Sukkela temppu.
Hän ei ollut ehtinyt kauas, ennenkuin hän, laskien jotakin mäkeä
alaspäin vähäistä joen haaraa kohden, saavutti kaksi miestä, jotka
nähtävästi kuljeksivat joutilaina, odottaen jotakuta, jonka oli määrä
saada heidät kiinni. Hän tunsi heidät miehiksi, joita hän oli nähnyt
kokouksessa. Kun hän ennätti heidän luoksensa, he tervehtivät häntä
iloisesti, vaikka muutoin käyttivät itsensä, niinkuin joku asia olisi
pidättänyt heitä. Päivä oli laskemallaan; ja länteen päin katsoen
arveli toinen heistä: --
"Te lähdette takaisin Warrington'iin tänä iltana, översti?"
"Niin lähden", kuului vastaus. "Se on juuri hauska tunnin matka".
"On varmaan hyvin pimeä, ennenkuin pääsette sinne", lausui kysyjä
varovaisesti.
"Vähäinen kuuvalo tekee kaikki vaan hupaisemmaksi", vastasi hän
nauraen.
"Jos tahdotte ottaa vastaan köyhän väen vieraanvaraisuutta", sanoi
toinen mies vähän tuskissaan, "olette tervetullut illalliselle ja
makuusijalle minun talooni. Se on aivan likellä tässä", jatkoi hän, "ei
enemmän kuin korkeintaan penikulman matkan päässä teidän tiestänne.
Sopiihan teidän ratsastaa sinne ja jäädä edes illalliselle. Se ei
viivyttäisi teitä kauan ja me juttelisimme hyvin mielellämme vähän
teidän kanssanne".
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi hän; "vaimoni odottaa minua ja hän
kävisi levottomaksi, jollen palaisi pimeän tullen tai vähän sen
jälkeen. Hyvää iltaa!"
Hän kiidätti jo hevostansa, kun toinen miehistä huusi hänen perästänsä
heidän omituisella tavallaan: --
"Oi vieras! odottakaat hetki. Älkäät pysähtykö, vaan kulkekaat
eteenpäin juuri niin, kuin me ainoastaan toivottaisimme teille hyvää
päivää. Minä en tahdo säikähyttää teitä; mutta se on minun ajatukseni,
että teidän olisi paras olla lähtemättä kotiin suoraa tietä tuon puheen
jälkeen, jonka piditte tänään".
"Miksi niin?"
"No, näettekö, siellä oli joukko tuimia miehiä, jotka kauheasti
suuttuivat siitä, mitä sanoitte niggereistä, vaikka minä tahdon tulla
kirotuksi, jollen usko, että jokainen sana oli yhtä tosi, kuin
evankeliumi. Kuitenkin he ovat vimmassaan siitä; ja löytyy
kaupunkilaisia, jotka ovat yllyttäneet heitä seisauttamaan teitä
jossakin paikassa matkallanne kotiin, ja he voivat aikaan saattaa
teille jotakin pahaa. Minä en luule, että heidän on aikomus
vahingoittaa teitä; mutta toiselta puolelta ei kukaan voi sanoa, mitä
semmoinen joukko saattaa tehdä".
"Te sanotte, että he aikovat asettua väijyksiin minua vastaan?"
"No, ei! me emme sitä sanoneet: sanoimmeko, Bill?" vedoten
kumppaniinsa. "Mutta me ajattelimme, että he ehkä seisauttaisivat teitä
ja kohtelisivat teitä raa'asti".
"Te luulette siis, että he aikovat seisauttaa minua. _Missä_ luulette
heidän tekevän sitä?" hän kysyi.
"Oh, me emme tiedä sitä! Muistakaat, ettemme sano sitä; mutta _ehkä_ he
sen tekevät ja, _jos_ niin, se luultavasti tapahtuisi kaalamon luona".
"Kaikki oikein, ystäväni. Kun minua seisautetaan, olisi se kummaa,
jollei joku joudu vahinkoon".
"Parempi olisi nyt jäädä meille", arvelivat hänen uudet ystävänsä
levottomasti, "eikä mennä vaaraan, kun yhtä helposti voitte välttää
sitä".
"Ei, paljon kiitoksia", hän vastasi; "minä menen kotiin eikä kukaan ole
minua siitä estävä".
Hän kannusti hevostansa, mutta oli päässyt vaan lyhyen matkaa
eteenpäin, kun pieni kivi putosi tielle hänen eteensä ja sitten toinen,
ilmeisesti heitettyinä pensastosta oikealta puolelta. Hän seisautti
hevosensa ja aikoi juuri vetää pistoolin vyöstänsä, kun hän kuuli
jonkun, nähtävästi mustan miehen, sanovan: --
"Oi, master översti! Älkäät ampuko!" ja samalla hän näki mustien
kasvojen, joita harmaa tukka ja poskiparta ympäröitsi, kurkistelevan
esiin jonkun pensaan takaa.
"Astukaat alas hevosenne selästä ja jääkäät tänne hetkeksi, että kerron
teille jotakin".
"Mitä tahdotte?" toinen kysyi levottomasti. "Päivä laskee ennen pitkää
enkä minä tahdo tulla myöhään kotiin".
"Voi minua! kuulkaat, mitä hän nyt sanoo!" lausui musta mies
moittivaisesti. "Niinkuin vanha Jerry koskaan olisi tahtonut pidättää
häntä poissa kotoa!"
"No, mikä nyt on, Jerry? Kiireet paikat!" sanoi Servosse, kun hän astui
maahan ja talutti hevostansa siihen tiheään viidakkoon, jossa mies oli.
Vähintäkään pahaa pelkäämättä hän sen teki. Hän ei tuntenut tätä miestä
eikä ollut koskaan ennen nähnyt häntä, paitsi, niinkuin hän luuli,
tämän päivän kokouksessa. Häntä oli varoitettu vaarasta; mutta
semmoinen oli hänen luottamuksensa jokaisen mustan miehen
hyvänsuontiin, että hän jätti valtatien ja tuli ilman pelotta
viidakkoon häntä kohtaamaan. Se luottamus mustan miehen uskollisuuteen,
ta'attavaisuuteen ja varovaisuuteen, jonka hänen palveluksensa
Federalistein soturina oli synnyttänyt, ei ollut vielä kadonnut.
"He ovat teitä odottamassa, Master Översti", sanoi mies melkein
kuiskaten, niin pian kuin toinen lähestyi häntä. "Minä olin istunut
tänne leväyttämään rampaa jalkaani pensastossa juuri vähä aika
takaperin, kun he tulivat ja pysähtyivät aivan likelle sitä paikkaa,
jossa olin; ja minä kuulin heidän laskevan koko tuumansa -- seisauttaa
teitä kaalamon luona ja sidottaa teidät johonkin puuhun metsässä ja
ruoskia teitä siitä puheesta, jonka piditte tänään".
Mies tuli esiin pensaansa takaa ja Servosse näki, että hän oli
kummallisesti rumentunut eli oikeammin rujostunut taudista. Hän käveli
melkein koukussa kahden sauvan nojassa, mutta hänellä oli kuitenkin
hyvin kirkkaat ja älykkäät kasvot. Hän muisti nyt, että hän oli nähnyt
ne ennen. Hänen nimensä oli Jerry Hunt ja hän asui jossakin
uudispaikassa likellä Warrington'ia.
"Kuinka jouduitte olemaan niin kaukana kotoa, Jerry?" hän kysyi
kummastuneena.
"Lähdin kuulemaan puheita, Sir. En voi sanoa, miksi. Ajattelin, että
Herra oli määrännyt jotakin vanhalle Jerrylle tehtäväksi täällä; lähdin
siis varhain ja tulin. Minä tiesin, että Herra lähetti minut, mutta en
ymmärtänyt minkä vuoksi, ennenkuin kuulin heidän päättävän ottaa teidät
kiinni, Master översti. Silloin minä ymmärsin sen, sillä te olette
meidän ystävämme: _minä_ tiedän sen".
Sitten hän kertoi, kuinka, kun hän makasi pensastossa lepäämässä, kuusi
miestä tuli pitkin tietä; ja hän kuuli heidän keskenänsä sopivan,
kuinka he asettuisivat väijyksiin översti Servosse'a vastaan ja
odottaisivat häntä, hickory-puun oksat kädessä. He sanoivat, etteivät
menneet vahingoittamaan häntä, vaan ainoastaan opettamaan häntä, ettei
hänen käynyt pitää semmoisia jumalattomia puheita, kuin tänpäiväisen,
tässä seudussa ilman saamatta selkäänsä juovitetuksi -- siinä kaikki".
"Ja missä heidän on määrä olla, Jerry setä?"
"Juuri tällä puolella kaalamoa, Sir -- juuri kun kuljette mäkeä alas
tuohon syvään uurrokseen".
"Mutta kuinka he voivat tietää, mitä tietä minä tulen? Tie haaraantuu
kolme penikulmaa ennen, kuin pääsen joen luo, ja minun sopii yhtä hyvin
valita toinen, kuin toinenkin".
"Aivan oikein, Sir!" vastasi setä Jerry. "Kyllä he sitäkin ajattelivat
ja sentähden he jättävät tienhaaraan yhden miehen, jolla on hyvä
hevonen; hänen tulee ratsastaa sitä tietä, jota ette valitse, antamaan
tietoa heille, etenkin jos menette ylätietä, jota he eivät luule, koska
tulitte alatietä. He aikovat asettaa viiniköynnöksen uurroksen poikki,
pysäyttääksensä hevosta".
"Ja kuka jää tienhaaraan?"
"Master Savage, Sir".
"Mimmoisella hevosella hän ratsastaa?"
"Hänellä ei ole oleva mitään tienhaarassa, vaan hän on odottavinansa
Master Vaughn'in vaunujen tuloa; mutta tuo harmaa tammavarsa on
kätketty pensaistoon".
"Kaikki oikein, Jerry. Minä olen suuresti kiitollinen. Jollen nyt pidä
huolta itsestäni, on se oma vikani. Hyvää yötä!"
"Jumala siunatkoon teitä, Sir!"
Servosse ratsasti eteenpäin, miettien tuumaa, jonka avulla hän
voittaisi vihamiehensä. Tämmöisen varoituksen jälkeen ei suinkaan ollut
mikään vaikea asia välttää heitä; mutta hänen suuttumuksensa oli niin
suuri, ettei hän tahtonut tehdä sitä. Siinä ajatuksessa, että häntä
väijyttäisiin yhteisellä maantiellä ja rääkättäisiin sen vuoksi, että
hän, heidän omasta vaatimuksestaan, vilpittömästi ja yksinkertaisesti
oli lausunut ajatuksensa yhteisestä asiasta, oli enemmän kuin hän
saatti kärsiä. Hän päätti tehdä enemmän, kuin vaan välttää uhkaavaa
päällekarkausta, ja antaa ihmisten tietää, ettei hänen kanssaan käynyt
leikkiä laskeminen.
Tienhaaraan tultuansa tapasi hän Savage'n odottamasta, niinkuin hänelle
oli ilmoitettu, ja vähäisen juteltuaan hänen kanssansa lähti hän
ratsastamaan ylätietä. Savage huusi hänen perästänsä ja vakuutti
hänelle, että alatie olisi paljon parempi ja lisäksi lyhyempi tie
Warrington'iin.
"No", kuului vastaus, "hevoseni on valinnut tämän tien ja minä annan
hänen aina noudattaa omaa tahtoansa, kun matkustamme kotiinpäin".
Se hevonen, josta hän puhui, oli ruskea "messenger", jonka hän oli
ottanut jossakin tappelussa ja jolla hän sitten oli palveluksessa
ratsastanut melkein kaksi vuotta. Nopeuden, kestävyyden ja ymmärryksen
puolesta tällä hevosella oli harva vertainen edes tässä kuuluisassa
rodussa. Kaviot, jäsenet ja hengitys olivat hyvät; ja hänen tulensa
tuotti kunniaa hänen mainehikkaalle sukuperällensä. Hänen lujuuteensa
ja kuntoonsa ratsastaja saatti luottaa aivan täydellisesti. Hevonen ja
mies olivat hyvin toistensa vertaiset; kumpikin tarkoin ymmärsi toisen
taipumukset ja tavat.
"Nyt, Lollard", hän sanoi heti kuin häntä ei enää sopinut nähdä siitä
paikasta, jossa Savage seisoi, "saavuta vanha 'tabernakeli-kirkko'
lyhyimmässä ajassa, minkä voit, ja koeta, emmekö pane näitä
gentlemaneja katumaan, että yrittävät voittaa meitä kavaluudella".
"Tabernakeli" oli erään kirkon nimi ylätien varrella noin kahden
penikulman päässä alemmasta kaalamosta ja sieltä kävi metsän kautta
ratsutie, joka tuli ulos alatielle noin puoli penikulmaa kaalamon
ylipuolella. Lähin tarkoitus oli nyt päästä tätä ratsutietä myöten
alatielle, ennenkuin Savage ehtisi sen paikan ohitse, jossa nämät
molemmat tiet yhtyivät.
Lollard kulki matkaansa lujalla vauhdilla, mutta tasaisesti ja
vakavasti ja semmoisella tavalla, joka osotti hänen todellista
kelvollisuuttansa. Kun he saapuivat kirkon luo, heitti ratsastaja
ohjakset hänen niskallensa ja hypähti maahan. Hän tunsi hyvin jokaisen
pensaan kirkon ympärillä, koska hän usein oli käynyt kokouksissa
siellä. Hetkisen hapuiltuansa hän notkistui vähäisen hickory-puun
puoleen ja leikkasi sen poikki veitsellänsä. Siitä tuli noin syltä
pitkä vitsa, joka jykeimmästä paikasta oli läpimitaten ehkä
puolentoista tuumaa. Hän karsi pois sen harvat oksat, laski sitten
vitsan latvan maahan ja piti sitä jalkansa alla, sillä aikaa kuin hän
kiersi tyvipäätä ympäri muutamia kertoja, taitavasti vääntäen syitä
niin, etteivät katkeisi äkillisessäkään lyönnissä. Tämän tehtyänsä
hänellä oli semmoinen ase, jota tottuneen kädessä hyvin saatiin pitää
pelottavana. Hänellä oli kyllä revolveri vyössänsä; mutta hän päätti
olla sitä käyttämättä.
Nousten taas hevosensa selkään, hän syöksähti ratsutietä alaspäin,
siksi kuin hän saapui alatielle. Pieni ryhmä petäjiä seisoi kulmassa
molempien teitten välissä; ja tämän takana olevalle lauhealle
nurmikolle hän seisattui ja, nojautuen eteenpäin, pyyhki hevosensa
turpaa, estääksensä sitä hirnumasta odotetun ratsumiehen tullessa. Hän
ei ollut vartonut kuin vähän aikaa, kun hän jo kuuli Savage'n täyttä
laukkaa tulevan harmaalla tammavarsallansa. Kuu oli nyt noussut; ja
hajalla seisovien petäjänlatvojen välitse hän silloin tällöin eroitti
ratsastajan, joka tuli pitkin valkoista tietä, milloin selvästi näkyen
kuunvalossa, milloin puoleksi varjoon peittyen. Pidättäen siis lujasti
hevostansa, siksi kuin toinen oli päässyt ratsutien suun ohitse, hän
kannusti urheata raudikkoansa ja oli puolen kymmenen harppauksen
jälkeen tammavarsan rinnalla.
Pitkä, notkea hickory-vitsa viuhui ilmassa ja läiskähteli
kerta toisensa perästä tamman lanteitten poikki. Kivusta
kiusattuna ja pelosta hulluna tämä hypähti eteenpäin ja oli hetken
saavuttamattomissa; sillä välin kuin ratsastaja, tuskin vähemmän
hämmentyneenä tästä odottamattomasta päällekarkauksesta, kuin hänen
hevosensakaan, kadotti itsehillintönsä ja tahtomattansa lisäsi
kannuksen pistokset tämän paon syihin. Se oli kuitenkin vaan hetken
loma-aika; sillä voimakas hevonen oli samalla taas hänen rinnallansa ja
ehtimän kautta ratsastajan luja käsi pani tukevan raipan viiltämään
varsan nahkaa tai ratsastajan hartioita. Tätä vainoavan ja vainotun
kilpa-ajoa maantiellä kesti puoliväliin uurrosta asti. Silloin
Servosse äkkinäisellä ponnistuksella pidätti hevosensa ja asetti sen
kiihtymystä; ja pysyen tien varjokkaalla puolella hän kulki verkalleen,
huomatakseen menetyksensä seurauksia. Tällä välin miehet uurroksessa,
jotka kuulivat hevoskavioin nopean kopinan, päättivät, että miestä,
jota he odottivat, oli varoitettu väijyksistä ja että hän riensi näin
hurjasti eteenpäin, jotta heidän olisi mahdoton seisauttaa häntä
metsässä.
"Taivaitten kautta", lausui yksi, "se tappaa hänet. Avatkaamme
viiniköynnös". Ja hän juoksi esiin, puukko kädessä, leikkaamaan sitä
poikki.
"Ei", arveli toinen; "jos hän tahtoo taittaa niskansa, on se hänen oma
asiansa".
"Niin", sanoi kolmas; "jätä sikseen, Sam. Se on helpoin keino päästä
hänestä".
Joku aukko metsässä salli nousevan täysikuun kokonaan valaista
uurroksen ylipuolta. Tiheämmiksi, yhä tiheämmiksi kävivät vimmastuneen
hevosen askelet -- likemmäksi, yhä likemmäksi ne tulivat väijyksiä,
joita ratsastajan ystävät olivat asettaneet toista varten. Kauhistunut
ratsastaja, tietäen sen kohtalon, joka oli hänen edessään, oli turhaan
koettanut pysäyttää häntä, oli katkaissut ohjakset sitä tehdessään ja
pysyi nyt hirveässä pelossa kiinni satulassa.
"Hyvä Jumala! kuinka hän ratsastaa!" sanoi yksi.
"Voi! miehet, tässä tehdään murha!" huudahti toinen, ja yhteisestä
kehoituksesta he juoksivat esiin leikkaamaan köyttä poikki. Se
oli liian myöhäistä. Juuri kuin etumaisen käsi koski vahvaan
viiniköynnökseen, hypähti harmaa hevonen siihen paikkaan uurroksen
alkupuolelle, johon kirkas kuu paisti; ja kauhusta vääntyneinä heidän
toverinsa vaaleat kasvot leimahtivat heidän silmiensä eteen.
"Jumala!" he huusivat kaikki yhtä haavaa, "se on Tom Savage!"
Hevosen polvet koskivat jämeästi pingoitettua köynnöstä. Ryske, huuto;
ja Tom Savage ja hänen kaunis nuori tammansa makasivat runneltuneina ja
musertuneina kallio-uurroksen pohjassa, sillä välin kuin hänen
toverinsa vaaleina ja kauhusta vapisevina seisoivat partaalla.
Ei tarvittu kuin silmänräpäyksen miettiminen, ennen kuin yksin
heidänkin puoli-päihtyneissä mielissään selveni, mikä oli ollut seuraus
heidän pelkurimaisesta tuumastaan; ja äkkiä tuntien verenvian tuskan,
he kääntyivät ja pakenivat eivätkä edes menneet perustelemaan pelkoansa
ja tutkimaan värvivää lihamöhkää kallioilla alhaalla. Kiireisesti
nousten hevostensa selkään, jotka olivat liekatut aivan likellä, he
syöksähtivät kaalamon poikki; ja se, jota vastaan tämä paha oli
keksitty, kuuli heidän hevostensa kavioin ankaran ratinan, kun ne
nelistivät kalliomäkeä ylöspäin toisella puolella. Silloin hän nousi
ratsunsa selästä ja astui varovaisesti uurroksen reunalle. Hetkisen
kuunteleminen vakuutti hänelle, ettei ketään ollut siellä, paitsi se
mies, jota hän oli ruoskinut kohtalonsa perille. Hänen sydämensä sykki
nopeasti ku'ottavasta pelosta, kun hän katseli runneltua ruumista
tuolla alhaalla. Matala voihkaaminen kohtasi hänen korvaansa. Hän
kapusi alas uurroksen jyrkkää kuvetta ja etsi kopeloiden varjossa,
siksi kuin hän löysi miehen ruumiin. Hän sytytti tulitikun ja havaitsi,
että siinä vielä oli henki, vaikka se oli taidotonna.
Tällä hetkellä hän kuuli jonkunlaisten kulkuneuvojen tulevan tietä
myöten ylhäällä.
"Tätä tietä, pojat! tätä tietä!" huusi vanha Jerry. "Juuri tässä heidän
oli määrä pysäyttää översti".
Joutuisia askelia kuului ja ratisevat yhdenvedettävät vankkurit ajoivat
kuunvaloon. Vanhan Jerry'n valko-reunaiset kasvot kurkistelivat
parske-nahan yli, samalla kuin puolikymmentä muuta mustaa miestä, kukin
varustettu vahvalla nuijalla, ajoi hänen kanssaan tai juoksi vankkurein
vieressä.
"Seis!" huusi joku ääni alhaalta.
"Jumalan kiitos!" huusi Jerry ilosta. "Se on överstin ääni. He eivät
vielä ole tappaneet häntä. Joutukaat, pojat! joutukaat!"
Vaivaisuuttansa muistamatta hän kömpi kiireesti alas vankkureilta ja
silmänräpäyksessä kerkeät kädet auttivat överstiä kantamaan voimatonta
ja verta vuotavaa esinettä valoa kohden. Sitten yksi toi vettä
hatussansa ja toinen kokoeli jotakin, mistä tehdä valkea, että
voitaisiin tarkemmin tutkia Savage'n ruumista. Onneksi oli hän
luiskahtanut satulasta, kun hevonen sukaisi köynnöstä ja ennenkuin se
teki viimeisen hyppäyksensä kalliolle, jossa se nyt virui rusentuneena
ja kuolevana. Hän heitettiin savista kuvetta vastaan ja oli kovasti
ruhjottu ja verissänsä, mutta eli kuitenkin. Hän nostettiin
huolellisesti vankkureille ja kuljetettiin Warrington'iin.
"Juuri kuin olitte ratsastanut ohitseni, tulivat vankkurit ja minä
kerroin heille, mitä oli tekeillä, ja sain heidät ajamaan lujasti, että
voisimme auttaa teitä, jos tarvittaisiin, vaikka, Jumalan kiitos, sitä
ei tarvittu", oli setä Jerry'n selitys heidän odottamattomasta
ilmestymisestään.