_Pohjoisvaltalaisten ajatus asemasta_.
Neekerit ovat nyt vapaat, ja heille pitää antaa hyvä tilaisuus itse
tehdä jotakin. Mitä on väitetty heidän huonommuudestaan, lienee totta.
Luultavasti se ei kuitenkaan ole osottava itseänsä siksi; mutta, olkoon
se totta taikka väärää, heillä on oikeus yhdenvertaisuuteen lain
edessä. Tätä juuri sota tarkoitti, ja on vaan katsottava, että se
heille suodaan. Mitä puuttuu, hankkikoot itsellensä, miten voivat, tai
olkoot ilman, kumman tahtovat.
_Etelävaltalaisten ajatus asemasta_.
Me olemme sodan kautta kadottaneet orjamme, pankkiemme pää-omat,
kaikki. Me olemme tulleet voitetuiksi ja olemme kunniallisesti
antauneet; orjuus on tietysti poistettu. Orja on nyt vapaa, mutta hän
ei ole mikään valkoinen. Me emme karsastele mustaa miestä semmoisenaan
ja jos hän pysyy asemassaan, mutta hän ei ole meidän vertaisemme, häntä
ei voi tehdä meidän vertaiseksemme, emmekä salli, että hän hallitsee
meitä tai saa saman vallan, kuin valkoinen rotu. Me emme ollenkaan
vastusta, että hän äänestää, jahka hän vaan äänestää, niinkuin hänen
entinen herransa taikka niinkuin se, jolle hän tekee työtä, neuvoo
häntä; mutta, jos hän tahtoo äänestää toisin, vastatkoon itse
seurauksista.
_Pohjoisvaltalaisten ajatus Etelävaltalaisten ajatuksesta_.
Nyt kun neekeri on äänestäjä, täytyy Etelän kansan kohdella häntä
hyvin, koska he tarvitsevat hänen ääntänsä. Neekeri on pysyvä
uskollisena hallitukselle ja sille puolueelle, joka toimitti hänelle
vapauden, sitäkin varten, että tämä pysytettäisiin vakinaisena.
Virkojen ja vallan tähden on kylläksi Etelän valkoisia menevä heidän
puolellensa, että he epämääräiseksi ajaksi pystyvät yhä eteenpäin
pitämään noita valtioita hoimissaan. Neekerit ryhtyvät työhön ja asiat
selviävät vähitellen itsestänsä. Etelällä ei ole mitään oikeutta
valittaa. He tahtoivat pitää neekereitä orjina, saattivat maan
alinomaiseen rauhattomuuteen niitten tähden, synnyttivät sodan sen
vuoksi, ettemme huolineet ottaa kiinni heidän karanneita neekereitänsä,
tappoivat miljoonan ihmisiä; eikä heidän nyt sovi valittaa, jos juuri
se ase, jonka avulla he ylläpitivät valtaansa, käännetään heitä vastaan
ja tehdään niitten vääryyksien oikaisimeksi, joita he itse aikaan
saattivat. Se lienee kyllä kovaa; mutta he oppivat tästälähin
menettelemään paremmin.
_Etelävaltalaisten ajatus Pohjoisvaltalaisten ajatuksesta_.
He ovat tehneet neekerin äänestäjäksi ainoastaan halventaakseen ja
häväistäkseen Etelän valkoista kansaa. Pohja ei pidä ollenkaan väliä
neekerillä ihmisenä, vaan vapautti hänet ainoastaan nöyryyttääksensä ja
heikontaaksensa meitä. Tietysti se on yhdentekevä Pohjan kansalle, onko
neekeri äänestäjä vai ei. Löytyy niin vähän mustia miehiä siellä, ettei
tarvitse yhtään peljätä, että yksikään valitaan virkamieheksi,
lainsäätäjäksi tai oikeuston jäseneksi. Koko hankkeen tarkoitus on
loukkaus ja häväistys. Mutta vartokaat vaan, siksi kuin valtiot ovat
jälleen järjestetyt ja "Sinitakit" ovat poissa, niin kyllä näytämme
heille heidän erehdyksensä.
Molemmissa näissä arvosteluissa toisen luonteesta oli juuri kylläksi
totuutta kumpaakin eksyttämään. Kokonaisuudessaan katsottuna Etelä
totisesti uskoi, että orjuus sekä siveellisesti että valtiollisesti oli
oikea. Samoin Pohja oli yhtä vilpittömästi vakuutettu orjuuden
pahuudesta ja sen mahdottomuudesta soveltua yhteen tasavaltaisten
laitosten kanssa; kuitenkin molemmat epäilivät toistensa rehellisyyttä.
Etelä oli oikeassa, kun uskoi, että Pohja huoli vähän tai ei ollenkaan
neekeristä _ihmisenä_, mutta väärässä, kun ajatteli, että oppi
valtiollisesta yhtäläisyydestä ja yleisestä ääntö-oikeudesta keksittiin
taikka tyrkytettiin vastaan-otettavaksi jostakin pahan suonnin, koston
tai kateuden tunteesta Etelän suhteen. Ei mikään alentamisen halu
missäkään tämmöisessä yhteydessä tullut Pohjoisvaltalaisen mieleen. Se
ajatus, että "yhtä verta ovat kaikki kansakunnat maan päällä", ja ettei
voi sallia "rodun, ihonkarvan tai edellisen orjuuden tilan" vaikuttaa
kenenkään laillisiin tai valtiollisiin oikeuksiin, _oli_ elävä
perus-aate Pohjoisvaltalaisen mielessä ja yhtä mahdoton masentaa, kuin se
rodun-vihan tunne, joka sitä kohtasi ja jonka voimaa se itsepintaisesti
halveksi.
Löytyi vielä toinenkin seikka, jonka ne viisaat miehet kokonaan
unhottivat, jotka semmoisessa tulisessa kiireessä uudestaan rakensivat
vapauden linnan. Etelää arvostellessaan ja sen tulevaisuutta
ennustaessaan he kuvasivat sitä itsekseen semmoiseksi, kuin Pohja olisi
ollut, jos sen asukasmäärään olisi lisätty äsken vapautettuja
neekereitä sen verta, että näitten luku olisi ollut kolmas osa koko sen
väestöstä; toisin sanoin, heidän mielestään oli vapautuksen seuraus
ainoa eroitus Pohjan ja Etelän välillä. He eivät arvostelleet oikein
pää-asiallisesti erilaisen sivistyksen ja kehityksen vaikutusta Etelän
valkoiseen kansaan. He sanoivat: "Etelä on tähän saakka erinnyt
Pohjasta _ainoastaan_ orjuus-laitoksen kautta. Tämä on nyt poistettu;
vapautetut ovat ainoa jälelle jäänyt muisto sen olemisesta; sentähden
Etelä on aivan niinkuin Pohja olisi, jos vapautetut lisättäisiin sen
väestöön". Se oli kummallinen erehdys. Miespolvien mietteet eivät huku
yhdessä tunnissa. Erilaisia sivistyksiä ei voi yhdessä hetkessä tehdä
samanlaisiksi yhden ainoan laitoksen hävittämisellä.
Niitten omituisuuksien joukossa, joitten kautta Pohjan ja Etelän
yhteiskunnat erisivät toisistaan, oli yksi niin selvä ja ilmeinen,
yksi, joka oli niin usein esiintynyt valtiollisessa historiassamme,
että näyttää melkein mahdottomalta, että tarkat tämän historiamme
tuntiat olisivat voineet hetkeäkään olla sitä huomaamatta tai oikein
arvostelematta. Tämä on perheellisen aseman, yhteiskunnallisen arvon
tai valtiollisen etevyyden vaikutus. Johto semmoisessa merkityksessä,
että sokeasti ja arvelematta seurataan jotakin miestä, vaikka hän ei
milläkään erityisellä tavalla edustaisikaan mitään aatetta, semmoinen
johto on melkein tuntematon asia Pohjassa; Etelässä se on oikea valta.
Jokaisella perheellä siellä on luottilas-joukkonsa, seuraajansa, jotka
kokoontuvat tämän perheen johdatettaviksi yhtä nopeasti ja melkein yhtä
suorapäisellä uskollisuudella, kuin nuot vanhat skotlantilaiset
heimokuntalaiset, joita palava risti kutsui kokoon. Tämän tosi-asian
kautta orjuuden laitos oli pidetty voimassa viisikymmentä vuotta. Tämän
omituisuuden kautta Unionista luopuminen ja kapina kävivät
mahdolliseksi. Ne, joitten toimesta niin kutsutut "Uudestaan
rakentamisen asiakirjat" syntyivät, näyttävät himmeästi aavistaneen,
vaikk'ei ollenkaan ymmärtäneen tai miksikään arvostelleen tätä
tosi-asiaa. He näyttävät ajatelleen, että jos todellinen valtiollinen
asema riistettäisiin tältä ylhäiseltä luokalta, se sen kautta jäisi
valtiollista vaikutusta vaille: niin muodoin määrättiin, että
kaikkia, jotka olivat niin etevät, että olivat olleet sivili- tai
sotavirkamiehiä ennen sotaa ja olivat jälestäpäin ottaneet osaa
kapinaan, kiellettäisiin äänestämästä tai virkaa pitämästä, siksi kuin
he päästettäisiin tämmöisestä laillisesta esteestä.
Se oli turmiollinen erehdys. Kuolleella johtajalla on aina enemmän
seuraajia, kuin hänen elävällä vertaisellansa. Jokainen näitten pikku
ruhtinaitten paagi, joita tämä isku tarkoitti, tunsi sen paljoa
kipeämmin, kuin hän olisi tuntenut, jos isku olisi kohdannut hänen omaa
poskeansa. Jokaisen kylän kuningas pantiin valta-istuimeltansa;
jokaisen ristitien magnaati alennettiin. Tästälähin jokainen heidän
drabanttinsa oli sidottu ikuiseen vihaan näitä määräyksiä ja kaikkea
vastaan, mikä niistä ehkä lähtisi.
Seuraavalla tapaa rajalinja oli vedetty. Toisella puolella huomattiin
ainoastaan ne, jotka muodostivat, mitä sanottiin _arvolliseksi väeksi_
-- pää-osa niistä valkoisista, jotka ennen sotaa olivat hallinneet
Etelää, jotka olivat kasvattaneet orjuuden ja lihonneet siitä, jotka
olivat tehneet sen päävallaksi kansakunnassa, yhteydessä kaikkien
niitten kanssa, joitten rohkeus ja kunto oli järjestänyt kapinan ja
saattanut Etelän tuohon ihmeelliseen taisteloon eroamista varten.
Toisella puolella olivat maan paariat, joitten eri luokkien
eroittamiseksi käytettiin kolme sanaa: "Niggerit", vasta vapautetut
afrikalaiset äänestäjät; "Scalawag'it",[42] ne Etelässä syntyneet
valkoiset, jotka hyväksyivät Uudestaan rakentamisen määräyksiä; ja
"Carpet-baggers",[43] kaikki Pohjassa syntyneet miehet, jotka asuivat
Etelässä ja jotka sanalla tai työllä, tahtoivat vaikuttaa tämmöisen
uudestaan rakentamisen hyödyksi.
Seurasta hylkäämisen panna ei säästänyt ikää eikä sukupuolta eikä
höltynyt koskaan. Asioissa tai huvituksissa, ystävyydessä tai
uskonnossa, torilla tai kirkossa se oli kaikkivaltias. Ihmisiä
suljettiin pois Herran Ehtoollisesta siitä syystä, että olivat
perustaneet pyhäkouluja mustalle kansalle. Niitä, jotka eivät kironneet
Uudestaan rakentamista, sen keksijöitä ja sitä hallitusta, jonka kautta
se pantiin toimeen, kartettiin siveellisinä ja yhteiskunnallisina
spitaalilaisina. Kuolleen Konfederationin henki oli voimakkaampi, kuin
sen kansakunnan käsky, jonka alle se taistelossa sortui.
"Scalawag'eja" löytyi vähä. Niitä ei ollut monta, jotka pystyivät
vastustamaan sitä pannaan panemisen virtaa, jonka se yhteiskunta laski
heitä vastaan, joka oli ollut heidän ylpeytensä, koska se heidän
mielestään oli paras koko maan päällä. Jonkun aikaa niin kutsutun
"Unionismin" vaisto joko piti muutamia noista entisistä valtiollisista
johtajista takalikolla taikka saatti heidät jokseenkin kylmäkiskoisesti
yhtymään Uudestaan rakentamisen puolueesen. 1861 vuoden "Unioni" oli
kuitenkin aivan toisenlainen, kuin puolta kymmentä vuotta myöhempi
saman-niminen. Pyyntö puollustaa eri valtioiden yksinkertaista
yhdessäpysymistä muodonmukaisen hallituksen alla oli ainoa, joka
eroitti 1861 vuoden "Unionistin" hänen "Secessionisti" naapuristansa,
joka suosi "_E pluribus unum'in_"[44] oikaisemista "_Ex uno
duoiksi_".[45] Heidän ajatuksensa kaikista muista asioista sointuivat
aivan yhteen. Ainoastaan tässä kohden he erisivät toisistansa. Se oli
kuitenkin luja ja jyrkkä eroitus, jonka tähden tuhannet heistä olivat
antaneet henkensä ja toiset puolestaan kärsineet sanomatonta kurjuutta
ja vainoa; sillä Etelän gentlemanit olivat ankaria herroja eivätkä
sallineet kenenkään rankaisematta pitää tai lausua toista valtiollista
mielipidettä, kuin mitä heillä itsellä oli. Ne Unionin miehet, jotka
sodan kestäessä todella pysyivät eheinä ja uskollisina federaliselle
Unionille ja sodan päätyttyä rupesivat pitämään republikaanisia
mielipiteitä, olivat siis etupäässä sitä luokkaa, jotka eivät ole
rikkaita eikä köyhiä, jotka omistivat maata, mutta ei orjia. Ne harvat,
jotka kuuluivat korkeampaan luokkaan, olivat olleet niin täydellisesti
suljetut pois Pohjassa näinä tärkeinä vuosina tapahtuneista henkisistä
liikkeistä, että he tavallisesti olivat peräti hämmentyneet niistä
seurauksista, jotka olivat heidän edessään. He olivat toivoneet, että
kansakunta, päästyään entisiin voimiinsa, aivan muuttumatta ja toiseksi
muodostumatta palaisi siksi, mitä se oli ollut. Se palasi sen sijaan
uudella voimalla, uudella elämällä, jonka kuluneet myrskyiset vuodet
olivat synnyttäneet, se tallasi jalkojensa alle ne entiset kysymykset,
jotka olivat jakaneet ihmiset puolueisin, ylenkatsoen vanhaa
valtioviisautta ja pilkaten niitä harmaapartoja, joita ennen
"tasavallan hyvinä vanhoina aikoina" oli viisaina kunnioitettu. Mutta
niitten Etelän miesten ylistämiseksi, jotka, tietäen ja käsittäen
kaikki nämät muutokset, uljaasti kohdaten näitä vaaroja ja vastuksia,
tunnustaen tapausten heltymätöntä logikia ja uskoen ja tahtoen edistää
sitä lopullista hyvää, jonka täytyi siitä lähteä, rehellisesti
vastaanottivat sodan päätöksen ja panivat altiiksi "henkensä,
omaisuutensa ja pyhän kunniansa" tämän uuden vapauden lahjoittamisen
tueksi, niitten miesten ylistämiseksi ei voi kylläksi sanoja
löytää! Eikä myöskään toiselta puolelta kylläksi sanoja heidän
pohjoisvaltaisten toveriensa ja hengenheimolaistensa ylenkatsomiseksi,
jotka eivät ainoastaan kieltäneet heiltä hyvin ansaittua kiitollisuutta
heidän uhrauksistaan ja harrastuksistaan, vaan myöskin kiirehtivät
kohtelemaan heitä kylmyydellä, sopimattomalla käytöksellä ja
häväisevällä ylenkatseella, koska he muka eivät voineet tehdä sitä
mahdotonta tehtävää, jonka viisaat miehet olivat heille määränneet.
Farisealaisuus ei suinkaan ole parhaassakaan kunnossaan kiitettävä;
mutta oikea tavara on paljon vähemmässä määrässä halveksittava, kuin
teko-tavara. Toinen omituisuus tässä merkillisessä suunnitelmassa oli
se, että, vaikka se myönsi tahtovansa rangaista yhtä kansalais-luokkaa
sulkemalla sitä pois vaali-uurnasta (rangaistus, joka synnytti vaan
vihaa), se ei tarjonnut mitään kehoitusta eikä palkintoa niille,
jotka vaaran hetkenä olivat pysyneet kansakunnan lujina ystävinä.
Tasavaltojen kiittämättömyys on kaikkein kuluneimpia sananparsia, mutta
sen totuus lienee tuskin milloinkaan tullut selvemmin todistetuksi.
Kukaties ei milloinkaan ennen mikään kansa, kapinan semmoisen
kukistettuaan, joka uhkasi sen koko olemista, niin peräti unhottanut
niitten vaatimuksia, jotka olivat olleet sen ystävinä tyytymättömässä
maan osassa.
Kautta koko Etelän löytyi tuhansia miehiä, jotka olivat Unionisteja,
yksistään ja paljaastansa. Tavallisesti he eivät tunteittensa puolesta
ensinkään yhtyneet tuohon orjuuden vihaan, joka oli tunkeunut aivan
syvälle Pohjan henkiseen elämään. Orjuus oli heistä yhtä luonnollinen
asia, kuin mikä tapaus hyvänsä heidän jokapäiväisessä elämässään.
Varsin suuri osa heistä oli perinnön kautta joutunut orjien
omistajaksi. Mustan miehen syntyperäinen ja edeltäkäsin määrätty
huonommuus oli heistä yhtä paljon uskonkappale, kuin kukin muu Pyhän
Sanan osa. Eikä siinä kyllin, vaan he uskoivat yhtä vilpittömästi,
että huonomman rodun oikea ja sovelias tila oli orjuus. He ehkä
surkuttelivat, että sitä väärin-käytettiin, että löytyi julmia ja
säälimättömiä isäntiä ja petomaisia päällysmiehiä, aivan niinkuin he
surkuttelivat, kun joku sisämaan ajomies rääkkäsi liiaksi kuormattuja
hevosiaan; mutta heillä ei ollut enemmän omantunnon vaivoja toisen
orjuuttamisen, kuin toisenkaan ukittamisen tähden. Semmoinen mies suosi
unionia jonkunlaisesta syvästä vakuutuksesta sen oivallisuudesta,
jonkunlaisesta peritystä isänmaanrakkaudesta taikka jonkunlaisesta
uskosta, että ero ja yhteyden rikkominen olisi onneton ja turmiollinen;
mutta hän ei odottanut eikä toivonut orjuuden hävittämistä ylimalkain
eli laitoksena. Hänen liittymisensä Unioniin oli jonkunlainen kaikki
voittava rakkaus yleiseen aatteesen. Hän ei paheksinut secessionin
lopullista tarkoitusta -- orjuuden vakaantumista ja pysyttämistä --
vaan ainoastaan niitä keinoja, joita käytettiin tämän saavuttamiseksi.
Hän jumaloitsi Unionia, mutta Unionia _ynnä_ orjuuden kanssa, paitsi
kun oikeus pitää orjia ehkä menetettiin kapinan kautta; jota menetystä
hän luuli vaan personalliseksi ja semmoiseksi, joka vahingoittaisi
ainoastaan niitä, jotka todella olivat ottaneet osaa kapinallisiin
toimiin. Semmoinen oli eteläisen unionistin asema sodan alkaessa.
Muutamat luopuivat siitä taistelon jatkaantuessa; mutta monet tuhannet
pysyivät uskossansa huolimatta mistäkään houkutuksesta tai
vainoamisesta, jota koetettiin heitä vastaan. Monen tämmöisen miehen
urhoollisuutta sopii hyvin asettaa jaloimman sankariuden ja alttiiksi
panemisen rinnalle, jota osotettiin tappelutanterella. He väistyivät
tieltä, piilivät, taistelivat, ponnistivat viimeisiä voimiansa,
kaikilla tavoilla välttäen Konfederationin palvelusta ja pysyen lujasti
kiinni uskonsa Unionissa. Sodan loppu tapasi heidät juuri missä he
olivat sen alussa. He eivät olleet menneet eteenpäin eikä taaksepäin.
He katsoivat orjuuden hävittämistä oikeutetuksi ainoastaan siitä
syystä, että orjien isännät olivat personallisesti ja itsekohtaisesti
ottaneet osaa kapinaan -- rangaistukseksi heidän kavalluksestaan.
Tästä syystä ja ainoastaan tästä heidän oli mielestään mahdollinen
kannattaa orjuuden hävittämistä, ja he arvelivat välttämättömäksi ja
luonnolliseksi seuraukseksi tästä katsantotavasta, että heillä oli
oikeus joko päästä vapaaksi tästä rangaistuksesta taikka saada
korvausta semmoisista orjista, jotka Sodanjulistuksen kautta heiltä
otettiin.
Kun tulee kysymys logikin sovittamisesta tosi-oloihin ja kohtuuden
peri-aatteista, joihin, niinkuin on väitetty, kaikki tuommoiset
kansallisen hallintotavan kysymykset perustuvat, on vaikea ymmärtää,
missä kohden näitten Etelän unionistein mietteet olivat väärässä. Aina
on kiistetty, että orjuus hävitettiin sodan pakoituksesta eikä sen oman
vääryyden tähden elikkä pelkästä ihmis-ystävällisestä aikomuksesta
tehdä hyvää orjuutetuille. Melkein jokainen niistä viisaista miehistä,
jotka laativat lakeja ja määräsivät sen ajan valtiollisten tapausten
suuntaa, olisi voinut vakuuttaa tätä todeksi. Mutta jos niin oli laita,
ei olisi saanut ollenkaan kajota eteläisen unionistin orjiin taikka,
jos niin tehtiin, tämän olisi pitänyt saada makso niistä yhtä hyvin
kuin pumpulistaan, viljastaan, tupakastaan, aidakkeistaan, puistaan ja
karjastaan, joita kansalliset armeijat tietämättänsä olivat hävittäneet
taikka tarpeen tullen anastaneet. Tätä ei kuitenkaan tehty. Viisaat
miehet päättivät, ettei kävisi laatuun sitä koettaa.
Seuraus oli niinmuodoin se, että samalla kuin julkinen
kapinoitsia, joka itsekin tunnusti ottaneensa osaa kapinaan, menetti
orja-omaisuutensa, sama tapahtui myös kaikkein innokkaimmalle ja
hartaimmalle unionistille. Kovaa oli, varsin kovaa, kun mies oli pannut
parhaat elämänsä vuodet rehellisesti hankkiakseen erästä omaisuuden
lajia, jota lakimme eivät ainoastaan suojelleet, vaan näyttivät
erittäin suosineen ja kehoittaneen; ja kun, kansakunnan ollessa hengen
vaarassa, hän oman henkensä kaupalla seisoi lujana sen tukemisessa,
puollusti sen asiaa naapureitansa vastaan, saatti itsensä hylkiöksi
omassa maassaan -- kovaa oli todella, kun taistelo oli ohitse, nähdä,
että kansakunta, johon hän oli niin uskollisesti liittynyt, ojensi ulos
kättänsä, riistääksensä häneltä hänen näin ansaittua toimeentuloaan ja
jättääksensä häntä kärsimään ei ainoastaan köyhyyden pistoksia, vaan
myöskin niitten ivaa, joitten petosta hän oli vastustanut. Että näitten
miesten rakkaus vähitellen jähtyisi sen maan suhteen, joka mittasi
saman rangaistusmäärän ystävälle kuin vihollisellekin, sitä ei Hullumme
ollenkaan ihmetellyt, mutta kansallisen pääkaupungin viisaat miehet
eivät pystyneet käsittämään, että näin voisi käydä. Niin aika kului, ja
viisaat miehet ja hullut ymmärsivät toisiansa väärin; ja Simsonin
suortuvat kasvoivat sillä aikaa kuin hän piti myllyä käymisissä.