_Teidän todelliseksi ystäväksenne_.
Metta vei nämät kirjeet Hullulle ja pani ne hiljaa hänen eteensä.
Metta'n kasvot näyttivät harmailta ja vaaleilta, ja suuren pelon varjo
kuvasteli hänen silmissään, kun hän teki sen. Hänen puolisonsa luki ne
huolellisesti, laski ne pöydälle ja katsoi ylös hänen kasvoihinsa ja
sanoi: --
"No siis?"
"Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut näyttää ne sinulle, kallis
puolisoni", hän lausui värisevin huulin; ja silloin hänen pidätetyt
kyynelensä tulvailivat turvonneitten silmänluomien yli ja hän kätki
kasvonsa miehensä rintaa vastaan ja, suljettuna hänen syliinsä, itki
kauan ja vavahdellen. Kun hänen surunsa oli vähän asettunut, sanoi
hänen miehensä: --
"Mitä tahdot, että minä teen, Metta?"
"Mitä hyvänsä vaan sinä katsot velvollisuudeksesi, kallis puolisoni",
vastasi Metta ja vaimon rakkauden päivänpaiste loisti kuuron viimeisten
pisarien takaa.
Mies suuteli hänen otsaansa ja huuliansa, suuteli pois nuot suolaiset
kyynelet hänen silmistänsä.
"Me jäämme tänne", lausui Hullu.
Muutto heidän uudesta kodistaan ei enää koskaan tullut puheeksi heidän
välillään.