Kansalais-alkuja.
"Mitä te -- Liitosta arvelette, 'översti'?" kysyi tukeva älykäs musta
mies, kun hän Comfort Servosse'n johdolla leikkeli viiniköynnöksiä,
joita oli sirotettu jos johonkin tavattomaan paikkaan yhtä paljon
kuin Warrington'in viinitarhan vakaviin ja säännöllisiin riveihin.
Oli kirkas talvipäivä; ja vikautunut soturi kokoili voimaa ja
virkeyttä tietämättöminä lääkkeinä nauttien lempeätä päivänpaistetta
balsami-tuulta ja sitä keveätä työtä, johon puitten ja viiniköynnösten
hoito kehoitti. Hän seisoi nyt tarkasti katsellen jotakin kauan
laiminlyötyä "Diana"-pensasta, jonka kimppuun hän aikoi käydä,
puutarhapuukko kädessään ja sakset pistäytyen esiin päällyshousujen
sivuplakkarista. Lähimmäisen viiniköynnöksen luona askaroitsi hänen
kanssapuhujansa, joka katsahti viekkaasti hänen puoleensa tätä
kysymystä tehdessään.
"'Liitosta', Andy?" sanoi Servosse, iloisella hymyllä katsoen
työkumppaniinsa sillä välin, kuin hän peukalollansa koetteli puukkonsa
terää. "Mitä liittoa tarkoitatte?"
"Unionistein Liittoa tietysti. En tietänyt, että muita löytyikään.
Löytyykö?" kysyi Andy, kun hän oli sitonut sen viiniköynnöksen, jonka
ääressä hän oli puuhannut, ja meni seuraavan luo.
"Löytyy kyllä! Löytyy monenlaisia liittoja. Mutta miksi kysytte
Unionistein Liitosta? Kuinka jouduitte siitä kuulemaan?"
"No, melkeinpä samalla tavalla, kuin te itse, arvaan minä", vastasi
Andy, iloisesti irvistellen.
"Melkeinpä samoin kuin minä?" sanoi Servosse. "Mitä tarkoitatte?"
"No, luulenpa teidän kuuluvan siihen", arveli Andy. "Sanovathan, että
jokainen Unionin soturi kuuluu siihen. Paitsi sitä koputtelin muutamia
päiviä takaperin höyläpenkkiäni, kun siivositte tuota 'Visteriaa'
akkunan edessä, ja näin teidän äkkiä katsahtavan ylös ja hymyilevän
itseksenne, ikäänkuin olisitte luulleet kuulleenne vanhasta ystävästä
ja heränneet havaitaksenne, että olitte nähnyt unta".
"Niinpä teinkin, Andy", vastasi Kaukasialainen. "Sodan aikana kuulin
joskus eräästä yhdistyksestä, joka tunnettiin Unionistein Liiton
nimellä. Mieleeni johtuu, että kuulin ensimäisen kerran siitä
Itä-Tennessee'n vuoristossa ja että nuot reippaat Unionistit siellä
olivat noihin koviin aikoihin perustaneet sen itsesuojelemista ja
keskinäistä tukea varten. Oli kuinka hyvänsä, ensi kerran jouduin
tuntemaan sen vaikutusta syksyllä 1864. Se oli meille kaikkein synkein
aika koko sodan kuluessa. Taisteloa oli kestänyt niin kauan, että
kaikki olivat perin uupuneet. Se puolue Pohjassa, joka vastusti
sotaa" --
"Eikös heitä kutsuttu Vaskipäiksi?"[33] keskeytti Andy.
"Kyllä, me sanoimme heitä Vaskipäiksi", vastasi Hullu. "Nämät miehet
näyttivät ajattelevan, että oli sopiva aika päättää sota, koska muka
molemmat puolueet olivat väsyneet siihen, ja tahtoivat ennen päättää
sen millä ehdoilla hyvänsä, kuin epätietoisesti jatkaa sitä. He
ponnistivat siis kovasti voimiansa saadaksensa semmoista presidenttiä
valituksi, joka väistyisi kapinan edestä ja antaisi kapinoitsioille
mahdollisuutta panna toimeen luopumisensa. Tähän aikaan karkasin
yhdestä Konfedereerattujen vankihuoneesta ja saavuin vähän ajan perästä
Philadelphiaan. Sillä aikaa kuin siellä odotin käskyjä, kysyi joku
ystävä minulta eräänä iltana, enkö tahtoisi yhtyä Unionistein Liittoon.
Kysyttyäni, mimmoinen liitto se oli, sain tietää, että sen jäseninä
olivat semmoiset miehet, jotka olivat päättäneet, etteivät koskaan
missäkään vaarassa jättäisi Unionia, vaan omaisuudellansa ja
hengellänsä kannattaisivat ja puollustaisivat sitä, jos tarvittaisiin.
Se oli salainen yhdistys; ja sanottiin, että sen päätarkoitus oli
saattaa kaupunkien tai ympäristöjen uskollista kansaa kykeneväksi
kokoontumaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa, vastustaa
päällekarkausta, kukistaa kapinaa taikka tukea lakia -- suojella
itseänsä ja perheitänsä taikka auttaa hallitusta, jos se joutui
pulaan".
"Tuottiko se mitään hyvää?" kysyi Andy.
"No niin", vastasi hänen työn-antajansa miettiväisesti, "minä en tiedä.
Soturi, joka suurimman osan sodasta palveli eturinnassa, oli sangen
vähän tilaisuudessa saada tietää, mitä hänen takanansa tapahtui. Minä
olen kuullut, että kun Lee kulki vuorten yli Maryland'iin ja
Pennsylvaniaan ja uhkasi Philadelphiaa ja Baltimore'a, Philadelphian
kellot soittivat Liiton signaalin ja silmänräpäyksessä tuhansia riensi
heidän kokouspaikkoihinsa, ja että tuskin tunnin kuluttua rykmentti
toisensa perästä lujia miehiä oli järjestetty ja varustettu aseilla ja
vaatteilla. Minä en tiedä mitään siitä".
"Tahdotteko, että leikkaan tämän 'Concordian' niin, että siihen jääpi
vaan kaksi silmää, kuten muihinkin, översti? Se on kasvanut kummallisen
vahvasti, ja minusta on sula vahinko leikata sitä niin tarkkaan",
arveli palkkamies, kohottaissaan työn-antajansa katsottavaksi yhtä
menneenvuotista hyötykasvuista köynnöstä, joka oli kulkenut pitkin
maata siksi, kuin se anasti itselleen heikonlaisen naapurin tuen ja
kiipesi sitä myöten, lujilla sepeillänsä tukehuttaen oikeata omistajaa.
"Tahdon", vastasi Servosse epäilevästi, "leikatkaat vaan. Kyllä on
sääli, niinkuin sanotte, hävittää tämä uhkea kasvi; mutta kun
viiniköynnökset jonkun aikaa ovat rehennelleet mieltänsä myöten, on
ainoa keino saattaa ne takaisin kohtuulliselle, edulliselle kannalle
se, että säälimättä niitä leikataan. Leikatkaat siis, että jää kaksi
silmää, jos ne ovat niin paksut kuin kalvoimenne, Andy. Se on
entisyyden hävittäminen, mutta tulevaisuuden pelastaminen. Ja minun
ajatukseni on se, että tämä asia pitää paikkansa myöskin kansojen ja
kansakuntien suhteen, Andy. Kun esimerkiksi yksi osa maasta kapinoitsee
ja rehentelee jonkun aikaa mieltänsä myöten, on tuo liika hyöty, tuo
uhkea kasvu armotta pois leikattava. Heitä täytyy masentaa ja karsia ja
siivota, siksi kuin he tyytyvät kantamaan 'vanhurskauden rauhallisia
hedelmiä' eivätkä enää kiipee kaikkialle, 'rasittaen maata'
hyödyttömällä runsaudellansa".
"Te sanoitte äsken, mitä tuo Liitto oli tehnyt", lausui Andy pitemmän
äänettömyyden perästä, jossa molemmat olivat leikelleet erityisiä
viiniköynnöksiänsä.
"Niin", arveli Servosse. "Minä olen myöskin kuullut, että tuo yhdistys
oli erittäin hyödyllinen jonkunlaisena varajoukkona armeijan takana,
kukistaen semmoisia hirveitä melskeitä, kuin ne, joita vihollisen
lähettiläät yhteydessä Pohjan Vaskipäitten kanssa panivat toimeen
New-York'issa noina sodan pimeinä päivinä".
"Oliko heitä paljon -- liittolaisia tarkoitan?" kysyi Andy.
"Olen kuullut", Servosse vastasi, "että se sodan myöhempinä vuosina oli
levinnyt hyvin laajalle Pohjassa, ja että varsin suuri osa Unionin
miehistä noissa valtioissa oli sen jäseninä".
"Kuuluivatko kaikki Yankee-soturit siihen?" kysyi kuuntelia.
"En todellakaan tiedä", sanoi Servosse. "En luule, että olen koskaan
kuullut enemmän kuin kymmenen tai parin kymmenen puhuvan siitä
armeijassa. Arvatakseni useimmat veteraanit, jotka vuonna 1864
pääsöluvalla lähtivät kotiin, lienevät kotona ollessaan yhtyneet
siihen, ja uusi nostoväki ehkä myöskin kuului siihen. Tietysti me emme
tarvinneet mitään semmoista yhdistystä armeijassa".
"No, onko siinä mitään pahaa, översti? Onko mitään syytä, miks'ei
jokainen voisi ruveta siihen?" kysyi Andy totisesti.
"Ei vähintäkään, sen verran kuin minä ymmärrän", vastasi Servosse.
"Minä en tosiaan tiedä, miks'ei se olisi semmoinen asia, jota mustankin
kansan varsin hyvin sopii tehdä. Se totuttaisi heitä järjestykseen ja
yhteiseen työhön, ja he joutuisivat sen kautta oppimaan jotakin noista
yleisistä velvollisuuksista, joita epäilemättä sangen pian toimitetaan
heille. Paitsi sitä ei ole ensinkään varma, etteivät he vielä tarvitse
sitä jonakin itsesuojeluksen keinona. En ollut ennen ajatellut sitä,
mutta minä luulen, että se kukaties on hyvä asia".
"Semmoinen on minunkin ajatukseni, Master Översti. Me olemme saaneet
vähäisen liiton tänne Verdenton'iin mustan kansan kouluhuoneesen, ja me
olisimme kovasti ylpeät, jos suostuisitte jonakin tiistai-iltana
tulemaan sinne. Sitä me olisimme!" arveli Andy.
"Kuinka! teillä on siellä yksi osasto Unionistein Liitosta?"
"On: se on juuri semmoinen, kuin se, josta nyt olette kertonut".
"Kuinka te sen saitte toimeen?"
"No, sitä en oikein tarkoin tiedä. Muutamat mustat miehet kuuluvat
siihen, jotka olivat sotureina Unionin armeijassa, ja minä luulen, että
he ehkä ottivat sen muassaan, kun tulivat tänne. Senpä tähden kysyinkin
teiltä niin tarkoin siitä".
"Kutka kuuluvat siihen? Ovatko kaikki sen jäsenet mustia miehiä?"
"No, suurin osa heistä on mustia tietysti; mutta on siinä kuitenkin
varsin sievä joukko valkoisia. Siinä on kaikki Ufford'in pojat; ne
olivat Unionisteja ja olivat piilossa koko ajan; ja he sanovat, että
heillä oli jotakin aivan samantapaista yhdistystä metsissä ja pitkin
rajoja -- jota he sanovat 'Punanauhoiksi' tai joksikin semmoiseksi.
Sitten siellä on Mr. Murry; hän oli koko ajan kaikkein hurjin
Unionisti, mikä koskaan löytyi. Minä olen kuullut hänen julkisesti
kiroovan Konfederationia juuri kun sotamiehet marssivat pitkin katua
hänen ovensa ohitse. Häneen sopii luottaa, sopii kyllä. Hän sanoo, että
hänen tekee hyvää kuulla meidän laulavan 'Kokoontukaat lippumme ympäri'
ja 'Vapauden sotahuutoa' ja muita semmoisia lauluja, sillä hän sanoo,
että se on _hänen_ lippunsa ja että häntä vaan kummastuttaa, miks'ei
jokainen kokoonnu sen ympäri. Luullakseni siinä on kaikkiansa noin
kymmenkunta valkoisia. Onpa muutamia semmoisiakin, joita ette
luulisikaan tapaavanne siellä. Te tekisitte meille suuren kunnian, jos
tulisitte sinne, Master Översti".
"Kuka teidän esimiehenne on, Andy?"
"Välisti yksi, välisti toinen sen mukaan kuin joku on kylläksi oppinut,
että hän pystyy johtamaan", vastasi Andy, pianpa ylpeillen uudesta
lelustaan.
Tämä tuuma huvitti Hullua suuresti; ja mitä enemmän hän ajatteli sitä,
sitä enemmän varmaksi hän kävi, että siitä ehkä syntyisi kelvollinen
kasvatuslaitos äsken kapinallisten valtioin uusille kansalaisille. Ei
edes keskustellessaan niistä tosi-asioista, jotka ympäröivät häntä, hän
voinut niitä kokonaan ymmärtää; ja suostuessaan tähän tuumaan hän
unhotti täydellisesti sen teko-asian, että hän asui Etelässä semmoisen
kansan keskellä, joka ei paljon sietänyt eri mieltä vertaisissakaan ja
joka varmaan leppymättömällä vihalla kostaisi jokaiselle yhdistykselle,
joka ei ainoastaan myöntänyt valtiollista yhtäläisyyttä äsken
alamaiselle rodulle, vaan myöskin kehoitti tätä rotua pitämään
sitä hallitusta, jota heidän isäntiensä ei ollut onnistunut
kukistaa, _heidän_ hallituksenansa, _heidän_ holhojinansa, _heidän_
suojelioinansa; joka ei ainoastaan kannattanut aatteita, jotka eivät
sointuneet yhteen tämän maan osan entisten hallitsiain aatteitten
kanssa, vaan harrasti vapautettujen edistymistä, varusti heitä
yhteiskunnallista elämää varten ja antoi heille luottamusta itseensä
valtiollisena kokonaisuutena. Jos hän olisi ajatellut tätä, ei hän
suinkaan niin kerkeästi olisi suostunut käymään katsomassa Andy'n
yhdistystä; sillä mitä hän ennen kaikkia pelkäsi, oli taistelo tai
kestäväinen vastahakoisuus vapautettujen ja heidän entisten isäntiensä
välillä; ja hänen mielestänsä mikä uhri hyvänsä, joka ei koskenut
heidän vapauksiensa ydinkohtia, oli tehtävä, pikemmin kuin saatti
semmoisen riidan mahdolliseksi.
Kuitenkin hän kompastui näihin silmin-nähtäviin teko-asioihin ja lähti
seuraavana tiistai-iltaina kouluhuoneesen Verdenton'in esikaupunkiin.
Se oli juuri Warrington'in rajan toisella puolella; ja se pieni kylä,
joka oli kasvanut hänen omalla tilallansa, oli vaan jatko
esikaupunkiin, joka, niinkuin kaikissa eteläisissä kaupungeissa, oli
sodan jälkeen kaikessa hiljaisuudessa jätetty mustien asuttavaksi. Se
oli pitkä, matala rakennus, pystytetty jumalanpalvelusta varten -- yksi
noista lukuisista huoneustoista, joita etupäässä tuon kovasti moititun
laitoksen, Freedmen's Bureau'n, säännöllinen anteliaisuus oli
varustanut äsken ikeestä pääsneille tiedon etsijöille. Toimien yhdessä
useitten uskonnollisten ja hyväntekeväisten seurojen kanssa Pohjassa se
hankki joukon rakennuksia, jotka olivat soveliaammat niitten tarpeisin,
joille ne olivat aiotut, ja tuottivat enemmän hyötyä, kuin mitä ikinä
ennen missään oli samoilla keinoilla saavutettu. Jokaisessa kylässä
Etelässä pystytettiin yksi tai useampi näitä yksinkertaisia
puurakennuksia, joissa oli ainoastaan katto, orret, seinät ja jylseistä
laahkoista kokoon-liitetty lattia. Vähin määrä kustannuksia ja korkein
määrä tilaa oli se tarkoitus, jota alinomaa pidettiin silmällä ja joka
kieltämättä tavallisesti saavutettiinkin. Nämät huoneet joutuivat
mustille siksi, mitä temppelin esipiha oli Juutalaisille -- kokousten
ja jumalanpalveluksen yhtä hyvin kuin opetuksen paikaksi. Tavallisesti
ne eivät kuuluneet mihinkään eri lahkokuntaan; eikä se ollut mitään
outoa, että näki kahden, kolmen eri lahkokunnan harjottavan
jumalanpalvelusta samassa huoneessa sillä välin kuin koulu oli vieläpä
neljännenkin hoidon ja katsannon alla.
Näihin tulvaili ihmeellisellä kiihkeydellä sekä vanhat että nuoret
jäsenet äsken vapautetusta kansasta. Se rakennus, johon Comfort
Servosse meni, oli kummastuttavan suuri. Siinä hallitsi seitsemän
ladyä, jotka olivat tulleet kaukaisista pohjoisvaltaisista kodeistaan,
täynnänsä lähettilään oikeata henkeä ja epäilemättä pitäen itseänsä
lahjoitettuina sen Lunastajan hengellä, joka, Farisealaisten
nurjuudesta huolimatta, opetti Publikaaneja torilla tai erämaassa.
Nämät seitsemän kelvollista, puhdas-sydämistä pohjoisvaltalaista tyttöä
opettivat sen seinien sisäpuolella joka päivä ja usein yölläkin kuutta
sataa ja useampaakin sen kansan jäsentä, joka vasta nyt ensimäisen
kerran siitä saakka kuin yhteinen äitimme söi tuosta salaperäisestä
omenasta, oli tilaisuudessa ryhtyä tiedon puuhun. He luulivat varmaan
täyttävänsä Jumalan tahdon ja kummastelivat, miksi nuot totiset
kristityt, jotka asuivat heidän ympärillänsä, kohtelivat Lähetyshuoneen
asukkaita semmoisella julkisella inholla ja ilmeisellä vihalla. Näistä
nuorista innokkaista uskojista tuntui varmaan oudolta, kun näkivät,
kuinka kaikkein hartaimmat Jumalan kansasta Verdenton'issa sunnuntaisin
jättivät penkit kaupunkien kirkoissa tyhjiksi sen paikan edestä ja
takaa, jossa he istuivat. He kummastelivat sitä jonkun aikaa ja
moittivat sitten Verdenton'in hyvää kansaa ja ajattelivat pahaa heidän
uskonnostaan; vaikka se ei suinkaan ollut tuon hyvän kansan vika
eikä heidän uskontonsa, vaan ainoastaan sen sivistyksen, jonka
helmoista he olivat lähteneet. Ei löytynyt koskaan ystävällisempää,
vieraanvaraisempaa eikä jumalisempaa kansaa maan päällä, kuin
Verdentonilaiset; mutta he olivat ystävällisiä _oman käsityksensä_
mukaan, niinkuin kaikki muutkin; vieraanvaraisia oman tapansa mukaan,
niinkuin koko mailma; ja jumalisia kasvatuksensa ja entisten olojensa
mukaan, niinkuin toisetkin ihmiset; ja erimielisyys heidän ja
Yankee-kouluttajattarien välillä tuli ainoastaan siitä, että
jälkimäiset tahtoivat arvostella heitä, noudattaen pohjoisvaltalaista
käsitystä noista hyvistä avuista, eivätkä hyväksyneet sitä käsitystä,
joka vallitsi siellä. Välisti kouluttajattaret kirjoittivat suuttuneita
kirjeitä kotona oleville ystävillensä; mutta hyväksi onneksi suurin osa
siitä pahasta, jota heidän kristityt naapurinsa puhuivat heistä, ei
koskaan tullut heidän tietoonsa ja heidän sydämensä olivat liian
puhtaat käsittämään niitä alhaisia viittauksia, jotka uiskentelivat
heidän ympärillänsä. He jatkoivat siis, opettaen, niinkuin heitä oli
opetettu, niitä, jotka koko elinaikansa tähän saakka olivat jääneet
opetusta vaille; ja nuot toiset vihasivat ja panettelivat heitä yhä
edelleen, koska semmoinen menetys soti heidän entisiä olojansa vastaan
ja ne, jotka sen tekivät, olivat heidän peri-vihollisiansa. Ja molemmat
uskoivat epäilemättä, että he voimiensa mukaan täyttivät Jumalan
tahdon.
Servosse huomasi, että kouluhuoneen ympärille oli asetettu jono
vartioita, joista yksi seisautti häntä ja, saatuansa tietää, ken hän
oli, vei hänet rakennuksen luo, jossa häntä tarkkaan tutkittiin, oliko
hän jäsen vai ei; jonka perästä hän laskettiin siihen huoneesen, kussa
kokous pidettiin. Se oli iso luokkahuone toisessa kerroksessa, ja siinä
oli sijaa ehkä kahdelle sadalle hengelle. Hänen saapuessaan sinne, se
oli noin puoleksi täynnä, kosk'ei vielä oltu kutsuttu jäseniä
järjestykseen, vaan uudet tuliat ehtimiseen kartuttivat heidän
lukumääräänsä. Läsnä-olioista suuri enemmistö oli mustia miehiä; mutta
vähäisessä ryhmässä puhelavan oikealla puolella oli ehkä kymmenkunta
valkoisia miehiä.
Hullu havaitsi, että kaikki läsnä-olevat hyvin tunsivat hänet, vaikk'ei
hän vielä ollut oppinut pikaan tuntemaan ja muistissaan säilyttämään
mustien miesten kasvonjuonteita. Kun hän astui edemmäksi huoneessa,
kohtasi häntä monta ja iloista tervehdystä, joihin hän hauskasti
vastasi, vaikka hän enimmiten ei tietänyt, kuka niitä lausui. Likellä
huoneen keskipaikkaa tapasi hän kuitenkin setä Jerry'n, joka,
juhlallisesti kumartaen ja viitaten kädellänsä valkoisten miesten
joukkoa kohden, lausui ääneen: --
"Iltaa, Master Översti. Teidän palvelianne, Sir! Meitä ilahuttaa nähdä
teitä luonamme -- suuresti ilahuttaa! Te tunnette nämät gentlemanit,
arvatakseni. Mr. Durfee, översti Servosse; Mr. Morgin, översti
Servosse. Mutta te tunnette heidät kaikki, översti, näen minä", sanoi
vanha mies, kun Comfort antoi kättä toiselle toisensa perästä, joista
hän oli odottanut saadaksensa tavata muutamia siellä, toisia
päinvastoin nyt kummastukseksensa näki. Edellisten joukossa oli Durfee,
eräästä Unionin puolta lujasti pitävästä perheestä lähtenyt
nuorukainen, joka oli nähnyt paljon suurempia vaaroja, vastustaessaan
ja välttäessään sotamieheksi ottamistaan, kuin häntä olisi vaadittu
kohtaamaan tappelutanterella.
"Ah!" sanoi tämä sydämellisesti, kun hän pudisti Unionisti-överstin
kättä, "minua ilahuttaa nähdä teitä. Minulla on tänä iltana eräs
ystäväni täällä, jota tahtoisin esitellä teille. Mr. Walters, översti
Servosse", sanoi hän, kääntyen hoikan ja erittäin laihan miehen
puoleen, jolla oli kaltavat olkapäät, pitkä kaula ja käsivarret, jotka
näyttivät kiertyvän ympäri, tavallisista nivel-liitteistä huolimatta.
Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja nousi harjantapaisena
ylös hänen pienten, punertavien kasvojensa ylipuolelta. Hänellä oli
kuresuu; nenä pisti jokseenkin paljon esiin, ja kasvojen ulkomuoto oli
vähän tuikea. Silmät olivat terävät, mutta vähän sisään painuneet ja
melkein ummistetut sekä vaalean harmaat. Hän näytti olevan noin
viiden-neljättä vuoden vanha.
"Mr. Walters", sanoi Durfee, "oli yksi meidän lujimpia Unionin miehiä.
Minä tunsin hänet koko sodan ajan. Kummallista kyllä hän ei
piileskellyt ulkona eikä pitänyt mitään virkaa eikä ollut minäkään
leverantöörinä".
"Millä mimmoisella tavalla pääsitte armeijaan joutumasta?" kysyi
Servosse.
"Sitä minä tuskin tiedän", vastasi Walters iloisesti. "Luullakseni
etupäässä terveyteni tähden".
"Hah, hah, hah!" keskeytti nauraen Durfee. "Terveytenne, sanoitte?
Totta tosiaan lienette oikeassa. -- Hänellä oli parempi terveys ja
enemmän siitä sodan kestäessä, kuin kenelläkään, jonka ikinä tunsin,
översti".
"Minä en ymmärrä, kuinka hän siis säilyi", arveli Servosse.
"En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi sitä ymmärtänyt", arveli
Durfee. "Sodan alkaessa hän asui Rockford'issa, toimitti asioita,
ansaitsi rahaa ja oli jäsenenä metodistein kirkkokunnassa. Hän aikoi
ensin muuttaa pois; mutta hänen vaimonsa sanoi, ettei hän tahtonut
jättää kansaansa: John Walters jäi siis sinne, missä hän oli, jatkoi
tointansa ja hoiti asioitansa aivan niinkuin ennen. Jonkun ajan
kuluttua, kun asiat alkoivat käydä kuumaksi, rupesivat kaupungin
tyhjäntoimittajat hokemaan, että hänen pitäisi mennä armeijaan. Silloin
hän puhui suunsa puhtaaksi ja sanoi, että hän oli Unionin mies eikä
koskaan mielinytkään muuttua miksikään muuksi. Hän ei hyvällä aikonut
taistella hallitusta vastaan, ja se oli parempi heille, jolleivät
koettaisi kovalla saada häntä sitä tekemään. Asiat kävivät vähitellen
yhä kuumemmiksi; sotaväen-otto-lakeja noudatettiin yhä ankarammin:
mutta John Walters oli oikein vaan Rockford'issa, pitäen kauppaa ja
hoitaen omia asioitansa aivan niinkuin ennen. Kovasti paljon puhuttiin
siitä, koska hän oli juuri sama Unionin mies, kuin ennen, eikä koskaan
lausunut asiasta mitään, jollei häntä kysymällä saatu siihen, jolloin
hän kyllä tiesi suorittaa seikat puolestaan. Tavalla tai toisella alkoi
semmoinen huhu käydä, että hän oli sanonut, että, jos häntä
pakoitettaisiin menemään sotaan, se mies, jota hän luuli syypääksi
siihen, olisi jonkunlaisessa vaarassa. Hän ei ollut mikään semmoinen
mies, jonka kanssa kävi leikkiä laskeminen, ja niin muodoin hän sai
olla rauhassa. Viimein eräs nuori sotaväen-otto-upseeri tuli kaupunkiin
ja puhui sangen isosti siitä, mitä hän aikoi tehdä. Muutamat hänen
puheistaan tulivat Walters'in korviin; ja tämä menee katsomaan häntä,
kävely-keppi kädessä. He kohtasivat toisensa portinkäytävässä. En
saanut koskaan tietää, mitä tapahtui; mutta eräs mies, joka näki sen,
jutteli minulle, että upseeri veti esiin pistoolinsa ja eräs toinen
mies tarttui Walters'in oikeaan käsivarteen. Minä en luule, että kukaan
tietää juuri, kuinka se tapahtui -- ei edes Walters itse. He olivat
kaikki siinä semmoisessa sekasotkussa; mutta, kun vähän selveni, oli
pistooli Walters'illa, upseerin oli yksi kuula mennyt leukaluun läpi
johonkin, toiselta mieheltä oli käsivarsi taittunut, ja eräs kolmas oli
tupertunut ulos portista ja nyrjähyttänyt jalkansa, ettei hän voinut
astua sillä kuukauden aikaan. Walters oli ainoa eheä mies. Hän laati
kertomuksen asiasta seuraavana päivänä; joku lääkärien neuvoskunta
tutki häntä ja tavalla tai toisella julisti hänet sotapalvelukseen
kelpaamattomaksi. Hän lähti kotiin muutamia päiviä jälestäpäin, kaikki
vapautus-paperit täydessä järjestyksessä, eivätkä he totta puhuen
koskaan saaneet häntä sotapalvelukseen. Tietysti häntä vainottiin ja
häirittiin; mutta, kun sota oli ohitse, niin siellä oli John Walters --
juuri missä hän oli, kun se alkoikin".
"Tuo on sangen tavaton kohtaus, Mr. Walters", arveli översti, kääntyen
hänen puoleensa, kun Durfee oli päättänyt.
"On kyllä", vastasi Walters häveliäästi; "minulla oli erittäin hyvä
onni. Minä näytin huononpuoliselta, niinkuin aina olen näyttänyt, enkä
minä tunkenut itseäni vastuksiin. He tiesivät, että, jos lähdin sotaan,
minä karkaisin ensi tilaisuudessa ja menisin Unionistein riveihin; ei
ollut siis mitään hyötyä lähettää minua esirintaan. Mutta minulla oli
paljon helpompi aika, kuin Durfee'lla ja puolella kymmenellä muulla
täällä. Noh, onpa eräs mies, översti, joka eli kahdeksantoista
kuukautta kuopassa huoneensa alla. Onpa toinen, joka oleskeli viisi
kuukautta seteripuun alla, joka kasvoi aivan yksinään mäen kukkulalla
noin puolentoista sadan sylen päässä isosta maantiestä. Löytyypä vielä
kaksi, jotka kuuluivat seitsenmiehiseen joukkoon, joka piileskeli
sotaväen-ottajia jossakin onkalossa Martin Holbrook'in maalla. He
kaivoivat kuopan joen laitaan ja yllä olevaan törmään, kun vesi oli
poissa satamasta. Kun portti suljettiin ja vesi nousi, täytyi heidän
sukeltaa, niinkuin saukot, päästäksensä luolaansa".
"Onhan siinä kylläksi hyviä aineksia yhteen Unionistein liittoon, vai
kuinka, översti?" kysyi Durfee.
"Luulisinpa todella niin, jos kaikki vaan ovat sellaisia", vastasi
Servosse.
"Siinäpä pykälä onkin", arveli Walters pikaisesti, mutta ilman mitään
muutosta muodossansa paitsi että hän kääntyi ja katsoi yhtä miestä,
joka oli noussut puhelavalle ja juuri aikoi esimiehenä avata kokouksen.
"Ei voinut koskaan luottaa _häneen_ sodan aikana", jatkoi Walters
samalla äänellä. "Meillä oli jonkunlainen yhdistys tai oikeammin joukko
tunnusmerkkejä, joita jokainen antoi ystävällensä, jos hän piti häntä
luotettavana. Jos palvelitte pitkin Tennessee'n tai Georgian rajoja,
kuulitte arvattavasti siitä".
"Usein, sekä ennen että jälkeen antaumisen", sanoi Servosse. "Te
tarkoitatte 'Punanauhoja', luullakseni".
"Niin, juuri niitä minä tarkoitan. Ihmiset puhuvat heistä, niinkuin he
olisivat olleet joku yhdistys, joku liitto, joku veljeskunta; mutta
sitä he eivät olleet. Se oli vaan huolellisesti mietitty sarja
tunnusmerkkejä, joita toinen Unionin mies antoi toiselle. Siinä ei
ollut mitään järjestystä, ei mitään päämiestä, ei mitään virallista
johtokuntaa. Koko sen tarkoitus oli vaan se, että se saatti ihmiset,
joilla oli sama harrastus, tuntemaan toisiansa. Punaisen nauhan pätkä
hatussa tai napinlävessä oli kaikkein tavallisin merkki. Tätä
käyttämään johdatti Josuan kirjan kertomus tuosta punaisesta nuorasta,
jonka Rahab niitten vakojien kehoituksesta, joita hän oli auttanut,
laski alas huoneensa seinää myöten, että hänen talonsa säästettäisiin
ryöstämisestä, kun kaupunki valloitettiin".
"Luullakseni heitä oli hyvin paljon", arveli Servosse, "siitä päättäen,
mitä olen kuullut".
"Kokous kutsutaan järjestykseen", käski esimies ohuella, kireällä
äänellä, kun hän esimiehen nuijan sijasta löi yhtä opettajien linjaalia
yksinkertaiseen honkapöytään. Huone oli nyt aivan täynnä, ja
silmänräpäyksellä syntyi tämän käskyn johdosta äänettömyys tummassa
joukossa. Jokainen laskeusi alas istuimellensa, ja ne, joilla ei ollut
mitään muuta paikkaa, järjestyivät etupuolelle ja pitkin käytävää
lattialla. Valkoisten miesten vähäisen joukon ympäri oli avonainen
paikka; ja aivan esimiehen edessä oli pieni, Unionin lipulla verhottu
pöytä, jonka päällä nähtiin raamattu ja Yhdysvaltain peruslait.
"Toimitusmiehet käykööt määrättyyn paikkaansa", lausui esimies.
Sitten kokouksen avaamisen menoja jatkettiin. Jokaiselle
toimitusmiehelle neuvottiin hänen tehtävänsä ja järjestyksen yleiset
perus-ohjeet toistettiin luontevassa keskustelussa heidän ja esimiehen
välillä.
"Tahtooko översti Servosse johdattaa uskonnollisia menoja?" kysyi
esimies.
Näin vaadittuna entinen Unionisti-soturi nousi ja lähestyi alttaria.
Muistaen mitä hänen keskustelussaan Walters'in kanssa oli puhuttu
Josuan kirjasta, hän avasi raamatun, luki toisen luvun mainitusta
kirjasta ja kehoitti setä Jerry'a rukoilemaan. Kaikki seisoivat
kunnioittavaisen hiljaisina rukouksen kestäessä, ja sitten kokouksen
toimia pitkitettiin. Uusia jäseniä esitettiin, valiokuntien lausunnot
entisistä ehdotuksista luettiin ja salaisen yhdistyksen tavalliset
askareet suoritettiin. Siinä huomattiin paljon kömpelöisyyttä, eikä
aivan vähän huonoa kielioppia, mutta kaikkien puolelta erittäin
harrasta osan-ottoa ja ilmeistä itsetuntoa ja edistymisen halua.
Istuutuen jälleen Walters'in viereen, Servosse tarkasti seurasi
kokouksen menoa, samalla kuin hän matalalla äänellä jatkoi sitä
keskustelua tämän kanssa, johon oli ryhdytty ennen kokouksen avaamista.
"Te kysyitte, löytyikö paljon noita 'Puna-nauhoja'", sanoi
Walters. "Sitä en todellakaan tiedä. Minä matkustin sangen paljon
konfedereeratuissa valtioissa enkä löytänyt yhtäkään paikkaa, jossa ei
niitä olisi ollut. Minä olen tavannut heitä Richmond'in kaduilla ja
nähnyt heidän seisovan vahtina sotamies-vankihuoneen muurilla. Heidän
lukumääräänsä voi kuitenkin vaan arviolta sanoa, kosk'ei heillä ollut
mitään johtoa eikä järjestystä, ei mitään säännöllisiä kertomuksia
eikä keinoja, millä saada tietää, kuinka monta oli asiaan vihitty.
Muutamissa maan-osissa huomattiin vähän erilaisuutta, mutta oli
kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että tulin vakuutetuksi yhteisen
lähteen löytymisestä. Joskus joku jäsen saatti kertoa, mitä hän tiesi;
mutta hän ei koskaan tietänyt paljon. Hän osasi vaan sanoa, että hän
tunsi muutamia miehiä ja epäili toisia. Silloin vaihdimme merkkejä ja
tunnus-sanoja ja menimme taas kumpikin tietämme. Kosk'ei löytynyt
mitään kokouspaikkoja eikä mitään jäsenluettelolta, ei yksityinen mies
voinut suurta vahinkoa tehdä".
"Onko Liitto lavealtakin järjestetty Etelässä?" kysyi Comfort.
"Minä en tiedä", vastasi Walters. "Juuri ennen sodan loppua kävin
Itä-Tennessee'ssä vähäisessä toimessa, joka saatti minut rajan yli, ja
siellä minä rupesin sen jäseneksi. Minä en pidä siitä".
"Miks'ei?"
"Se on liian vaivaloinen. Meidän kansamme ei ole kylläksi kasvatettu
voidaksensa käyttää sitä edukseen. Paitsi sitä minä en pidä tämmöisistä
suurista kokouksista".
"Mutta eivätkö ne kasvata mustia miehiä?"
"Olen kyllä ajatellut sitä, ja se on se ominaisuus, joka
puollustaa koko laitosta. Luullakseni tarvitsemme jotakin, joka on
käytännöllisempää eikä nosta niin paljon huomiota, ennenkuin suoriumme
sodan seurauksista".
"Te ette siis toivo aivan paljon tulevaisuudesta?"
"Noh, tämä riippuu kokonaan siitä tavasta, jolla hallitus ja Pohjan
kansa käsittää nykyisyyttä. Jos heillä on se ajatus, että kapina on
muuttanut ne, jotka ottivat osaa siihen, kirkastetuiksi pyhimyksiksi,
niinkuin he tavallaan näyttävät ajattelevan, niin sodasta ei ollut
mihinkään, ainakaan mitä vapauteen ja edistykseen tulee. Silloin
Unionin miehet ja niggerit saavat kätkeytyä kotoihinsa ja itse asiassa
olla pahemmassa pulassa, kuin sodan kuluessa. Minä pelkään, että siksi
käy, översti; ja minusta tuntuu, kuin minun tulisi muuttaa Länteen,
jossa minä ja lapseni saavat olla vapaina ja turvallisina".
"Minä toivon, ettette sitä ajattele, Mr. Walters", lausui Hullu.
"Minä _olen_ kovasti sitä _ajatellut_, mutta olen päättänyt jäädä
tänne", kuului vastaus, "etupäässä siitä syystä, että teitä Pohjan
miehiä on tullut tänne niin monta. Minä luulen, että jos te voitte sitä
kestää, minäkin voin. En ainakaan katso sopivaksi, että me täällä
syntyneet Unionin miehet lähdemme pois ja jätämme teidät tänne".
"Te puhuitte esimiehestä", sanoi Comfort viittaavaisesti.
"Niin", vastasi Walters nauraen, "minä en tarkoittanut, että hänestä
olisi mitään vaaraa. Sodan aikana hän oli jos jotakin jokaiselle ja hän
on oleva aivan samanlainen kaikille ihmisille maailman loppuun saakka,
jos se vaan elättää Tommy Sanderson'ia".
Kymmmenkunta tummia kokelaita perehdytettiin yhdistyksen
puoli-julkisiin salaisuuksiin; pari kolme laulua laulettiin suurella
innostuksella, muutamia puheita pidettiin, ja kokous lykättiin
tuonnemmaksi. Kun Hullu kuun valaiseman metsän läpi ratsasti takaisin
Warrington'iin, kertoi hän, mitä hän oli nähnyt Metta'lle -- joka oli
tullut hänen kanssaan, mutta jäänyt Lähetyshuoneesen opettajattaria
tervehtimään siksi aikaa, kuin kokousta kesti -- ja sanoi hänelle, että
se antoi hänelle enemmän toivoa rauhallisesta ja onnellisesta
tulevaisuudesta, kuin mikään muu asia, minkä hän tähän asti oli nähnyt.
Sotamiehen innostus lippunsa suhteen ei ollut vielä sammunut hänen
povessaan, eikä hän voinut ymmärtää, että mikään yhdistys, joka
kasvatti ainoastaan rajatonta rakkautta tähän lippuun vasta-alkavien
kansalaisten rinnassa ja piti isänmaan-rakkauden tulta vireillä
vanhojen Unionin ystävien sydämissä, voisi aikaan saada pahaa
kenellekään. Jos hän olisi voinut käsittää, mimmoinen loukkaus
tämmöinen kokous itsessään oli hänen naapureillensa, mimmoinen
häväistys se oli heille, että Unionin lippu pantiin liehumaan heidän
kasvojensa eteen, samalla aikaa kuin Konfedereerattujen baneeri, joka
oli yhtä kallis heille, ei vielä ollut jäänyt heiltä unhotuksiin, olisi
hän ajatellut aivan toisin. Jos hän olisi ymmärtänyt, kuinka noitten
tummien käsien koskeminen sokaisi tätä kirkasta baneeria aivan monen
valkoisen naapurin mielestä, jos hän vaan olisi tietänyt, mitä kyyneliä
heidän vielä tulisi vuodattaa siitä, että olivat laulaneet näitä
isänmaallisia lauluja, olisi hänen sydämensä varmaan synkistynyt. Mutta
hän ei nähnyt mitään julmia aave-merkkejä eikä pitänyt vaaria mistäkään
turmion enteistä.