Viisauden hulluus.
Setä Jerry'a kiihdytti kovasti se kertomus, jonka hän oli kuullut. Niin
kauan olivat ne väkivallan työt, joita oli harjotettu hänen rotuansa ja
sen ystäviä vastaan, samoin kuin ne jokapäiväiset puheet kärsimisestä
ja kauhusta, jotka kohtasivat hänen korvaansa, vaikuttaneet hänen
herkästi liikutettuun mieleensä, ettei viimein tarvittu muuta, kuin se
hirveä juttu, jonka Nat oli tuonut esiin, kun jo hänen itsehillintönsä
kokonaan hävisi. Sitä toistamiseen kuullessaan oli hän päästänyt
monta huudahusta, jotka ilmoittivat, kuinka hänen verensä kuohui;
ja lähtiessänsä pois ystävänsä kanssa oli hän jonkunlaisessa
puoli-taidottomassa tilassa, hänen selällään olevat silmänsä olivat
täynnä kummallista valoa ja astuessaan pitkin tietä oman asuntonsa luo
hän tuon tuostakin huoahti lyhyitä lauseita.
"Herra Israelin Jumala!" "Herra, Herra, mihin olet mennyt?" "Etkö enään
kuule viheliäisten huutoja?" "Missä veren kostaja on?"
Nämät ja monet samanlaiset lauseet putoilivat hänen huuliltansa, kun
hän sinä iltana käyskeli puutarhassaan ja maatilkullansa. Nat'ille,
joka oli palannut hänen kanssaan ja oli hänen vieraanansa, hän ei
puhunut paljon; hän näytti vaipuneen uneksimiseen. Jo ennen tätä
aikaa oli setä Jerry ollut tunnettu julkisesti lausutusta
taipumattomuudestaan Ku-Klux'ein suhteen, siitä rohkeudesta, jolla hän
antoi heidät ilmi, ja siitä sitkeydestä, jolla hän kehoitti
ympäristönsä mustia miehiä järjestymään ja vastustamaan tämän
yhdistyksen hyökkäyksiä. Tässä hän oli osaksi onnistunutkin. Melkoinen
luku mustan esikaupungin asukkaista oli varustanut itsensä aseilla, oli
valinnut päällikön ja alipäälliköitä sekä sopinut signaaleista, joitten
soidessa kaikkien täytyi kokoontua muutamiin määrättyihin paikkoihin
puollustusta varten. Hän oli vuodattanut heikkoluontoisempiin
tovereihinsa sen lujan vakuutuksen, joka hänessä itsessä oli -- että
parempi oli kuolla vastustaessaan semmoista sortoa, kuin elää sen alla.
Hänellä oli se ajatus, että hänen rotunsa itse täytyi tavallaan voittaa
itselleen vapautensa ja saattaa miehuutensa tunnustetuksi jäykästi
vastustamalla päällekarkauksia -- ajatus, joka epäilemättä olisi
ollut oikea ja sovelias, jollei heidän taitamattomuutensa ja
ennakkoluulojensa ylivoima olisi niin suoraan sotinut heitä vastaan.
Niinkuin asiat nyt olivat, oli se sulaa hulluutta. Kun kokemus,
varallisuus ja intelligenssi yhtyvät taitamattomuutta, köyhyyttä ja
kokemattomuutta vastaan, on vastustus hyödytön. Silloin aseisin
vetoaminen ehkä on sankarimaista; mutta se on hulluuden
sankarimaisuutta, hullun uskoa -- taikka pikemmin toivoa.
Etupäässä setä Jerry'n kehoitusten sekä hänen etevyytensä ja
tunnustetun johtonsa kautta oli kuitenkin tämä henki levinnyt maakunnan
mustiin miehiin; ja päätös vastustaa ja kostaa tämmöisiä väkivallan
tekoja oli käynyt yleiseksi heidän kesken. Ensimäinen seuraus tästä
päätetystä puolensa pitämisestä näytti olleen se, ettei noita tuhotöitä
jatkettu. Moneen monituiseen viikkoon ei ketään oltu piesty eikä
rääkätty siinä maakunnassa, ja se mielipide näytti pääsevän voitolle,
ettei semmoista enää tapahtuisikaan. Aivan lujasti sitä luultiin, kun
kaksi täysikuuta oli kulunut ilman mitään häiriötä, sillä näihin
ajankohtiin nuot valhepukuiset ratsastajat tavallisesti olivat erittäin
vireinä. Tämä seikka oli puolestaan hyvin paljon tukenut vanhaa Jerry'a
hänen vastustamis-teoriiassaan ja samalla vähentänyt hänen ja hänen
naapuriensa valppautta. Sen päivän ilta, jona hän oli kuunnellut Nat'in
kertomusta, oli semmoinen, jona säännölliset viikko-kokoukset rukousta
varten pidettiin kouluhuoneessa. Tietysti hän oli läsnä; ja, kuinka
lieneekään sattunut, sinne oli saapunut useita valkoisia miehiä --
vieraita, siltä näytti -- jotka istuivat luentohuoneen peräpuolella ja
näyttivät halveksivan hartauden harjotuksia. Tämä oli semmoinen
häväistys, joka aina mitä syvimmällä tavalla vaikutti setä Jerry'n
mieleen. Semmoisille hänen oli tapa lempeä-äänisellä rohkeudella sanoa:
-- "Me olemme aina iloiset, kun valkoinen väki tulee meidän
kokouksiimme, ja ajattelemme aina, että se ehkä tekee meidän hyvää ja
myöskin heidän. Se ei suinkaan voi loukata ketään, että hänen
puolestaan rukoillaan; ja me rukoilemme heidän puolestaan ja toivomme,
että hekin rukoilevat meidän puolestamme, ja toivomme, että hyvä Jumala
siunaa meitä kaikkia. Mutta kun valkoinen väki tulee nauramaan meidän
heikkoja rukouksiamme -- niin se loukkaa. Me tiedämme, ettemme ole
mitään oppineita emmekä suuria eikä täydellisiä; mutta me koetamme
tehdä parastamme. Ja kun te kaikki nauratte meitä, me emme voi olla
ajattelematta, että ehkä mekin olisimme voineet tehdä paremmin,
jollette te olisi pitäneet meitä orjina koko elin-aikanamme".
Tämmöisen nuhteen perästä harva pystyi jatkamaan ivaansa. Tässä
tilaisuudessa kääntyi valkoisten käviäin käytös, kun kokousta oli
jonkun aikaa pitkitetty, erittäin tuskastuttavaksi. Pari kolme kertaa
huomattiin, että setä Jerry kohotti päätänsä ja ojensi esiin käsiänsä
sauvoineen, niinkuin hän olisi tahtonut puhua; mutta joka kerta hän,
tarkemmin mietittyään, kuten näytti, luopui tuumastaan. Lopulta sitä ei
enää käynyt kärsiminen; ja hän nousi ja astui heitä kohden, puhuen
matkalla tavattoman tylyllä ja murheellisella äänellä. Tultuaan kahden
tai kolmen askeleen päähän heistä, otti hän molemmat sauvansa vasempaan
käteensä, nosti ylös oikean, sormi jäykkänä kuin pyssynpiippu osottaen
heitä, ja kävi yhtäkkiä aivan kankeaksi ja äänettömäksi. Ensiksi
pilkkaajat yrittivät nauramaan; mutta nuot vaaleat, liikkumattomat
kasvot ja kiinteät, tuijottavat silmät ynnä kokouksessa olevien mustien
kammostunut hiljaisuus saivat heidät pian vaikenemaan. Kun viimein
hänen kielensä siteet höltyivät ja hän vuodatti esiin yhden noista
kummallisista katkonaisista puheistaan, niin kuoleman kauhu näytti
valloittavan hänen kuuliansa, ja he istuivat kuunneskellen hänen
palavia sanojansa, kun hän kertoi heille kertomuksen Ku-Klux'eista ja
päätti hirveän kuvauksensa tarkalla selityksellä siitä tavasta, jolla
John Walters oli tapettu, nimittäen rikollisten nimet ja mikä osa
kullakin oli ollut verisessä teossa. Ikäänkuin taikavoiman kautta hän
loi heidän eteensä murhanäkymön, vieläpä osotti kunkin osallisen äänen
ja käytöksen, vaikkei hän koskaan ollut heitä nähnyt. Ennenkuin tämä
esittely oli päättynyt, kuului yhden valkoisen miehen suusta huuto, kun
hän nousi ja hoiperteli ovea kohden. Silloin toiset seurasivat häntä ja
jättivät hiljaisesti kokoushuoneen.
Kun tämä "puuska" oli ohitse ja setä Jerry huohottaen ja vaikeroiden
makasi taaksepäin nojautuneena istuimellaan, tuli Nat hänen luoksensa
ja sanoi äkisti: -- "Jumalan tähden, setä Jerry, mitä tarkoitatte?"
"Mikä on, veli Nat? Mitä olen tehnyt? Olenko loukannut tunteitasi,
veli? Jumala siunatkoon, toivoakseni en ole!"
"Loukannut tunteitani? Ei!" vastasi Nat. "Ei ole luultavaa, että te sen
tekisitte, veli Jerry. Mutta, Herra siunatkoon meitä! tiedättekö, että
yksi noista miehistä ei ollut kukaan muu kuin Jim Bradshaw?"
"Jumalan tahto tapahtukoon! Hän on käyttänyt kurjaa palveliaansa
kunniakseen, tahtoi tämä sitä tai ei. Siunattu olkoon Herra!" lausui
setä Jerry nöyrää malttavaisuutta osottavalla katseella.
"Se on aivan oikein, veli Jerry; mutta minusta tuntuu siltä, kuin
voisin paljon paremmin turvata Herraan, jos olisin toisella puolella
rajaa ja poissa tästä valtiosta; sen vuoksi minä sanon teille: jääkäät
hyvästi, setä Jerry! Minä lähden nyt tieheni täältä".
Tieto tästä kauheasta ilmi-annosta levisi pian laajalle ja loitolle
mustassa kansassa, ja suuri pelko syntyi sen johdosta. Setä Jerry oli
ainoa, joka ei näyttänyt levottomalta eikä huolestuneelta. Tämän hänen
kummallisen omituisuutensa viimeisen ilmaantumisen jälkeen häneltä
näytti menneen kaikki epäilykset ja kaikki masennuksen taikka murheen
tunteet oman tai rotunsa tulevaisuuden puolesta.
"Tapahtukoon Herran tahto", hän sanoi aivan rauhallisesti, milloin
hyvänsä vaan tätä asiaa mainittiin hänelle. "Hän tietää, mikä on paras,
ja Hän on antanut kurjan palveliansa nähdä, mitä Hän tietää. Siunattu
olkoon Hänen pyhä nimensä! Hän synnyttää hyvän pahasta ja hallitsee
huonot. Hän on ollut mustan miesraukan kanssa kuudessa hädässä eikä Hän
ole häntä seitsemännessä jättävä! Setä Jerry koettaa vaan odottaa
Herraa, että, kun hän kutsuu häntä, hän vastaa: 'tässä minä olen,
Herra!' eikä viivy kysyäkseen jotakin Hänen asioistaan".
Niin päivät kuluivat siksi kuin viikko oli mennyt siitä
lauvantai-yöstä, joka seurasi Walters'in murhaajien ilmiantoa setä
Jerry'n kautta, eikä mitään rauhattomuutta ollut tapahtunut. Tänä yönä
vähäinen esikaupungin kaltainen kylä oli vaipunut tavalliseen lepoonsa
niitten töitten ja huolten perästä, joita lauantai-ilta tuottaa
alhaiselle kansalle. Lihaa ja jauhoja tulevan viikon tarpeeksi oli
ostettu, vaatteita huomispäivää varten pantu järjestykseen, ja
valmistuksia tehty sunnuntai-päivälliseen, jota köyhinkin musta perhe
koettaa saada hiukan paremmaksi, kuin arkipäivän ateriat. Kello oli
melkein kaksitoista, ennenkuin kaikki oli hiljallensa; ja väsyneet
työntekiät nukkuivat vaan sitkeämmin kuluneen viikon kuuden päivän työn
jälkeen.
Oli valju, kolkko yö. Kuiva, karkea tuuli puhalsi pohjoisesta. Kuu oli
täysi ja kumotti kirkkaana ja kylmänä siniseltä taivaanlaelta.
Kuului kimeä vihellys, vähäinen kopina verkan kulkevista hevosista; ja
ne, jotka katsoivat ulos akkunoistaan, näkivät musta-viittaisen ja
hirveästi naamioitetun ratsumiehen istuvan verhotulla hevosella
jokaisessa kadunkulmassa ja jokaisen talon edessä -- hirmuisena,
äänettömänä, uhkaavana. Ne, jotka näkivät, eivät uskaltaneet liikahtaa
eikä nostaa mitään melua. Vaistomaisesti he tiesivät, että se
vihollinen, jota he olivat pelänneet, oli tullut, piti heitä kourissaan
ja menettelisi heidän kanssansa mieltänsä myöten, joko he vastustivat
häntä taikka ei. Itse-säilytyksen vaistosta he siis kaikki olivat
hiljallansa -- kaikki olivat nukkuvinaan.
Viisi, kymmenen, viisitoista minutia äänetöntä vahdinpitoa kesti. Puoli
tuntia kului, eikä ollut hiiskaustakaan kuulunut. Jokainen naamioitettu
vartia istui hevosellaan, niinkuin hevonen ja ratsastaja olisivat
olleet ainoastaan joku taikamainen veistokuva, jolla kalpea yö lumosi
pelästynyttä silmää. Silloin vihellys soi Verdenton'ia kohden vievältä
tieltä. Naamioitetut ratsastajat käänsivät hevostensa pään siihen
suuntaan ja liikkuivat vitkaan ja hiljaisesti poispäin. Asettuen kaksi
rinnakkain, he järjestyivät riveihin harjaantuneen sotaväen
säännöllisyydellä ja sievyydellä, ja kulkiessaan Verdenton'ia päin he
esiintyivät katsojan silmissä monen sadan miehisenä ratsas-joukkona; ja
jollakulla etumaisella hevosella istui yksi, jolla oli kummallinen
olento lujasti sidottuna kiinni itseensä.
Kun ne harvat, jotka olivat hereillä vähäisessä kylässä, rohkaisivat
mieltänsä niin, että rupesivat tiedustelemaan, mitä tuo mykkä
vihollinen oli tehnyt, he riensivät helisevin hampain ja vapisevin
jäsenin talosta taloon ainoastaan huomataksensa, että kaikki olivat
eheinä sisässä, kunnes he tulivat siihen taloon, jossa vanha setä Jerry
Hunt oli asunut yksinään vaimonsa kuusi kuukautta takaperin tapahtuneen
kuoleman jälkeen. Ovi oli auki.
Huone oli tyhjä. Olki-matrassi oli heitetty ulos sängystä ja
hamppuköysi, jossa se oli riippunut, oli viety pois.
Pyhä-aamu oli jo hyvin edistynyt, kun Hullu ensiksi sai kuulla
hyökkäys-retkestä. Hän ratsasti heti kaupunkiin, saapuen sinne juuri,
kuin aamusaarna päättyi, ja kohdaten ihmisiä, jotka pyrkivät pitkin
katuja kotihinsa. Matala-lehväisen tammen oksassa, ainoastaan
neljäkymmentä askelta oikeuden temppelistä, riippui vanhan Jerry'n
hengetön ruumis. Tuuli käänteli sitä hiljalleen sinne tänne.
Lumivalkoiset hiukset ja parta olivat kummallisena vastakohtana noitten
tyynten kasvojen tummalle vaaleudelle, jotka vielä kuolemassakin
näyttivät tarjoavan siunausta Jumalan kansalle, joka kulki
rukoushuoneesen ja sieltä takaisin huomaamatta niin sitä rauhaa, joka
valaisi kuolleet kasvot, kuin myöskin sitä Pyhän Hengen ryöstettyä
temppeliä, joka vetosi heihin hautaa saadaksensa. Kaiken yli vieri
sabbattikellojen pyhä humina. Aurinko paistoi heleästi. Tuuli havisi
syksyn lehdissä. Muutamat tyhjäntoimittajat istuivat oikeuston-kartanon
portailla ja katselivat huolettomasti tammen aaveentapaista taakkaa.
Juhlapukuinen kirkkoväki elähytti katuja. Mustaa miestä ei nähty
missään. Kaikki, paitsi puun ruskea _raato_, puhui rauhasta ja
rukouksesta -- oli pyhä päivä hurskaassa kansassa, jossa rauhan siunaus
asui.
Hullu kysyi muutamilta luotettavilta ystäviltä edellisen yön
tapauksesta. Vapisevin huulin yksi kertoi hänelle seuraavan: --
"Minä kuulin hevosten töminän, jotka kulkivat hiljaa ja järjestyksessä,
mutta joita oli monta. Katsoen ulos akkunasta kirkkaasen kuutamaan,
näin miehiä hevos-selässä liikkuvan katua alaspäin ja sijoittuvan sinne
tänne erityisiin kohtiin, niinkuin sotamiehet, joita toimitetaan
vahdinpitoon. Kaksi asettui minun taloni eteen, kaksi vastapäätä
Mr. Haskins'in, ja kaksi tai kolme alipuolella olevaan kulmaan.
Näytti siltä kuin näitä olisi lähetetty edeltäkäsin jonkunlaisena
piketti-vahtina pääjoukolle, joka pian tuli perästä. Minä sanoisin,
että riveihin jääneitä oli sadasta sataan viiteenkymmeneen asti. He
olivat kaikki naamioitetut ja heillä oli yllänsä mustat viitat.
Hevosetkin olivat verhotut. Koko seurassa ei ollut kuin muutamia
muuleja. Ja hyvät olivatkin heidän hevosensa: sen saatte päättää
niitten liikunnoista. Oh, se oli arvollinen joukko! Ei vähintäkään
epäilystä siitä, Sir. Kerjäläiset eivät ratsasta tässä maakunnassa.
Minä en tiedä, milloin olisin nähnyt niin monta hyvää hevosta yhdessä
siitä saakka, kuin Yankee'itten ratsuväki lähti täältä antaumisen
jälkeen. He olivat myöskin hyvin harjotetut. Löytyi paljon vanhoja
sotureita tuossa partiossa. Noh, kaikki kävi kuin hihnoista. Ei
sanaakaan puhuttu, muutamia vihellyksiä vaan kuului. He tulivat
niinkuin unelma, ja katosivat niinkuin sumu. Minä luulin, että meidän
täytyisi taistella henkemme puolesta; mutta he eivät hätyyttäneet
ketään täällä. He astuivat maahan oikeuston-kartanon luona. Minä en
voinut ihan selvästi eroittaa, mitä heillä oli tekeillä, mutta
pihanpuolisesta yläikkunastani näin heidät maassa puun ympäri. Vähän
ajan perästä joku merkki annettiin, ja juuri tällä haavaa tulitikku
sytytettiin, ja minä näin mustan ruumiin heiluvan oksassa. Minä tiesin
silloin, että he olivat hirttäneet jonkun, mutta en voinut arvata, kuka
se oli. Totta puhuakseni, minä luulin, että se olitte te, översti. Minä
näin useitten kaupungin asukasten tulevan ulos huoneistaan ja
puhuttelevan ratsumiehiä. Oli valkeata muutamissa konttoreissa
oikeuston-kartanon ympäri, samoin kuin monessa huoneessa kaupungissa.
Kaikki oli niin hiljaista, kuin hauta -- ei mitään huutamista eikä
ääneen puhumista, -- ei mitään kiihkoa eikä häärinää koko kaupungissa.
Oli ilmeistä, että useat asukkaat olivat odottaneet tätä hanketta ja
olivat valmiit edistämään sitä sillä, etteivät osottaneet mitään
uteliaisuutta eikä muulla tavalla panneet sen menestymistä
vaaranalaiseksi. Minä olen taipusa uskomaan, että melkoinen joukko
heistä oli muassa itse yrityksessä. Minä en koskaan eläessäni tuntenut
itseäni niin voimattomaksi. Tässä kaupunkimme oli kahden tai kolmen
sadan aseellisen ja hyvin harjotetun miehen vallassa, jotka olivat
kätketyt lain silmältä ja joilla oli ystäviä ja apulaisia melkein joka
talossa. Minä tiesin, että vastustus oli hyödytön".
"Mutta miks'ei", Hullu kysyi, "ruumista ole korjattu pois?"
"Me olemme kyllä sitä ajatelleet", kuului vastaus; "mutta totuus on se,
ettei se näytä olevan mikään erittäin turvallinen toimi. Ja sen
jälkeen, mitä viime yönä näimme, ei kukaan tahdo olla ensimmäinen
tekemään jotakin, jota nuot miehet pitäisivät ehkä loukkauksena. Minä
sanon sen teille, översti, minä olin sodassa koko ajan ja näin yhtä
monta vaaraa kuin useimmat siinä; mutta mieluisammin ryntäisin
uudestaan Gettysburg'in kunnaita[78] ylöspäin, kuin joutuisin tuon
joukon hyökkäysretken esineeksi".
Vähäisen hieromisen jälkeen löydettiin kuitenkin muutamia mustia
miehiä, jotka suostuivat lähtemään paikalle ja leikkasivat setä Jerry'n
ruumiin alas sekä asettivat sen jollekulle laatikolle, siksi kuin
kuolemantapauksia tutkiva kruununpalvelija, jolle sana jo oli annettu,
saapuisi. Tutkinto saatti ilmi ainoastaan yllä mainitut seikat, ja
vannotetut jurymiehet julistivat juhlallisesti ja rehellisesti, että
kuoleman syy oli tuntematon. Yksi niistä mustista miehistä, jotka
olivat katselleet näitä toimia, lausui ilmi vallitsevan mielipiteen,
kun hän sanoi:
"Ei niggerien sovi tietää _liian paljon!_ Siinäpä setä Jerry'n vika
oli!"
Ja todellakin näyttää siltä, kuin jos hänen asiansa olisi ollut
semmoinen, jossa "tietämättömyys" ehkä olisi ollut "autuus".