Uusi laitos.
Muutamia kuukausia oli huhuja käynyt kummallisen salamyhkäisestä
laitoksesta, joka levisi Eteläis-valtoihin, mikä asia salaisen
seuran tavalliseen näkymättömyyteen lisäsi semmoista ylenmääräistä
taika-uskoa, ettei sen vertaista löydy minkään muun seuran historiassa.
Alussa sitä pidettiin joutavana kujeena, ja tietämättömyyttänsä Pohjan
sanomalehdet totuttivat lukiansa katsomaan sitä mitä törkeimmäksi ja
naurettavimmaksi pilaksi. Siellä täällä Etelässä ilmaantui jonkunlaisen
sporaadisen[67] vaiston johdosta joukkoja aaveen-tapaisia,
eriskummaisesti ja pelottavasti puetuita ratsumiehiä, jotka varoittivat
laiskoja ja huolettomia Afrikalaisia ja uhkasivat pahantapaisia. He
väittivät pelästyneille neekereille, niin sitä kerrottiin, että he
olivat kuolleitten konfedereerattujen haamuja, jotka olivat tulleet
suoraan helvetistä järjestämään asioita entisissä kodeissaan.
Näistä kaikista Pohjan hyvä ja viisas kansa huviksensa laski aivan
rajatonta pilkkaa. Mikä voisi olla hullunkurisempi taikka soveliaampi
naurun esine kuin että ritarilliset, mutta humorilliset ja leikkisät
Etelän miehet asettivat jonkunlaisen paikallis-polisin, jonka oli määrä
vaikuttaa mustan kansan taika-uskoiseen pelkoon, koska tämä kansa
epäilemättä oli kovin lapsellinen ja suuresti kaipasi järjestystä ja
ohjausta? Pohjan patrioota istui siis turvallisessa ja tyvenessä
kodissaan ja nauroi, että kyynelet silmiin tulivat ja täytyi oikein
kylkiänsä pidellä, noita liioitettuja kertomuksia aaveentapaisista
K.K.K.'eista ja pelästyneistä mustiaisista monta monituista kuukautta
ennenkuin mikään ajatus, että siinä saatti olla jotakin sopimatonta,
koitti hänen mielessänsä taikka niitten viisaitten miesten mielessä,
jotka hoitivat kansakunnan asioita. Että muutamat sadat, muutamat
tuhannet taikka miljoonatkin mustasta kansasta joutuisivat oman
taika-uskoisen pelkonsa orjiksi, että heiltä riistettäisiin heidän
vapaa tahtonsa ja että heitä pakoitettaisiin seuraamaan muitten
käskyjä, sitä ei ollenkaan katsottu vaaralliseksi tasavallassa eikä se
ansainnut huomiota muun vuoksi kuin vastustamattoman hupaisuutensa
tähden.
Senvuoksi tuli talvella 1868-69 vuosien välillä, jolloin viisaat miehet
riemuitsivat suuren kokeensa menestyksestä, jolloin sanottiin, että,
kuten kaikki myönsivätkin, Uudestaan rakentaminen jo oli onnistunut,
että sodan jäljet olivat pyyhityt pois ja tuhatvuotinen Kristuksen
valtakunta alkanut, vähäinen joukko mustia miehiä eräänä päivänä Hullun
luo; ja yksi heistä, joka oli heidän puheenjohtajanansa, sanoi: --
"Mitä se on, Master Översti, jota kuulemme Klux'eista?"
"Mistä?" hän kysyi.
"Klux'eista -- Ku-Klucker'eista, joksi he nimittävät itseänsä".
"Ahaa! Te tarkoitatte Ku-Kluxeja, Ku-Klux-Klan'eja, K.K.K.'eja".
"Niin; noita ihmisiä, jotka yöllä ratsastavat kiusaamassa mustaa kansa
raukkaa, sanoen tulevansa suoraan helvetistä tai joltakulta vanhan
Virginian sotatanterelta".
"Oh, se on vaan pelkkää lorua! Siinä ei ole mitään perää -- ei
vähintäkään. Arvattavasti joukko vallattomia poikia silloin tällöin
ottaa säikähyttääksensä muutamia mustia; mutta siinä onkin kaikki. Se
on huonosti ja pelkurimaisesti tehty, mutta ei mitään sen enempää.
Teidän ei tarvitse olla huolissanne siitä, pojat".
"Ja te luulette, että siinä on kaikki, Översti?"
"Kaikkiko? Tietysti! Mitä siinä muuta olisi?"
"Minä en tiedä, Master Översti", arveli yksi.
"Te ette luule, että he ovat haamuja taikka jotakin sellaista?" kysyi
toinen.
"Luule! Minä tiedän, etteivät ole".
"Niin minäkin", sanoi jyreästi yksi heidän joukostaan, joka ei ollut
puhunut ennen, semmoisella merkillisellä äänellä, että Hullun silmät
kohta kääntyivät hänen puoleensa.
"Te olette siis tullut samaan päätökseen tässä asiassa, eikö niin,
Bob?" hän kysyi nauraen.
"Minä tiedän, että he eivät ole haamuja, översti. Soisin Jumalan
kautta, että he olisivat!" kuului vastaus.
"No, mitä tarkoitatte, Bob?" kysyi översti kummastuneena.
"Tahdotko auttaa minua ottamaan paitaani yltäni, Jim?" sanoi Bob
tarkoittavaisesti, kääntyen yhden seuralaisensa puoleen.
Puhuja oli pitempi, kuin useimmat hänen rodustansa. Hänen ihonsa oli
sysimusta, hänen hartionsa olivat leveät, hänen ryhtinsä reipas, hänen
ruumiinrakennuksensa roteva ja voimakas. Hänen kasvonsa, vaikka tummat,
olivat terävästi veistetyt, hänen päänsä hyvin muodostettu, ja koko
hänen katsantonsa ja käytöksensä osottivat häntä eteväksi rotunsa
edustajaksi. Servosse oli nähnyt hänet ennen ja tiesi hänet ahkeraksi
ja menestyväksi rautioksi, joka asui eräässä kaukaisessa maakunnan
osassa ja oli tunnettu yhdeksi kansansa itsenäisimmäksi ja
itseluottoisimmaksi kaikissa niin poliitillisissa kuin rahallisissa
asioissa. Hänen nimensä oli Bob Martin.
Kun hänen vaatteensa olivat riisutut, käänsi hän selkänsä Hullua kohden
ja, katsoen taaksepäin olkapäänsä yli, sanoi kylmäkiskoisesti: --
"Mitä te tästä arvelette, översti?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Hullu, kavahtaen taaksepäin hämmästyksestä ja
kauhusta. "Mitä tämä merkitsee, Bob?"
"Nähnyt Klucker'it, Sir", kuului hirveän lakooninen[68] vastaus.
Mitä Hullu nyt näki, oli todella kauheata. Leveä, suonikas selkä oli
niskasta vyötäisiin saakka ja vielä alemmaksikin rikki leikattu ja
pyälletty ankaralla pieksemisellä. Suuria vakoja oli kynnetty mustaan
nahkaan, jonka viheriät ja mustansiniset laidat olivat vetääntyneet
taaksepäin, samalla kuin hyytynyt kinne-aine laskeutui poikinpäin ja
armeliaasti suojeli revittyä lihaa. Koko selkäpuoli oli lyijyn-värinen
ja turvonnut sekä ruhjottu, niinkuin sitä olisi huhmaressa survottu.
Sivallettuaan lihaan tiheitä viiruja ja uurteita, jotka viettivät
alaspäin vasemmalta puolelta oikeaan, sillä erinomaisella
kuritus-taidolla, jota vaan voi saavuttaa, jos oli ollut runsas
tilaisuus siihen kovaan ja tarkoin tuumittuun ruoskimiseen, joka
vallitsi orjuuden onnellisina aikoina, tämä lääkäri ilmeisesti oli
muuttanut asemaa ja oikein tieteellisesti poikkiviivannut kaikki. Että
hän oli asian-ymmärtäjä, jonka taito oikeutti Bob'in muistutusta -- "ei
kukaan muu, kuin vanha orjain päällikkö, ole tuota tehnyt, översti" --
sen näki selvästi satunnaisellakin tarkastuksella. Se rääkkäys, jota
tämä mies oli kärsinyt, tosin oli perinpohjainen ja ankara, mutta ei
vaarallinen semmoiselle, jolla oli hänen karaistu ruumiinluontonsa
ja -rakennuksensa. Sen Pohjan miehen silmissä, joka katseli sitä ja
joka, niinkuin kaikki hänen puolensa miehet, oli tottumaton näkemään
kovan pieksemisen seurauksia, se kuitenkin näytti sanomattoman
hirveältä. Hän ei ajatellut, ettei Afrikalaisella ensinkään voinut olla
sitä ansaitsemattomuuden ja alentumisen tunnetta, jolla Kaukasialainen
vaistomaisesti katselee orjuuden tunnusmerkin käyttämistä, ja että hän
vaan täytti tumman olemisensa tarkoituksen, kun hän antautui semmoisen
rangaistuksen alaiseksi. Suuttumus, kummastus ja kauhu valloitti hänet.
"Kuinka? -- Kuka? -- Millä tavoin? Oi Jumala! Kertokaat minulle kaikki.
Enkö minä voi tehdä mitään teidän hyväksenne, mies parka?"
"Kiitoksia, översti, ei mitään", vastasi Bob vakavasti. "Sitä on pesty
suolavedellä. Sillä parhaiten saapi tuskan pois; ja se on nyt,
luullakseni, niin hyvä, kuin sopii odottaa. Minä en tiedä paljon
semmoisista asioista, Boss.[69] Olen ollut neljäkymmentä-kolme vuotta
orjana, mutta en saanut koskaan selkääni siitä asti kuin olin
juoksupoikana, ennenkuin viime yönä".
Hänen kasvonsa vääntyivät liikutuksesta, ja hänen silmistään loisti
jonkunlainen paha tuli, joka selvästi osotti, ettei hän taipunut tähän
rangaistukseen niin nöyrällä ja kiitollisella mielellä, kuin hänen
asemansa oikeastaan olisi vaatinut. Kun hänen oli vaatteensa jälleen
yllä, hän istuutui ja vuodatti Hullun kummasteleviin korviin tämän
kertomuksen: --