"Reb'ien"[101] ajatus siitä.
Lily oli sammaltanut esiin kauhun-sanomansa yksin noina taidottomina
hetkinäkin, joina hänen isänsä sylissään kantoi häntä hotelliin. Hänen
odottamaton ilmestymisensä ja meluava kiireensä estää isän lähtöä
kaupungista olisivat jo kylläksi ilmoittaneet tälle, että hän tunsi
jonkun uhkaavan vaaran. Hänen tiedoton sopinansa oli vielä enemmän
selittänyt isälle vaaran luontoa ja sitä tosi-asiaa, että tyttö itse
hädin tuskin oli välttänyt sitä. Tämä oli kaikki, mitä isä saatti
poimia häneltä. Hänen yli ängen vaivattu ruumiinsa oli rauennut
kiihtymyksestä ja ponnistuksista, ja onneksi hän nukkui. Tutkittuaan
hänen tilaansa noudettu lääkäri määräsi, ettei saisi missään
tapauksessa häntä herättää. Metta'n sähkösanoma, jonka Servosse'n olisi
pitänyt saada heti junan tultua, vahvisti sitä päätöstä, johon hän oli
päässyt. Hän ei luopunut tyttärensä vuoteelta, joka hänen silmissään
oli varttunut naiseksi edellisen päivän lounaalta, muuta kuin yhden
kerran yöllä, ja se oli vaan telegrafeerataksensa Metta'lle, että
Nuoresta Lollard'ista pidettäisiin hyvää huolta, ja neuvotellaksensa
tuomari Denton'in kanssa, joka oli jäänyt heidän kanssansa kaupunkiin.
Se ei ollut ensinkään varmaa, että vaara oli mennyt ohitse: sen vuoksi
nämät molemmat miehet päättivät vartoa aamuun saakka.
Oli iso päivä, kun Lily avasi silmänsä havaitaksensa isäänsä, joka piti
hänen kättänsä ja sanomattomalla rakkaudella katseli häntä. Hän kertoi
isälle kaikki niin pian, kuin hänen heikkoutensa ja nyyhkytyksensä sen
sallivat, ja tuli yltäkyllin palkituksi kaikesta, mitä hän oli
uskaltanut ja kärsinyt, sillä hartaalla syleilyllä ja vapisevalla
"Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni!", jotka seurasivat hänen
kertomustansa. Sitten isä käski muutamia virvoituksia hänelle ja
kehoitti häntä vielä nukkumaan sillä aikaa, kuin hän meni laatimaan
hänen kertomustansa ystävälleen.
Tavalla taikka toisella tämä kertomus näytti pääsneen leviämään yön
kuluessa ja jokainen kaupungin asukas tunsi sen pääkohdat. Että
hyökkäysretki oli ollut aikeissa, vieläpä, että sitä oli järjestetty ja
joen sillalle toimitettu sillä tarkoituksella, että tuomari Denton
vangittaisiin kotimatkallansa, sitä ei epäiltykään. Että retkikunta oli
pitänyt kokousta Bentley'n Tien Risteyksellä, oli myöskin tiedossa yhtä
hyvin kuin se seikka, että tuomarin vaunut olivat pysäytetyt ja
takaisin käännetyt juuri Glenville'n ulkoreunalla översti Servosse'n
tyttären kautta, joka paljaspäisenä ja vaahtoisen hevosen selässä oli
saapunut sinne. Että hän oli tullut Warrington'ista, otaksuttiin, ja
että hän varmaan oli sivunnut Bentley'n Risteyksen noin kokouksen
aikana, oli enemmän kuin luultava. Lisänä tähän oli se teko-asia, että
joku aikaisin torille matkustanut maamies oli tuonut kaupunkiin ladyn
ratsastus-hatun, jonka hän oli löytänyt juuri siitä paikasta, jossa
Klan'i oli ollut koossa. Häneltä kysyttiin tarkasti sekä maan-alan
ulkomuotoa että juuri sitä paikkaa, josta hän oli löytänyt sen.
Tietysti se ei millään tavalla ollut varmaa, että se oli miss Lily'n
hattu; mutta semmoinen oli ilmeisesti yleinen ajatus. Korkea-ääninen
nuori mies, joka lähetettiin pitämään huolta haavoitetusta etuvartiasta
ja hoidokkaansa kanssa oli tullut samaan kaupunkiin, autti saattamaan
selville tätä asiaa ja otti hatun haltuunsa. Palaten hotelliin ja
astuen erääsen huoneesen, jossa toinen nuori mies venyi vuoteella,
vasen käsivarsi siteissä, hän huudahti: --
"Minusta tuntui kummalliselta, että kani oli saattanut Melville
Gurney'n ampumaan itseänsä ja lisäksi antamaan hevosensa juosta omin
valloin. Luulen ymmärtäväni asian nyt".
Puhuessaan hän asetti hatun vuoteelle ystävänsä viereen. Melville
Gurney tunsi sen silmänräpäyksessä; mutta hän koetti näyttää aivan
huolettomalta, kysyessään: --
"No, mikä se on, jonka sinä ymmärrät, John Burleson?"
"Koko asia. Minä käsitän sen nyt alusta loppuun saakka. Tuo pikku
Yankee-tyttö oli juuri tullut Risteykselle, kun väkemme alkoi saartaa
häntä. Hän kätkeytyi kuusien keskelle -- arvattavasti ihan tienhaarassa
-- ja epäilemättä näki ja kuuli kaikki, mitä tapahtui. Jumalisten! hän
on urhea pikku otus! Mutta millä hiiden tavalla sinä luulet hänen
pitäneen hevostansa hiljallensa, satakunta hevosia ylt'ympärillään?
Jumal' armahda! Siinä oli ahtaat paikat! Sitten hän ulos pyrkiessään
kohtaa Mr. Melville Gurney'n seisomasta vahtina tuon kunniallisten
murhaajien pirullisen joukon puolesta, ampuu häntä ennenkuin hän kerkii
sanomaan Jack Robinson, ja tulee lentäen tänne niinkuin lintu tuolla
oivallisella täysirotuisella, saavuttaa tuomari Denton'in vaunut ja
pelastaa isänsä hengen niinkuin sankaritar ja lady myöskin, jota hän
todellakin on. Lempo vieköön, jollen ole valmis suutelemaan vaikka
hänen vaatteittensa liepeitä! Mel. Gurney, minä hirtettäköön, jollen
kadehdi sinulta huvia tulla ammutuksi semmoiselta loistavalta, urhealta
pikku tytöltä! Tunnetko sinä häntä? Joko koskaan tapasit häntä?"
"Kyllä".
"Tietysti. Väittävät hänen tuntevan yhtä monta ihmistä, kuin hänen
isänsäkin, joka, sivumennen sanottuna, ei ole mikään tyhmä mies. Minä
tunnen hänet ja pidän hänestä myöskin, vaikka hän onkin carpet-bagger.
Minä olen iloinen, että puhuin hyvän sanan hänen puolestaan viime yönä.
Epäilemättä tyttö kuuli sanani. Mel. Gurney, kerran onni koittaa
minulle! Anna minulle tuo hattu! Mitä aion tehdä sillä? No, viedä sen
takaisin sen omistajalle, solmia rauhaa hänen isänsä ja tuomari
Denton'in kanssa ja ajan täyttyessä tarjota hänelle käteni ja
sydämeni."
"Pah!" huudahti Gurney.
"Pah? Rakas ystäväni, kova inho näyttää äkkiä syntyneen sinussa.
Kukaties sinä tahtoisit astua minun sijaani! Muista vaan, ettet sinä
voi saada kaikkia hyviä asioita. Siinä on kylläksi sinulle, että hän
linkosi palasen kylmää lyijyä luurankosi läpi. Ole kiitollinen siitä,
mitä sinulla on, äläkä kadehdi muilta heidän pikku huvejaan".
"Minä soisin, että lakkaisit hulluttelemasta ja puhuisit jotakin
järkevää vähän aikaa, Burleson", sanoi Gurney kärtyisesti.
"Kuuleppas häntä nyt! Niinkuin olisin mitään muuta tehnyt! Jumalisten!
mitä enemmän järkeviä puhun, sitä vähemmän arvoa minulle annetaan. Sitä
todistakoon Jake Carver illalla, ja Mel. Gurney tänä aamuna. Minä en
ole mikään eilisen teeren poika; ja jos minun itse sallitaan olla
tuomarina, katson itseni oikeutetuksi sanomaan, etten koskaan ole
kuullut viisaampaa ja vakuuttavampaa puhetta kuin mitä virtasi näiltä
huulilta noissa molemmissa tilaisuuksissa", vastasi Burleson.
"Puhutko toden perästä?" kysyi Gurney.
"Mistä, järkevästä puheestako? Aivan toden perästä".
"Ei, miss Lily Servosse'sta", sanoi Gurney.
"Ja sydämeni ja käteni tarjoamisesta hänelle?" vastasi Burleson. "En.
_Kovaksi onneksi_ -- älä vaan kantele minun päälleni ja juttele, että
kerta käytin tätä sanaa; mutta ihan totta puhuen minä en milloinkaan
ollut niin likellä tuntea sitä -- kovaksi onneksi, sanon, olen,
niinkuin sinun on syy tietää, sidottu lahjoittamaan kalliin persoonani
toiselle -- eräälle miss Lily'lle myös (kiitos Jumalan nimestä
ainakin!) -- ja minun täytyy siis kieltää itseltäni tuo erinomainen
etu-oikeus, josta hetken uneksin. Ei, minä en puhu toden perästä tästä
asian osasta".
"Mutta minä puhun", lausui Gurney pontevasti.
"Mitä hittoa sanotkaan!" huudahti Burleson kummastuneena. "Älä siinä
joutavia!"
"Minä tahdon voittaa ja naida Lily Servosse'n, jos kykenen", arveli
Gurney häveliäästi.
"No, tuhat tulimmaista!" huudahti Burleson. "Mutta tiedätkö, vanha
veikko, että minä en luule sinun ilman syytä puhuvan asiasta 'niinkuin
siinä tapauksessa vaan?' Minun luuloni on se, että siinä on vielä monta
mutkaa, vaikka sinun onnistuisikin päästä tuon matkan päähän. Muista,
vanha toveri, että sukusi, asemasi ja kaikki nuot eivät suinkaan aio
puoltaa sinua tässä asiassa. Nuot carpet-baggerit eivät huoli tään
taivaallista siitä, kuinka monta niggeriä sinun esi-isilläsi oli.
Sitten sinun isäsi erittäin vastustaa Servosse'a; ja mitä sinuun
itseesi tulee -- kaikki, mitä sinä minun ymmärtääkseni voit eduksesi
tuoda esiin, on siinä, että lähdit muutamien kunnon gentlemanien
joukossa tappamaan hänen isäänsä ja olisit ilman tytön jänttiä sen
tehnytkin, niinpä niin, sinä voit sangen hyvällä syyllä väittää, että
olisit estänyt hänet pelastamasta isäänsä, jollei hän olisi ampunut
sinua ja siten päässyt pakoon".
"Se ei ole niin. Hänen isänsä ei ollut suljettu käskyymme, eikä minulla
ollut mitään syytä luulla, että hän olisi Denton'in seurassa",
keskeytti Gurney.
"No, sanokaamme: matkallasi paistamaan -- niin, taivaitten kautta!
_elävältä paistamaan_ -- Tuomari Denton'ia! Koetappas ajatella tätä:
kenraali Gurney'n poika lähtee keskellä yhdeksättätoista vuosisataa,
jopa melkein sen viimeisellä neljänneksellä -- ja kaikissa tapauksissa
amerikalaisen vapauden ja sivistyksen kirkkaimmassa valossa -- yöllä
paahtamaan naapuriansa ilman edes voimatta, niinkuin ihmis-syöjät, vetää
nälkäänsä syyksi! Kuinka! se on oiva puollustus rakastajalle, eikö
niin?"
"Hyvä Jumala, Burleson!" huudahti Gurney, hypähtäen seisaalle. "Et
suinkaan luule, että hän katsoo asiaa tuossa valossa?"
"Miksei? Eikö jokaisen siivon naisen tule tehdä niin, saatikka sitten
carpet-bagger'in tyttären? Minä vannon, etten moittisi häntä, vaikka
hän toistamiseen ampuisi sinua hävyttömyydestäsi!"
"Enkä minäkään, Burleson, se on totta!" arveli Gurney miettien.
"Hah, hah, hah!" nauroi Burleson. "Minä ymmärrän nyt tuon kanin-jutun.
Sinä tunsit siis miss Lily'n?"
"Tietysti", Gurney vastasi yksinkertaisesti.
"'Tietysti' todellakin!" lausui Burleson. "Minun olisi pitänyt älytä,
että olisi mennyt enemmän kuin yksi taitettu käsivarsi, ennenkuin Mel.
Gurney laskisi minkään ratsastajan eheänä vartiapaikkansa ohitse. Sinä
tunsit hänet ja ajoit nelistit hänen jälkeensä epäluulon poistamiseksi
ja keksit matkalla tuon jutun kanista ja revolverisi laukeamisesta.
Jumalisten! Se oli kohtelias käytös, vanha veikko, vaikka kohta
liikuimme pakanallisessa toimessa. Annas kätesi tänne, toveri! Eihän se
viimeistä lukua lienekään niin vaarallista. Ehkäpä miss Lily vielä
aikaa myöten tekee sinusta siivon miehen; vaikka me totta puhuen
molemmat ansaitsisimme tulla hirtetyksi!"
"Minä en koskaan ajatellut asiaa siltä kannalta, Burleson; mutta se on
hirveätä", sanoi Gurney väristen.
"Hirveätäkö? -- se on pirullista, Mel. Gurney! Sitä se juuri on! Jos
minä olisin Yankee'itten sijassa ja minulla olisi hallituksen voima,
minä en sallisi näitten seikkojen tuntiakaan mennä näin. Jumalisten!
Minua hävettää ajatella, että he ovat Amerikalaisia! Kun sota oli ja me
kohtasimme heidät tappelussa, siinä oli aina yksi hyvitys, kumpi
tahansa meistä tunki toisen tanterelta -- se oli aina meidän oma väki,
joka teki sen, eikä helposti voinut olla siitä ylpeilemättä. Minä sanon
sinulle jotakin, Mel.: on ollut monta aikaa, jolloin minun oli vaikea
sanoa, kumpaisestako olin ylpein -- Yankee'ista vai Reb'eista.
Gettysburg'issa esimerkiksi! Sinä tiedät, että olin tykkiväessä ja että
minulla oli parempi tilaisuus nähdä tappelun _ensemble'a_ kuin
kenelläkään jalkaväessä. Me olimme tunnin aikaa tuiskuttaneet
täydellistä laukausten helvettiä hautausmaan yli, kun käsky annettiin
väellemme hyökkäykseen, ja me lakkasimme ampumasta. Me olimme mustat ja
hirveännäköiset ja melkein kuurot tuosta herkeämättömästä jyskeestä.
Minä muistan, kuinka hiki juoksi tykkitoverieni nokisilta kasvoilta,
enkä luule heillä olleen kuivaa riepua päällänsä. Muutamat nojautuivat
savuavaa kanuunaa vastaan ja toiset heittäysivät maahan; mutta jokainen
piti silmänsä kiinnitettynä siihen teräksestä kiiltävään ja likaisen
harmaasen meikäläisten riviin, joka ryntäsi ylös tuolle mustalle
vallille, jota olimme niin kauan tulella suolanneet. Me luulimme
miestemme menevän sen yli, niinkuin meri särkee hietasulun. Mutta me
olimme erehtyneet. Nuot Yankee't, jotka olivat pysyneet kiinni
paikoissansa koko ajan, lähettivät kuolettavan lyijy-ruttonsa vasten
kumppaniemme kasvoja ja kohtasivat heitä pajunetin kärjellä yhtä
tyvenesti ja taneasti, kuin se olisi ollut vaan paalin alku eikä sen
viimeinen _galopade_. Vaikka tuntuikin pahalta, kun toverimme
peräytyivät, olisin voinut sydämeni pohjasta laskea kolme hurraa'ta
noitten Yankee'itten kunniaksi. Minä ajattelin silloin, että jos
kaikkein pahin tulisi, niinkuin aina olin luullutkin tulevan, me
voisimme vilpittömästi ylpeillä voittajistamme".
"Ja niin olen tehnytkin, siksi kuin tämä Ku-Klux-toimi syntyi. Minä
sanoin kumppaneillemme alussa, että he polttaisivat sormensa; sillä
minä en voinut unhottaa, että ne miehet, joita he ruoskivat ja
hirttivät, olivat noitten samojen Yankee'itten ystäviä -- ainoat
ystävät lisäksi, mitä heillä oli täällä -- enkä minä saattanut
ymmärtää, että _semmoiset_ miehet sallisivat heidän tulla sillä tavalla
rääkätyksi. Muutamat pojista saivat kuitenkin sen käsityksen, että olin
pelkuri; ja minä yhdyin heihin juuri osottaakseni, etten ollut.
Kappaleen aikaa odotin joka päivä jonkunlaista maanjäristystä ja,
kun se ei tullut, rupesin sanomattomasti ylenkatsomaan koko
Yankee-kansakuntaa; ja sitä minä, hiisi vieköön, teen vielä nytkin!
Minä todella säälin tuota Servosse'a! Hän näyttää häpeävän kansansa
puolesta ja tietää, että yksin nuot Valkoiset republikaanitkin --
vaikka useat heistä ovat viheliäisiä raukkoja -- halveksivat sitä
vinkuvaa, ulkokullattua liehuttelemista, joka saattaa heidän
pohjoisvaltaiset liittolaisensa jättämään avuttomat ystävänsä mahtavien
vihollisten käsiin. Minä sanon sinulle jotain Mel. Gurney: jos me
Etelän miehet olisimme päässeet voitolle ja meillä olisi ollut
semmoisia ystäviä, kuin nämät niggerit ja Unionin miehet ja joku harva
meidän omaa rotuamme eri paikoissa Pohjassa, olisimme menneet helvetin
tulen läpi, ennenkuin olisimme jättäneet heidät tämmöisellä tavalla!"
"Tuo ei kuitenkaan ole mikään puollustus meille", lausui Gurney, joka
nyt käveli edestakaisin huoneen poikki, kokonaan unhottaen käsivartensa
tuskan.
"Päinvastoin, se tekee asian pahemmaksi", arveli Burleson. "Me
kartutamme sen puolueen voimaa, jonka omaksi olemme heittäyneet, se on
totta; mutta sitä tehdessämme me ainoastaan annamme valtaa sen
huonoimpien ainesten käsiin, joita vastaan meidän varemmin taikka
myöhemmin täytyy kapinoida. Niitten pelkurimaisten hyökkäysretkien
johtajat -- miehet semmoiset kuin Jake Carver ja sadottain muita, joita
voisin nimittää -- joutuvat tästä lähin meidän edustajiksemme,
senatoreiksemme, lainlaatijoiksemme, tuomareiksemme ja niin edespäin.
Se on inhimillisen luonnon yksinkertainen laki. Johtajan virka
julkisessa liikkeessä on varma tie julkiseen kunniaan. Niin on ollut
laita sodan jälkeen. Katso niitä miehiä, joille olemme antaneet
korkeita sivili-virkoja. Kuinka monesta heistä olisi kuultu mitään,
jolleivät olisi olleet sotureina? Siinä kohdassa en surkuttele sitä. He
olivat kaikki urhoollisia miehiä, vaikka muutamat olivat suuria
hölmöjä. Mutta kun kerta ruvetaan valitsemaan sydän-yön surmaajia ja
petomaisia salamurhaajia lainsäätäjiksi ja kuvernööreiksi ja
tuomareiksi ja muiksi samanlaisiksi ainoastaan _sen vuoksi_, että he
olivat johtajina rikoksessa, niin, sen vannon, Mel. Gurney, alkaa jo
käydä tukalaksi! Ennemmin tai myöhemmin on se inhottava ja hävettävä
meitä".
"Minua se jo iljettää", sanoi Gurney.
"Epäilemättä; erittäin sen jälkeen, kuin olet ajatellut, miltä kannalta
Lily Servosse on sitä arvosteleva. Nyt minä sanon sinulle jotakin,
Mel., minä pidän sinusta ja minä pidän Servosse'n pikku tytöstä
myöskin. Minä luulen, että sinä voit saada hänet -- jonkun ajan
perästä, tietysti -- jos sinulla on kylläksi rohkeutta tunnustaa ja
parantua, 'katua ja tulla kastetuksi', tiedäthän. Ja se on oleva kaste
sinulle: sinä voit lyödä vetoa siitä, -- oikea tulikaste!"
"Ethän vaan luule, että rupean ilmi-antajaksi, John Burleson?" lausui
Gurney, suuttuneena kääntyen ystäväänsä kohden.
"Hornassa! luuletko minun käyneen hulluksi?" kysyi Burleson yhtä
suuttuneena. "Katsoppas tänne, Gurney, sinä ja minä olimme pojat
yhdessä. Tiedätkö minun koskaan tehneen jotakin halpaa?"
"En koskaan!"
"No, kuuleppas sitten. Minä aion saattaa julki koko tämän toimen. Minä
en aio kieliä kenenkään muun päälle (sinä tiedät, että ennen saisivat
kiristää ja paloitella minua), minä aion vaan tunnustaa _oman_
yhteyteni sen kanssa, kertoa niin paljon, kuin voin, ilman ketään muuta
siihen kietomatta, ja tehdä parastani sitä hajottaakseni. Minä en ole
koskaan ennen ajatellut, että voisin tehdä juuri tällä tapaa, enkä
olisi nytkään keksinyt sitä, jollei sinun asiasi olisi tullut".
"Minun asiani?" kysyi Gurney kummastuneena.
"Niin, sinun asiasi. Etkö ymmärrä, että sinun täytyy tällä tapaa
tunnustaa, ennenkuin kumpikaan isä tai tytär ottaa edes katsoakseen
sinua?"
"No? Minä menen ensiksi ja raivaan tietä, siinä kaikki".
"Milloin aiot alkaa?"
"Tänään -- nyt!"
"Millä tavalla?"
"Minä menen alas kadulle ja julkaisen niin paljon, kuin hyvin voin,
tästä hyökkäysretkestä, ja koetan kiittää tuon nuoren ladyn
urhoollisuutta noin puoleksi siitä, mitä se ansaitsee. Jumala
siunatkoon häntä! Minä tahtoisin suudella sitä paikkaa, johon hän on
asettanut jalkansa, juuri osottaakseni, kuinka suuressa arvossa minä
pidän häntä!"
"Luuletko todella, että sinun on parempi uskaltaa semmoista menetystä?
Se voi olla sangen vaarallinen toimi", arveli Gurney.
"Juuri paras syy kaikista, miksi John Burleson ryhtyy asiaan. Jonkun
täytyy tehdä se eikä sinun sopisi olla ensimmäinen. Ei tule usein
tilaisuutta palvella ystäväänsä ja samalla haavaa tehdä isänmaallista
velvollisuutta. Itse teossa kaikki jo on tunnettu. Liikkeellä
olevat huhut ja arvoitukset eivät eroa, kuin hiuskarvan verran,
todellisuudesta. Saattaa yhtä hyvin saavuttaa jotakin etua sillä, kuin
ei. Minä vien nuorelle ladylle hänen hattunsa" --
"Anna minun tehdä se, jos suvaitset", lausui Gurney kiihkeästi.
"Aivan mielelläni, jos vaan luulet voivasi kestää tulta".
* * * * *
Alas kadulle meni siis John Burleson. Ensimmäinen mies, jonka hän
kohtasi astuessaan hotellin portaita alas, oli tuomari Denton.
Sydämellisesti ojentaen kättänsä, hän sanoi äänellä, jota kaikkien sopi
kuulla: --
"Tuomari, minua hävettää sanoa, että olin tuossa pirullisessa toimessa
eilen illalla. Minä en tietänyt, mimmoinen se oli, ennenkuin tulimme
Tienristeykseen, eikä liioin kukaan muukaan meistä, paitsi komentajat.
Se ei kuitenkaan muuttanut mitään. Me olimme siellä sitä varten, enkä
epäile ollenkaan, että olisimme sen suorittaneetkin, jollei miss Lily
Servosse olisi tullut. Hän ansaitsee muistopatsaan, tuomari. Minä en
voi tuoda esiin mitään puollustuksekseni. Minä en ole mikään lapsi eikä
minua oltu petetty. Milloin hyvänsä vaaditte, olen valmis tunnustamaan
itseni syylliseksi kaikkiin, mitä olen tehnyt. Kaikissa tapauksissa
tämä on viimeinen hyökkäysretki, johon minä otan osaa, ja viimeinen,
joka tehdään, jos minä voin sitä estää".
Hän astui tiehensä, jättäen kummastuneen tuomarin katsomaan jälkeensä
ja miettimään, oliko hän kuullut oikein. Erilaisilla lisäyksillä
Burleson toisti saman puheen jokaiselle joutilaitten joukolle, jonka
hän tapasi kadulla, niin että neljänneksessä tuntia se sanoma oli
kuulunut, että John Burleson oli luopunut Ku-Klux'eista. Se levisi
kulovalkean nopeudella. Hänellä oli ollut etevä sija laitoksessa, ja
tunnettu oli, että hän tiesi monta sitä koskevaa, vaarallista
salaisuutta. Se telegrafeerattiin joka haaralle ja meni miehestä
mieheen Klan'in jäsenten joukossa kymmenkunnassa maakunnassa, jossa hän
oli hyvin tunnettu. He tiesivät, etteivät uhkauksilla eikä lahjoilla
voisi saada häntä äänettömäksi. Suuri pelko valloitti heidät, kun he
kuulivat sen, ja moni pakeni maakunnasta ilman enempää tiedustelemista.
Se pieni kaupunki, jossa he olivat, oli tunnissa melkein autiona.
Huomaten tämän seikan ja kokonaan käsittäen sen syyn John Burleson
lähestyi tuomari Denton'ia ja översti Servosse'a ja lausui heille: --
"Gentlemanit, juna on tunnin kuluttua täällä. Minulla ei ole mikään
oikeus neuvoa teitä, mitä teidän tulee tehdä; mutta sallikaat minun
sanoa, että eilis-illan tapahtumien jälkeen minun luullakseni tuomari
Denton'in olisi paras palata meidän kanssamme Verdenton'iin ja sitten
viettää muutamia päiviä Warrington'issa. Tavallaan se ei olisi muuta
kuin vieraanvaraisuuden vaihettamista".
"Päinvastoin", arveli Denton, "minä koetin juuri puhutella översti
Servosse'a, että hän lähettäisi noutamaan vaimoansa ja suorittaisi
meillä-käyntinsä eilis-illan _contre-temps'ista_ huolimatta".
"Se on aivan mahdotonta", lausui Servosse. "Lily sanoo, ettei hän
koskaan voisi mennä tuon sillan yli; enkä minä luule, että olisi hyvä
hänen nykyisessä tilassaan panna häntä altiiksi tarpeettomalle
mielenliikutukselle".
"Ei suinkaan!" vastasi Denton. "Eilis-illan sankariutensa jälkeen hänen
on oikeus saada jokainen tahtonsa täytetyksi".
"Koska näin ajattelette", sanoi Servosse, "rohkenen puollustaa Mr.
Burleson'in mielipidettä ilmoittamalla, että tyttäreni erittäin soisi,
että tulette kotiin meidän kanssamme. Hänellä on kauhea pelko
tulevaisuuden suhteen ja semminkin mitä teihin koskee, Sir. Hän luulee,
että, jos lähtisitte tuonne maalle, te varmaan tulisitte murhatuksi.
Hänen mielestään ei ole likimainkaan niin suuri vaara, jos olemme
yhdessä; ei ainoastaan sen vuoksi, että heitä arveluttaisi enemmän
käydä kahden kimppuun, vaan sen vuoksi, että koska molemmat olemme
johonkin määrin eteviä miehiä, meidän yhteinen murhaamisemme varmaan
suuremmassa määrässä herättäisi hallituksen ja Pohjan kansan huomiota
sekä virittäisi heidän kostonhaluaan, kuin kummankin meidän yksityinen
tappamisemme. Hänellä on todella se käsitys, että juuri pohjoinen
syntyperäni -- etevyyteni 'carpet-bagger'ina', niin puhuakseni -- on
itsessänsäkin jonkinlainen suojelus".
"Ja siinä hän on aivan oikeassa", arveli Burleson. "Minua on
kummastuttanut, gentlemanit, ettei ennen ole joutunut teidän mieleenne
tiedustella, miksi niin harvaa pohjoisvaltaista miestä, jolla on joku
arvo tai asema, on hätyytetty. Se ei ole tapahtunut mistäkään
ystävällisestä tunteesta heitä kohtaan, sen vakuutan teille; vaan on
arveltu, että jos ahdistettaisiin teidän kaltaisia miehiä -- eteviä
pohjoisvaltalaisia miehiä -- se ehkä synnyttäisi semmoista melua, joka
haittaisi meitä. Juuri tämä seikka vaan on pelastanut enemmän kuin
yhden miehen, jonka voisin nimittää".
"Tämä on juuri tyttäreni ajatus", lausui Servosse, "ja siinä on ehkä
jotakin perää. Epäilemättä Mr. Burleson tietää asian", hän lisäsi,
tarkoittavaisesti katsellen Denton'ia, sillä tuomari oli liian
luulevainen ja tuo uusi seikka liian selittämätön, että hän olisi
voinut täydellisesti luottaa Mr. Burleson'in tunnustettuun muutokseen.
Tämän gentlemanin seuraava muistutus enensi hänen epäluuloansa.
"Sivumennen sanottuna", Burleson arveli, "en tullut koskaan
sitä ajatelleeksi ennen; mutta millä mimmoisella tavalla sai miss
Lily tietoa tästä hyökkäysretkestä? Minä en saata luulla, että
hän vaan lystin vuoksi oli siihen aikaan yötä ratsastamassa
mielijuoksijallanne!"
"Me emme voi tässä tilaisuudessa vapaasti puhua siitä", lausui Comfort
totisesti.
"Olkoon niin!" vastasi Burleson. "Minä vaan toivon, että se on aukko,
joka päästää valoa asiaan. Minä olen aina luullut sen tulevan ja
tietänyt, että jos vaan joku kerta särkisi kuoren, tuhannet
koettaisivat ensimmäisinä saada päänsä ulos. Jos se tieto vaan joskus
tulee yleiseksi, tuomari, että joku on heittänyt asian, teillä on oleva
täysi työ tunnustuksia vastaan-ottaessanne. Niissä on oleva myöskin
täysin määrin kauhistuksia -- enemmän kuin koskaan olette voinut
uneksiakaan. Te varmaan luulette nostavanne pois pohjattoman haudan
kannen, josta piruja laumottain virtaa ulos".
"Ehkä", lausui Denton terävän tarkastuksen katseella, "itse voisitte
kertoa jotakin?"
"Joko voin taikka en", vastasi Burleson, "se on yksi kaikki. Te
tunnette minut kylläksi hyvin, tuomari, tietääksenne, että minä _en_
kerro mitään, joka voisi saattaa ketäkään muuta pulaan. Minä mielelläni
myönnän, että kuuluin tähän laitokseen, että olin yhden maakunnan
päällikkö, koska katson tarpeelliseksi niin tehdä, sitä hajottaakseni;
mutta minä en aio tunnustaa itseäni kuritushuoneesen eikä hirsipuuhun.
Kuitenkin menisin pikemmin siihen, kuin pettäisin niitä, jotka ovat
panneet henkensä ja kunniansa alttiiksi minun kanssani. Niin pitkälle,
kuin voin mennä ilman semmoista pettämistä, olen valmis kulkemaan
teidän kanssanne. Tämä on yksi syy, miksi soisin, että palaatte
Verdenton'iin: minä tahtoisin selvästi ymmärretyksi, että olen luopunut
koko toimesta. Se ei ole millään tavalla mikään turvallinen menetys ja
ehkä minun täytyy yhteydessä teidän kanssanne, gentlemanit, tapella
henkeni puolesta. Jos niiksi tulee, esittelen, että panemme kaikki
terät leikkaamaan ja, jos minun pääni kaatuu, aion ottaa hyvän joukon
tovereita mukaani. Minä soisin teidän lähtevänne, että olisitte
valmiina, jos taistelo tulee!"
Tuomari Denton taipui näihin hartaisin kehoituksiin ja lähti ystävänsä
kanssa, toimitettuaan ensin sanan perheellensä, että se tulisi
seuraavana päivänä.
Ennenkuin juna meni, lähetti Melville Gurney palvelian översti
Servosse'lta pyytämään hetken keskustelua. Kun Servosse tuli hänen
huoneesensa ja, nähden, että hän oli haavoitettu, kysyi, kuinka se oli
tapahtunut, hän ilmoitti itsensä kysymällä: --
"Eikö tyttärenne ole kertonut sitä teille. Sir?"
"Hyvä Jumala!" sanoi Servosse, ylen hämmästyneenä vaipuen tuolille.
"Tekö se olitte, Gurney? Onko mahdollista, että semmoisen miehen
poika, joka on tuntenut minut niin kauan, kuin isänne, jos kohta
vastustajaksensakin, voi ottaa osaa hankkeesen henkeäni vastaan? Minä
en olisi voinut sitä uskoa".
Hän peitti kasvonsa käsillään ja häntä värisytti puhuessaan.
"Minä vakuutan teille, översti Servosse", lausui Gurney, "ettei minulla
ollut mitään aavistusta siitä, että retken tarkoitus oli semmoinen,
enkä, totta puhuen, ensinkään tietänyt sen tarkoitusta. Se ei
kuitenkaan ollut minulle tuntematon asia, että se oli laiton yritys,
enkä minä voi moittia teitä osotetusta kauhistuksestanne. Minua itseä
kauhistuttaa ja minä kummastelen, että koskaan saatiin katsoa asiaa
toiselta kannalta".
"Minä en voi ymmärtää sitä, -- minä en voi ymmärtää sitä", lausui
carpet-baggeri. "Minä luulin aina, että isänne oli kunniallinen,
ylevämielinen mies ja hyvä kansalainen".
"Ja sitä hän on, Sir", sanoi Gurney tulistuen. "Ei löydy häntä parempaa
eikä puhtaampaa!"
"Ja te", lausui Servosse, nousten ja tarkasti katsellen häntä, -- "_te_
olette _murhaaja_!"
"Minä arvaan", vastasi Gurney vähän hämmentyneenä, "että siksi olisin
tullut, johdonmukaisesti ainakin, ilman tyttärenne rohkeata välitystä".
"Ei, te olitte jo", sanoi Servosse ankarasti. "Te olitte lähtenyt
laittomaan toimeen ja olitte valmis vuodattamaan verta, jos niin
tarvittaisiin, sitä täyttääksenne -- oliko se minun vereni vai jonkun
muun, se on vähäpätöinen asia, jota ei tarvitse ajatella. Tämmöinen on
melkein aina murhamiehen mielen-tila. Murha on tavallisesti välikappale
eikä tarkoitus".
"Se on kova sana, översti Servosse; mutta minä en ymmärrä muuta, kuin
että minun täytyy myöntyä siihen", arveli Gurney. "Minä tahdon
kuitenkin vakuuttaa, etten ryhtynyt siihen isäni tahdosta eli
ehdoituksesta eikä edes tiedollakaan. Suurin huoleni lähtee, totta
puhuen, juuri siitä, että minun täytyy ilmoittaa asia hänelle."
"Jumalisten!" lausui Burleson, joka oli molempien huomaamatta astunut
huoneesen, "teidän ei tarvitse vaivata itseänne niin paljon sillä. Hän
kuuluu liittoon itse".
"John Burleson!" huudahti Gurney, kavahtaen seisaalle.
"Oh, älkäät huoliko!" vastasi Burleson. "Översti Servosse on liian
suuressa määrässä gentlemani koettaaksensa hyötyä semmoisesta tiedosta,
jonka tähän aikaan annan hänelle". Hän kääntyi ja kumarsi puhuessaan
Servosse'a.
"Todestikin", jälkimäinen lausui. "Minä en voisi yksityistä keskustelua
väärin käyttää".
"En minä sitä tarkoita!" huudahti Gurney -- "en ollenkaan! Mutta siinä
ei ole perää!"
"Hst! Vakaasti, nuori ystäväni!" sanoi Burleson kiivaasti. "Minä satun
tietämään, mistä puhun. Minä olin itse läsnä ja avullinen hänen
jäseneksi otossaan. Uskotko minua nyt, Mel. Gurney?"
"Suuri Jumala!" huudahti Gurney. "Minä en tietänyt sitä! Minä en olisi
voinut sitä uskoa, jollet sinä olisi sitä vakuuttanut".
"Minä sanon", arveli Hullu, "etten voi sitä ymmärtää -- en voi sitä
ymmärtää!"
"Noh", keskeytti Burleson nauraen ja ottaen Lily'n hatun vuoteelta,
"tässä on jotakin, jonka, luullakseni, voitte ymmärtää".
"Tyttäreni hattu!" sanoi Servosse, kummastuneena katsoen toisesta
toiseen.
"Sitä varten", arveli Burleson jyrkästi, "minä toin sen tänne. Kun miss
Lily, näettekö, eilen illalla ratsasti esiin kuusikosta, hän kadotti
tämän; ja siten, kun hän hyökkäsi Gurney'ta kohden, tämä tunsi hänet --
sillä silloin oli yhtä valoisa kuin päivällä: koto-pappimme olisi
nähnyt lukea hautajais-menot -- ja ollen älykäs toveri Gurney tyvenesti
ratsasti tytön jälkeen, kun tämä ensin oli ampunut häntä, tuo särjetty
käsivarsi lerppuen ylös alas joka askeleelta, siksi kuin hän oli varma,
että tyttö oli aivan turvassa, jolloin hän palasi tuolla jutulla,
kuinka kani oli säpsäyttänyt hänen hevostansa ja hänen pistoolinsa oli
lauennut ja särkenyt hänen käsivartensa".
"Onko se niin?" kysyi Comfort kummastuneena.
"Sa-nas-ta sa-naan", vastasi Burleson tarkalla ääntämisellä. "Ei
yksikään mies tuossa leirissä aavistanut, että nainen oli läsnä ja näki
sen toimet, ennenkuin kuulimme, kuinka tyttärenne oli keskeyttänyt
matkanne. Myöskin silloin se oli pelkkää arvelua, paitsi mitä
Gurney'hin tulee".
"Siinä tapauksessa", lausui Servosse, ojentaen kättänsä Gurney'lle,
"näyttää siltä, kuin minun tulisi kiittää teitä aikomuksesta pelastaa
tytärtäni".
"Totta puhuen, Sir", vastasi Gurney, "tuolla hevosella hän sangen vähän
kaipasi apuani".
"Nuoren Lollard'in kanssa ei helposti kilpailla", sanoi Servosse hiukan
ylpeästi. "Mutta se ei vähennä aikomuksenne ansiota. Arvatakseni", hän
lisäsi hymyillen ja koskien hattua, "soisitte, että vapautan teidät
tuosta pikku kapineesta".
"Päinvastoin", lausui Gurney totisesti, "minä pyysin teitä luokseni
sitä varten, että tahdoin kysyä teiltä lupaa saada itse palauttaa sen
omistajallensa".
"Hyvä, Sir", vastasi Servosse miettiväisesti, "minä en ymmärrä muuta,
kuin että olette hankkinut itsellenne oikeuden tehdä sen. Minä menen
katsomaan, voiko hän ottaa vastaan teitä".
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Melville Gurney, vähän heikkona ja
vapisevana veren hukasta ja sitä seuraavasta mielenliikutuksesta, tuli
portaita alaspäin, nojaten ystävänsä Burleson'in käsivarteen, ja
saatettiin hotellin vastaanotto-huoneesen, jossa Lily Servosse seisoi
isänsä käsivarren nojalla. Vaaleana ja vapisevana hän syvällä
kumarruksella antoi pois hatun ja astui ulos sanaakaan lausumatta.
"Noh, kunniani kautta!" sanoi Burleson minuti perästä päin, "jos olisin
tietänyt, että juuri viimeisellä hetkellä ilmestyisit pelkurina, en
olisi koskaan seurannut sinua!"
Comfort Servosse ei kertaakaan uneksinut, että tuo vapiseva olento,
joka turvautui hänen käsivarteensa ja vuodatti kyyneliä hatun päälle,
kun hän silitti ja rypisteli sitä, oli muuta, kuin pelkkä lapsi. Hän
lausui siis hauskalla hymyllä: --
"Se ei ole edes rytistynyt, rakas lapseni, vai kuinka?"