Ajattomaan aikaan.
Mikä on sanottu "Uudestaan rakentamisen" aikakaudeksi, tuli viimein; ja
seuratessamme Hullumme kertomusta lienee tarpeellista luoda lyhyt
silmäys tähän kansakuntamme historian jaksoon. Se on varsin lyhyt
kertomus, kun sitä nyt lukee. Sen teko-asiat ovat harvat ja selvät.
Niistä ei pääse mihinkään. Ne piirrettiin polttavalla piirustimella
miljoonien sydämiin. Vaikka tämä kertomus on lyhyt, on se täynnä
hulluutta ja häpeätä. Katsoi sitä miltä armeliaalta kannalta hyvänsä,
hulluus ja pelkurimaisuus ilmestyvät sen pää-osueina, ja se on jo
tuottanut niin katkeran rikosten sadon, ettei kukaan voi luulla
tulevaisuudessa saavansa huomata niin paljon hyvää lähteneen sen
huonoudesta, että historioitsia voi sitä suvaita. Katsokaamme niin
lyhyeltä, kuin mahdollista, sen pääpiirteitä.
Suuren kapinasodan lopussa nämät seikat esiintyivät maan
valtiomiehille: -- vihollisten armeija oli hajoitettu; vastustajien
hallitusmuodot olivat rikki revityt; konfederationi oli vaipunut
semmoiseen yöhön, jota julistettiin ikuiseksi, ja sen jäsenet -- ne
alemmat hallitukset eli valtiot, jotka sen muodostivat -- olivat
toisistansa eroitetut.
Pohja, se maan-osa, joka neljä vuotta oli yksinänsä ollut Amerikan
Yhdysvaltoina, oli täynnänsä riemua ja iloa, jota ei edes sen
marttyyri-presidentin kuolema[34] voinut kauan pidättää. Suru
kuolleista sammui iloon elävistä. Lippuja liehutettiin, rumpuja
päristettiin ja kotiin marssivien kolonnein nopea astunto kaikui
jokaisessa maan nurkassa. Riemuhuudot hukuttivat niitten huokaukset,
jotka itkivät kotiin palaamattomia kuolleitansa. Kaikki oli valoa ja
iloa ja onnellista, rauhallista toivoa. Sotamiehen ei tarvinnut takoa
keihästänsä auran kärjeksi eikä miekkaansa puutarhaveitseksi. Hän
tapasi auran odottamasta itseään vaossa. Hymyilevät, rauhalliset kodit,
täynnänsä yltäkylläisyyttä ja mukavuutta, kehoittivat häntä uusiin
ponnistuksiin; ja toivo runsaasta työnsä sadosta saatti hänet sitä
helpommin antamaan anteeksi ja unhottamaan, antamaan menneet olla
menneet ja, heittäen pois laakerinsa ja unhottaen suoritetut taistelot
ja kärsimiset, tyytyväisenä lihoomaan nykyisyyden uhkeudesta ja
tulevaisuuden hehkuvista toiveista.
Etelässä oli aivan toisin. Suru ja synkeys peittivät koko maan.
Palaavat uroot eivät tuoneet mitään iloa niille rakastaville sydämille,
jotka olivat lähettäneet heidät sotaan. Ei, heidän pelkkä läsnä-olonsa
piti vaan tappion harmia vireänä. Lippujen ja soiton ja iloisten
tervehdysten sijasta äänettömyys ja kyyneleet olivat heidän
tervetuliaisensa. Eikä nämät vaikerrukset ainoastaan kuolleita
tarkoittaneet, vaan myöskin eläviä. Jos mennyt aika oli ollut
murheellinen, oli tuleva tuskin vähemmän. Jos pettyneet toiveet ja
turhien uhrausten muisto olivat katkeroittaneet sitä, mikä kävi edellä,
niin epämääräisyys ja epäilys pimitti sitä, mikä oli tulossa.
Entisyyden hyvät asiat olivat Sodomin omenia nykyisyyden kädessä.
Saiturin raha oli samassa arvossa kuin maantien tomu; lainan saanut
samoin kuin hänen rajaton maksonlupauksensa oli kadonnut ja säästäjällä
oli vaan harmaa paperipalanen, johon olemattoman kansakunnan komea
lupaus oli painettu. Kasvimaan omistajan orjat olivat päässeet vapaiksi
miehiksi, sillä aikaa kuin isäntä yleni sankariksi; eivätkä he enää
olleet velvolliset palvelemaan häntä eikä hänen perhettänsä.
Se koti, jossa hän oli elänyt ylellisyydessä, oli melkein tyhjä
tarpeellisimmastakin: tavalliset elämän mukavuudet puuttuivat hänen
taloudessaan. Palanen ohraleipää ynnä lasillinen maitoa ja kappale
lihaa olivat ehkä runsaimmat tervetuliaiset, mitä vaimollinen rakkaus
saatti tarjota palaavalle uroolle. Aika ja sodan vauriot olivat
saattaneet häviön hänen kotiinsa. Pensas-aidat olivat muuttuneet puiksi
ja ojat olivat tukossa. Ne, joita hän oli tottunut näkemään hienossa
puvussa, kävivät nyt kototekoisessa. Hänen rakkaansa, joita oli
kasvatettu runsaudessa, elivät köyhyydessä. Sillä aikaa kuin hän oli
taistellut, olivat korot karttuneet. Sota ei ollut pyyhkinyt pois
velkoja. Mikä oli varsin vähäpätöinen asia, kun orjat ja valtiopaperit
olivat korkeimmillansa, oli kauhea painajainen, kun orjia ei löytynyt
enää ja pankit olivat joutuneet häviöön. Velkojain armeija oli vielä
kauheampi, kuin baneereilla varustettu armeija, jolle hän oli
antautunut. Jos mennyt aika oli pimeä, oli tulevaisuus cimmerinen.[35]
Häpeä ja tappio olivat takana, suru ja huoli edessä.
Siellä täällä valloitetussa maassa oli voitollisen armeijan pieniä
osastoja ja vartiokuntia, jotka vähitellen kävivät yhä pienemmiksi ja
harvemmiksi, kun kuukaudet kuluivat. Asia-liikkeen edelläkäviöitä
ilmaantui, ennenkuin tappelukenttien savu oli kokonaan haihtunut. Vähän
ajan perästä Pohjoisvaltalaisia joukottain asettui maahan kauppaa
harjottamaan tai maata viljelemään. Se pumpuli ja tupakka, joka oli
jäänyt sotavuosien huonoista sadoista, tuotti saduntapaisia hintoja.
Toivo niitten pysyväisyydestä oli ainoa kirkas kohta tulevaisuuden
taivaalla.
Häikäistyinä äsken saavutetusta vapaudestaan, vapautetut tulvailivat
kaupunkeihin ja leireihin tai kulkivat sinne tänne suotta aikojaan.
Tuskin vähävaraisempina, kuin heidän entiset isäntänsä, he olivat
paremmin varustetut köyhyyttä vastaan. He olivat perin tottuneet
puutteesen, vaaraan ja työhön. Orjuus oli ollut kova koulu; mutta he
olivat siinä saaneet monta hyvää opetusta, jotka nyt olivat heille
hyödyksi. He voivat kestää nykyistä oloa paremmin, kuin heidän entisten
isäntiensä perheet, eivätkä olleet koskaan oppineet tulevaisuutta
pelkäämään.
Niin muodoin yksi osa jälleen yhdistetystä maasta oli valossa, toinen
pimeässä, ja niitten välillä oli vyöhyke verisiä hautoja.
Kysymys, johon viisaitten tuli vastata, kuului: kuinka voi tehdä tätä
valoisaksi ilman tuota pimittämättä? Ei viisaimmillekaan ja
rohkeimmille mikään helppo kysymys; kysymys, johon ei suinkaan löytynyt
mitään ratkaisevaa vastausta taikka ainoastaan tuo paha, jonka hyvä tai
huono sattumus, sen mukaan kuin vaiheettaret johdattivat, tuotti
turhamaisuuden, hulluuden ja kunnianhimon käsistä.
Kaksi vuotta vallitsi epäneuvoisuus ja eripuraisuus ja väärin-ymmärrys
ja pettävät lupaukset. Etelä vartoi vihaisesti; Pohja kummastellen.
_Neljä tuumaa_ esiteltiin: --
_Ensimäinen_ oli, että _ante bellum_-aikojen valtiolaitokset pantaisiin
voimaan äsken itsenäisyytensä menettäneissä maan osissa, ja että siten
jälleen järjestetyt yhteiskunnat ilman muutoksitta asetettaisiin
entiseen asemaansa, paitsi mitä yksityisiin henkilöihin tuli; juuri
niinkuin kuluneesen kelloon sovitetaan uusi ratas, heiluri lasketaan
liikkeelle ja näin pannaan kello jälleen käymään.
Tämä oli, ilman pitkittä puheitta, presidentin tuuma. Se ei olisi
tuottanut mitään vahinkoa, jos hän olisi tyytynyt vaan sen
esittelemiseen; mutta hän koetti panna sitä toimeen ja sen kautta ei
ainoastaan saattanut itseänsä vaaraan, vaan herätti toiveita, joita hän
ei voinut toteuttaa, sekä kylvi tyytymättömyyttä kaikkeen, mitä vaan
jälestäpäin tehtiin.
_Toinen_ suunnitelma oli pelkkä hätäkeino. Se syntyi pelosta siitä,
mitä oli tehty, ja halusta välttää, mitä täytyi tehdä. Vapautus oli
asettanut neljä miljoonaa henkeä mitä kummallisimpaan asemaan toisten
viiden tai kuuden miljoonan suhteen, joitten orjina he olivat olleet.
He olivat uusia ja levottomia jäseniä. Heidän vapauttajiensa tuli pitää
huolta heistä taikka he olivat jätettävät oman onnensa nojaan.
Puheen-alainen tuuma keksittiin siinä toivossa, että sen
kautta päästäisiin kumpaisestakin ehdosta. Se oli lyhyesti, että
myönnettäisiin eksyneille valtioille oikeus palata kansalliseen
laumaan, mutta heidän edustuksestaan vedettäisiin pois sen verta
valtaa, kuin ennen oli sallittu äänestämättömälle mustalle kansalle,
jollei tälle peruslakien kautta annettaisi täysiä kansalais-oikeuksia.
Etelä, jota presidentin mielettömät, itsevaltaiset toimet olivat
saattaneet odottamaan ehdotonta uudestaan rakentamista, hylkäsi
ylenkatseella tämän ehdotuksen. He katsoivat sitä joksikin yritykseksi
lahjoa heitä taipumaan vapauttamisen seurauksiin sillä, että tarjottiin
heille valtaa palkinnoksi heidän suostumuksestaan. Semmoista
katsantotapaa ei voi hyvällä syyllä sanoa epälogilliseksi.
_Kolmas_ tuuma, joka vielä on tarkastettavana, oli aivan toisenlainen.
Se ei kiertänyt eikä viivytellyt. Se taipui menneisin ja etsi takeita
tulevaisuuden suhteen. Se ei katsonut tarpeelliseksi eikä
toivottavaksi, että heti ruvettaisiin äsken kapinallisia yhteiskuntia
jälleen järjestämään federalisella perustuksella. Kostoa tavottamatta
se otti varoitusta siitä, mikä oli ollut, ja koetti estää pahan
takaisin tuloa. Se tunnusti tosi-asiaksi, että se oppi, joka oli
tunnettu valtioin suveräniteetin nimellä, oli koko pahuuden alku, ja
että kansakunta oli orjuudesta päästänyt semmoisen ihmisrodun, jota se
oli siveellisesti velvoitettu valmistamaan vapautta varten. Se esitteli
siis, että ne valtiot, jotka olivat olleet saastutetuissa seuduissa,
jätettäisiin rauhallisesti mätänemään kapinan hautaan -- siihen
vuoteesen, jonka he olivat itse valmistaneet; että se ala, jonka ne
kerta käsittivät, entisistä valtioin rajoista huolimatta jaettaisiin
territorioihin[36] ja niin muodoin jäisi pariksi kymmeneksi vuodeksi
kansallisen tarkastuksen alaiseksi, mutta voimatta muuttaa eli
muodostaa kansallista lain säätämistä -- siksi kuin aika luonnollisesti
ja täydellisesti olisi parantanut entisyyden vammat, siksi kuin kauppa
taas olisi päässyt vanhaan kuntoonsa ja nykyisyyden himmeät aatteet
olisivat kirkastuneet kokemuksen valossa. Se tunnusti kieltämättömäksi
teko-asiaksi sen ajatuksen, että miehet, jotka taistelon turmiollisessa
hohdossa olivat kiiltävien kiväärin-piippujen takaa katsoneet toisiansa
silmiin, eivät olleet niin soveliaat ratkaisemaan riidan herättämiä
kysymyksiä, kuin vielä syntymättömät polvikunnat. Se perustui myöskin
siihen tosi-asiaan, ettei orjaa pelkän vapautuksen kautta oltu tehty
mahdolliseksi rajattomaan valtiolliseen valtaan. Orjuus kävi kyllä
julistuksen kautta lakkauttaminen laillisena tilana, mutta ei elävänä
teko-asiana. Käsiä saatti kyllä perustuslaillisen parannuksen kautta
päästää kahleista; mutta sydämen ja aivojen täytyi saada tilaisuutta
väljentyä, ennenkuin vapautettu kykeni omintakeista vapautta
käyttämään.
Tähän oppiin Hullu taipui sitä mieluisammin, kuin hän päivästä päivään
näki sen peri-ajatusten toteutuvan ympärillänsä. Paitsi sitä hän katsoi
oikeaksi ja kohtuulliseksi, että hallitus, joka oli päästänyt
vapautetut orjuudesta, valvoisi heitä, siksi kuin he pystyisivät
kävelemään suorana uudessa asemassaan.
Toinen joulu hänen uudessa kodissaan oli tullut, ennenkuin mitään oli
tehty; silloin hyväksyttiin tuuma, joka sovitti ja välitti kaikkia näitä
ajatuksia. Tämä oli _neljäs_ tuuma. Sitä ei valittu sen tähden, että
ne, jotka harrastivat sitä, olisivat pitäneet sitä parhaana keinona
valtion sairastaman taudin parantamiseen; ei suinkaan. Ei kukaan voi
olla niin yksinkertainen, että hän sitä uskoisi. _Kaukainen_
tulevaisuus oli kovin sumea lainsäätäjien silmissä, kun he hyväksyivät
sen: _läheinen_ tulevaisuus oli se, jota he pelkäsivät. Suuri vaali oli
käsissä. Presidentti ja hänen kannattajansa aikoivat kuulustella kansan
mieltä hänen uudestaan rakentamisen tuumastaan. Kun kongressi uhkasi
asettaa häntä kanteen-alaiseksi, etsi hän puolustusta vaali-uurnasta.
Joku tuuma oli keksittävä, millä vastustaa häntä. Mimmoinen se olisi?
Se logiki, joka voittaa vaaleissa, vastasi: "semmoinen, johon voi saada
kaikki yhtymään, jotka Pohjassa vastustavat presidentin tuumaa". Tästä
puolue-tarpeen ja valtiollisen epärehellisyyden kohdusta sikisi tuo
keskoinen tai oikeammin tuo hirviö, joka jo syntymähetkenänsä
tuomittiin isänmurhaajaksi.
Niinkuin kaikilla sovitelmilla, oli sillä kaikkien niitten tuumien
viat, joista sen eri kappaleet saatiin, eikä yhdenkään niitten ansiot.
Pelkuri, joka, juosten omantuntonsa kanssa ja seisoen pelkonsa kanssa,
tekee sovitelman niin että hän ottaa pään toisesta ajatuksesta ja
hännän toisesta, saa varmaan kumpaisestakin väärän pään.
Näitten lisäksi tulee se hyvin merkillinen seikka, että tämä tuuma,
samoin kuin kaksi noista hyljätyistä, ei ottanut lukuun sitä
kummallista ja mystillistä voimaa, joka kunkin katsojan kannan mukaan
vaikuttaa pitkin koko matkaa uskonnollisesta peri-ajatuksesta asti
kaikkia perustuksia kaipaavan ennakkoluuloon saakka, mutta aina pysyy
aivan selittämättömänä, vaikka kuitenkin järkähtämättömänä teko-asiana
kaikessa, mikä kuuluu Etelän hallituslaitokseen -- tuota yleistä
tunnetta tämän maan osan afrikalaisen väestön suhteen. Että orjallista
rotua, joka oli eroitettu hallitsevasta kansasta sekä värin että
yleisesti otaksutun ja opetetun syntyperäisen huonommuuden kautta,
puhumatta tuosta varsin tavallisesta luulosta, että se oli kokonaan
kykenemätön semmoiseen sivistykseen, jonka Kaukasialainen oli
saavuttanut -- että semmoista rotua heidän entisten isäntiensä puolelta
kohtaisi epäluulo ja vastenmielisyys, jollei suorastaan viha, kun heitä
oli kohotettu yhdenvertaisiksi valtiollisiksi kansalaisiksi, näyttää
niin luonnolliselta, että tuskin sopi odottaa, että ihmiset, joilla oli
tavallinen järki, eivät pitäisi siitä vaaria, Että asia herättäisi
kovin katkeria tunteita, kun se ilmestyi seurauksena valloituksesta ja
se vapaus, jota alamainen rotu nautti, isäntien mielestä oli
eriämättömästi yhdistetty tappion ja nöyrytyksen muistoon, pitäisi
näyttää yhtä selvältä. Mutta kun näitten tosi-asiain lisäksi tuli se
tieto, että jokainen, joka tuossa maan osassa puollustaisi tämmöistä
mustien koroittamista, varmaan yleisön silmissä myöskin asettuisi
samalle yhteiskunnalliselle kannalle kuin hekin, vieläpä semmoisessa
keskuudessa, jossa sääty-eroituksen ylenkatsojaa todella katsotaan
lainhylkiöksi, näyttää mahdottomalta, että sen ajan viisaat olisivat
olleet niin sokeat, etteivät huomanneet tekevänsä mitä suurinta
vahinkoa mustille, maalle ja itsellensä, kun esittelivät semmoista
uudestaan rakentamisen tuumaa, jonka menestys riippui valtion
tehokkaasta ja onnellisesta hoidosta tämän kansalaisluokan kautta
yhdessä niitten harvojen vallitsevan luokan jäsenten kanssa, jotka
syystä tai toisesta olivat taipusat, niinkuin heidän valkoiset
naapurinsa arvelivat, asettumaan mustien kannalle. Näitä tämmöisiä ei
voinut olla kuin seuraavat luokat: marttyyrejä, jotka peri-ajatuksen
tähden olivat valmiit kärsimään maanpakolaisuutta ja moitetta; oman
hyödyn etsijöitä, jotka olivat altiit tekemään ja olemaan mitä hyvänsä,
saadaksensa valtaa, virkoja ja voittoa; ja hulluja, jotka toivoivat,
että jollakin käsittämättömällä tavalla inhimillisen luonnon lait
lakkautettaisiin taikka että se asiain tila, joka ensin ilmestyi, olisi
vaan väli-aikainen. Lienee ollut tunnettu, että ensimäinen luokka
luonnollisesti ei voisi olla suuri. Marttyyrejä ei löydy koolta
missäkään valtiossa tai yhteiskunnassa. Erittäinkään ei saanut heitä
etsiä semmoisessa maan osassa, jossa toimelias ja voimakas vähemmistö
oli hallinnut yleistä mielipidettä, siksi kuin itsenäinen ajatus
muutamissa asioissa oli kokonaan kukistettu. Oman hyödyn etsijöitä sitä
vastaan, semmoisia, joita voiton- tai kunnianhimo johdattaa ja jotka
huolivat yhtä vähän peri-ajatuksista kuin niitten hyväksymisestä, jotka
heitä ympäröivät, semmoisia löytyy kaikissa säädyissä ja luokissa;
samalla kuin hulluja, joilla on kylläksi Jänttiä kauan aikaa uida lujaa
yleisten mielipidetten virtaa vastaan, ei tarvitse hakea suuremmassa
määrässä missäkään tavallisessa yhteiskunnassa.