XIX LUKU.

Kansalais-alkuja.

"Mitä te -- Liitosta arvelette, 'översti'?" kysyi tukeva älykäs musta

mies, kun hän Comfort Servosse'n johdolla leikkeli viiniköynnöksiä,

joita oli sirotettu jos johonkin tavattomaan paikkaan yhtä paljon

kuin Warrington'in viinitarhan vakaviin ja säännöllisiin riveihin.

Oli kirkas talvipäivä; ja vikautunut soturi kokoili voimaa ja

virkeyttä tietämättöminä lääkkeinä nauttien lempeätä päivänpaistetta

balsami-tuulta ja sitä keveätä työtä, johon puitten ja viiniköynnösten

hoito kehoitti. Hän seisoi nyt tarkasti katsellen jotakin kauan

laiminlyötyä "Diana"-pensasta, jonka kimppuun hän aikoi käydä,

puutarhapuukko kädessään ja sakset pistäytyen esiin päällyshousujen

sivuplakkarista. Lähimmäisen viiniköynnöksen luona askaroitsi hänen

kanssapuhujansa, joka katsahti viekkaasti hänen puoleensa tätä

kysymystä tehdessään.

"'Liitosta', Andy?" sanoi Servosse, iloisella hymyllä katsoen

työkumppaniinsa sillä välin, kuin hän peukalollansa koetteli puukkonsa

terää. "Mitä liittoa tarkoitatte?"

"Unionistein Liittoa tietysti. En tietänyt, että muita löytyikään.

Löytyykö?" kysyi Andy, kun hän oli sitonut sen viiniköynnöksen, jonka

ääressä hän oli puuhannut, ja meni seuraavan luo.

"Löytyy kyllä! Löytyy monenlaisia liittoja. Mutta miksi kysytte

Unionistein Liitosta? Kuinka jouduitte siitä kuulemaan?"

"No, melkeinpä samalla tavalla, kuin te itse, arvaan minä", vastasi

Andy, iloisesti irvistellen.

"Melkeinpä samoin kuin minä?" sanoi Servosse. "Mitä tarkoitatte?"

"No, luulenpa teidän kuuluvan siihen", arveli Andy. "Sanovathan, että

jokainen Unionin soturi kuuluu siihen. Paitsi sitä koputtelin muutamia

päiviä takaperin höyläpenkkiäni, kun siivositte tuota 'Visteriaa'

akkunan edessä, ja näin teidän äkkiä katsahtavan ylös ja hymyilevän

itseksenne, ikäänkuin olisitte luulleet kuulleenne vanhasta ystävästä

ja heränneet havaitaksenne, että olitte nähnyt unta".

"Niinpä teinkin, Andy", vastasi Kaukasialainen. "Sodan aikana kuulin

joskus eräästä yhdistyksestä, joka tunnettiin Unionistein Liiton

nimellä. Mieleeni johtuu, että kuulin ensimäisen kerran siitä

Itä-Tennessee'n vuoristossa ja että nuot reippaat Unionistit siellä

olivat noihin koviin aikoihin perustaneet sen itsesuojelemista ja

keskinäistä tukea varten. Oli kuinka hyvänsä, ensi kerran jouduin

tuntemaan sen vaikutusta syksyllä 1864. Se oli meille kaikkein synkein

aika koko sodan kuluessa. Taisteloa oli kestänyt niin kauan, että

kaikki olivat perin uupuneet. Se puolue Pohjassa, joka vastusti

sotaa" --

"Eikös heitä kutsuttu Vaskipäiksi?"[33] keskeytti Andy.

"Kyllä, me sanoimme heitä Vaskipäiksi", vastasi Hullu. "Nämät miehet

näyttivät ajattelevan, että oli sopiva aika päättää sota, koska muka

molemmat puolueet olivat väsyneet siihen, ja tahtoivat ennen päättää

sen millä ehdoilla hyvänsä, kuin epätietoisesti jatkaa sitä. He

ponnistivat siis kovasti voimiansa saadaksensa semmoista presidenttiä

valituksi, joka väistyisi kapinan edestä ja antaisi kapinoitsioille

mahdollisuutta panna toimeen luopumisensa. Tähän aikaan karkasin

yhdestä Konfedereerattujen vankihuoneesta ja saavuin vähän ajan perästä

Philadelphiaan. Sillä aikaa kuin siellä odotin käskyjä, kysyi joku

ystävä minulta eräänä iltana, enkö tahtoisi yhtyä Unionistein Liittoon.

Kysyttyäni, mimmoinen liitto se oli, sain tietää, että sen jäseninä

olivat semmoiset miehet, jotka olivat päättäneet, etteivät koskaan

missäkään vaarassa jättäisi Unionia, vaan omaisuudellansa ja

hengellänsä kannattaisivat ja puollustaisivat sitä, jos tarvittaisiin.

Se oli salainen yhdistys; ja sanottiin, että sen päätarkoitus oli

saattaa kaupunkien tai ympäristöjen uskollista kansaa kykeneväksi

kokoontumaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa, vastustaa

päällekarkausta, kukistaa kapinaa taikka tukea lakia -- suojella

itseänsä ja perheitänsä taikka auttaa hallitusta, jos se joutui

pulaan".

"Tuottiko se mitään hyvää?" kysyi Andy.

"No niin", vastasi hänen työn-antajansa miettiväisesti, "minä en tiedä.

Soturi, joka suurimman osan sodasta palveli eturinnassa, oli sangen

vähän tilaisuudessa saada tietää, mitä hänen takanansa tapahtui. Minä

olen kuullut, että kun Lee kulki vuorten yli Maryland'iin ja

Pennsylvaniaan ja uhkasi Philadelphiaa ja Baltimore'a, Philadelphian

kellot soittivat Liiton signaalin ja silmänräpäyksessä tuhansia riensi

heidän kokouspaikkoihinsa, ja että tuskin tunnin kuluttua rykmentti

toisensa perästä lujia miehiä oli järjestetty ja varustettu aseilla ja

vaatteilla. Minä en tiedä mitään siitä".

"Tahdotteko, että leikkaan tämän 'Concordian' niin, että siihen jääpi

vaan kaksi silmää, kuten muihinkin, översti? Se on kasvanut kummallisen

vahvasti, ja minusta on sula vahinko leikata sitä niin tarkkaan",

arveli palkkamies, kohottaissaan työn-antajansa katsottavaksi yhtä

menneenvuotista hyötykasvuista köynnöstä, joka oli kulkenut pitkin

maata siksi, kuin se anasti itselleen heikonlaisen naapurin tuen ja

kiipesi sitä myöten, lujilla sepeillänsä tukehuttaen oikeata omistajaa.

"Tahdon", vastasi Servosse epäilevästi, "leikatkaat vaan. Kyllä on

sääli, niinkuin sanotte, hävittää tämä uhkea kasvi; mutta kun

viiniköynnökset jonkun aikaa ovat rehennelleet mieltänsä myöten, on

ainoa keino saattaa ne takaisin kohtuulliselle, edulliselle kannalle

se, että säälimättä niitä leikataan. Leikatkaat siis, että jää kaksi

silmää, jos ne ovat niin paksut kuin kalvoimenne, Andy. Se on

entisyyden hävittäminen, mutta tulevaisuuden pelastaminen. Ja minun

ajatukseni on se, että tämä asia pitää paikkansa myöskin kansojen ja

kansakuntien suhteen, Andy. Kun esimerkiksi yksi osa maasta kapinoitsee

ja rehentelee jonkun aikaa mieltänsä myöten, on tuo liika hyöty, tuo

uhkea kasvu armotta pois leikattava. Heitä täytyy masentaa ja karsia ja

siivota, siksi kuin he tyytyvät kantamaan 'vanhurskauden rauhallisia

hedelmiä' eivätkä enää kiipee kaikkialle, 'rasittaen maata'

hyödyttömällä runsaudellansa".

"Te sanoitte äsken, mitä tuo Liitto oli tehnyt", lausui Andy pitemmän

äänettömyyden perästä, jossa molemmat olivat leikelleet erityisiä

viiniköynnöksiänsä.

"Niin", arveli Servosse. "Minä olen myöskin kuullut, että tuo yhdistys

oli erittäin hyödyllinen jonkunlaisena varajoukkona armeijan takana,

kukistaen semmoisia hirveitä melskeitä, kuin ne, joita vihollisen

lähettiläät yhteydessä Pohjan Vaskipäitten kanssa panivat toimeen

New-York'issa noina sodan pimeinä päivinä".

"Oliko heitä paljon -- liittolaisia tarkoitan?" kysyi Andy.

"Olen kuullut", Servosse vastasi, "että se sodan myöhempinä vuosina oli

levinnyt hyvin laajalle Pohjassa, ja että varsin suuri osa Unionin

miehistä noissa valtioissa oli sen jäseninä".

"Kuuluivatko kaikki Yankee-soturit siihen?" kysyi kuuntelia.

"En todellakaan tiedä", sanoi Servosse. "En luule, että olen koskaan

kuullut enemmän kuin kymmenen tai parin kymmenen puhuvan siitä

armeijassa. Arvatakseni useimmat veteraanit, jotka vuonna 1864

pääsöluvalla lähtivät kotiin, lienevät kotona ollessaan yhtyneet

siihen, ja uusi nostoväki ehkä myöskin kuului siihen. Tietysti me emme

tarvinneet mitään semmoista yhdistystä armeijassa".

"No, onko siinä mitään pahaa, översti? Onko mitään syytä, miks'ei

jokainen voisi ruveta siihen?" kysyi Andy totisesti.

"Ei vähintäkään, sen verran kuin minä ymmärrän", vastasi Servosse.

"Minä en tosiaan tiedä, miks'ei se olisi semmoinen asia, jota mustankin

kansan varsin hyvin sopii tehdä. Se totuttaisi heitä järjestykseen ja

yhteiseen työhön, ja he joutuisivat sen kautta oppimaan jotakin noista

yleisistä velvollisuuksista, joita epäilemättä sangen pian toimitetaan

heille. Paitsi sitä ei ole ensinkään varma, etteivät he vielä tarvitse

sitä jonakin itsesuojeluksen keinona. En ollut ennen ajatellut sitä,

mutta minä luulen, että se kukaties on hyvä asia".

"Semmoinen on minunkin ajatukseni, Master Översti. Me olemme saaneet

vähäisen liiton tänne Verdenton'iin mustan kansan kouluhuoneesen, ja me

olisimme kovasti ylpeät, jos suostuisitte jonakin tiistai-iltana

tulemaan sinne. Sitä me olisimme!" arveli Andy.

"Kuinka! teillä on siellä yksi osasto Unionistein Liitosta?"

"On: se on juuri semmoinen, kuin se, josta nyt olette kertonut".

"Kuinka te sen saitte toimeen?"

"No, sitä en oikein tarkoin tiedä. Muutamat mustat miehet kuuluvat

siihen, jotka olivat sotureina Unionin armeijassa, ja minä luulen, että

he ehkä ottivat sen muassaan, kun tulivat tänne. Senpä tähden kysyinkin

teiltä niin tarkoin siitä".

"Kutka kuuluvat siihen? Ovatko kaikki sen jäsenet mustia miehiä?"

"No, suurin osa heistä on mustia tietysti; mutta on siinä kuitenkin

varsin sievä joukko valkoisia. Siinä on kaikki Ufford'in pojat; ne

olivat Unionisteja ja olivat piilossa koko ajan; ja he sanovat, että

heillä oli jotakin aivan samantapaista yhdistystä metsissä ja pitkin

rajoja -- jota he sanovat 'Punanauhoiksi' tai joksikin semmoiseksi.

Sitten siellä on Mr. Murry; hän oli koko ajan kaikkein hurjin

Unionisti, mikä koskaan löytyi. Minä olen kuullut hänen julkisesti

kiroovan Konfederationia juuri kun sotamiehet marssivat pitkin katua

hänen ovensa ohitse. Häneen sopii luottaa, sopii kyllä. Hän sanoo, että

hänen tekee hyvää kuulla meidän laulavan 'Kokoontukaat lippumme ympäri'

ja 'Vapauden sotahuutoa' ja muita semmoisia lauluja, sillä hän sanoo,

että se on _hänen_ lippunsa ja että häntä vaan kummastuttaa, miks'ei

jokainen kokoonnu sen ympäri. Luullakseni siinä on kaikkiansa noin

kymmenkunta valkoisia. Onpa muutamia semmoisiakin, joita ette

luulisikaan tapaavanne siellä. Te tekisitte meille suuren kunnian, jos

tulisitte sinne, Master Översti".

"Kuka teidän esimiehenne on, Andy?"

"Välisti yksi, välisti toinen sen mukaan kuin joku on kylläksi oppinut,

että hän pystyy johtamaan", vastasi Andy, pianpa ylpeillen uudesta

lelustaan.

Tämä tuuma huvitti Hullua suuresti; ja mitä enemmän hän ajatteli sitä,

sitä enemmän varmaksi hän kävi, että siitä ehkä syntyisi kelvollinen

kasvatuslaitos äsken kapinallisten valtioin uusille kansalaisille. Ei

edes keskustellessaan niistä tosi-asioista, jotka ympäröivät häntä, hän

voinut niitä kokonaan ymmärtää; ja suostuessaan tähän tuumaan hän

unhotti täydellisesti sen teko-asian, että hän asui Etelässä semmoisen

kansan keskellä, joka ei paljon sietänyt eri mieltä vertaisissakaan ja

joka varmaan leppymättömällä vihalla kostaisi jokaiselle yhdistykselle,

joka ei ainoastaan myöntänyt valtiollista yhtäläisyyttä äsken

alamaiselle rodulle, vaan myöskin kehoitti tätä rotua pitämään

sitä hallitusta, jota heidän isäntiensä ei ollut onnistunut

kukistaa, _heidän_ hallituksenansa, _heidän_ holhojinansa, _heidän_

suojelioinansa; joka ei ainoastaan kannattanut aatteita, jotka eivät

sointuneet yhteen tämän maan osan entisten hallitsiain aatteitten

kanssa, vaan harrasti vapautettujen edistymistä, varusti heitä

yhteiskunnallista elämää varten ja antoi heille luottamusta itseensä

valtiollisena kokonaisuutena. Jos hän olisi ajatellut tätä, ei hän

suinkaan niin kerkeästi olisi suostunut käymään katsomassa Andy'n

yhdistystä; sillä mitä hän ennen kaikkia pelkäsi, oli taistelo tai

kestäväinen vastahakoisuus vapautettujen ja heidän entisten isäntiensä

välillä; ja hänen mielestänsä mikä uhri hyvänsä, joka ei koskenut

heidän vapauksiensa ydinkohtia, oli tehtävä, pikemmin kuin saatti

semmoisen riidan mahdolliseksi.

Kuitenkin hän kompastui näihin silmin-nähtäviin teko-asioihin ja lähti

seuraavana tiistai-iltaina kouluhuoneesen Verdenton'in esikaupunkiin.

Se oli juuri Warrington'in rajan toisella puolella; ja se pieni kylä,

joka oli kasvanut hänen omalla tilallansa, oli vaan jatko

esikaupunkiin, joka, niinkuin kaikissa eteläisissä kaupungeissa, oli

sodan jälkeen kaikessa hiljaisuudessa jätetty mustien asuttavaksi. Se

oli pitkä, matala rakennus, pystytetty jumalanpalvelusta varten -- yksi

noista lukuisista huoneustoista, joita etupäässä tuon kovasti moititun

laitoksen, Freedmen's Bureau'n, säännöllinen anteliaisuus oli

varustanut äsken ikeestä pääsneille tiedon etsijöille. Toimien yhdessä

useitten uskonnollisten ja hyväntekeväisten seurojen kanssa Pohjassa se

hankki joukon rakennuksia, jotka olivat soveliaammat niitten tarpeisin,

joille ne olivat aiotut, ja tuottivat enemmän hyötyä, kuin mitä ikinä

ennen missään oli samoilla keinoilla saavutettu. Jokaisessa kylässä

Etelässä pystytettiin yksi tai useampi näitä yksinkertaisia

puurakennuksia, joissa oli ainoastaan katto, orret, seinät ja jylseistä

laahkoista kokoon-liitetty lattia. Vähin määrä kustannuksia ja korkein

määrä tilaa oli se tarkoitus, jota alinomaa pidettiin silmällä ja joka

kieltämättä tavallisesti saavutettiinkin. Nämät huoneet joutuivat

mustille siksi, mitä temppelin esipiha oli Juutalaisille -- kokousten

ja jumalanpalveluksen yhtä hyvin kuin opetuksen paikaksi. Tavallisesti

ne eivät kuuluneet mihinkään eri lahkokuntaan; eikä se ollut mitään

outoa, että näki kahden, kolmen eri lahkokunnan harjottavan

jumalanpalvelusta samassa huoneessa sillä välin kuin koulu oli vieläpä

neljännenkin hoidon ja katsannon alla.

Näihin tulvaili ihmeellisellä kiihkeydellä sekä vanhat että nuoret

jäsenet äsken vapautetusta kansasta. Se rakennus, johon Comfort

Servosse meni, oli kummastuttavan suuri. Siinä hallitsi seitsemän

ladyä, jotka olivat tulleet kaukaisista pohjoisvaltaisista kodeistaan,

täynnänsä lähettilään oikeata henkeä ja epäilemättä pitäen itseänsä

lahjoitettuina sen Lunastajan hengellä, joka, Farisealaisten

nurjuudesta huolimatta, opetti Publikaaneja torilla tai erämaassa.

Nämät seitsemän kelvollista, puhdas-sydämistä pohjoisvaltalaista tyttöä

opettivat sen seinien sisäpuolella joka päivä ja usein yölläkin kuutta

sataa ja useampaakin sen kansan jäsentä, joka vasta nyt ensimäisen

kerran siitä saakka kuin yhteinen äitimme söi tuosta salaperäisestä

omenasta, oli tilaisuudessa ryhtyä tiedon puuhun. He luulivat varmaan

täyttävänsä Jumalan tahdon ja kummastelivat, miksi nuot totiset

kristityt, jotka asuivat heidän ympärillänsä, kohtelivat Lähetyshuoneen

asukkaita semmoisella julkisella inholla ja ilmeisellä vihalla. Näistä

nuorista innokkaista uskojista tuntui varmaan oudolta, kun näkivät,

kuinka kaikkein hartaimmat Jumalan kansasta Verdenton'issa sunnuntaisin

jättivät penkit kaupunkien kirkoissa tyhjiksi sen paikan edestä ja

takaa, jossa he istuivat. He kummastelivat sitä jonkun aikaa ja

moittivat sitten Verdenton'in hyvää kansaa ja ajattelivat pahaa heidän

uskonnostaan; vaikka se ei suinkaan ollut tuon hyvän kansan vika

eikä heidän uskontonsa, vaan ainoastaan sen sivistyksen, jonka

helmoista he olivat lähteneet. Ei löytynyt koskaan ystävällisempää,

vieraanvaraisempaa eikä jumalisempaa kansaa maan päällä, kuin

Verdentonilaiset; mutta he olivat ystävällisiä _oman käsityksensä_

mukaan, niinkuin kaikki muutkin; vieraanvaraisia oman tapansa mukaan,

niinkuin koko mailma; ja jumalisia kasvatuksensa ja entisten olojensa

mukaan, niinkuin toisetkin ihmiset; ja erimielisyys heidän ja

Yankee-kouluttajattarien välillä tuli ainoastaan siitä, että

jälkimäiset tahtoivat arvostella heitä, noudattaen pohjoisvaltalaista

käsitystä noista hyvistä avuista, eivätkä hyväksyneet sitä käsitystä,

joka vallitsi siellä. Välisti kouluttajattaret kirjoittivat suuttuneita

kirjeitä kotona oleville ystävillensä; mutta hyväksi onneksi suurin osa

siitä pahasta, jota heidän kristityt naapurinsa puhuivat heistä, ei

koskaan tullut heidän tietoonsa ja heidän sydämensä olivat liian

puhtaat käsittämään niitä alhaisia viittauksia, jotka uiskentelivat

heidän ympärillänsä. He jatkoivat siis, opettaen, niinkuin heitä oli

opetettu, niitä, jotka koko elinaikansa tähän saakka olivat jääneet

opetusta vaille; ja nuot toiset vihasivat ja panettelivat heitä yhä

edelleen, koska semmoinen menetys soti heidän entisiä olojansa vastaan

ja ne, jotka sen tekivät, olivat heidän peri-vihollisiansa. Ja molemmat

uskoivat epäilemättä, että he voimiensa mukaan täyttivät Jumalan

tahdon.

Servosse huomasi, että kouluhuoneen ympärille oli asetettu jono

vartioita, joista yksi seisautti häntä ja, saatuansa tietää, ken hän

oli, vei hänet rakennuksen luo, jossa häntä tarkkaan tutkittiin, oliko

hän jäsen vai ei; jonka perästä hän laskettiin siihen huoneesen, kussa

kokous pidettiin. Se oli iso luokkahuone toisessa kerroksessa, ja siinä

oli sijaa ehkä kahdelle sadalle hengelle. Hänen saapuessaan sinne, se

oli noin puoleksi täynnä, kosk'ei vielä oltu kutsuttu jäseniä

järjestykseen, vaan uudet tuliat ehtimiseen kartuttivat heidän

lukumääräänsä. Läsnä-olioista suuri enemmistö oli mustia miehiä; mutta

vähäisessä ryhmässä puhelavan oikealla puolella oli ehkä kymmenkunta

valkoisia miehiä.

Hullu havaitsi, että kaikki läsnä-olevat hyvin tunsivat hänet, vaikk'ei

hän vielä ollut oppinut pikaan tuntemaan ja muistissaan säilyttämään

mustien miesten kasvonjuonteita. Kun hän astui edemmäksi huoneessa,

kohtasi häntä monta ja iloista tervehdystä, joihin hän hauskasti

vastasi, vaikka hän enimmiten ei tietänyt, kuka niitä lausui. Likellä

huoneen keskipaikkaa tapasi hän kuitenkin setä Jerry'n, joka,

juhlallisesti kumartaen ja viitaten kädellänsä valkoisten miesten

joukkoa kohden, lausui ääneen: --

"Iltaa, Master Översti. Teidän palvelianne, Sir! Meitä ilahuttaa nähdä

teitä luonamme -- suuresti ilahuttaa! Te tunnette nämät gentlemanit,

arvatakseni. Mr. Durfee, översti Servosse; Mr. Morgin, översti

Servosse. Mutta te tunnette heidät kaikki, översti, näen minä", sanoi

vanha mies, kun Comfort antoi kättä toiselle toisensa perästä, joista

hän oli odottanut saadaksensa tavata muutamia siellä, toisia

päinvastoin nyt kummastukseksensa näki. Edellisten joukossa oli Durfee,

eräästä Unionin puolta lujasti pitävästä perheestä lähtenyt

nuorukainen, joka oli nähnyt paljon suurempia vaaroja, vastustaessaan

ja välttäessään sotamieheksi ottamistaan, kuin häntä olisi vaadittu

kohtaamaan tappelutanterella.

"Ah!" sanoi tämä sydämellisesti, kun hän pudisti Unionisti-överstin

kättä, "minua ilahuttaa nähdä teitä. Minulla on tänä iltana eräs

ystäväni täällä, jota tahtoisin esitellä teille. Mr. Walters, översti

Servosse", sanoi hän, kääntyen hoikan ja erittäin laihan miehen

puoleen, jolla oli kaltavat olkapäät, pitkä kaula ja käsivarret, jotka

näyttivät kiertyvän ympäri, tavallisista nivel-liitteistä huolimatta.

Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja nousi harjantapaisena

ylös hänen pienten, punertavien kasvojensa ylipuolelta. Hänellä oli

kuresuu; nenä pisti jokseenkin paljon esiin, ja kasvojen ulkomuoto oli

vähän tuikea. Silmät olivat terävät, mutta vähän sisään painuneet ja

melkein ummistetut sekä vaalean harmaat. Hän näytti olevan noin

viiden-neljättä vuoden vanha.

"Mr. Walters", sanoi Durfee, "oli yksi meidän lujimpia Unionin miehiä.

Minä tunsin hänet koko sodan ajan. Kummallista kyllä hän ei

piileskellyt ulkona eikä pitänyt mitään virkaa eikä ollut minäkään

leverantöörinä".

"Millä mimmoisella tavalla pääsitte armeijaan joutumasta?" kysyi

Servosse.

"Sitä minä tuskin tiedän", vastasi Walters iloisesti. "Luullakseni

etupäässä terveyteni tähden".

"Hah, hah, hah!" keskeytti nauraen Durfee. "Terveytenne, sanoitte?

Totta tosiaan lienette oikeassa. -- Hänellä oli parempi terveys ja

enemmän siitä sodan kestäessä, kuin kenelläkään, jonka ikinä tunsin,

översti".

"Minä en ymmärrä, kuinka hän siis säilyi", arveli Servosse.

"En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi sitä ymmärtänyt", arveli

Durfee. "Sodan alkaessa hän asui Rockford'issa, toimitti asioita,

ansaitsi rahaa ja oli jäsenenä metodistein kirkkokunnassa. Hän aikoi

ensin muuttaa pois; mutta hänen vaimonsa sanoi, ettei hän tahtonut

jättää kansaansa: John Walters jäi siis sinne, missä hän oli, jatkoi

tointansa ja hoiti asioitansa aivan niinkuin ennen. Jonkun ajan

kuluttua, kun asiat alkoivat käydä kuumaksi, rupesivat kaupungin

tyhjäntoimittajat hokemaan, että hänen pitäisi mennä armeijaan. Silloin

hän puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi, että hän oli Unionin mies eikä

koskaan mielinytkään muuttua miksikään muuksi. Hän ei hyvällä aikonut

taistella hallitusta vastaan, ja se oli parempi heille, jolleivät

koettaisi kovalla saada häntä sitä tekemään. Asiat kävivät vähitellen

yhä kuumemmiksi; sotaväen-otto-lakeja noudatettiin yhä ankarammin:

mutta John Walters oli oikein vaan Rockford'issa, pitäen kauppaa ja

hoitaen omia asioitansa aivan niinkuin ennen. Kovasti paljon puhuttiin

siitä, koska hän oli juuri sama Unionin mies, kuin ennen, eikä koskaan

lausunut asiasta mitään, jollei häntä kysymällä saatu siihen, jolloin

hän kyllä tiesi suorittaa seikat puolestaan. Tavalla tai toisella alkoi

semmoinen huhu käydä, että hän oli sanonut, että, jos häntä

pakoitettaisiin menemään sotaan, se mies, jota hän luuli syypääksi

siihen, olisi jonkunlaisessa vaarassa. Hän ei ollut mikään semmoinen

mies, jonka kanssa kävi leikkiä laskeminen, ja niin muodoin hän sai

olla rauhassa. Viimein eräs nuori sotaväen-otto-upseeri tuli kaupunkiin

ja puhui sangen isosti siitä, mitä hän aikoi tehdä. Muutamat hänen

puheistaan tulivat Walters'in korviin; ja tämä menee katsomaan häntä,

kävely-keppi kädessä. He kohtasivat toisensa portinkäytävässä. En

saanut koskaan tietää, mitä tapahtui; mutta eräs mies, joka näki sen,

jutteli minulle, että upseeri veti esiin pistoolinsa ja eräs toinen

mies tarttui Walters'in oikeaan käsivarteen. Minä en luule, että kukaan

tietää juuri, kuinka se tapahtui -- ei edes Walters itse. He olivat

kaikki siinä semmoisessa sekasotkussa; mutta, kun vähän selveni, oli

pistooli Walters'illa, upseerin oli yksi kuula mennyt leukaluun läpi

johonkin, toiselta mieheltä oli käsivarsi taittunut, ja eräs kolmas oli

tupertunut ulos portista ja nyrjähyttänyt jalkansa, ettei hän voinut

astua sillä kuukauden aikaan. Walters oli ainoa eheä mies. Hän laati

kertomuksen asiasta seuraavana päivänä; joku lääkärien neuvoskunta

tutki häntä ja tavalla tai toisella julisti hänet sotapalvelukseen

kelpaamattomaksi. Hän lähti kotiin muutamia päiviä jälestäpäin, kaikki

vapautus-paperit täydessä järjestyksessä, eivätkä he totta puhuen

koskaan saaneet häntä sotapalvelukseen. Tietysti häntä vainottiin ja

häirittiin; mutta, kun sota oli ohitse, niin siellä oli John Walters --

juuri missä hän oli, kun se alkoikin".

"Tuo on sangen tavaton kohtaus, Mr. Walters", arveli översti, kääntyen

hänen puoleensa, kun Durfee oli päättänyt.

"On kyllä", vastasi Walters häveliäästi; "minulla oli erittäin hyvä

onni. Minä näytin huononpuoliselta, niinkuin aina olen näyttänyt, enkä

minä tunkenut itseäni vastuksiin. He tiesivät, että, jos lähdin sotaan,

minä karkaisin ensi tilaisuudessa ja menisin Unionistein riveihin; ei

ollut siis mitään hyötyä lähettää minua esirintaan. Mutta minulla oli

paljon helpompi aika, kuin Durfee'lla ja puolella kymmenellä muulla

täällä. Noh, onpa eräs mies, översti, joka eli kahdeksantoista

kuukautta kuopassa huoneensa alla. Onpa toinen, joka oleskeli viisi

kuukautta seteripuun alla, joka kasvoi aivan yksinään mäen kukkulalla

noin puolentoista sadan sylen päässä isosta maantiestä. Löytyypä vielä

kaksi, jotka kuuluivat seitsenmiehiseen joukkoon, joka piileskeli

sotaväen-ottajia jossakin onkalossa Martin Holbrook'in maalla. He

kaivoivat kuopan joen laitaan ja yllä olevaan törmään, kun vesi oli

poissa satamasta. Kun portti suljettiin ja vesi nousi, täytyi heidän

sukeltaa, niinkuin saukot, päästäksensä luolaansa".

"Onhan siinä kylläksi hyviä aineksia yhteen Unionistein liittoon, vai

kuinka, översti?" kysyi Durfee.

"Luulisinpa todella niin, jos kaikki vaan ovat sellaisia", vastasi

Servosse.

"Siinäpä pykälä onkin", arveli Walters pikaisesti, mutta ilman mitään

muutosta muodossansa paitsi että hän kääntyi ja katsoi yhtä miestä,

joka oli noussut puhelavalle ja juuri aikoi esimiehenä avata kokouksen.

"Ei voinut koskaan luottaa _häneen_ sodan aikana", jatkoi Walters

samalla äänellä. "Meillä oli jonkunlainen yhdistys tai oikeammin joukko

tunnusmerkkejä, joita jokainen antoi ystävällensä, jos hän piti häntä

luotettavana. Jos palvelitte pitkin Tennessee'n tai Georgian rajoja,

kuulitte arvattavasti siitä".

"Usein, sekä ennen että jälkeen antaumisen", sanoi Servosse. "Te

tarkoitatte 'Punanauhoja', luullakseni".

"Niin, juuri niitä minä tarkoitan. Ihmiset puhuvat heistä, niinkuin he

olisivat olleet joku yhdistys, joku liitto, joku veljeskunta; mutta

sitä he eivät olleet. Se oli vaan huolellisesti mietitty sarja

tunnusmerkkejä, joita toinen Unionin mies antoi toiselle. Siinä ei

ollut mitään järjestystä, ei mitään päämiestä, ei mitään virallista

johtokuntaa. Koko sen tarkoitus oli vaan se, että se saatti ihmiset,

joilla oli sama harrastus, tuntemaan toisiansa. Punaisen nauhan pätkä

hatussa tai napinlävessä oli kaikkein tavallisin merkki. Tätä

käyttämään johdatti Josuan kirjan kertomus tuosta punaisesta nuorasta,

jonka Rahab niitten vakojien kehoituksesta, joita hän oli auttanut,

laski alas huoneensa seinää myöten, että hänen talonsa säästettäisiin

ryöstämisestä, kun kaupunki valloitettiin".

"Luullakseni heitä oli hyvin paljon", arveli Servosse, "siitä päättäen,

mitä olen kuullut".

"Kokous kutsutaan järjestykseen", käski esimies ohuella, kireällä

äänellä, kun hän esimiehen nuijan sijasta löi yhtä opettajien linjaalia

yksinkertaiseen honkapöytään. Huone oli nyt aivan täynnä, ja

silmänräpäyksellä syntyi tämän käskyn johdosta äänettömyys tummassa

joukossa. Jokainen laskeusi alas istuimellensa, ja ne, joilla ei ollut

mitään muuta paikkaa, järjestyivät etupuolelle ja pitkin käytävää

lattialla. Valkoisten miesten vähäisen joukon ympäri oli avonainen

paikka; ja aivan esimiehen edessä oli pieni, Unionin lipulla verhottu

pöytä, jonka päällä nähtiin raamattu ja Yhdysvaltain peruslait.

"Toimitusmiehet käykööt määrättyyn paikkaansa", lausui esimies.

Sitten kokouksen avaamisen menoja jatkettiin. Jokaiselle

toimitusmiehelle neuvottiin hänen tehtävänsä ja järjestyksen yleiset

perus-ohjeet toistettiin luontevassa keskustelussa heidän ja esimiehen

välillä.

"Tahtooko översti Servosse johdattaa uskonnollisia menoja?" kysyi

esimies.

Näin vaadittuna entinen Unionisti-soturi nousi ja lähestyi alttaria.

Muistaen mitä hänen keskustelussaan Walters'in kanssa oli puhuttu

Josuan kirjasta, hän avasi raamatun, luki toisen luvun mainitusta

kirjasta ja kehoitti setä Jerry'a rukoilemaan. Kaikki seisoivat

kunnioittavaisen hiljaisina rukouksen kestäessä, ja sitten kokouksen

toimia pitkitettiin. Uusia jäseniä esitettiin, valiokuntien lausunnot

entisistä ehdotuksista luettiin ja salaisen yhdistyksen tavalliset

askareet suoritettiin. Siinä huomattiin paljon kömpelöisyyttä, eikä

aivan vähän huonoa kielioppia, mutta kaikkien puolelta erittäin

harrasta osan-ottoa ja ilmeistä itsetuntoa ja edistymisen halua.

Istuutuen jälleen Walters'in viereen, Servosse tarkasti seurasi

kokouksen menoa, samalla kuin hän matalalla äänellä jatkoi sitä

keskustelua tämän kanssa, johon oli ryhdytty ennen kokouksen avaamista.

"Te kysyitte, löytyikö paljon noita 'Puna-nauhoja'", sanoi

Walters. "Sitä en todellakaan tiedä. Minä matkustin sangen paljon

konfedereeratuissa valtioissa enkä löytänyt yhtäkään paikkaa, jossa ei

niitä olisi ollut. Minä olen tavannut heitä Richmond'in kaduilla ja

nähnyt heidän seisovan vahtina sotamies-vankihuoneen muurilla. Heidän

lukumääräänsä voi kuitenkin vaan arviolta sanoa, kosk'ei heillä ollut

mitään johtoa eikä järjestystä, ei mitään säännöllisiä kertomuksia

eikä keinoja, millä saada tietää, kuinka monta oli asiaan vihitty.

Muutamissa maan-osissa huomattiin vähän erilaisuutta, mutta oli

kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että tulin vakuutetuksi yhteisen

lähteen löytymisestä. Joskus joku jäsen saatti kertoa, mitä hän tiesi;

mutta hän ei koskaan tietänyt paljon. Hän osasi vaan sanoa, että hän

tunsi muutamia miehiä ja epäili toisia. Silloin vaihdimme merkkejä ja

tunnus-sanoja ja menimme taas kumpikin tietämme. Kosk'ei löytynyt

mitään kokouspaikkoja eikä mitään jäsenluettelolta, ei yksityinen mies

voinut suurta vahinkoa tehdä".

"Onko Liitto lavealtakin järjestetty Etelässä?" kysyi Comfort.

"Minä en tiedä", vastasi Walters. "Juuri ennen sodan loppua kävin

Itä-Tennessee'ssä vähäisessä toimessa, joka saatti minut rajan yli, ja

siellä minä rupesin sen jäseneksi. Minä en pidä siitä".

"Miks'ei?"

"Se on liian vaivaloinen. Meidän kansamme ei ole kylläksi kasvatettu

voidaksensa käyttää sitä edukseen. Paitsi sitä minä en pidä tämmöisistä

suurista kokouksista".

"Mutta eivätkö ne kasvata mustia miehiä?"

"Olen kyllä ajatellut sitä, ja se on se ominaisuus, joka

puollustaa koko laitosta. Luullakseni tarvitsemme jotakin, joka on

käytännöllisempää eikä nosta niin paljon huomiota, ennenkuin suoriumme

sodan seurauksista".

"Te ette siis toivo aivan paljon tulevaisuudesta?"

"Noh, tämä riippuu kokonaan siitä tavasta, jolla hallitus ja Pohjan

kansa käsittää nykyisyyttä. Jos heillä on se ajatus, että kapina on

muuttanut ne, jotka ottivat osaa siihen, kirkastetuiksi pyhimyksiksi,

niinkuin he tavallaan näyttävät ajattelevan, niin sodasta ei ollut

mihinkään, ainakaan mitä vapauteen ja edistykseen tulee. Silloin

Unionin miehet ja niggerit saavat kätkeytyä kotoihinsa ja itse asiassa

olla pahemmassa pulassa, kuin sodan kuluessa. Minä pelkään, että siksi

käy, översti; ja minusta tuntuu, kuin minun tulisi muuttaa Länteen,

jossa minä ja lapseni saavat olla vapaina ja turvallisina".

"Minä toivon, ettette sitä ajattele, Mr. Walters", lausui Hullu.

"Minä _olen_ kovasti sitä _ajatellut_, mutta olen päättänyt jäädä

tänne", kuului vastaus, "etupäässä siitä syystä, että teitä Pohjan

miehiä on tullut tänne niin monta. Minä luulen, että jos te voitte sitä

kestää, minäkin voin. En ainakaan katso sopivaksi, että me täällä

syntyneet Unionin miehet lähdemme pois ja jätämme teidät tänne".

"Te puhuitte esimiehestä", sanoi Comfort viittaavaisesti.

"Niin", vastasi Walters nauraen, "minä en tarkoittanut, että hänestä

olisi mitään vaaraa. Sodan aikana hän oli jos jotakin jokaiselle ja hän

on oleva aivan samanlainen kaikille ihmisille maailman loppuun saakka,

jos se vaan elättää Tommy Sanderson'ia".

Kymmmenkunta tummia kokelaita perehdytettiin yhdistyksen

puoli-julkisiin salaisuuksiin; pari kolme laulua laulettiin suurella

innostuksella, muutamia puheita pidettiin, ja kokous lykättiin

tuonnemmaksi. Kun Hullu kuun valaiseman metsän läpi ratsasti takaisin

Warrington'iin, kertoi hän, mitä hän oli nähnyt Metta'lle -- joka oli

tullut hänen kanssaan, mutta jäänyt Lähetyshuoneesen opettajattaria

tervehtimään siksi aikaa, kuin kokousta kesti -- ja sanoi hänelle, että

se antoi hänelle enemmän toivoa rauhallisesta ja onnellisesta

tulevaisuudesta, kuin mikään muu asia, minkä hän tähän asti oli nähnyt.

Sotamiehen innostus lippunsa suhteen ei ollut vielä sammunut hänen

povessaan, eikä hän voinut ymmärtää, että mikään yhdistys, joka

kasvatti ainoastaan rajatonta rakkautta tähän lippuun vasta-alkavien

kansalaisten rinnassa ja piti isänmaan-rakkauden tulta vireillä

vanhojen Unionin ystävien sydämissä, voisi aikaan saada pahaa

kenellekään. Jos hän olisi voinut käsittää, mimmoinen loukkaus

tämmöinen kokous itsessään oli hänen naapureillensa, mimmoinen

häväistys se oli heille, että Unionin lippu pantiin liehumaan heidän

kasvojensa eteen, samalla aikaa kuin Konfedereerattujen baneeri, joka

oli yhtä kallis heille, ei vielä ollut jäänyt heiltä unhotuksiin, olisi

hän ajatellut aivan toisin. Jos hän olisi ymmärtänyt, kuinka noitten

tummien käsien koskeminen sokaisi tätä kirkasta baneeria aivan monen

valkoisen naapurin mielestä, jos hän vaan olisi tietänyt, mitä kyyneliä

heidän vielä tulisi vuodattaa siitä, että olivat laulaneet näitä

isänmaallisia lauluja, olisi hänen sydämensä varmaan synkistynyt. Mutta

hän ei nähnyt mitään julmia aave-merkkejä eikä pitänyt vaaria mistäkään

turmion enteistä.

Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani · 第 43 / 114 题