Kilparatsastus ajan kanssa.
Se oli ehkä hyvä Lily Servosse'n toimen menestykselle, että jonkun
aikaa siitä, kuin hän lähti vaaralliselle retkellensä, hänellä oli
kylläksi tekemistä pysyäksensä satulassa sekä hevostansa johdattaessaan
ja hallitessaan. Nuori Lollard, jonka ottamista vastaan palvelia oli
tehnyt niin vakavia muistutuksia, oli lisännyt isänsä kuuluisaan
sukupuuhun emänsä Glencoe-suvun erityiset hyvät avut, jolta hän myöskin
oli perinyt mustemman karvan ja nuot syntyperäisen hurjuuden jäljet,
jotka ovat omituiset Emancipator'in heimolle. Kummaltakin puolelta
hänen verensä oli yhtä puhdas, kuin kilpakenttien suurten kuninkaitten,
ja mitä me olemme hänen hurjuudekseen nimittäneet, oli pikemmin
liiallista elin-voimaa, kuin taipumusta pahantekoon. Se oli tuo
täysi-rodun hevosen hiltymätön halu aina tehdä parastansa, joka saatti
hänet kaipaamaan kuolaimia ja poskivitjasia, samalla kuin hänen rotunsa
syntyperäinen hyvä äly oli houkutellut häntä vähän edukseen käyttämään
tallipoikiensa pelkoa. Sillä huolella, johon ainoastaan oikea
hevosrakastaja voi panna arvoa, översti Servosse oli valvonut hänen
varttumistaan ja kasvatustaan, toivoen oiva omaisuuksien puolesta
hänessä saavansa nähdä isän vertaisen, jollei suorastaan voittajaa.
Kaiken muun, paitsi luonnon, suhteen oli hän ollut tyytyväinen
huolenpitonsa hedelmiin. Ruumiin-rakennuksen, voiman, nopeuden ja
kestäväisyyden puolesta tämä hevonen tarjosi kaikki, mitä kaikkein
vaativaisinkin voi toivoa. Estääksensä tätä ainoata puutetta, rajua
luontoa, varsinaiseksi viaksi muuttumasta, översti oli asettanut
järkähtämättömän säännön, ettei kukaan, paitsi hän itse, saisi
ratsastaa sillä. Hänen suuri mieltymyksensä tähän varsaan oli saattanut
Lily'n, joka oli perinyt isänsä koko rakkauden tähän jaloon eläimeen,
hänen välttämättömissä poissa-oloissaan hyvin tarkasti katsomaan
lemmikki-hevosen etua. Pari kolme kertaa oli hän ilman pitkiä puheita
pannut semmoisia tallirenkejä pois palveluksesta, jotka olivat
laiminlyöneet hänen isänsä käskyjä noudattamasta, ja oli aina pitänyt
sääntönä joka päivä käydä isänsä tallissa; niin että, vaikkei hän
koskaan ollut ratsastanut sillä, hevonen tunsi sekä hänet että hänen
äänensä.
Se oli hyvä hänelle, että näin oli laita; sillä, kun hevonen tuulen
tuimuudella täytti eteenpäin, hän tunsi, kuinka voimaton hän oli sitä
suitsilla pidättämään. Eikä hän sitä yrittänytkään. Ainoastaan
kosketellen sen suuta ja tarkasti katsoen tietä sen edessä, ettei
mikään äkkinäinen heitähtyminen oikealle tai vasemmalle arvaamatta
hämmästyttäisi sitä, hän istui tyvenenä satulassa ja koetti viihdyttää
sitä äänellään.
Pää ojennettuna ja suonikas niska suorana se ammahti pitkin maata,
kuten näytti, julmassa, vimmatussa kilpailussa iltatuulen kanssa.
Poukkailematta tai ponnistamatta, köykäisesti vaan ja tasaisesti, kuin
lentävä haukka, ylhäisesti kasvatettu hevonen pyyhkäisi pitkin
mannerta. Penikulma, kaksi, kolme penikulmaa oli kuljettu semmoisessa
ajassa, joka olisi tuottanut kunniaa hänen esi-isiensä säilyvälle
ominaisuudelle, mutta ei hänen vauhtinsa kuitenkaan ollut vähentynyt.
Hän lähestyi nyt sitä virtaa, johon Warrington'in ohitse juokseva pieni
joki laski. Kun hän riensi tuota pitkää vietosta alaspäin, joka saatti
kaalamolle, koetti hänen ratsastajansa turhaan hillitä hänen
juoksuansa. Kuolainten pinnistys ei saanut aikaan muuta, kuin että
hevonen levottomasti pudisti päätänsä ja luimisti korviansa. Hän jatkoi
vaan loistavaa kulkuansa, kunnes hän saapui ihan virran reunalle. Siinä
hän pysähtyi, heitti ylös päätänsä kysyväisesti, kun hän vilkaisi
kuohuvaa vettä, jota täysikuu valaisi, katsahti taaksepäin
ratsastajansa puoleen ja, saatuaan häneltä kehoittavan sanan, astui
uljaasti veteen, viskellen joka askeleella hopeista pärskettä
ympärillensä. Lily ei laiminlyönyt tätä tilaisuutta rakentaa likempää
ystävyyttä ratsunsa kanssa. Hän taputti hänen niskaansa, kiitti häntä
ylenmäärin ja käytti tilaisuutta ohjataksensa häntä, kun hän oli
vuoksen syvimmässä kohdassa, kääntäen häntä sinne tänne paljon enemmän
kuin oli tarpeellista, ainoastaan totuttaakseen häntä tahtoansa
tottelemaan.
Tultuansa toiselle rannalle olisi hän tahtonut melkein heti ruveta
jälleen nelistämään; mutta Lily vaati häntä käyden astumaan mäen
kukkulalle. Yö alkoi tähän aikaan käydä kylmäksi. Kun tuuli koski
häneen kunnaan huipulla, hän muisti, että hän oli heittänyt
ympärillensä päähineellä varustetun vedenpitävän viitan. Hän seisautti
hevosensa ja, otettuaan hattunsa päästään, kokosi pitkät hiuksensa
tukkuun, pani sen päähineesen, jonka hän veti päänsä yli, ja painoi
hattunsa sen päälle; sitten hän keräsi ohjakset käteensä ja he
jatkoivat matkaansa niillä pitkillä askelilla ja sillä vakavalla
kululla, joka on omituinen ylhäisesti kasvatetulle hevoselle, kun hän
kokonaan työhönsä taistuu. Pari kolme kertaa tyttö kiinnitti ohjaksia
tarkastaaksensa tientunnuksia ja päättääkseen, mitä suuntaa oli
mentävä. Toisinaan matka kävi keskeltä saloa, ja häntä säikähytti
huuhkan ääni; toisinaan ruohoisten alhojen halki, ja puoli-villit
karjut, kavahtaen pesistänsä, pelottivat häntä hetkeksi. Kuu loi
kummallisia varjoja hänen ympärillensä; mutta yhä hän pyrki eteenpäin,
tuo ainoa ajatus mielessään, että hänen isänsä henki oli vaaran
kaupalla ja että hän yksin voi pelastaa hänet. Hän oli kirjoittanut
äidillensä, että tämä lähtisi takaisin Verdenton'iin ja telegrafeeraisi
isälle; mutta ei hän pannut mitään toivoa siihen. Kuinka hän vapisi
joka tienhaarassa tuolla jylseällä ja huonosti viitotulla maantiellä,
peläten, että hän poikkeisi oikealle, missä hänen olisi pitänyt poiketa
vasemmalle, ja sillä tapaa kadottaisi kalliita, arvaamattoman kalliita
hetkiä! Kuinka hänen sydämensä sykki ilosta, kun hän tuli johonkuhun
tuttuun paikkaan! Ja koko tämän ajan hänen sydämensä oli täynnä
riehuvaa rukousta. Välisti se pulppusi hänen huultensa yli hellissä,
katkonaisissa sanoissa.
"Isä! Isä, rakas isä!" hän huusi kirkkaalle, hiljaiselle yölle, joka
vallitsi ylt'ympäri; ja silloin kyyneleet puhkesivat värisevien
silmäluomien alta ja juoksivat virtoina hänen kauniita poskiansa
alaspäin. Hän pusersi kättänsä sydäntänsä kohden, kun hänestä näytti,
niinkuin joku punaisemman valon säde olisi leimahtanut pohjoisen
taivaan poikki, ja hän ajatteli sitä kauheata tulipaloa, joka
raivoisi ja hohtaisi samalla ilmanrannalla, jos hän ei kerkeisi
oikeaan aikaan tuomaan vaaran varoitusta. Kuinka hänen sydämensä
tykki kiitollisuudesta, kun hän nelisten ratsasti pitkin yhtä
jättiläis-tammien puistoa eräässä tienhaarassa, jossa hän muisti
jonakuna päivänä pysähtyneensä isänsä kanssa! Isä oli kertonut hänelle,
että siinä oltiin puoli-matkassa Glenville'sta Warrington'iin. Hän oli
juottanut heidän hevosiansa siellä; ja Lily muisti jokaisen sanan siitä
hauskasta leikkipuheesta, jota isä piti hänen kanssaan heidän kotiin
ratsastaessaan. Oliko kukaan koskaan ennen ollut niin rakas, niin
hellä isä! Kyyneleet tulivat taas; mutta hän pakoitti niitä takaisin
puoli-ehdottomalla naurulla: "ei nyt, ei nyt!" hän lausui. "Ei; eikä
ollenkaan. Ne eivät saa ollenkaan tulla; sillä minä tahdon pelastaa
hänet. Oi Jumala, auta minua! Minä olen vaan heikko tyttö. Miksi tuo
kirje tuli niin myöhään? Mutta minä _tahdon_ pelastaa hänet! Auta
minua, taivas! -- johdata ja auta!"
Hän katsoi kelloansa, kun hän tuli esiin tammien varjosta, ja,
pitäessään taulua ylös kuunvaloa vastaan, päästi ilonhuudon. Se oli
juuri yli yhdeksän. Hänellä oli vielä tunti, ja puoli matkaa oli
kuljettu puolessa tätä aikaa. Hän ei ensinkään pelännyt hevosensa
puolesta. Pyrkien nyt eteenpäin sitä notkuvaa laukkaa, johon se rupesi
milloin hyvänsä tien luonto taikka ratsastajan mieli sitä vaati, se ei
näyttänyt mitään väsymyksen merkkiä. Kun se heitti päänsä puolelle
taikka toiselle, ikäänkuin kysyäkseen, saisiko se yhä painaa eteenpäin,
Lily näki sen mustien silmien säihkyvän perin tottuneen kilvanjuoksian
tulta. Sen ohuet sieraimet olivat siirollaan; mutta hengitys oli
säännöllinen ja täysi. Lily ei ollut edes kiireessään ja pelossaan
unhottanut isän antamia opetuksia; vaan niin pian, kuin hän pystyi
ohjaamaan hevostansa, oli hän pidättänyt sitä ja pakoittanut sitä
säästämään voimiansa. Hänen mielensä reipastui näitä havaitessaan. Hän
myöskin lauloi kappaleen riemulaulua, kun Lollard samosi keskeltä
korkeata kuusikkoa, valkoinen hietavaippa levitettynä jalkojen alle.
Kuusien haju tunki hänen sieraimiinsa ja sen kanssa pyhäsavun muisto ja
tämä johdatti hänen mieleensä hänen lapsuutensa hymnit. Idän Tähti,
Betlehemin Lapsi, Suuri Vapahtaja -- kaikki vierivät hänen hurmautuneen
näkönsä ohitse; ja sitten tuli tuo arvaamattoman kallis lupaus: "minä
en hylkää sinua enkä jätä".
Eteenpäin, yhä eteenpäin urhea hevonen kantoi häntä uupumattomilla
jäsenillään. Puoli jälellä olevaa taivalta on nyt suoritettu, ja hän
saapuu yhteen paikkaan, jossa tie haaraantuu, ei yhtäälle, vaan
neljäänne. Se oli keskellä tasaista vanhaa ketoa, joka nyt oli peitetty
tiheällä näreiköllä. Tuuheain, vehreäin puitten välitse käy valkoisia
polkuja, jotka pyrkivät kaikille suunnille ja joilla ei ole mitään
muuta nähtävää eroitusta, kuin niitten yli lankeavien varjojen tiheys
tai lukuisuus. Hän koettaa ajatella, mikä näistä monesta risteilevästä
tiestä johdattaa hänet määräpaikkaansa. Hän koettaa tuota ja sitten
tätä muutamia askelia, tutkii tähtiä voidaksensa päättää, missä päin
Glenville sijaitsee, ja on melkein jo valinnut ensimmäisen oikealla
kädellä, kun hän kuulee äänen, joka muuttaa veren jääksi hänen
suonissaan.
Kimeä vihellys soi vasemmalta -- kerta, kahdesti, kolmasti -- ja sitten
siihen vastataan etupuoliselta tieltä. Siinä on kaksi muutakin tietä.
Oi Jumala! jospa hän vaan tietäisi, kumpaako mennä! Hän tuntee varsin
hyvin näitten signaalien tarkoituksen. Hän on kuullut ne ennen.
Naamioitetut kavaljeerit lähenevät häntä joka taholta; ja ikäänkuin
kivettyneenä hän istuu hevosellansa kirkkaassa kuutamassa eikä voi
valita.
Hän ei ajattele itseään. Hän ei pelkää omasta puolestansa; mutta häntä
on valloittanut kauhea, hervaiseva tunto, että hän on hukassa, ettei
hän tiedä, mikä tie vie niitten luo, joita hän tahtoo pelastaa; ja
samaan aikaan tulee se varma vakuutus, että erehdys olisi onnettomuus.
Hänellä on nyt ainoastaan kaksi tietä valittavana, koska hän on kuullut
nuot turmiolliset signaalit vasemmalta ja etupuolelta; mutta kuinka
paljon riippuu tästä vaalista! "Se on varmaan tämä", hän sanoo
itsellensä; ja sitä sanoessaan tulee tuo mieltä vääntävä vakuutus: "ei,
ei, se on tuo toinen!" Hän kuulee hevoskavioin kapsetta etupuoliselta
tieltä, vasemmalta ja nyt myöskin siltä, joka kääntyy suoraan oikealle.
Toiselta toiselle vihellys soi -- räikeät, lyhyet signaalit. Sydän
kuolee hänen rinnassaan. Hän on pysähtynyt suoraan vihollisen
kokouspaikkaan. He ovat kaikki hänen ympärillänsä. Yritys nyt ratsastaa
tietä taikka toista on selvä syökseminen perikatoon.
Hän heräsi huumauksestaan, kun ensimäinen ratsumies tuli näkyviin, ja
kiitti Jumalaa mustasta hevosestaan ja värittömästä puvustaan. Hän
käytäytti nuoren Lollard'in niitten sakeain näreitten keskelle, jotka
kasvoivat noitten molempien teitten välillä, joista hän tiesi
täytyvänsä valita, käänsi päänsä taaksepäin tienristiä kohden, veti
revolverinsa, nojasi hevosen niskaa vastaan ja tirkisteli ylitsensä
riippuvien oksien välitse. Hän taputti hevosensa päätä ja kehoitti sitä
kuiskaamalla pysymään hiljallensa.
Tuskin hän oli asettunut piiloon, ennen kuin tuo aukea ala risteilevien
teitten ympärillä oli vireä valepukuisista ratsumiehistä. Hän saatti
vilaukselta nähdä heidän haamunsa, kun hän katseli versastuvien lehvien
lomitse. Kolme miestä saapui sille tielle, joka juoksi oikealle siitä
paikasta, jossa hän seisoi. He olivat tuskin viisi askelta siitä
kohdasta, jossa hän, huohottaen, mutta päättäväisenä, makasi
hevosellaan, joka ei liikuttanut jäntärettäkään. Kerran se oli
hirnunut, ennenkuin he tulivat niin likelle; mutta siellä oli niin
paljon hirnuvia ja korskuvia hevosia, ettei kukaan ollut pitänyt siitä
vaaria. Hän muisti pienen pullon, jonka Maggie oli pannut hänen
plakkariinsa. Siinä oli whiskey'ta.[98] Hän pisti revolverin vyöhönsä,
veti esiin pullon, avasi sen, kaatoi vähän sen sisällöstä käteensä, ja,
nojauten eteenpäin, hieroi sillä hevosen turpaa. Sen ei tehnyt enää
mieli hirnua.
Yksi häntä lähellä seisovista miehistä puhui.
"Gentlemanit, minä olen Itäinen komentaja leirissä n:o 5 Pultovan
maakunnassa".
"Ja minä leirissä n:o 8 Wayne'ssa".
"Ja minä n:ossa 12 Sevier'issa".
"Te olette ne miehet, joita odotin tapaavani täällä," lausui
ensimmäinen.
"Meitä on käsketty antamaan tietoja teille", vastasivat toiset.
"Tämä on siis Bentley'n Tienristeys, arvaan minä?"
"Niin on".
"Neljä penikulmaa Glenville'sta, luullakseni?"
"Sillä vaiheella", sanoi joku muu.
"Me jätämme tämän tien noin puolentoista penikulmaa tästä paikasta?"
"Aivan niin, ja lähdemme maantietä myöten jokitielle".
"Kuinka pitkältä on joki-tielle tätä rataa myöten?"
"Ei täyttä viittä penikulmaa".
"Kello on nyt noin puolivälissä kymmenen; meillä ei siis ole mitään
kiirettä. Kuinka monta miestä on teillä kummallakin?"
"Kaksi neljättä n:o 8:sta".
"Yksi neljättä n:o 12:sta".
"Minulla on itselläni _neljäkymmentä_. Onko teille ilmoitettu, mikä työ
on edessämme?"
"Ei sanaakaan".
"Olemmeko aivan turvassa täällä?"
"Olen antanut vartioida teitä päivän laskusta asti", vastasi joku.
"Minä itse tulin juuri etelästä päin, ei kymmentä minutiakaan ennenkuin
annoitte signaalin".
"Ah! minä luulin kuulevani hevosen kulkevan tuolla tiellä".
"Joko se, jota odotamme, on lähtenyt Verdenton'ista?"
"Sanansaattaja Glenville'sta kertoo, että hän on junassa carpet-baggeri
Servosse'n kanssa".
"Matkalla kotiin hänen kanssaan?"
"Niin".
"Päätös ei koske Servosse'a?"
"Ei".
"Minä en ole suuresti mieltynyt tähän toimeen enkä huolisi mennä
nimen-omaista käskyä ulommaksi. Mitä te siitä arvelette?" johdattaja
kysyi.
"Eikö meidän olisi parempi sanoa, että päätös koskee molempia?" joku
kysyi.
"Minä en voi sitä tehdä", lausui johtaja vakavasti.
"Te muistatte sääntömme", arveli kolmas -- "kun retkikunta on
järjestetty eri leirien jäsenistä, se muodostakoon leirin, joka määrää
oman toimensa; ja kaikki asiat, jotka kuuluvat semmoiseen tehtävään,
jota komentava johtaja katsoo soveliaaksi asettaa sen päätettäväksi,
ratkaiskoon äänten enemmistö. Minusta olisi parempi jättää tämä leirin
päätettäväksi".
"Minä yhdyn teihin", lausui johtaja. "Mutta ennenkuin sen teemme,
ryypätkäämme ryyppy".
Hän veti esiin pullon ja kaikki ottivat osaa sen sisältöön. Tämän
jälkeen he palasivat teitten risteys-paikkaan, nousivat hevostensa
selkään ja johdattaja komensi: "vaaria!"
Miehet asettuivat likemmäksi toisiaan, ja sitten kaikki olivat ääneti.
Silloin johtaja lausui sanoilla, joita vapiseva tyttö selvästi
kuuli: --
"Gentlemanit, me olemme kokoontuneet tänne Rockford'in maakunnan
asianmukaisesti järjestetyn leirin juhlallisesta ja oikein
vahvistetusta päätöksestä heidän puolestansa panemaan toimeen käskymme
ankaraa rangaistusta Thomas Denton'in suhteen semmoisella tavalla ja
keinolla, kuin siinä tarkemmin määrätään. Tämä ikävä velvollisuus on
tietysti täytettävä niin, kuin totisten miesten sopii. Meille on
kuitenkin annettu tieto, että sanotun Denton'in seurassa on siihen
aikaan, jolloin meidän on määrä vangita hänet, toinen kuuluisa
radikaali, jonka kaikki hyvin tunnette, översti Comfort Servosse.
Meidän käskymme ei ulotu häneen; ja minä jätän nyt teidän
päätettäväksenne kysymyksen: 'miten on hänen suhteensa meneteltävä?'".
Hetken aikaa kuului huminaa joukossa.
Joku reipas-ääninen toveri arveli huolettomasti, että hänen mielestään
heidän olisi paras odottaa, siksi kuin olivat saaneet jäniksensä,
ennenkuin rupesivat sitä keittämään. Se ei ollut ensimmäinen kerta,
kuin joku joukkio luuli saaneensa översti Servosse'n käsiinsä; mutta he
eivät olleet vielä haitanneet hiustakaan hänen päässään.
Johtaja komensi: "järjestystä!" ja joku apu-komentaja esitteli,
että sama tuomio langetettaisiin Servosse'lle, kuin sanotulle
Denton'illekin. Sitten käytiin äänestämään. Kaikki puollustivat
esitystä, paitsi tuo korkea-ääninen nuori mies, joka oli puhunut ennen
ja joka nyt pontevasti sanoi: --
"Ei, äidin-äitini kautta! Minä en suostu kenenkään tappamiseen! Minä
tahdon ilmoittaa teille, gentlemanit, ettei se ole mikään hupainen eikä
turvallinen toimi. Ennenkuin tiedämmekään, juoksemme kaikki niskamme
nuoraan. Tämä on, gentlemanit, mitä me sivistyneissä ja kristityissä
maissa sanomme murhaksi!"
"Järjestystä!" huusi komentaja.
"Oh, teidän ei tarvitse kiljua minulle!" vastasi nuori mies
pelottomasti. "Minä en huoli kenestäkään teistä enkä teistä
kaikistakaan yhteensä. Mel. Gurney ja minä tulimme vaan tänne muutamien
ystävien sijaan, jotka eivät voineet noudattaa kutsumusta -- me emme
ole sidotut jäämään, mutta minä arvaan, että sentään seuraan teitä.
Minä en kuitenkaan paljon pidä siitä, ja jos se rupeaa vielä enemmän
inhottamaan minua, lähden tieheni. Siihen te saatte luottaa!"
"Jos liikahdatte paikaltanne", lausui johtaja vakaasti, "lennätän
luodin lävitsenne".
"Oho, menkäät hiiteen!" vastasi toinen. "Ettehän vaan luule voivanne
tuolla tavalla pelottaa yhtä vanhoista Louisiana'n Tiikereistä,[99] vai
kuinka? Katsokaat tänne, Jake Carver," hän jatkoi, vetäen esiin ison
merisoturinrevolverin ja tyvenesti virittäen hanaa, "älkäät yrittäkö
semmoista pientä peliä minun kanssani, sillä, jos sitä teette, ehkä
useamman kuin yhden meidän läpi voi kiikarilla kurkistella, ennenkuin
se on loppunut".
Nyt syntyi melkoinen häiriö; ja revolveri valmiiksi viritettynä
kädessään Lily käänsi hevosensa ja ratsasti varovasti sille tielle,
joka oli ilmoitettu Glenville'en vieväksi, Juuri kun hänen hevosensa
astui tälle tielle, joku ulkoneva oksa tarttui hänen hattuunsa ja
nytkäisi sen pois ynnä vedenpitävän viitan päähineen, että hänen
hiuksensa jälleen soljuivat alas olkapäille. Kiihtymyksessään hän
tuskin huomasi tätä seikkaa, ja vaikka hän olisi huomannutkin, hän ei
olisi voinut pysähtyä sitä auttamaan. Hän piti hevostansa varjopuolella
ja huomiota välttääkseen antoi sen kävellä niin paljon kuin mahdollista
ruohossa, tarkasti katsellen joka puolelle, olisiko joitakuita
yksityisiä Klan'in jäseniä jossakin. Hän oli tällä tapaa kulkenut noin
puolentoista sataa kyynärää, kun hän joutui johonkin tienpolveen ja
näki istuvan edessään kuutamossa valepukuisen ratsumiehen, ilmeisesti
jonkun etuvartian, joka oli asetettu sinne katsomaan, ettei kukaan
arvaamatta pääsisi leiriin. Hän katseli toista tietä päin, mutta
kääntyi juuri tällä hetkellä ja, epäselvästi nähden Lily'n siimeksessä,
huusi heti: --
"Ken siellä? seis!"
He eivät olleet kahtakymmentä kyynärää toisistaan. Nuori Lollard vapisi
maltittomuudesta kireäksi vedettyjen ohjasten alla. Lily ajatteli
isäänsä puoleksi rukoillen, puoleksi uljaillen, kumartui eteenpäin,
hevosen niskan yli ja kiinnitti itseänsä lujasti satulaan, joka jäntäre
jännitettynä kuin harppaukseen hankkivan tiikerin. Melkein ennenkuin
sanat olivat päässeet etuvartian suusta, oli Lily kannustanut Nuorta
Lollard'ia ja ammahti kuin nuoli kirkkaasen kuunvaloon suoraan mustaa,
verhottua ratsumiestä kohden.
"Hyvä Jumala!" tämä huusi hämmästyneenä äkkiä ilmestyneestä haamusta.
Lily oli silmänräpäyksessä aivan likellä häntä. Kuului laukaus;
ratsumiehen säikähtynyt hevonen kavahti tien syrjälle, ja kehoittaen
Nuorta Lollard'ia panemaan viimeisiä voimiansa liikkeelle Lily lensi
tietä alaspäin Glenville'a kohden. Hän kuuli hälinää takaansa --
huutoja ja pari kolme laukausta. Yhä, yhä hän riensi eteenpäin. Hän
tunsi nyt jokaisen jalan edessään olevasta tiestä. Hän katsoi
taaksepäin ja näki vainoojiensa parveilevan esiin metsästä kuunvaloon.
Juuri silloin hän oli varjossa. Penikulma, kaksi penikulmaa oli
kuljettu. Hän pidätti hevostansa kuunnellakseen. Hän kuuli hevosen
kavionkapseen tulevan erästä mäkeä alaspäin, jonka hän juuri oli
suorittanut, kun hänen uljas ratsunsa kantoi häntä melkein
vähentymättömällä nopeudella vastapäistä rinnettä ylöspäin. Hirveässä
mielenliikutuksessakin hän nauroi jo vaan sitä ajatusta, että joku
yrittäisi häntä yllättämään.
"Ratsut virkeät heill' olla saa seuratakseen,
Virkkoi nuor' Lochinvar,"
hän hyräili, kun hän taputteli Nuoren Lollard'in ojennettua kaulaa.
Tultuaan mäen huipulle hän kääntyi satulassa, pitkät hiukset virtaillen
taaksepäin kuutamossa, niinkuin kultainen baneeri, ja näki yksinäisen
ratsumiehen vastapäisellä rinteellä; sitten hän asettui entiseen
asemaansa ja kulki mäen yli. Ratsumies pysähtyi, kun Lily syöksähti
näkyvistä, ja tuokion perästä kääntyi takaisin ja kohtasi pian koko
leirin, joka nyt täydessä järjestyksessä laukaten ratsasti esiin,
kolkkona ja äänettömänä kuin sallimus itse. Komentaja seisattui, kun he
tapasivat palaavan etuvartian.
"Mitä se oli?" hän kysyi nopeasti.
"Ei mitään", vastasi vartia huolettomasti. "Minä istuin tuolla
tienpolvessa ja tarkastin revolveriani, kun kani juoksi tien poikki ja
säpsähytti tammaani. Se hypähti, ja pistooli laukesi. Luoti riipasi
vasenta käsivarttani, etten voinut pitää ohjaksia; ja vähällä oli,
ettei hevoseni olisi vienyt minua Glenville'en, ennenkuin sain sen
seisautetuksi".
"Hyvä, että siinä oli kaikki", sanoi komentaja, huoaten huojennuksesta.
"Paljonko se teitä vioitti?"
"Noh, en voine tuota kättä tätä nykyä suurin käyttää".
Kiireinen tutkinto osotti tämän todeksi, ja reipas-ääninen nuori mies
valittiin saattamaan häntä johonkin turvalliseen paikkaan hoidettavaksi
sillä välin kuin toiset lähtivät kauheata työtänsä toimittamaan.
* * * * *
Verdenton'in juna oli saapunut Glenville'en ja lähtenyt sieltä. Tulleet
matkustajat olivat jaetut keskenään kilpaileville hotelleille, kantajat
olivat korjanneet heidän kapineensa, ja agentti[100] astui juuri
konttooriinsa, kun vaahdolla peitetty hevonen, sieraimet veressä ja
silmät palavina, selässä nuori tyttö, jolla oli kalpeat, kiinteät
kasvot ja kauniit, häilyvät hiukset, töyttäsi asemapaikkaan.
"Tuomari Denton!" ratsastaja huusi.
Agentti ei ehtinyt kuin viitata kädellänsä ja tyttö oli jo kiitänyt
vaunuja kohden, jotka nopeasti ajoivat pois asemapaikasta ja juuri
nähtiin kylätien käännöksessä.
"Isä, isä!" huusi lapsekas ääni, kun hän syöksähti eteenpäin.
Pelästyneet kasvot katsahtivat taaksepäin vaunuista ja
silmänräpäyksessä Comfort Servosse seisoi rientävän ratsun tiellä.
"Ho, Lollard!" hän huusi äänellä, joka vieri uneen vaipuneen kaupungin
yli, niinkuin torven toitotus.
Hämmästynyt hevonen käännähti syrjälle ja seisahtui ikäänkuin kiveksi
muuttuneena, samalla kuin Lily taintuen kaatui isänsä syliin. Kun hän
jälleen tointui, kumartui isä hänen ylitsensä, semmoinen katse
silmissä, jota tytär ei koskaan unohda.