"Minä olen rautiona Burkes'in tienhaarassa. Minä olen ollut siellä
melkein ensimäisistä päivistä asti, kuin kuulin antaumisesta. Minä
hyyräsin vanhan huoneen siellä, asetin pajantapaisen, sain kokoon
muutamia työkaluja ja rupesin työhön. Se on varsin hyvä paikka. Ennen
sillä ei ollut suurta arvoa, sillä kaikilla noilla isoilla kasvimailla
ympärillä oli omat seppänsä. Mutta nyt kun sepät ovat joutuneet eri
haaroille ja heidän täytyy maksaa heidän työstänsä, he katsovat
huokeammaksi tulla minun pajaani, kuin pestata raution, koska heillä ei
ole antaa hänelle kuin vaan puoleksi työtä. Minä olen siis tullut
erittäin hyvin toimeen ja olen ostanut huoneen ja maatilkun ja myöskin
saanut ne kaikki oikein maksoon. Minä olen aina pitänyt huolta omasta
työstäni. Myöhään varhain Bob on ollut pajassansa ja aina työssä. Minä
päätin hankkia sievän kodin itselleni ja eukolleni, ennenkuin tulisimme
liian vanhaksi työtä tekemään; ja minä tahdoin antaa pojille ja
tytöille vähän kasvatusta ja saattaa heitä niin hyvälle alulle, kuin
muutkin maailmaan pyrkijät, jos voisin. Tämä se on, jota varten Bob on
tehnyt työtä; eikä löydy sitä miestä eikä naista, mustaa tai valkoista,
joka voisi sanoa, ettei hän ole tehnyt rehellisesti ja kunnollisesti
työtä -- rehellisesti ja kunnollisesti joka päivä siitä saakka kuin hän
rupesi omaksi isännäkseen. Kauan aikaa takaperin -- kukaties viisi tai
kuusi kuukautta sitten -- minä kieltäysin tekemästä mitään työtä Mikael
Anson'ille tai hänen pojallensa, koska he jo olivat velkaa minulle
entisistä töistä ja aina olivat ajaneet minut pois, kun maksoa vaadin.
Minä en voinut tehdä työtä siitä huvista, että saisin vaan kirjoittaa
ylös heidän velkansa; minä en siis ottanut vastaan mitään työtä heiltä.
Siitä nousi paljon puhetta. Ihmiset sanoivat, että minä rupesin olemaan
liian viisas niggeriksi, ja muuta semmoista; mutta minä en ollut siitä,
millänikään, sanoin heille, että olin vapaa mies -- ei syntyperäisin
vapaa, mutta ihmeen kautta vapaaksi tehty -- enkä aikonut ruveta
ilmaiseksi tekemään työtä kenellekään. Melkein jokaisella oli jotakin
sanomista siitä; mutta se ei näyttänyt suuresti vahingoittavan
tointani. Minä jatkoin vaan ja sain niin paljon työtä, kuin kerkesin
tekemään, välisti enemmänkin. Arvatakseni käytin itseäni hyvin
itsenäisesti; minusta ainakin siltä tuntui. Minä pysyin kotona enkä
pyytänyt mitään suosiota keneltäkään. Minä tiesin, ettei löytynyt
parempaa rautiota koko seudussa, ja arvelin, että minun oli niin hyvä
olo kuin suinkin toivoin. Kun joku vaali tuli, lausuin ajatukseni,
äänestin omaa mieltäni myöten ja sanoin muille mustille, että he olivat
vapaat ja että heillä oli oikeus tehdä samoin. Tämä on paha oppi
ylhäällä meidän tienoillamme. Valkoinen väki ei tahdo siitä kuulla, ja
erittäin he eivät salli, että niggeri sitä sanoo. He eivät paheksi,
että edistymme, jos heillä on joku kiinnitys, että voitto valuu heidän
taskuihinsa; eikä myöskään, että äänestämme niin kauan kuin vaan
äänestämme, niinkuin he käskevät. Semmoiseksi he ajattelevat niggerin
vapautta.
"No, muutamia viikkoja takaperin minä löysin laudanpään, joka eräänä
aamuna oli pistetty pajaani ja jossa oli nämät sanat: --
"Bob Martin, -- Sinä käyt liian viisaaksi! Valkoinen kansa Burke'n
Tienhaaran seuduilla ei salli niin viisaita niggereitä siellä.
Sinun olisi parempi muuttaa pois, ennenkuin sinua käy tervehtimässä
"K.K.K."
"Minä olin kuullut Klux'eista, vaan arvelin juuri, niinkuin te,
översti, että he olivat joukko pahankurisia poikia, jotka olivat
päättäneet käydä ympäri pelottamassa taitamattomia niggeri raukkoja, ja
se saatti minut vielä hurjemmaksi, kun ajattelin, että he koettaisivat
tuota leikkiä minun suhteeni. Minä sanoin siis ylpeästi ja jokaisen
edessä, että jos Klucker'it tahtoivat jotakin Bob Martin'ilta, heidän
sopisi tulla ottamaan sitä; etten uskonut noita loruja, että he tulivat
suorastaan helvetistä ja joivat virrat kuiville ja kaikenlaista
semmoista; mutta, jos he tahtoivat tulla sekaantumaan asioihini,
luulin, että muutamat heistä joutuisivat menemään helvettiin, ennenkuin
juttu oli päättynyt.
"Eilispäivän tein työtä kovin ahkerasti ja myöhään saakka ja sisään
lähtiessäni olin niin väsyksissä, että oikein kaaduin siihen
rulla-sänkyyn, joka oli vedetty eteläisen oven eteen. Kun eukkoni sai
iltaruoan valmiiksi ja ilmoitti sen minulle, minä vaan käänsin kylkeä
ja olin niin väsynyt ja unissani, että käskin hänen antaa minun olla
rauhassa. Minä siis makasin siinä ja nukuin. Hän korjasi pois
illallisen ja otti osan lapsista vuoteesensa; ja loput köntivät,
arvatakseni, minun sänkyyni. Minä en tiedä mitään siitä, sillä minä en
ollenkaan herännyt, ennenkuin joku aika yöllä. Minä kyllä muistan
kuulleeni koiran haukkuneen, mutta en pitänyt sillä väliä; ja
ensimäinen asia, jonka huomasin, oli, että ovi särjettiin ja putosi
saranoiltansa sen rullasängyn yli, jossa makasin. Se oli Jumalan onni,
että olin siellä. En ollut, luullakseni, vuoden mittaan maannut siinä
ja jos nyt lapset olisivat olleet siellä yksinänsä, on varmaa varmempi,
että olisivat kaikki kuolleet siihen. He olivat tarttuneet yhteen
hirteen, jonka olin hankkinut (aioin joulun jälkeen rakentaa kyökin),
ja kolme neljä heistä oli karauttanut sen päätä ovea vastaan. Kun siis
heräsin jyskeestä, minun oli ovi ja hirsi ylläni, ja eukkoni ja lapset
kirkuivat, etten hetkeen aikaan voinut ymmärtää, mikä hätä nyt oli
taikka missä itse olin. Kuu paisti kirkkaasti ja minä varoin, että he
luulivat minun aikovan lähteä pakoon ja mielivät ampua minut, kun tulin
ulos. Mutta heti kuin he näkivät minun pyrkivän esiin ja ponnistelevan
oven alla, kaksi heistä riensi sisään ja asettui oven päälle. Minun oli
ihan turha enää taistella tämän taakan alla. Paitsi sitä pelkäsin, että
he tappaisivat lapset. Minä sanoin siis heille, että, jos he
siirtyisivät pois oven päältä ja säästäisivät lapsia, minä antautuisin.
He eivät kuitenkaan tahtoneet uskoa minua, ennenkuin olivat sitoneet
käteni. Silloin he menivät pois ovelta ja minä nousin ja sysäsin sen ja
hirren rullasängyn luota. Sitten he vetivät minut ovesta ulos. Heitä
seisoi noin kolmekymmentä miestä kuunvalossa, kaikki puettuina mustiin
viittoihin, jotka ylettyivät saappaisin asti, ja päässä jonkunlaiset
korkeat hatut, jotka peittivät heidän kasvonsa, jättäen vaan pieniä
kurkistusreikiä; ja koko puku oli koristettu eri-värisellä, vaikka
enimmiten valkoisella vaatteella.
"Minä kysyin heiltä, mitä he tahtoivat minusta. He sanoivat, että kävin
liian viisaaksi ja että he olivat juuri tulleet opettamaan minulle
vähän parempia tapoja. Tuosta he sitoivat minut yhteen puuhun ja
tekivät, minkä näette. He toivat vaimoni ja vanhimman tyttäreni ulos
huoneesta, riisuivat vaatteet melkein kokonaan heidän päältänsä ja
rääkkäsivät heitä kauheasti minun silmieni edessä. Myllermöittyään
melkoisesti huoneessa, he ratsastivat pois, sanoen minulle, että he
toivoivat, että olin oppinut tästälähin pitämään valkoista kansaa
arvossa enkä kieltäytyisi tekemästä työtä heille, jollen saanut
edeltäkäsin maksoa, enkä pitäisi niin paljon väliä radikaalisilla
äänillä. Silloin eukkoni leikkasi minut irti ja me menimme huoneesen
katsomaan, mitä pirun töitä olivat siellä tehneet. Me huusimme
lapsiamme. Heitä on viisi -- vanhin tyttö on noin viidentoista
vuotinen, ja nuorin alkaa vasta nyt käydä toista. Me löysimme heidät
kaikki, paitsi pikku lapsen. Hän ei luullakseni hengittänyt kertaakaan
enää siitä kuin ovi putosi päällemme".
Mies-paran oli kyynelet silmissä, kun hän päätti kertomuksensa. Hullu
katseli häntä ikäänkuin lumottuna kummastuksesta, säälistä ja häpeästä.
Hän ei voinut olla tuntematta itseänsä nöyryytetyksi siitä, että hänen
omassa kristityssä maassaan ihmistä voitiin kohdella semmoisella
pelkurimaisella julmuudella ainoastaan sentähden, että hän oli
käyttänyt sitä vapautta, jonka laki oli antanut hänelle, että hän voisi
omalla työllään hankkia itsellensä toimeentuloansa ja itsenäisyyttään.
"Miks'ette ole esivaltalaisten luona valittanut tästä väkivallasta?"
kysyi hän vähän ajan perästä.
"Minä kerroin Squire Haskins'ille ja tuomari Thompson'ille, mitä olen
kertonut teille", Bob vastasi.
"Ja mitä he sanoivat?"
"Että he eivät voineet tehdä mitään, jollen voisi vannoa, keitä he
olivat".
"Ettekö tuntenut ketään heistä?"
"En voi sanoa tunteneeni; se on, en niin, että voisin kuvata heitä,
jotta saattaisitte tuntea heitä niiksi, joita tarkoitan. Useista
pienistä seikoista olen melkein varma, mitkä he olivat; mutta en voisi
valalla sitä vahvistaa".
"Ettekö tuntenut heidän yhdenkään ääntä?"
"Kyllä minä tunsin. Mutta tuomari sanoo, että aivan suotta vaan tekisin
haittaa itselleni; sillä hän arveli, ettei mikään jury julistaisi
ketään syylliseksi semmoisella todistuksella, kun sitä ei mikään muu
asia tue".
"Luultavasti hän on oikeassa", lausui översti miettien. "Eikä näytä
löytyvän mitään keinoa, jolla voisitte saada hyvitystä siitä, mikä on
tehty teille, jollette saata niin seivästi todistaa, mitkä pahantekiät
olivat, ettei mikään jury voi olla heitä syylliseksi lausumatta. Minä
pelkään, ettei suurin osa jurymiehistä olisi taipusa edes oikeutta
tekemään. Kukaties muutamat juuri niistä samoista miehistä, jotka
olivat tekoon osallisina, istuvat jury'ssa, taikka heidän veljensä,
isänsä tai ystävänsä. Teidän olisi siis aivan turha tehdä mitään
kannetta, jollei teillä ole ihan tukevat ja selvät todistukset. En
epäile ensinkään, että tuomari oli oikeassa sen neuvon suhteen, jonka
hän antoi teille".
"Mutta luuletteko minulla olevan mitään mahdollisuutta hankkia
semmoista todistusta?" kysyi Bob.
"Minä tunnustan", Hullu vastasi, "että minusta se näyttää varsin
epätietoiselta. Aikaa myöten te ehkä tarkalla huolenpidolla voitte
hankkia sitä".
"Ei siitä ole mitään toivoa -- ei vähintäkään", vastasi vapautettu
neekeri surullisesti.