_Sille, jota se koskee_, -- Tämän kautta todistetaan, että
Huhtikuun ensimäisenä päivänä 1867 Mayfield'in baptistisen kirkon
diakonit ja jäsenet, säännölliseen kirkonkokoukseen kokoontuneina,
jossa veli R. Lawrence oli esimiehenä, yksimielisesti tekivät
seuraavan päätöksen: --
'_Päätettiin_, että veli diakoni Georg D. Garnet eroitetaan
tämän kirkkokunnan yhteydestä, koska hän ei kulje samaa tietä,
kuin me'. Ja jälestäpäin lisättiin samana päivänä veli Georg D.
Garnet'in pyynnöstä ja osotukseksi, ettei se ollut hänen huonon
siveellisen luonteensa tähden, kuin mainittu kirkko kieltää
pitempää yhteyttä hänen kanssaan, mainittuun päätökseen seuraava
selitys, nimittäin: 'vaan, useista neuvoista ja varoituksista
huolimatta, yhä edelleen järjestää, kehoittaa ja opettaa eräässä
neekerein pyhäkoulussa, jonka kautta hän on tehnyt itsensä
loukkauskiveksi monelle mainitun kirkon jäsenelle'.
(Allekirjoitettu)
_John Senter_, sihteeri.
_Robert Lazurence_, diakoni ja esimies.
Seuraava kirje tuli eräältä hyvin etevältä Unionin mieheltä, joka piti
valtion oikeustojen julkisen päällekantajan tärkeätä virkaa. Hän
kirjoitti kirjeen, joka monella tavalla osottaa ajan yleisiä
mielipiteitä: --
_Översti Comfort Servosse_. Rakas Sir, -- Minä huomaan teidän
kirjeestänne 'The Gazette'ssa', ettette ole ainoastaan suuttunut,
vaan myöskin kummastunut regulaatorien väkivaltaisista vaatimuksista.
Suuttumuksenne on aivan luonnollinen; mutta kummastuksenne,
sallikaat minun sanoa se, osottaa 'ymmärrystä yksinkertaista ja
kouluttamatonta'. Ettette pystyisi arvaamaan Eteläläisten
ennakkoluulojen voimaa, ei sovi ihmetellä. Teidän tulisi muistaa,
että sota on pikemmin suurentanut kuin vähentänyt Etelän kansan
ylpeyttä, vaativaisuutta ja paikkakunnallista vihaa ja pahansuontia.
Jos tahdotte hetken ajatella tätä, olette havaitseva, että tämä on
vaan luonnollinen ja välttämätön seuraus semmoisesta taistelosta.
Kaikki, joka teki eteläisen orjanpitäjän ja kapinoitsian siksi,
mikä hän oli, on vielä antaumisen jälkeen hänen pää-ominaisuutensa.
Oppi eri valtioiden oikeudesta yksinään hallita itseänsä ei ole
päässyt käytännölliseen voimaan, mutta teoriana on se yhtä elävänä
ja pyhänä kuin koskaan. Orjuus _teko-asiana_ on hävitetty; mutta
_orjuuttamisen oikeutta_ uskotaan vielä yhtä hartaasti, kuin
ennen. Valkoisen miehen oikeus määrättyihin valtiollisiin
privilegiumeihin on myönnetty; vaaditaan monta sukupolvea, ennenkuin
mustan miehen oikeus samoihin tunnustetaan. Se ei ole teitä vastaan
indiviidinä, kuin isku tähdätään; vaan näistä ihmisistä tuntuu siltä
kuin te jo sen tosi-asian kautta, että olette syntynyt Pohjassa ja
olette palvellut federaalisessa armeijassa, edustaisitte semmoista
voimaa, joka on ryöstänyt heiltä omaisuuden, vapauden ja oikeuden
hallita heidän omaansa, ja kuin te nyt pelkästä kevytmielisyydestä
loukkaisitte heitä, kehoittaen mustaa kansaa tekemään noita kahta
asiaa, jotka Eteläläisen mielestä ovat pyhemmät, kuin mikään muu:
nimittäin, _ostamaan ja omistamaan maata_ ja _ratsastamaan
omilla hevosillaan_. Te ette voi ymmärtää, miksi heistä tuntuu
niin, koska ette milloinkaan ole ollut samojen vaikutusten alaisena.
Teillä on oikeus olla suuttuneena; mutta he eivät voi uskoa
kummastustanne, ja minä säälin sitä.
Näyttääkseni teille, kuinka pitkälle ennakkoluulo voi mennä,
sallikaat minun kertoa yksi tapaus, joka vielä on tuoreena
mielessäni. Muutamassa nykyisin pidetyssä tutkimuksessa
Martinsville'n oikeuden edessä oli minun tilaisuus asettaa kysymys
jury-miehille eräässä asiassa, jossa valkoista miestä syytettiin
neekerin murhasta. Vähän epäiltyänsä oikeus salli minun jokaiselle
jury-miehelle tehdä tämän kysymyksen: 'onko teissä jotakin semmoista
tuntoa, joka estäisi teitä lausumasta valkoista miestä syylliseksi,
jos hän on murhannut neekerin ja sen voi täydellisesti todistaa?'
Vaikka tämä ehkä näyttää kummalliselta ja häpeälliseltä teistä, kävi
tarpeelliseksi paitsi tuota tavallista jury-miesten listaa lähettää
_kolme eri manauskirjettä, joista jokainen sisälsi viisikymmentä
nimeä, ennenkuin saatiin kaksitoista miestä, jotka voivat
kieltäväisesti vastata tähän yksinkertaiseen kysymykseen_. Kun
ennakkoluulo menee niin pitkälle, että sataviisikymmentä miestä
valallansa vakuuttaa, etteivät ota lausuakseen valkoista miestä
syylliseksi, vaikka hän on tappanut neekerin, niin te ette saa
kummastella, että _ante bellum_-vastenmielisyys ja -epäilys
Pohjoisvaltalaisten suhteen ilmautuvat samalla tavalla. Etelä on
muuttunut ainoastaan sen verran, kuin valloittajan ylivoima pakoitti
sitä muuttumaan. Vanhassa valtakunnassansa ennakkoluulo on vielä
yhtä katkera ja järjetön, kuin koskaan. Ehkä minun ei tulisi moittia
teitä siitä, että lausutte kummastustanne, koska se ei ollut selvä
asia edes minulle, maan-asukkaalle, ennenkuin olin huolellisesti
tutkinut syyn ja vaikutuksen. Samalla kuin rehellisesti suren näitten
miesten onnetonta mielettömyyttä ja toivon, ettei se ulottuisi
edemmäksi, täytyy minun vielä pyytää teitä ajattelemaan, että se
on vaan mitä aina täytyy odottaa semmoisissa oloissa, kuin äsken
mennyt aika on nähnyt.
Jos teillä on jonkunlaista johtoa niitten henkilöin löytämiseen,
jotka ovat syypäät tähän tekoon, taikka jos voin jollakin tavalla
auttaa teitä pääsemään vastuksista, tehkäät hyvin ja muistakaat
minua, sekä yksityisesti että virallisesti,
teidän käskettävänänne
_Thomas Denton'ina_.
Toiset molemmat olivat adresseeratut Metta'lle. Ensimäinen oli erään
Pohjoisvaltalaisen vaimolta, joka oli asettunut läheiseen valtioon ja
jonka Metta muutamia kuukausia takaperin oli kohdannut yhteisen ystävän
tykönä. Se oli varustettu mustilla reunoilla ja kertoi surullisen
jutun: --
_Rakas Mrs. Servosse_, -- Minun on jo monta päivää tehnyt mieli
kirjoittaa teille, mutta minä olen ollut niin suruissani, etten ole
voinut sitä tehdä. Te olette arvattavasti sanomalehdissä nähnyt
kertomuksen mieheni kuolemasta. Niinkuin tiedätte, oli piirikunnan
komentava kenraali nimittänyt hänet muutamia kuukausia takaperin
tämän maakunnan sheriffiksi. Asia synnytti paljon nurjaa mieltä, ja
minä pyysin, ettei hän vastaan-ottaisi tätä virkaa. Minua jollakin
tapaa aavisti, että paha siitä tulisi; mutta hän nauroi pelkoani ja
sanoi, että hän vaan teki velvollisuutensa ja ettei siinä ollut
mitään syytä suurempaan vihaan häntä vastaan. Minä todella luulen
hänen ajatelleen, että, kun kansa huomaisi, että hänen ainoa
tarkoituksensa oli virkansa rehellinen toimittaminen, se
kunnioittaisi hänen syitänsä ja osottaisi enemmän ystävyyttä häntä
kohtaan, kuin viimeisinä muutamina kuukausina. Hän ei ollenkaan
saattanut uskoa, että viha Pohjoisvaltojen miehiä vastaan oli muuta,
kuin ohitse menevä mielten kiihtymys.
Sen jälkeen kuin hän astui virkaansa, kohtasi häntä monta uhkausta,
ja minä pyysin häntä olemaan varovainen. Mutta hän ei tietänyt,
mitä pelko oli, vaan ratsasti ympäri maakuntaa kaikin ajoin
velvollisuuttansa toimittamassa ja kuitenkin tullen kotiin joka
ilta, milloin se oli mahdollista, koska hän tiesi levottomuuteni.
Tästä päivästä viikko häntä pidätettiin oikeustossa niin myöhäiseen,
kuin mahdollista. Niinkuin tiedätte, asumme noin viiden penikulman
päässä maakunnan hallituskaupungista. Kun ilta lähestyi, kävin
hyvin levottomaksi hänen puolestaan. Minusta tuntui, niinkuin olisin
tietänyt, että joku vaara uhkasi häntä. Lopullisesti tuskastuin niin,
että käskin satuloita tammani ja ratsastin häntä vastaan, niinkuin
usein olin tehnyt. Tie menee melkein suoraan länteen päin. Se
polveilee ulkonevan metsän alitse ja ainoastaan sieltä täältä lähtee
siitä joku uudis-asunnon tie jonkun naapurin kartanoon.
Päivä oli melkein laskemallansa, kun lähdin. Soisin Jumalan kautta,
että olisin lähtenyt varemmin! Ehkä olisin voinut pelastaa hänet
silloin. Olin ratsastanut noin penikulman matkaa, kun, yleten pientä
kukkulaa myöten, näin hänen tulevan vietosta alaspäin toiselta
puolelta ja pysähdyin jokiputaan luo mäen juurelle häntä odottamaan.
Minut nähdessään hän heilutti hattuansa ja pani hevosensa ravakkaasti
laukkaamaan. Olisin tahtonut lyödä tammaa vitsalla ja täyttä nelistä
ratsastaa hänen luoksensa; mutta minä pelkäsin, että hän huomaisi
levottomuuteni ja pitäisi sitä lapsellisena: niin muodoin istuin ja
odotin häntä. Hän oli päässyt puolitiehen, kun yht'äkkiä pieni
savupilvi nousi tienvierestä. Minä en edes odottanut paukausta, vaan
tuskasta huutaen löin hevostani ja syöksin eteenpäin, kuin tuuli.
Minä näin hänen kaatuvan hevosensa selästä, joka hurjana riensi
ohitseni. Silloin näin kolme konnaa hiipivän tiheästä lehdosta,
jossa olivat olleet piilossa; ja sitten sain murhatun miesraukkani
syliini, kuulin hänen viimeisen kuolonhuokauksensa ja tunsin hänen
lämpimän sydänverensä vuotavan käsieni yli, kun painoin häntä
rintaani vastaan. Minä en tietänyt mitään enempää, ennenkuin olin
kotona miesvainajani kanssa. Oi, rakas ystäväni, minä en voi kuvailla
teille suruani! Se on niin kauheata! Jos hän olisi kuollut sodassa,
olisin voinut kestää sitä; myöskin tapaturmaa tai pikaista tautia,
niin minusta tuntuu, olisin voinut kärsiä; mutta tämä hirveä, syytön
murha täyttää minut vimmalla ja vihalla yhtä paljon kuin surullakin.
Miksi me koskaan tulimme tähän kirottuun maahan! Ja oi, ystäväni,
älkäät halveksiko varoitustani! Älkäät herjetkö rukoilemasta,
ennenkuin puolisonne kuulee rukouksenne. Älkäät panko itseänne
alttiiksi sille kohtalolle, joka on kohdannut minua.
Toivottomassa surussa teidän
_Alice E. Coleman_.
Toinen kirje oli kirjoitettu sievällä naisen käsi-alalla tuommoiselle
karkealle, ruskealle paperille, joka on tunnettu "konfedereeratun
paperin" nimellä ja joka piirityksen aikana oli ainoa saatava
paperi-laji. Joku sivistynyt nainen oli ilmeisesti kirjoittanut
sen. Se ei ollut allekirjoitettu milläkään nimellä, vaan ainoastaan
sanoilla "Teidän todellinen ystävänne", ja siinä oli Verdenton'in
postimerkki: --
_Rakas Mrs. Servosse_, -- Vaikka te ette tiedä, kuka minä olen,
olen nähnyt teidät ja olen varma, ettette ainoastaan ole lady, vaan
myöskin järkevä, tosisydäminen nainen. Vaikka olen teille vieras, en
soisi, että joudutte suruihin tai huoliin, jos minun on mahdollinen
sitä estää. Suvaitkaat siis, rakas madam, kuunnella vilpittömän
ystävän neuvoa ja tehkäät kaikki, mitä voimassanne on, saattaaksenne
puolisoanne jättämään tätä maan osaa. Minä olen varma, ettei hän ole
mikään paha mies, sillä muutoin te ette rakastaisi häntä niin
suuresti. Mutta teidän tulee tietää, että hänen ajatuksensa ovat
kovin vastenmieliset meille Etelän kansalle; ja jos hän jää tänne ja
yhä lausuu niitä, niinkuin hän tähän asti on tehnyt, tunnen, että
siitä syntyy onnettomuutta. Te tiedätte, etteivät meidän eteläiset
gentlemanit voi sietää mitään muistutuksia heidän käytöksestään
tai syistään; ja ne toiveet ja pyrinnöt, jotka kokoontuivat
Konfederationin ympäri, ovat vaan käyneet yhä kalliimmiksi heille
'kadotetun asiamme' tähden. Minä tiedän, mistä kirjoitan". (Seuraavaa
lausetta oli alotettu sanoilla "Minun puolisoni", joita oli tarkkaan
raapittu pois, että niitä vaan vaivalla sai luetuksi.) "Useammat
gentlemanit puhuivat vielä eilis-iltana minun kuulteni tästä asiasta,
ja minä vapisen ajatellessani, mitä ehkä tapahtuu, jollette pidä
väliä varoituksellani.
Oi rakas lady! sallikaat minun rukoilla teitä kristittynä naisena
pyytämään puolisoanne lähtemään pois. Te ette tiedä, mitä suruja
säästätte, ei ainoastaan itseltänne, vaan myöskin muilta, jotka
surisivat melkein yhtä syvästi, kuin te, ja ehkä haikeammin. Sota
on ohitse; ja voi! jos olette surreet sen hävityksiä yhtä paljon,
kuin minä, olette taipusa tekemään ja kärsimään mitä hyvänsä, kun
vaan vältetään enempää verenvuodatusta, väkivaltaa, pahaa ja surua.
Jumala teitä johdattakoon!