II.

Toisena päivänä tämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Hullun

kartanoon eräs, joka omin silmin oli nähnyt ja omin korvin oli kuullut

kaikki, mitä oli tapahtunut Rockford'issa tuossa tilaisuudessa, paitsi

tuon surullisen teon, joka jo on yksi kerta kerrottu. Tämä mies

sanoi: --

"Minä olin John Walters'in luona, kun hän lähti kokoukseen, ja menin

hänen kanssaan sinne ja istuin lyhyen aikaa hänen vieressänsä. Minä

olin koettanut pidättää häntä sinne ollenkaan lähtemästä. Suuri

levottomuus oli jonkun aikaa vallinnut maakunnassa. Ku-Klux'it olivat

ratsastaneet ympäri ja häntä oli monta monituista kertaa uhattu tappaa.

Ainoastaan muutamia päiviä sitä ennen oli joukko heitä tullut ja,

kaupungissa siellä täällä ratsastettuaan, jättänyt hänen huoneensa

edustalle ruumiin-arkun, johon puukolla oli kiinni pistetty ilmoitus.

Hän tiesi, että hän oli suuressa vaarassa, ja sanoi minulle usein, että

hän luuli, että he saisivat hänet käsiinsä, ennenkuin tämä kokous oli

ohitse. Sinä päivänä hän oli hyvin varustettu aseilla ja otti, tyhmästi

kyllä, mukaansa melkoisen rahasumman, jonka hän edellisenä päivänä oli

saanut ja nyt aikoi viedä sinne, seuraavana päivänä pankkiin

pantavaksi. Hän oli jonkun aikaa hyvin huolellisesti koettanut olla

kaduilla liikkumatta, semminkin pimeän tultua. Luullakseni hän ei

kuuteen kuukauteen ollut käynyt ulkona päivänlaskun jälkeen. Hän sanoi,

että hänen täytyi mennä tähän kokoukseen kahdesta syystä -- ensiksi,

näyttääksensä, ettei hän pelännyt sitä tehdessään; ja toiseksi,

saadaksensa tietää, mitä suuntaa vastustuspuolue aikoi noudattaa

tulevassa taistelossa.

"Kokouksessa oli aivan kosolta väkeä ja, kun Walters tuli sisään,

viskelivät kaikkialta vihaisia katseita häneen. Hän istui alas, otti

esiin kirjansa ja alkoi tehdä muistoonpanoja. Puhujat syytivät häntä

vastaan mitä pahimpia soimauksia te ikinä olette kuullut, översti;

mutta hän hymyili vaan tuota levollista, ylenkatseellista hymyänsä ja

jatkoi kirjoittamistaan aivan niinkuin ei kukaan olisi ollut likellä

häntä. Ennen pitkää alkoi käydä niin kuumaksi, että arvelin, että

meidän olisi parempi lähteä pois sieltä. Minä sanoin sen kuiskaten

hänelle; mutta hän katsahti vaan ylös ja sanoi, että minun sopisi

mennä; hän aikoi jäädä siksi kuin kaikki oli ohitse. Hän tahtoi tavata

muutamia henkilöitä, jotka olivat ehdottaneet hänelle jonkunlaista

sovinto-ohjelmaa maakunnan virkamiesten vaalia varten. Hän suosi

hartaasti tätä; sillä, vaikka meillä oli suuri enemmistö maakunnassa,

meillä todella oli ainoastaan pari kolme kandidaatia, jotka kykenivät

astumaan maakunnan virkoihin. Hänen neuvostaan meidän väkemme

edellisessä vaalissa oli kannattanut demokraatien kandidaateja

sheriffin ja muihin virkoihin. Hän sanoi, ettei koskaan kävisi laatuun

panna taitamattomia ja kykenemättömiä miehiä semmoisiin paikkoihin. Hän

oli kovasti pahoillaan omasta puuttuvasta kasvatuksestaan ja harjotti

ahkerasti lukemista sitä parantaakseen. Minä olen kuullut hänen usein

valittavan, ettei hän ollut nuorempana saanut mitään oppia. Minä

luulen, että se oli ainoa asia, joka saatti hänet oikein vimmastumaan.

Hänen oli tapa sanoa, että jokainen köyhä mies sai kiittää orjuutta

siitä; ja hän näytti ajattelevan, että tämä laitos oli tehnyt hänelle

yhtä paljon vahinkoa ja että hänellä oli yhtä hyvä syy vihata sitä,

kuin jos hän olisi ollut niggeri. Hän osasi lukea sangen hyvin, mutta

kirjoittaminen oli aina ollut hänestä vaikeata. Minä kuulin hänen kerta

puhuvan pikku tytöstään, joka juuri rupesi opettelemaan lukemaan. Hän

sanoi päättäneensä, että tytön pitäisi saada mitä häneltä puuttui sen

vuoksi, että hän oli sattunut olemaan köyhän miehen poika orjia

pitävässä maakunnassa; ja tämä puute oli kasvatus. Oh! hän kävi kovin

katkeraksi syyttäessään orjia omistavaa ylimyskuntaa ja väitti

ehtimiseen, että he olivat kuolettaneet köyhän kansan sielut ja

pidättäneet heitä tiedon puun luota, edistääksensä vaan omia itsekkäitä

tarkoituksiaan ja kartuttaaksensa omaa varallisuuttansa. Tämä on ainoa

asia, josta ikinä kuulin John Walters'in innokkaasti ja pitkältä

puhuvan (te tiedätte, että hän oli harvasanainen mies); mutta minä olen

välisti kuullut hänen puun kannolta,[74] kun hän näytti astuvan

ulos omasta itsestään ja käyvän toiseksi mieheksi, hurjalla

kaunopuheliaisuudella selittävän kasvatuksen tarpeellisuutta ja

surkuttelevan sitä tapaa, jolla häneltä oli ryöstetty sen esi-oikeudet

ja edut. Minä muistan, kuinka hän kerta sanoi, että hän ei koskaan

lukenut pöytärukousta oman pöytänsä ääressä eikä johdattanut

perhe-hartautta omassa talossaan häpeätä tuntematta siitä

taitamattomuudesta, joka riippui niinkuin myllynkivi hänen kaulassansa.

Hän luuli, että yksin hänen pikku kahdeksan-vuotinen tyttärensäkin

varmaan häpesi isänsä erehdyksiä.

"Minä ajattelin näitä kaikkia sillä aikaa, kuin puhujat soimasivat

häntä ja kansa kääntyi häntä kohden synkillä katseilla ja uhkaavilla

liikenteillä, ja kummastelin, mitä siitä kaikesta syntyisi. Kun kävi

liian kuumaksi minulle, lähdin pois ja palasin hänen taloonsa. Hänen

vaimonsa oli kauheasti huolestuneena. Hän ei ole erittäin luja nainen,

mutta hän piti John'ia suuressa arvossa. Hän kysyi minulta tarkoin

siitä, mitä hänen miehensä teki kokouksessa, ja kävi sitten vielä

enemmän huolestuneeksi kuin ennen. Hän osotti heidän molempia

lapsiansa, jotka leikittelivät nurmikolla huoneen vieressä, ja sanoi:

'lapsi raukat, lapsi raukat! He ovat sangen pian isättömät ja yksinään.

Miks'ei John luovu tuosta mielettömästä taistelosta, joka ei tuota

hänelle mitään hyvää, muuta pois täältä ja lähde Länteen, jossa hän ja

hänen lapsensa voivat päästä 'valkoisen miehen kannalle?' Miks'ei hän

kuule minua?' Hän yhä itki ja valitti, ja käski minun puhua John'ille

siitä, _jos_ tämä ikinä tulisi kotiin.

"Minä koetin lohduttaa häntä; ja me istuimme ovella, sillä välin kuin

pikku lapset leikitsivät viheriäisellä vietoksella edessämme, siksi

kuin kokous oli päättynyt ja ihmiset alkoivat kulkea ohitse matkallansa

kotiin. Minä huomasin, että Mrs. Walters näytti kovin levottomalta ja

tuon tuostakin tuskalloisesti katsoi oikeuston-kartanoa päin.

Viimeiseltä hän huusi muutamia mustia miehiä, jotka kulkivat sivutse,

ja kysyi, oliko kokous loppunut. He sanoivat hänelle, että se oli; ja

sitten hän kysyi, olivatko nähneet hänen miestänsä sen jälkeen, kuin se

oli loppunut. Ja kun he vastasivat, etteivät olleet, heitti hän kätensä

ylöspäin ja vaikeroi ja huusi: 'he ovat tappaneet hänet! He ovat

tappaneet hänet! Minä tiesin sen! Oi, Jumalani!' Ja oli vaan hirveissä

tuskissa.

"Minä lähdin paikalla kaupunkiin ja rupesin kuulustelemaan. Ei yksikään

meidän ystävistämme ollut nähnyt häntä; mutta kun huomattiin, että

kyselin häntä, tarjoutuivat useat valkoiset ihmiset hyväntahtoisesti

antamaan minulle tietoja hänestä. Yksi oli nähnyt hänet yhdessä

paikassa, toinen toisessa, ja joku muu muisti kuulleensa kolmannen

puhuvan, kuinka hän oli nähnyt hänet vielä kolmannessakin paikassa; ja

kaikki samaan aikaan. Tämä annettujen tietojen ristiriitaisuus ynnä se

seikka, ettei kukaan mustasta kansasta ollut nähnyt häntä (vaikka heitä

löytyi paljon enemmän ja jokainen heistä huoli erittäin hänestä, jotta

oli paljon luultavampi, että he ennen muita pitäisivät vaaria hänestä

ja huomaisivat hänen läsnä-olonsa), suurensi sitä hämärää epäluuloa,

joka oli syntynyt kaikkien mielessä; niin että sen sijaan, että kukin

olisi malttanut mieltänsä ja mennyt osotettuihin paikkoihin

perustelemaan kertomusten totuutta, semmoinen huhu heti levisi, että

hän oli kadonnut -- oli surmattu.

"Minä en koskaan tietänyt, kuinka suuresti musta kansa oli häneen

kiintynyt. Jokainen näytti yhtä tuskastuneelta, kuin jos hän olisi

kadottanut oman veljensä. Miehet, vaimot ja lapset kokoontuivat isoissa

parvissa kaduille. Valituksia ja kirouksia kuului melkein yhtä tiheästi

niistä kuohuvista joukoista, jotka kiirehtivät oikeuston-kartanoon

päin. Aivan ensimmäisestä hetkestä alkaen ei yhtäkään epäilty

hänen kuolemaansa. Sitä pidettiin varmana; ja heti tultiin siihen

päätökseen, että hänen ruumiinsa oli kätketty johonkin paikkaan

oikeuston-kartanossa. Kummallista kyllä kokoontuivat jäännökset siitä

joukosta, joka oli ollut saapuvilla kokouksessa, levollisesti yhden tai

kahden siinä olevan kauppapuodin luo, puhuivat keskenänsä matalalla

äänellä, mutta eivät soimanneet, eivät auttaneet eivätkä pilkanneet

etsijöitä, vaan lähtivät lopullisesti kaksittain ja kolmittain

hiljaisesti ja vakaasti kotiinsa. Hetkestä hetkeen mustan kansan

kiihtymys kasvoi suuremmaksi. Arvaamattoman lyhyessä ajassa oli joukko

parista kymmenkunnasta paisunut yhtä moneen sataan; ja yhden tai kahden

tunnin kuluttua oli toista tuhatta henkeä koossa. Kaupungin valkoinen

väki katseli synkkänä ja äänettömänä, mutta ei ottanut mitään osaa

etsimiseen. Oikeuston-kartano piiritettiin tuota päätä ja jokainen

huone tutkittiin, johon suinkin päästiin; sillä muutamien niitten

avaimet sanottiin hukkuneiksi, ja erittäin yhtä, niin sitä väitettiin,

ei oltu moneen kuukauteen avattu. Ne oikeuden-palveliat, joitten

hallussa korkeat asianomaiset arvelivat tämän huoneen avaimen olleen,

näyttivät kadottaneen kaikki sen jäljetkin. Sitten muutamat valkoiset

toivat aivan varman tiedon, että Walters oli nähty astelevan

kaupungista Dunboro'a kohden, johon hänet tiedettiin aikoneen

seuraavana päivänä lähteä. Useat johtavat kaupunkilaiset saapuivat

tähän aikaan paikalle ja koettivat huomauttaa mustalle kansalle, kuinka

hullunkurinen heidän menetyksensä oli. Kunnian-arvoisa John Snortout

oli erittäin toimesta liikkeellä. Heidän olisi sopinut yhtä hyvin puhua

tuulelle. Musta kansa pysyi kiinni arvelussaan semmoisella sokealla,

vaistomaisella vakuutuksella sen tosiperäisyydestä, jota ei mikään

voinut järkähyttää. Kun pimeni, sytytettiin valkeita ja säännöllinen

vartio-rivi asetettiin rakennuksen ympäri. Sillä välillä koetettiin

saada vähän selkoa niitten huoneitten sisäpuolesta, joihin eivät

saaneet mitään avaimia, sillä, että tirkistelivät suljetuista

akkunoista. Kavuten toiselta akkunan-reunukselta toiselle, he

leimahuttivat hohtavien tulisoittojensa valoa niihin, mutta turhaan. .

Ei voitu mitään nähdä.

"Ja sillä tapaa yö kului kulumistaan ja väkijoukko kasvoi, kun lisiä

tuli maakunnasta ja se vakuutus kävi lujemmaksi, että he jossakussa

näistä huoneista löytäisivät sen nimettömän kauhun, jota he etsivät,

mutta jota he eivät vielä saaneet nähdä.

"Kuitenkin tämä puolibarbarinen joukko piti kummallisesti vaaria

laista. He eivät loukanneet kenenkään oikeutta. Ei lukkoja eikä

akkunoita särjetty. He etsivät avaimia läheltä ja kaukaa, mutta eivät

harjottaneet mitään väkivaltaa. He olivat varmat siitä, että heidän

kadonnut johtajansa oli sisäpuolella -- kuolevana tai kuolleena, he

eivät tietäneet, kumpaisena. He huusivat häntä nimeltä, mutta tiesivät,

ettei hän voinut vastata. Ei kukaan mustasta kansasta nukkunut: he

odottivat, vartioivat ja surivat.

"Juuri aamun hämärtäessä nousi yksi, joka oli ollut kaikkein

toimeliaimpia ja ahkerimpia etsijöitä, jonkun ystävänsä hartioille ja

kurkisti akkunasta siihen ensimäisen kerroksen huoneesen, jota enimmin

epäiltiin. Varjostaen silmiänsä kädellään, katseli hän tarkasti sen

himmeästi valaistua sisustaa ja aikoi juuri luopua tutkimuksestaan, kun

hänen silmänsä kohtasivat jotakin salamyhkäistä ja hirvittävää.

Akkunan-reunuksen sisäpuolella näki hän -- _yhden veripisaran!_ Toinen

katsaus, ja hän näki taikka luuli näkevänsä sen hyvin tunnetun hatun,

jota heidän johtajansa tavallisesti kantoi.

"'Tässä hän on -- tuolla sisässä!' hän huusi, hypäten alas ja alkaen

juosta korridooria[75] kohden. He eivät kaivanneet enää mitään avainta.

Niinkuin se olisi ollut pahvista tehty, ovi lensi syrjään niitten

jäntterien hartiain edestä, joita painettiin sitä vastaan. Siinä

huoneessa he näkivät pahimman pelkonsa toteutuneeksi. Siellä,

lytistettynä johonkin laatikkoon, läjä halkoja päällä, puukon haava

kurkussa ja vahva köysi vedetty piukkaan kaulan ympäri, makasi kankeana

ja kylmänä John Walters'in -- radikaalin -- ruumis! Oli varsin vähä

verta huoneessa, ainoastaan muutamia pisaroita lattialla ja _yksi

pisara_ akkunan laudalla! Pistos kurkussa oli viiltänyt valtasuonen

poikki. Missä veri oli? Lääkäri, joka tutki ruumista, sanoi, että se

varmaan oli juossut ruumiin sisä-osiin".

Tästä kertomuksesta Hullu selvästi ymmärsi, että edellisenä päivänä

kello kolmen ja viiden välillä, jolloin arvolliset valkoiset

kansalaiset pitivät kokousta ylipuolella olevassa huoneessa, John

Walters oli joko tapettu tuossa huoneessa taikka murhattu muualla ja

sinne tuotu. Hänen kuolintapansa oli ilmeinen. Syytä ei sopinut

epäillä, koska, kumma kyllä, tällä "pahalla miehellä" ei näyttänyt

olleen mitään personallisia vihamiehiä. Jollakin mystillisellä tavalla

oli se yleinen inho ja kauhu, joka kunnassa vallitsi häntä vastaan,

tavannut jonkun välikappaleen; ja John Walters'ia, Rockford'in

radikaalista johtajaa, oli kohdannut se tuomio, jota hänen syystä sopi

odottaa, kun hän kerta otti järjestääksensä tämän maakunnan mustia

äänestäjiä vastoin valkoisten asukasten tahtoa ja toivoa.

Pitkällisesti tutkittuaan jokaista henkilöä, joka, jos tavallisten

perus-aatteitten nojassa päätti, ei suinkaan voinut asiasta tietää

mitään, coroner's jury[76] julkaisi, että kuolema oli "aikaan saatu

jonkun taikka joittenkuitten tuntemattomien henkilöin kautta", joka

tuomio epäilemättä säntilleen soveltui yhteen saatujen todistusten

kanssa.