Kukon kiekunta.
Kun Hullun puhe tuossa valtiollisessa kokouksessa ja ne tapaukset,
jotka sitä seurasivat, tulivat yleisesti tietoihin, alkoivat ne, jotka
kansassa olivat tunnetut Unionin miehiksi, suuresti etsiä hänen
seuraansa. Hänen sanansa näyttivät syvästi koskeneen jotakin säveltä
heidän sydämessään, ehkä ei niin paljon sen kautta, mitä hän oli
sanonut, kuin sen tosi-asian kautta, että hän oli rohjennut sanoa sitä.
He tulivat hänen luoksensa, kummastellen ja varoitellen. Kuinka hän oli
uskaltanut nousta esiin ja puollustaa aatteita, jotka sotivat sen
ihmisluokan hyväksymää uskontunnustusta vastaan, joka aina oli
muodostanut ja hallinnut yleistä mielipidettä, sitä he eivät voineet
ymmärtää. He vihasivat secessionia, olivat aina sitä vihanneet; he
olivat äänestäneet sitä vastaan vuonna 1861; muutamat olivat puhuneet
sitä vastaan kokouksissa, kaduilla, kaikkialla ja kaikkina aikoina;
mutta yleensä heidän vastarintansa oli ollut aivan äänetön. Se kauhea
sorto, jota orjuus oli harjottanut ajatuksen ja puheen vapauden
suhteen, oli pysyväisesti vaikuttanut ihmisten mieleen. Miehet, jotka
eivät moneen sukupolveen, muuten kuin kuiskaten, olleet lausuneet
ajatustaan heitä aivan likeltä ympäröivästä laitoksesta, kävivät
varovaisiksi pelkurimaisuuteen asti. Monta kertaa Hullumme sai kuulla
hyväksyviä lauseita sellaisilta miehiltä, jotka kenties ensin
varovaisesti katsoivat ympärillensä, ennenkuin puhuttelivat häntä, ja
sitten sanoivat matalalla, hiljennetyllä äänellä: --
"Sitä me juuri tarvitsemme. Minä sanon teille, että minun teki hyvää
kuulla teitä; mutta teidän tulee olla varoillanne! Te ette tunne näitä
ihmisiä, niinkuin minä. Täällä ei käy laatuun puhua suoraan, niinkuin
teidän Pohjassa on tapa".
"Mutta miks'ei?" hän kysyi maltittomasta. "Se oli minun rehellinen
vakuutukseni: miks'en suoraan lausuisi sitä?"
"Hiljaa, hiljaa!" hänen kanssapuhujansa kenties kiihkeästi sanoi.
"Astukaamme syrjään hetkeksi juttelemaan".
Ja silloin he ehkä valtatieltä poikkesivat tuohon vapaan ajatuksen
turvapaikkaan Etelässä, metsään (elikkä pensastoon, joksi
huonokasvuista metsää yleisemmin siellä nimitetään); ja hän sai ehkä
kuulla jonkun kertomuksen sankarimaisesta kestävyydestä, jonka kautta
tämä hänen kumppaninsa oli pelastunut sotamiehen-otosta sodan aikana
taikka välttänyt vainoamista ennen sotaa, kertomuksen, joka sai hänet
ihmettelemään sekä sitä rakkautta peri-aatteesen, jota silloin
osotettiin, että sitä varovaisuutta, joka siitä syntyi.
"Miks'ette puhu suutanne puhtaaksi?" hän kysyi.
"Oh, se ei kävisi laatuun! Jos niin tekisin, en voisi elää täällä, en
ainakaan rauhassa; ja perheeni sitten -- se suljettaisiin pois kaikista
seuroista: ei kukaan tahtoisi olla missäkään yhteydessä sen kanssa.
Vaikka minä olen ollut niin varovainen, lapsiani silloin tällöin
parjataan 'niggerein jumaloitsioiksi' ja -- ja --"
"Ja miksi?"
"Noh -- 'Yankee'n-rakastajiksi'", puollustavaisesti. "Naapurini ovat,
näettekö, saaneet tietää, että muutamia viikkoja takaperin kävin teitä
tervehtimässä".
"No, entä sitten? Eikö teillä ole oikeus sitä tehdä? Eikö ihminen saa
lausua ajatuksiansa ja osottaa ystävyyttä kenelle hän tahtoo?"
"Saatte vielä nähdä, ettei tuo vanha, orjuutta suosiva
aristokraatillinen osue väestössämme salli, että ihmiset rauhassa ja
sovinnossa pitävät toista mieltä, kuin se itse. Jos minä olisin teinä,
pitäisin tarkkaa vaaria, kenenkä kanssa puhuisin. Te ette tiedä,
mihinkä pulaan vielä jonakin päivänä joudutte".
"Semmoiseksi minä en rupea", Hullu vastasi. "Minä en ole koko asiasta
millänikään. Minä en ole mikään poliitikko enkä tahdo semmoiseksi
tullakaan; mutta minä aion sanoa juuri mitä ajattelen kaikkina sopivina
aikoina ja joka paikassa, milloin vaan luontoni vaatii".
"Tietysti, tietysti", ehkä vastaus kuului. "Itse parhaiten tiedätte;
mutta teidän tulee muistaa, ettette ole Pohjassa, jossa jokaisen
sallitaan pitää omia ajatuksiansa ja jossa luullakseni sitä
ylenkatsotaan, jolla ei niitä ole".
Niin nämät molemmat miehet erosivat, kumpikin toista kummastellen;
Hullu ihmetteli, kuinka kukaan saatti kärsiä niin paljon omain
mielipiteittensä tähden, ajatella niin hyvin, käsittää niin selvästi
asiain laidan ja kuitenkin pelätä niin paljon vakuutustansa lausumasta.
Hän ei voinut sanoa sitä pelkurimaisuudeksi, sillä moni näistä miehistä
oli henkensä uhalla suojellut muita heidän matkallansa Unionin
sotariveihin. Mitkä olivat ennen sotaa levittäneet orjuutta koskevia
kirjoja ja lentokirjasia, _joitten omistamista pidettiin
hengenrikoksena_. Mitkä, olivat auttaneet karanneita orjia pääsemään
vapauteen, tuomari Lynch'in nuora ja risukimput silmien edessä. Mitkä
vielä, kun heitä oli väkisin viety Konfedereerattujen armeijaan, olivat
kieltäyneet aseita kantamasta silloinkin, kuin heitä oli pantu
eturiviin ja tappelu oli tulisimmillaan.
He osasivat aivan tyvenesti katsoa vaaraa ja kuolemaa kasvoihin; mutta
he eivät osanneet astua esiin julkisesti kohtaamaan yhteiskunnallista
pannaan panoa. Hullu ei voinut sitä ymmärtää.
Toiselta puolen eteläiset unionistit eivät voineet ymmärtää
Pohjoisvaltalaisten huoletonta avosydämisyyttä. Heistä se näytti mitä
suurimmalta hulluudelta. Se oli sama kuin maanpakoon ajo, kahakat,
hurjat roistojoukot ja lukemattomat vaarat, joita viisaalla
vaiti-ololla voisi kokonaan välttää.
Tämmöiset olivat hänen ystäviensä varoitukset. Hän sai kohta sen
perästä muitakin, jotka vaikuttivat enemmän häneen. Hänen oli ollut
tapa välisti ratsastaa Verdenton'iin asioille ja sangen usein hän
semmoisissa tiloissa lähti kotiin vasta auringon laskettua, erittäin,
jos yöt olivat valoisat; sillä ratsastaminen eteläisen kesän kuutamassa
oli aina ihastuttava romanssi jokaiselle tuntehikkaalle luonnolle. Kun
hän eräänä yönä näin ratsasti kotiin Warrington'iin ja matala läntinen
kuu paistoi kokonaan hänen kasvoihinsa, hän säikähti, kun hän,
kulkiessaan jotakin metsätietä, näki miehen ratsastavan esiin
lyhyt-kasvuisen tammen alta, joka seisoi aivan tien vieressä, ja
lausuvan hänen nimeänsä. Taaja varjo oli kokonaan peittänyt sekä
hevosen että ratsastajan, ja Hullu oli muutaman askeleen päässä
puhutteliastansa, kun tämä tuli esiin kuunvaloon. Hevosen
seisauttaminen ja pistoolin vyöstä vetäminen oli vaan silmänräpäyksen
työ entiseltä soturilta ja tapahtui aivan vaistomaisesti.
"Kaikki hyvin, översti", lausui ratsastaja hauskasti. "Minua ilahuttaa
nähdä, että pidätte muassanne tuota hyödyllistä kapinetta ja sukkelasti
saatte sen esille; mutta se ei ole tarpeen nyt. Te tunnette minut,
arvaan minä".
"Tohtori Gates?" sanoi Hullu kysyväisesti, kun hän katsoi ratsastajan
varjostettuihin kasvoihin, punehtuen häpeästä, koska hän oli vetänyt
aseensa tuntematonta ja hiljaista matkustajaa vastaan. "Minä -- ah --
te säikähytitte minua, tohtori, kun tulitte tuon puun alta tuossa; ja
minun on niin kauan ollut tapa vedota aseisin odottamattomiin
joutuessani, että puolimmiten luulin taistelon olevan käsissä", jatkoi
hän puoleksi leikillisesti.
"Ei mitään anteeksi-pyyntöjä, översti; minä en moiti teitä, vaan,
niinkuin jo sanoin, minua ilahuttaa nähdä sitä. Usein välttää vaaran,
kun on varustettu sitä vastaan. Minä tahtoisin hetken aikaa puhua
teidän kanssanne".
"Noh?"
"Tulkaat tämän puun alle", hän sanoi, katsoen tietä ylös- ja alaspäin.
"Ei ole miksikään hyödyksi seisoa esillä tuolla kuunvalossa".