Eräs herääminen.
Lily, Comfort ja Metta Servosse'n ainoa lapsi, oli kehkeytynyt Etelän
auringon alla, kunnes, melkein ennenkuin hänen vanhempansa olivat sitä
huomanneetkaan, hänellä oli tuo täyteläinen muoto ja nuot lienteät
kontuurit, jotka ilmoittavat naiseutta. Se ilman-ala, jossa hän oli
elänyt, oli myöskin yhtä nopeasti kypsyttänyt hänen ymmärrystänsä.
Miltei lapsuudestansa asti oli hän noitten heidän elämäänsä ympäröivien
omituisten olojen kautta ollut äitinsä alituinen toveri ja uskottu
ystävä.
Suljettuna kaikesta, mitä sopii nimittää "seura-elämäksi", niitten
onnettomien suhteitten vuoksi, joissa hänen puolisonsa ja hän itse oli
niihin, joitten keskellä he elivät, pidettyinä joko vihollisina,
kutsumattomina vieraina taikka alhaisempina niiltä, joitten sivistys
teki heidän seuransa toivottavaksi, Metta ei ollut koettanut
mielestänsä poistaa tätä tunnetta, vaan puolisonsa neuvoa noudattaen,
tyvenesti ja uljaasti taipunut siihen yksinäisyyteen, joka oli määrätty
hänelle, ainoastaan palkiten itseänsä likeisemmällä ja alinomaisella
yhteydellä puolisonsa kanssa, ottaen osaa hänen ajatuksiinsa, perehtyen
hänen tuumiinsa ja tarkoituksiinsa ja harrastaen kaikkia, mitä hän
harrasti. Seurauksena tästä oli, että hän mitä vilkkaimmalla tavalla
otti selkoa kaikesta, joka koski sen yhteiskunnan nykyisyyttä ja
tulevaisuutta, jossa he asuivat. Vieritysten puolisonsa kanssa oli hän
syventynyt entisyyden historiaan, tutkinut nykyisyyden kehkiämistä ja
totisesti koettanut löytää jotakuta ohjelankaa pilviseen ja pimeään
tulevaisuuteen. Tässä koko huomion puoleensa vetävässä kysymyksessä
hänen sydämensä oli vieraantunut pois useista niistä seikoista, jotka
muodostavat niin suuren osan naisen tavallisesta elämästä; ja
puolisonsa seurassa ja tyttärensä huolenpidossa ja kasvatuksessa oli
hän melkein laannut kaipaamasta noita seuraelämän huvituksia, joihin
hän oli ollut tottunut ennen heidän tänne muuttoansa.
Ne kiihoittavat kohtaukset, jotka olivat tapahtuneet heidän
ympärillänsä, olivat saattaneet tämän pienen perheen jäsenet vielä
läheisempään yhteyteen toistensa kanssa, kuin mihin tämä ehdoton
erillänsä olo itsestänsä olisi pakoittanut. Ne vastukset ja vaarat,
jotka kuuluivat Hullun elämään ja tehtävään, olivat kutountuneet vaimon
ja tyttären jokapäiväiseen elämään, siksi kuin ne muuttuivat heidän
ajatuksensa ainoaksi, kaikki valloittavaksi esineeksi ja heidän
keskustelujensa pää-aineeksi. Hänen poissa ollessaan levottomuus hänen
turvallisuudestaan, ja hänen läsnä ollessaan kiitollisuus hänen
säilymisestään täyttivät heidän sydämensä. Jokainen väkivallan työ
toimitettuna tuon salamyhkäisen vihollisen kautta, joka väijyi
kaikkialla heidän ympärillänsä, oli lisätodistus siitä vaarasta, joka
ympäröitsi häntä, johon kaikki heidän toivonsa yhtyivät. Jokainen
velvollisuuden teko, joka vei hänet heidän näkyvistään, koetti
uudestaan heidän uskoansa suureen Vapauttajaan. Jokainen poissa-olo ja
jokainen takaisin palaaminen kartutti heidän tuskaansa ja kiinnitti yhä
lujemmin heidän ajatuksensa niihin seikkoihin, jotka joka päivä
tapahtuivat heidän ympärillään. Jokainen hyvästijättö joutui saamaan
kuolinvuoteen juhlallisuuden ja jokainen takaisintulo kävi yhtä
juhlallisen iloiseksi kuin odottamaton ylösnouseminen.
Tässä huolten ja pelkojen kuumoksessa nuoren tytön sydän ja mieli
olivat tuleentuneet vielä kerkeämmin, kuin hänen ruumiinsa. Semmoinen
ajattelevaisuus, joka oli tuntematon niille hänen ikäisillensä, jotka
olivat eläneet rauhallisina aikoina ja toisissa seura-elämän oloissa,
oli tullut tavaksi hänelle. Alinomainen pelko päällekarkauksesta
naamioittujen marodöörein puolelta oli totuttanut häntä vaaraan ja
kasvattanut häneen semmoisen karskean ja päättäväisen luonnon, jota ei
mikään muu olisi voinut synnyttää. Hän oli nähnyt tuon kamalan
ratsas-jonon liikkuvan himmeässä kuunvalossa ja seisonut huoneensa
akkunassa, revolveri kädessä, valmiina ottamaan osaa kotinsa odotettuun
puollustukseen. Hän oli oppinut vartomaan vaaraa, katsomaan, että oli
ryhdytty kaikkiin varovaisuuden keinoihin sitä vastaan, tarkoin
miettimään, mitä hän sanoi ja kenelle hän sitä sanoi, luulevalla
epäilemisellä punnitsemaan kaikkien sanoja ja tekoja, joitten kanssa
hän joutui yhteyteen. Monta kertaa vielä vaan lapsena ollessaan hän
epäilyksen ja varotun vaaran hetkinä vaadittiin olemaan äitinsä
lohduttajana. Tuhat kertaa hän oli nähnyt kiusaavan aavistuksen
raukean, harmaan katseen hiipivän noihin rakastettuihin kasvoihin ja
oli velvollisuuttansa reippaasti ryhtynyt äidin tuskan keventämiseen.
Kaikki nämät olivat kummallisen joutuisasti kypsyttäneet hänen
mielensä.
Samoin kuin hän oli ottanut osaa vanhempiensa vaivoihin ja vaaroihin,
samoin hän myös oli yhtynyt heidän iloihinsa. Häntä oli varhain
harjotettu satulaan; ja aivan siitä saakka, kuin he alottivat elämäänsä
tässä uudessa kodissa, oli hänen pony'nsa ehtimiseen seurannut sekä
Lollard'ia että Jaca'a monella pitkällä ratsastuksella. Kun hän tuli
vanhemmaksi, vaihdettiin pony hänen omaan lemmikki-tammaansa; ja
keveämpää, luontevampaa ja rohkeampaa ratsastajaa oli vaikea tavata
yksin tässäkin verrattomien ratsas-miesten ja ratsas-naisten
maan-osassa. Hän oli myöskin oppinut aseita käyttämän ja käytteli sekä
pyssyä että revolveria ei ainoastaan ilman pelkoa, vaan myöskin
taitavasti ja tarkasti.
Ulkomuodoltaan hän ei suinkaan ollut viehätystä vailla. Hänellä oli
äitinsä soleva, sievä vartalo ja yhdistyneenä siihen nuot lienteät
kontuurit, tuo hieno pinta ja notkea, sulokas käytös, joita näitten
seutujen vapaa, kahleeton elämä ja lempeä, mieluisa ilman-ala niin
runsaassa määrässä antavat niille, jotka kasvavat niitten vaikutusten
alla. Hänen silmiensä tumma sini oli sitä laatua, joka ilmoittaa
urheutta ja avosydämisyyttä; hänen uhkea tukkansa näytti erilaiselta
sen valon mukaan, jossa sitä katsottiin -- "kultainen päivänpaisteessa,
varjossa ruskea", mutta, jos kuun säde koski sitä, se vivahteli
hopeisena hyrskynä. Se oli ollut ihastuneen äidin ilo ja ylpeys. Sakset
eivät olleet milloinkaan haitannet sen kiiltävää hohtoa ja ainoastaan
harvoin se oli tuntenut punomisen tai palmikoimisen pakkoa, vaan
riippunut altiisti lapsen hartioille, kunnes se välkkyvänä kaskaadina
lainehti alas hänen vyötäisilleen. Näitten ulkonaisten ominaisuuksien
lisäksi Lily oli kaukaisilta ranskalaisilta esi-isiltään perinyt
iloisen luonnon ja säihkyvän vilkkaan mielen, joita sen yhdenkaltaisen
ilman-alan päivänpaisteinen kirkkaus, jossa hän oli kasvanut, näytti
ilmi saattaneen. Nämät sulot yhtyivät tekemään hänestä muista eriävän
ja lumoavan immen, että, kun hän ratsasti ympäri vanhempiensa seurassa
tai yksinään kiipesi lähiseutujen kalveisilla metsäpoluilla, hänen
kauneutensa alkoi tulla huomatuksi. Ympäristön nuoriso rupesi arasti
pyrkimään hänen läheisyyteensä ja avasi hänelle viimein seurapiirinsä
ja sydämensä, surkutellen ainoastaan, etteivät hänen vanhempansa olleet
"meidän väkeä" ja ystävällisesti koettaen enemmän tai vähemmän unhottaa
hänen sukuperäänsä.
Niitten joukossa, jotka olivat nähneet ja ihmetelleet tuota valoisaa
olentoa, joka vallitsi ylinnä Warrington'issa, oli Melville Gurney,
kenraali Marion Gurney'n poika, joka asui Pultova'n maakunnassa eli
lähimmäisessä siitä, jossa Hullu eli. Nuori Gurney edusti loistavalla
tavalla sitä Etelän gentlemanien sukua, josta hän oli lähtenyt. Hän oli
pitkä ja komea varreltansa, hänellä oli tuo luonteva käytös, jota
harvoin tavataan muissa maan-osissa, ja hän oli ihmeteltävän sovelias
voittamaan muita kenttä-sporteissa, joissa kaikenlaisissa hän oli
tunnustettu taituri. Hänen varhainen nuoruutensa oli sattunut sodan
aikaan, jossa hänen isänsä oli saavuttanut suurta mainetta, ja ennen
kuudettatoista syntymäpäiväänsä oli hän rientänyt pois kotoa,
ratsastaen omalla hevosellansa, ottamaan osaa Early'n viimeiseen
sotaretkeen Shenandoah'in Laaksossa, jossa hänen isänsä komanto
oli. Viimeisen tappion jälkeen hän tapasi isänsä makaamasta
haavoitettuna jossakin federaalisessa sairashuoneessa ja pelasti hänet
heittämättömillä ponnistuksilla turmiollisesta uupumuksesta sekä saatti
hänet kotiin verkkaiseen, mutta varmaan parannukseen. Uskalias
nuorukainen ei voinut tämän perästä taivuttaa itseään yliopiston
unteliaasen, yksitoikkoiseen elämään; vaan oli isänsä kirjastossa ja
jälestäpäin hänen virkahuoneessaan saanut kasvatuksen, ei vähemmän
täydellisen, vaikka aivan toisenlaisen, kuin minkä hän olisi
yliopistossa ollessaan itselleen hankkinut. Tämä nuori mies, reipas,
toimelias ja elinvoimaa kuohuva, oli kohdannut Warrington'in pikku
ladyn jossakin juhlatilaisuudessa lähellä isänsä kartanoa muutamia
kuukausia ennen sitä aikaa, johon kertomuksemme on joutunut, ja sillä
suoralla kiivaudella, joka on omituinen hänen syntymäseudullensa, heti
osottanut itsensä hänen ihmetteliäkseen ja pyytänyt saada tulla
kutsutuksi Warrington'iin.
Että nuorta tyttöä hyvittäisi niin miellyttävän kavaljeerin huomio, oli
vaan luonnollista. Se oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kuin häntä oli
pyydetty ulottamaan isänsä huoneen vieraanvaraisuutta johonkuhun hänen
tuttavaansa, ja yht'äkkiä se outo asema, jossa he olivat olleet niitten
suhteen, jotka ympäröivät heitä, väkisin tunkeutui hänen mieleensä. Hän
punehtui hetkeksi ja sitten tyvenesti katsoen ylös hänen kasvoihinsa,
sanoi: --
"Puhutteko toden perästä, Mr. Gurney? Tahtoisitteko todella käydä
Warrington'issa?"
Tämä kysymys saatti nuoren miehen vakaasti ajattelemaan omaa
pyyntöänsä. Kun hän ensin oli esittänyt sen, oli hän ainoastaan
ajatellut tuota kaunista olentoa vieressänsä: nyt hän ajatteli
tuhansia seikkoja, jotka voisivat seurata siitä. Rohkeana melkein
huolettomuuteen saakka hän myöskin oli suora melkein jyrkkyyteen asti,
yksin itsensäkin suhteen: sentähden hän, vaikka kyllä pelkän ulkonaisen
kohteliaisuuden lauseita oli hänen tarjonansa, rehellisesti epäili,
ennenkuin hän vastasi tuohon kysymykseen. Kohta "carpet-bagger'in"
tyttären nopea havainto ja luonnollinen ylpeys olivat herätetyt; ja hän
vastasi vähän korskeasti, mutta taitavan kohteliaalla äänellä: --
"Minä huomaan, Mr. Gurney, että teidän kysymyksenne oli aiottu vaan
tyhjäksi kohteliaisuuden lauseeksi, joka ei ansaitse hyväksymistä eikä
hylkäämistä. Suvaitkaat", -- ja siirrettyään jo kätensä pois hänen
käsivarreltaan hän kumarsi keveästi ja kääntyi hymyillen, ryhtyäkseen
vilkkaasen keskusteluun jonkun lähellä seisovan ystävän kanssa.
Tämä kohtaus osotti semmoista tyynimielisyyttä ja itsehallitsemista,
yhtä hyvin kuin suoraa rehellisyyttä, että Melville Gurney'n ihmettely
pikemmin suureni kuin väheni siitä. Hän ei pitänyt sitä minäkään
kieltona, vaan oman arvon vaatimana väitteenä, että semmoisella, joka
epäili käydessänsä hänen isänsä huoneessa, ei ollut mitään oikeutta
esittää tämmöistä pyyntöä hänelle. Hän ei siis uudestaan lähestynyt
nuorta ladyä illan kuluessa, vaan valvoi häntä tarkasti silmällään. Ja
kun hän seuraavana päivänä näki hänen Lollard'in selässä (nyt isossa
ijässä, mutta vielä mainio liikunnoltaan ja yhtä täynnänsä tulta, kuin
ennen) kulkevan isänsä virkahuoneen ohitse, tuo ihana tukka vapaasti
vierien mustan puvun yli, kunnes se melkein koski ratsun välkkyvää
nahkaa, ja jokainen hiuskarva päivänpaisteessa muuttuneena kiiltäväksi
kultalangaksi, alkoi hän tuntea jotakin katumuksen tapaista, ettei hän
ollut vastannut hänen kysymykseensä ja vaatinut vastausta omaan
pyyntöönsä.
Kenraali Gurney oli yhtä vireä ja etevä valtiollinen johtaja toisella
puolella, kuin Hullu toisella, ja häntä pidettiin puolue-miehenä, jolla
oli yhtä luja vakuutus. Molemmat olivat jyrkästi mielipiteensä
ilmoittaneet ja jäykät miehet. He olivat myöskin hyvin toistensa
vertaiset vastustajat, olivat enemmän kuin yhden kerran kohdanneet
toisensa puhelavalla ja palvelleet yhdessä julkisissa yhdistyksissä.
Heidän välillään vallitsi semmoinen tuttavuus, kuin tuommoisissa
keskuuksissa voi syntyä, ilman sen enempää personallista yhteyttä, ja
ehkä johonkin määrään semmoinen kunnioitus, joka varmaan kasvaa
miehissä, jotka usein asetetaan toisiansa vastaan ilman ratkaisevaa
voittoa kummallekaan. Kenraali oli vanhan ja suuresti arvossa pidetyn
suvun edustaja, ja häntä koski erittäin kipeästi tuo alennus, joka
tappiosta lähti, ja sitä seuraava mustan miehen ylennys yhdenvertaiseen
valtiolliseen asemaan valkoisen rodun kanssa. Hän oli aikaisin nainut;
Melville oli vanhin lapsi, ja häneen olivat isän toivo, harrastus ja
rakkaus tavattomassa määrässä yhdistyneet.
"Mitä te översti Servosse'sta arvelette, isä?" kysyi poika muutamia
silmänräpäyksiä sen jälkeen, kuin Lily oli kulkenut ohitse.
"Mitä minä hänestä ajattelen? Että hän on pahin radikaali koko
valtiossa. Hänellä on kaikkein sitkein viha kaikkea eteläistä vastaan,
minkä ikinä olen nähnyt," isä vastasi.
"Mutta hänen valtiolliset pyrintönsä sillensä -- mitä te hänestä
ihmisenä arvelette, isä?"
"Noh, ihmisenä hän on sangen hyvä; totta puhuen, parempikin, kuin
soisin. Personallisesti katsoen, ei näy löytyvän mitään heikkoa kohtaa
hänen haarniskassaan. He yrittivät kerran himmentämään hänen hyvää
mainettansa, mutta ei kukaan oikeastaan ottanut sitä uskoakseen, ja
minulla on se ajatus, että siitä oli meille enemmän haittaa, kuin
hyötyä. Minä en koskaan uskonut sitä, vaikka olen välisti viitannut
siihen, koska näin, etten voinut millään muulla tavalla päästä hänen
kimppuunsa. Hän on tyynein ja hämmentymättömin mies, minkä ikinä olen
yhteiselämässä kohdannut".
"Onko hän gentlemani?"
"Noh -- on, pohjoisvaltalaisessa merkityksessä", vastasi isä. "Minä en
epäile, että, jos hän olisi pysynyt Pohjassa ja minä olisin tavannut
hänet pohjoisvaltalaisena miehenä, täydellisesti olisin mieltynyt
häneen. Jokainen, joka on tuttu hänen kanssaan, myöntää hänen oivat
seuraelämän ominaisuutensa. Hän on vähän varoillansa vieraitten
suhteen. Hänellä on taattu kyky ja sivistys, ja minä pidän häntä mitä
vaarallisimpana radikaalina koko valtiossa. Mutta miksi sinä sitä
kysyt?"
"No, minä arvelin, että olisi hauska tuntea hänet kaikin puolin",
vastasi poika. "Minä olin lukenut niin paljon hänestä ja kuullut teidän
niin usein jollakin puoli-julkisella tavalla puhuvan hänestä, että
minun teki mieli saada tietää teidän oikea ajatuksenne hänestä".
"Se on oikein. Sinun tulee oppia kaikki, mitä suinkin voit,
senlaatuisesta miehestä. Sinä olet tapaava hänen vaikutuksensa
valtiossa niin kauan kuin elät. Hän on jättänyt semmoiset jäljet
siihen, jotka pysyisivät, vaikka hän kuolisi huomis-päivänä".
Pian jälestäpäin Melville Gurney kirjoitti Lily Servosse'lle kirjeen,
joka sisälsi ainoastaan nämät sanat: --
_Miss Lily_, -- Sallitteko minun, tarkoin mietittyäni, uudistaa
sitä pyyntöä, jonka esitin teille?
Kunnioittavaisesti,
_Melville Gurney_.
Lily vei tämän kirjeen äidillensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut. Ensi kerran äiti oikein huomasi, että hänen tyttärensä oli
naiseksi varttumallansa. Ne punehdukset, jotka seurasivat hänen
kertomustaan, ilmoittivat, että hänen sydämensä oli herännyt. Näytti
kuluneen ainoastaan lyhyt aika siitä, kuin hän oli vaan soperteleva
lapsi; mutta nyt, kun äiti katseli hänen puhkeavaa kauneuttansa, täytyi
hänen, kipu sydämessä myöntää, että lapsuuden päivät olivat menneet,
että lemmen suvi oli tullut ja että tuo sievä lintu vaan sulitti
siipiänsä tuota välttämätöntä lentoa varten. Ymmärtävän äidin tavalla
hän päätti olla mitään tekemättä, joka jouduttaisi tätä, mutta
kuitenkin menetellä niin, että hänen tyttärensä luottamus säilyisi yhtä
eheänä ja ehdottomana kuin ennenkin. Hän suuteli siis vaan tytön
punehtuvaa poskea ja kysyi keveästi: --
"Ja tahtoisitko sinä, että hän tulisi?"
"Minä en tiedä, äiti", vastasi Lily teeskentelemättä. "Minä _tahtoisin_
olla enemmän niinkuin -- niinkuin meidän naapurimme ja saada enemmän
nuoria kumppaneita".
"Ja niitä sinä olet saavakin, tyttäreni", vastasi äiti. Niinpä
tapahtui, että muutamia viikkoja perästäpäin vieraan-ottoa pidettiin
Warrington'issa ja että Mr. Melville Gurney ynnä useat muut Lily'n
ystävistä Pultova'ssa saivat kutsumuksen olla läsnä. Metta ei katsonut
soveliaaksi ilmoittaa tästä mitään Hullulle, joka vaan tiesi, että
nuori Gurney tuli muitten kanssa seuran-viettoon, jota pidettiin hänen
tyttärensä huvia varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kuin vaimolla
taikka tyttärellä koskaan oli ollut mitään salaisuutta, johon ei mies
ja isä ollut laskettu osalliseksi.
Mr. Denton, piirikunnan päällekantaja, jonka kirje Comfort Servosse'lle
jo on laadittu lukialle, oli tullut valituksi valtion oikeustojen
tuomariksi ja oli nykyisin eli ennen sitä aikaa, johon nyt olemme
joutuneet, hyvin tehokkaasti koettanut tukehuttaa Klan'in toimia ja
rangaista niitä, jotka ottivat osaa sen hyökkäysretkiin. Tätä
tehdessään oli hän vihastuttanut Klan'ia yleensä, mutta erittäin sitä
osaa siitä, jonka kanssa epäluulon alaiset henkilöt olivat olleet
yhteydessä. Kauan aikaa oli liikkunut uhkauksia ja syytöksiä häntä
vastaan; mutta hän oli urhea mies, joka ei poikennut velvollisuutensa
tieltä minkään esteitten tähden ja joka, vaikka hän ei suinkaan
halveksinut laitoksen voimaa, jonka kurkkuun hän oli tarttunut,
kuitenkin kokonaan unhotti kaikki uhkaukset personallisesta
väkivallasta. Hän tahtoi tehdä velvollisuutensa, vaikka taivaat
raukeisivat. Tämän tiesivät ja myönsivät kaikki, jotka tunsivat hänet;
ja luultavaa on, että juuri tästä syystä yleisesti arveltiin, että
Klan'i poistaisi hänet, ennenkuin sen jäsenten tutkimisen aika oli
tullut.
Asiain näin ollen sai Hullu sähkösanoman tuomari Denton'ilta, joka
pyysi häntä määrättynä päivänä tulemaan Verdenton'iin ja lähtemään
hänen kanssansa hänen kotiinsa läheiseen maakuntaan. Se oli seitsemän
penikulmaa Glenville'sta eli siitä rautatien-asemasta, joka oli lähinnä
tuomari Denton'in kasvimaata. Päästäksensä tähän täytyi kulkea näitten
seutujen isoimman virran yli pitkällä puusillalla neljän penikulman
päässä rautatien-asemasta. Hullu suostui tähän kutsumukseen ja matkusti
Metta'n kanssa määrättynä päivänä Verdenton'iin.
Se rautatie, joka kulki lähimpänä tuomari Denton'in kotia, yhtyi
eräässä terävässä kulmassa siihen, jota myöten hänen täytyi tulla
Verdenton'iin. Molempien välillä sijaitsi översti Servosse'n maatila,
kuusi penikulmaa Verdenton'ista ja kuusitoista Glenville'sta.
Juna lähti Verdenton'ista kello puoli yhdeksän illalla ja saapui siihen
yhtymäpaikkaan, jossa se odotti toista tietä kulkevan, pohjoiseen päin
määrätyn junan tuloa; niin tavoin he eivät voineet tulla Glenville'en
ennenkuin kello kymmenen ja pääsisivät virran sillan luo noin kello
yksitoista ja tuomarin kartanoon ehkä puolta tuntia myöhemmin.
Edeltäkäsin oli sovittu, että hänen vaununsa kohtaisivat heitä
rautatien-asemalla. Metta aikoi viipyä Verdenton'issa, siksi kuin juna
joutuisi sinne, ja viedä muassaan kotiin erään ystävän, jonka hän
odotti tulevan samassa junassa.
Lily oli jäänyt kotiin. Hän oli "ainoa valkoinen ihminen tilalla",
käyttääksemme näillä tienoilla tavallista puheenpartta, joka
tarkoittaa, että hänen oli koko edesvastaus kartanossa. Orjaisen taikka
äsken orjaisen rodun löytyminen tuottaa lapsille varsin varhaisella
ijällä jonkunlaista vara-kuninkaallista valtaa vanhempien poissa
ollessa. Toivotaan heidän katsovan, että "kaikki käy oikeata menoansa
kasvimaalla" ja tiluksilla semmoisen poissa-olon aikana; ja palveliat
ja päällysmiehet noudattavat yhtä mieluisasti heidän käskyjänsä, kuin
heidän vanhempiensakin. Se on tämä aikainen perehtyminen vanhempiensa
asioihin ja altis edesvastauksen ottaminen, joka tekee, että Etelän
nuoriso näyttää niin itsensä hallitsevalta ja on niin taipusa ottamaan
johtaaksensa kaikkia, mihin hyvänsä vaan ryhtyy. Tämä on se tapa, jolla
heitä kasvatetaan hallitsemaan. Tähän kasvatukseen perustuu suuressa
määrässä se tosi-asia, että koko _ante bellum_ aikakautena eteläinen
vähemmistö piti hallitusta kurissa ja holhon-alaisena, anasti itselleen
sen kunniavirat ja edut, sekä määräsi sen politiikia, huolimatta varsin
valtavasta ja vihollismielisestä enemmistöstä Pohjassa. Etelän miehet
ovat maan luonnolliset hallitsiat, johtajat ja diktaatorit, niinkuin
myöhemmät tapaukset ratkaisevalla tavalla ovat osottaneet.
Aurinko oli juuri laskemallansa ja Lily istui portiikossa
Warrington'issa katsellen iltaruskoa, kun hevosmies tuli näkyviin, joka
ratsasti portille. Rakennuksia hetken tarkastettuaan hän näytti
tyytyväiseltä ja huusi sen tavallisen halloon, jonka semmoinen aina
laskee, joka tässä maan-osassa tahtoo päästä talonväen puheelle. Lily
nousi ja astui portaita kohden.
"Tässä on yksi kirje", sanoi hevosmies, kun hän piti ilmassa kuverttia
katsottavaksi ja sitten, kun Lily kiirehti astuimia alaspäin, heitti
sen portin yli käytävälle ja, hevosensa käännettyään, ajoi keveätä
laukkaa pois. Lily otti ylös kirjeen. Se oli karkeilla, harittavilla
kirjaimilla adresseerattu:
"_Översti Comfort Servosse'lle
Warrington'iin_."
Alimaisessa vasenpuolisessa kulmassa oli vakavammalla, enemmän
asiamiehen kaltaisella käsi-alalla kirjoitettu sanat: "heti luettava".
Astuessaan leveätä käytävää ylöspäin, Lily välinpitämättömästi luki
päällekirjoituksen. Se ei herättänyt hänessä mitään uteliaisuutta;
mutta istuttuaan entiseen paikkaansa portiikossa, johtui hänen
mieleensä, että sekä kirjeen tuoja että hänen hevosensa olivat oudot
hänelle. Edellinen oli valkoinen neljä- tai viisitoista-vuotias poika,
jota hänen ei ensinkään tarvinnut muistaa. Mikä hänestä erinomaiselta
näytti, oli se seikka, että poika ilmeisesti ei tuntenut Warrington'ia,
joka oli merkillinen paikka maakunnassa, eikä tämän-näköistä poikaa
voitu monen penikulman piirissä helposti löytää, joka ei olisi osannut
johdattaa matkustajaa sinne. Selvästi näkyi tämän pojan käytöksestä,
että hän ensin portille ratsastaessaan oli epätietoinen, oliko hän
tullut määräpaikkaan, ja oli vasta päässyt varmuuteen siitä, kun hän
tunsi jonkun erityisen esineen, jota oli hänelle kuvattu. Toisin sanoin
hän oli kulkiessaan turvannut semmoiseen, mitä näillä tienoilla
tunnetaan "matka-lipun" nimellä, eli toisen antamaan tienosotukseen.
Sitten hän muisti, ettei hän ollut hevosta tuntenut, joka oli jotenkin
omituinen seikka; sillä se oli teräksenkarvainen ja etevä sekä
varreltaan että liikunnoltaan. Hänen mieltymyksensä hevosiin saatti
hänet vaistomaisesti tarkastamaan niitä, jotka hän näki, ja
jokapäiväisillä ratsastuksillansa oli hän oppinut tuntemaan jokaisen
hyvän hevosen monta penikulmaa ylt'ympäri. Paitsi sitä oli hänen ollut
tapa käydä melkein joka paikassa isänsä kanssa, kun tällä vaan oli
tilaisuus tehdä matkustuksia, jotka eivät vaatineet enemmän, kuin
päivän poissa-oloa. Niin muodoin sai aivan taatusti väittää, että hän
ulkonäöltä tunsi vähintäin kahta vertaa enemmän hevosia, kuin ihmisiä.
Nämät mietteet saattivat hänet hiukan uteliaasti uudestaan
katsomaan kuverttiä. Sitä tehdessään hän joutui ajattelemaan, että
päällekirjoitus ehkä oli kirjoitettu teeskenneltyllä käsi-alalla. Hänen
isänsä oli saanut niin monta semmoista kirjettä, kaikki uhkauksia tai
varoituksia sisältäviä, että yksistään tämä luulo käsi-alan suhteen
herätti pelkoa pahasta tai vaarasta. Hänen näitä miettiessään Etelän
lyhyt hämärä oli väistynyt idässä nousevan täysikuun valon edestä. Hän
lähti huoneesen ja, käskien tuoda valaistusta, katseli vielä kerran
kuverttiä ja särki sitten sinetin. Kirje kuului: --
_Översti Servosse_, -- Yksi K.K.'n hyökkäysretki on käsketty toimeen
pantavaksi keskeyttämään tuomari Denton'ia hänen matkallansa kotiin
tänä iltana (tämän kuun 23 p.). Tiedetään hänen telegrafeeranneen
teille, että seuraisitte häntä kotiin. Älkäät tehkö sitä. Jos suinkin
voitte, varoittakaat häntä. Se on iso hyökkäysretki ja tarkoittaa
täyttä tointa. Päätös kuuluu, että hän sidotaan, asetetaan keskelle
virran yli menevää siltaa, jonka laahkot puretaan kummaltakin
puolelta vapauttamisen estämiseksi, ja että silta sytytetään
palamaan. Minä lähetän tämän varoituksen teidän tähtenne. Älkäät
luottako telegraafiin. Minä koetan lähettää tämän varman tuojan
kanssa, mutta vapisen pelosta, että se tulee liian myöhään. Minä en
uskalla panna nimeäni alle, vaan kirjoitan itseni teidän
_Tuntemattomaksi Ystäväksenne_.
Nuori tyttö seisoi hetken ikäänkuin halvattuna kauhistuksesta sen
vaaran vuoksi, joka uhkasi hänen isäänsä. Ei kertaakaan johtunut hänen
mieleensä epäillä saatua varoitusta. Hän katseli kamiinin reunuksella
seisovaa kelloa. Viisarit osottivat kello kahdeksaa.
"Liian myöhään, liian myöhään!" hän huudahti, pannen kätensä ristiin ja
rukoilevassa tuskassa nostaen silmiänsä taivasta kohden. Hän ymmärsi,
että hänen oli mahdoton saapua Verdenton'iin niin varhain, että
hän voisi estää heidän lähtöänsä junalla, ja hän tiesi, että
olisi hyödytöntä telegrafeerata jälestäpäin. Oli ilmeistä, että
lennätin-langat olivat Klan'in hallussa, eikä ollut luultavaa, että
mitään sanomaa, jos se lähetettäisiinkin, toimitettaisiin perille niin
aikaiseen, että onnettomuus estettäisiin.
"Voi minun kallis isäni!" hän huudahti, täydellisemmin
vaaran käsitettyään. "Oi Jumala! eikö voi tehdä mitään hänen
pelastukseksensa!"
Silloin uusi ajatus leimahti hänen mieleensä. Hän juoksi
taka-portiikoon ja huusi tuikeasti, mutta tyvenesti: --
"William! _Hoi_, William!"