalalla naurun hekotuksella, johon Eyebright
lisäsi: --
"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, te koiransilmä! Te luulette minun
jääneen tänne yöksi ainoastaan hupaista hetkeä viettääkseni. Noh,
otaksukaat, että olen niin tehnyt. Se ei usein tapahdu, että me
miesparat saamme kymmenkunnan hyviä tovereita kokoon, ja minä tahdon
parhaalla tavalla käyttää tilaisuutta. Minä vakuutan teille, ettette
tiedä, kuinka kovasti minua välisti haluttaa kuulla jonkun muunkin,
paitsi itseni, puhuvan jotakin järkevää (nauraa hohottaa)! Tuossa on
tuomari Denton, minä aion pusertaa hänestä pakinaa tänä yönä. He
sanovat, että hän on mitä hupaisin seurakumppani koko valtiossa -- se
on, heidän oli tapa sanoa niin, ennenkuin hän muuttui yhdeksi meistä
'scalawag'eista'. Arvatakseni sillä oli paha vaikutus häneen niinkuin
meihin muihinkin. Tuossa on tuo Burleson; minä pidän hänestä. Hän olisi
hyvä toveri, jollei hän olisi ollut yksi Ku-Klux'eista. Perhana
vieköön, sitä minä en koskaan voi unhottaa! Oh, älkäät sanoko minulle,
että hän on eronnut siitä, ja kaikenlaista semmoista! Se on niinkuin
koiran taipumus tappaa lampaita: kun kerta ovat päässeet tapaan, eivät
ikinä siitä luovu. Minä en tahtoisi maata samassa huoneessa hänen
kanssaan, vaikka saisin koko valtion! Sitä en tahtoisi, sen minä
vannon! Minä odottaisin herääväni vähintäin kurkku poikki".
"Hst! Hän kuulee puheenne", Servosse sanoi.
"Oh, se ei tee mitään!" vastasi Eyebright. "Minä olen koettanut kiusata
häntä koko illan. Hän kysyi minulta illallisella -- te annoitte juuri
eteeni lihaa ettekä kuullut sitä -- eikö minun mielestäni tuomari
Denton ja hän itse sangen hyvin edustanut leijonaa ja lammasta. Minä
sanoin hänelle, etten ollut koskaan ennen kuullut semmoisesta
leijonasta, joka söi lampaansa _paistettuna_".
Juuri silloin palvelia, joka oli odottanut ovella, koski häneen ja
kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
"Tahtoo tavata minua, sanotte, Jim?" hän kysyi kummastuneena. "Mitä se
kirottu Ku-Kluxi minusta tahtoo, Jim?"
"En tiedä, Sir", vastasi Jim. "Hän sanoi tahtovansa välttämättömästi
tavata teitä".
"Hän ei ilmoittanut, minkä asian tähden?"
"Ei, Sir".
"No, antakaat minulle valkeata", hän sanoi, tavottaen piippuansa
toisesta plakkarista toisen perästä, "ja viekäät minut katsomaan, mikä
on asiana, ja lähettämään häntä pois. Me emme kaipaa semmoista karjaa
täällä tänä yönä, Jim. Kuinka? Missä hän on?"
"Kirjastossa, Sir".
Puhallellen savua pitkästä ruokopiipustansa Eyebright siis pyöri alas
portiikon astuimia ja poikki välillä olevan alan sen erinään seisovan
puurakennuksen luo, joka oli Hullun työhuoneena ja kirjastona.
Kepillänsä sysättyään oven auki hän nousi portaita ylöspäin ja astuen
sisään huusi, kun ovi heilahti kiinni hänen perässään: --
"Halloo, Kirkwood, tekö se olette? Mitä hiidessä te täällä teette?"
Muu seura siirtyi avaraan arkihuoneesen ja puoleksi tunniksi Eyebright
ja hänen luonansa käviä jäivät unohduksiin. Tuon ajan kuluttua tämän
ympyriäiset kasvot ilmestyivät ovessa ja hän viittasi kiireesti Hullua
tulemaan ulos eteiseen. Niin pian kuin tämä tuli ja arkihuoneen ovi oli
suljettu, Eyebright tarttui hänen käteensä ja lausui semmoisella
äänellä, joka vapisi liikutuksesta: --
"Översti, minä tahdon tulla kirotuksi, jollei pohja viimein ole
lähtenyt astiasta! Älkäät asettako minulle mitään kysymyksiä.
Tuottakaat tuomari Denton toiselle puolelle työhuoneesenne. Joutuin!
Älkäät antako huomata, että jotakin on tekeillä! Minä en tahdo näyttää
naamaani siellä: jokainen havaitsisi heti, että jotakin on väärin.
Mutta te Yankee't -- te voisitte näyttää tyveniltä, vaikka maailman
loppu olisi tulossa!"
Hullu teki, niinkuin pyydettiin, ja, astuen työhuoneesensa, näki
kummastukseksensa nuoren miehen, joka kuului erääsen hyvään
lähiseutujen sukuun ja jonka Mr. Eyebright esitteli tuomarille Ralph
Kirkwood'iksi.
"Hän sanoo, että hänellä on jotakin ilmoitettavaa teille, Mr. Denton,
joka, siitä päättäen, mitä hän on minulle jutellut, suuresti koskee
monta ihmistä".
Puhuessaan Eyebright koetti suurella ponnistuksella hallita itseänsä.
"Niin", arveli Kirkwood hajamielisesti: "mieltäni rasittaa yksi asia,
josta olen kauan aikaa tahtonut päästä".
"Minä olen valmis kuuntelemaan kaikkia, mitä teillä on sanottavaa, Mr.
Kirkwood", lausui tuomari vähän kaavanmukaisesti; "mutta minun tulee
varoittaa teitä, että kaikki, mitä sanotte, se teidän täytyy sanoa
aivan vapaaehtoisesti eikä minkään uhkauksen taikka lupauksen tähden.
Muulla tavalla minä en voi kuulla sitä".
"Niin Mr. Eyebright arveli", vastasi Kirkwood ylös katsomatta.
"Ja minun tulee vielä muistuttaa teille", lisäsi tuomari, "että kaikki,
mitä täällä sanotte, ehkä vielä käytetään teitä vastaan, jos joudutte
jostakin rikoksesta tutkittavaksi".
"Se ei tee mitään eroitusta", lausui Kirkwood tuokion perästä. "Minä en
voi kauemmin olla ääneti. Minä en ole saanut yhtäkään yötä lepoa siitä
asti, kuin se tapahtui. Minä lähdin Texasiin, vaan se seurasi minua
sinne. Minä tulin kotiin, ja se tuli minun kanssani. Se on ollut minun
kanssani koko ajan eikä antanut minulle mitään rauhaa, ei yöllä eikä
päivällä. Minä voin nähdä hänet juuri nyt yhtä selvästi, kuin näin
hänet sinä yönä!"
"Nähdä kenen?" kysyi tuomari kummastuneena.
"Jerry Hunt'in", vastasi Kirkwood samalla asianmukaisella, tasaisella
äänellä ja katsomatta ylös kamiinin ristikkopohjalla suitsevasta
hiiloksesta, johon hänen silmänsä koko ajan olivat luotuina.
Jos hän olisi voinut nähdä sen kauhun ja kummastuksen katseen, jonka
hänen kuunteliansa vaihtoivat, se ehkä olisi hämmästyttänyt häntä
melkein yhtä paljon, kuin hänen ilmoituksensa hämmästytti heitä.
Vuodesta vuoteen eläen keskellä tätä hirveätä laitosta, jonka salaiset
iskut sattuivat joka haaralle, vaikkei löydetty mitään todellista
johtolankaa niitten lähteelle, olivat nämät miehet vähitellen tulleet
siihen vakuutukseen, että joskus saapuisi semmoinenkin aika, jolloin
keskinäinen luottamus katoisi näitten rikosten toimittajilta ja he
kääntyisivät toinen toistansa vastaan ja tunnustaisivat pahat tekonsa.
He luulivat, että, kun tämä aika tulisi, syyllisissä syntyisi kilpailu
päästä ensimmäisinä tunnustamaan. Totta on, että ennenkin muutamat
olivat luopuneet tästä kunnasta, jotka olivat jollakin yleisellä
tavalla paljastaneet jotakin sen toimista, mutta ei mitään
tähdellisempää. Näille ilmoituksille ei todellakaan oltu annettu
suurta arvoa, vaan enemmän oli niitä naurettu, koska ne osottivat
sulaa tietämättömyyttä niitten asiain suhteen, joita ne olivat
paljastavinaan. Lisäksi yhtyi niihin usein joku ennen taikka
perästäpäin tapahtunut epäiltävä seikka, joka hävitti melkein kaiken
luottamuksen niitten totuuteen taikka kertovien henkilöitten
rehellisyyteen. Että juuri tällä hetkellä äkkiä ilmaantui heille toivo
saada yksi kaikkein tutuimmista laitoksen rikoksista paljastetuksi,
saatti hyvin kavahuttaa heitä heidän rauhastaan. Servosse muisti
Eyebright'in sanat: "pohja on viimein lähtenyt astiasta!"
"Mitä te Jerry Hunt'ista tiedätte?" tuomari kysyi niin pian kuin hän
sai liikutuksensa asetetuksi.
"Minä tiedän paljon hänen kuolemastaan", vastasi Kirkwood huoaten --
"paljon enemmän kuin soisin tietäväni".
"Sekö se on, jota tahdotte kertoa minulle?"
"Niin -- se on yksi asia".
"No", lausui tuomari, "tämä on tehtävä tyystisti punniten ja
järjestyksessä. Te muistatte varoitukseni. -- Översti Servosse,
ottakaat kynä, jos suvaitsette, ja kirjoittakaat paperille kaikki, mitä
Mr. Kirkwood sanoo. -- Tehkäät hyvin ja sulkekaat ovi, Mr. Eyebright,
ettei kukaan keskeytä meitä".
Eyebright teki, niinkuin käskettiin. Servosse asettui pöydän ääreen,
kirjoitusneuvot edessä; ja tuomari jatkoi: --
"Nyt, Mr. Kirkwood, tahdomme kuulla kaikki, mitä teillä on kerrottavaa.
Puhukaat verkalleen, että sitä sopii paperille panna. Tapa ja aika
olkoot omassa vallassanne".
"Hyvä", lausui Kirkwood, "arvatakseni tahdotte kuulla kaikki. Minä
harjoitin lukemisia täällä Verdenton'issa vuonna 18--. Minä kuuluin
Klan'iin -- niinkuin melkein kaikki pojat koulussa. Minä palvelin
leirissä n:o 4, joka miltei kaiken ajan kokoontui Martins'issa.
Sheriffi, översti Abert, oli jäsen ja yksi päälliköitämme. Luullakseni
hän oli, mitä he sanovat Eteläiseksi komentajaksi. Setäni oli myöskin
yksi johtajista. Me pantiin kaikki vannomaan kuuliaisuutta käskyihin.
Vala oli kovin ankara, ja meitä vannotettiin kaikkia tappamaan
jokainen, joka ei totellut taikka joka ilmoitti jonkun laitoksen
salaisuuden. Minä olin Mr. Hoyt'in koulussa -- olin ollut siinä toista
vuotta: minä valmistin itseäni silloin papiksi. Minä olin ottanut osaa
pariin kolmeen hyökkäysretkeen, jossa ihmisiä ruoskittiin, enkä koskaan
juuri pitänyt sitä minään: totta puhuen se tuntui minusta oikein
hyvältäkin tepposelta, kun yöllä ratsasti ympäri valepuvussa
peloittamassa niggereitä ja välisti valkoistakin väkeä. Minä en paljon
ajatellut, oliko se oikein vai ei. Löytyi kosolta vanhoja miehiä, jotka
ratkaisivat kaikki semmoiset kysymykset, vieläpä miehiä, joista aina
olin tottunut ajattelemaan hyvää: minä arvelin siis, että kaikki oli
oikein".
"Eräänä päivänä setäni tuli kaupunkiin ja toi hevoseni. Hän pani sen
Mr. Crather'in talliin. Sitten hän tuli luokseni ja ilmoitti minulle,
että leiri n:o 4 oli saanut käskyn Rockford'in leiriltä käydä
hyökkäysretkellä Verdenton'issa. Te tiedätte, että heidän on tapa tehdä
niin. Tuskin koskaan mikään leiri panee oman päätöksensä toimeen. He
lähettävät sen jollekin muulle leirille taikka kolmelle, neljälle
muulle; ja päätöksen saaneet leirit valitsevat miehiä sen toimeenpanoa
varten. Hän sanoi, että meidän leirimme oli määrä lähettää joukko, joka
yhtyisi toiseen joukkoon leiristä n:o 9 tienhaarassa likellä Widow
Forsters'ia; ja minä olin käsketty kohtaamaan heitä ja toimimaan heidän
oppaanansa, koska hyvin tunsin Verdenton'in lähiseudut. Hän kysyi
minulta, tiesinkö, missä noin puolikymmentä valkoista miestä ja melkein
sama verta johtavia niggereitä asui. Minä sanoin tietäväni. Hän sanoi,
että valepukuni oli satulalaukussa hevosen selässä. Minun tuli yhtyä
retkikuntaan juuri Widow Forsters'in ylipuolella kello yhdeksän".
"Minä luulin, että kaikki oli hyvin; ja, kun aika tuli, ratsastin Widow
Forsters'ille ja yhdyin väkeemme. Sangen pian sen jälkeen tuli joukko
leiristä n:o 9. Tämän leirin Itäinen komentaja oli heidän parissaan ja
rupesi päälliköksemme. Hänen nimensä on Watson. Hän on vielä tässä
maakunnassa. Me menimme erääsen vanhaan kuusistoon vastapäätä Widow
Forsters'ia ja panimme valepukumme yllemme. Me olimme siihen saakka
olleet omissa vaatteissamme".
"Silloin Watson ryhtyi komentoon ja järjesti retken hyvin tarkasti. Hän
kysyi minulta, tunsinko Jerry Hunt'in talon. Minä sanoin tuntevani. Hän
sanoi, että tämä oli se mies, jota he tarvitsivat. Sitten hän ilmoitti,
että heille oli tullut käsky Rockford'in leiriltä kovimmalla
rangaistuksella (tämä tarkoitti aina tappamista) etsiä Jerry Hunt'ia,
mutta ei oltu määrätty, millä tavalla: hän jätti siis sen asian leirin
ratkaistavaksi. Äänestettiin, että se tapahtuisi hirttämisen kautta.
Minä en luule, että kukaan äänesti sitä vastaan".
"Sitten me lähdimme liikkeelle. Minä ratsastin Mr. Watson'in vieressä
etupäässä. Kun lähestyimme mustaa kylää länsipuolella kaupunkia,
asetettiin hänen käskystään vartioita joka kulmaan sekä pantiin
muutamia patrulleja ratsastamaan katuja ylös ja alas keskeyttämistä
estääksensä. Heillä oli käsky ampua jokainen, joka nostaisi melua
taikka vähänkin sekaantuisi heidän tehtäväänsä. Sitten menimme Jerry
Hunt'in taloon; ja Mr. Watson koetti ovea, eikä se ollut edes lukittu.
Hän avasi sen ja luuli ensiksi, ettei siellä ollut ketään. Silloin me
astuimme sisään; ja Watson sytytti tulitikun, ja siellä setä Jerry
makasi vuoteellansa, nukkuen yhtä tyvenesti ja rauhallisesti kuin
lapsi. Me herätimme hänet, otimme sänkynuoran sängystä ja sidoimme
hänet sen hevosen selkään, joka oli lähinnä sitä hevosta, jolla minä
ratsastin. Hän ei virkkanut sen jälkeen, kuin herätimme hänet, mitään
muuta kuin: 'Herra Jesus armahtakoon!' 'Isä, anna heille anteeksi!' ja
'Tule, Herra Jesus, tule pian!' Minä en ainakaan eroittanut mitään
muuta. Hän rukoili koko matkan kaupunkiin eikä tehnyt mitään
vastarintaa".
"Kun saavuimme sinne, he ratsastivat oikeuston-kartanon lähellä
kasvavien puitten luo. Minun oli ollut hyvin paha olla koko matka; ja
kun he pysähtyivät ja rupesivat valmistuksia tekemään, minä ratsastin
pois oikeuston-kartanoa päin, ettei minun tarvitsisi nähdä mitään
enempää".