Ojasta allikkoon.
Neljä vuotta on kulunut ja Hullumme venyy nurmikolla ryhmäisten
vaahterain alla sen vähäisen asunnon edessä, josta hän, stoalaisesti
halveksien nuoren vaimonsa kyyneliä, lähti pois.
Peuhaava pikku tenhotar, jota hän nimittää "Lil'iksi", käy leikkisotaa
soturi-isäänsä vastaan, jota hän ei ole koskaan nähnyt ennenkuin viikko
takaperin, mutta jota hän nyt polkee ja sysäilee ja nakkelee sillä
korkealla ylenkatseella hätyytetyn tunteitten suhteen, joka osottaa,
kuinka paljon hän luottaa tämän kykyyn "kestää vastuksia niinkuin hyvä
soturi". Nojaten selkäänsä puun runkoa vastaan, kasa utuista valkoista
vaatetta leviten sen keveän pilkkuisen muslinin yli, joka kohoo hänen
ympärillänsä viileässä uhkeudessa, kun hän istuu pitkässä ruohikossa,
nähdään Metta, urhoollinen nuori vaimo, jonka kyynelet lakkasivat
vuotamasta, kun hän havaitsi, että ne eivät kyenneet pidättämään Hullua
sodan melskeestä, ja muuttuivat kaikki hymyiksi, jotka talletettiin,
siksi kuin hän palaisi ja tulisi jälleen järjellensä.
Oi! monta tuhatta kertaa oli hänen sydämensä seisattunut pelosta miehen
puolesta; ja nyt, kun hän iloisesti katselee leikkiä, voimme eroittaa,
että hänen kasvonsa näyttävät vanhemmilta, kuin miksi olemme ne ennen
huomanneet. Hänen harmaissa silmissään on totisempi loisto, vaikka ne
ovat täynnänsä iloa; hänen huulensa ovat tottuneet olemaan tarkasti
suljetut, niinkuin ne tahtoisivat pidättää pelon nyyhkytyksiä; ja
hänen kätensä liikahtaa usein kylkeen päin, ikäänkuin se tahtoisi
läsnä-olollansa viihdyttää murheellisen sydämen hurjaa tykytystä. Eikä
ihmekään; sillä se Varjo, joka istui heidän pöydässänsä neljä vuotta
takaperin, oli ollut aamiaisella, päivällisellä ja illallisella hänen
kanssansa aina sitten, siksi kuin Hullu palasi viikko takaperin. Hän
tietää, että hän on tullut vanhaksi -- elänyt monta kymmenkunta vuotta
näinä neljänä vuonna; mutta hän on täydellisesti antanut anteeksi sille
asialle, joka tietämättänsä oli syypää kaikkiin hänen suruihinsa, ja
valmistelee paraikaa ahkerasti vaatteita, jotka eivät kanna mitään
jälkeä miehen onnettomasta taudista. Sopii todella sanoa, että hänellä
on jonkunlainen anteeksi-annettava ylpeys siitä _éclat'ista_,[13] jolla
mies palaa. Häntä on ylennetty ja virallisesti sanomalehdissä mainittu
miehuullisesta käytöksestä, ja yleiset käskykirjeet ja ilmoitukset ovat
sisältäneet hänen nimensä, samalla kuin sanomalehdet ovat olleet
täynnänsä hehkuvia kertomuksia hänen urhoollisuudestaan. Hän on nyt
översti; hän on nimitetty prikati-kenraaliksi, mutta hän ylenkatsoo
semmoista kunniaa, joka tulee aivan niinkuin itsestänsä eikä ole
saavutettu kovilla sivalluksilla. Hän käy neljättä kymmentä; ja kun hän
telmii heidän esikoisensa kanssa, katsoo vaimo eteenpäin moneen
monituiseen autuaalliseen aikakauteen heidän sievän kotinsa suloisessa
yksinäisyydessä.
"No, noh, Lily! mene nyt leikkimään Pedron kanssa", sanoo hän viimein.
"Sinä väsytät isää. Hän ei ole tottunut telmimään semmoisen tukevan
pikku tytön kanssa".
Vaimo on puoleksi sukkamielinen lapsensa suhteen, joka kiinnittää
itseensä isän huomion, jota hän niin kauan aikaa on ikävöinnyt. Lapsi
menee vanhan Newfoundlandin koiran luo, joka lojuu puun toisella
puolella; ja kun vanhemmat katsovat toisen kerran sinne, ovat lapsen
kultaiset kiehkurat levinneet koiran pörhöiselle turkille ja molemmat
nukkuvat. Vaimo vetää miehensä käden polvellensa, laskee pois neulansa
ja unhottaa koko maailman iloissaan miehensä läsnä-olosta ja
yhteydestään hänen kanssaan.
"Tiedätkö, Metta", sanoi mies pitkän äänettömyyden perästä, "että olen
puoleksi aikonut lähteä takaisin?"
"Takaisin! mihin?" kysyi vaimo kummastuneena.
"No, takaisin Etelään, josta juuri olen tullut", vastasi hän.
"Kuinka! elämäänkö siellä?" kysyi vaimo hämmästyneellä katsannolla.
"Aivan niin; ainakin toivon sitä", vastasi hän iloisesti.
"Mutta ethän sinä suinkaan totta puhu, Comfort", sanoi vaimo, ja
jonkunlainen tuskan vivahdus huomattiin hänen äänessään.
"Totta, armaani!" mies vastasi. "Näetkö, tämä on se tapa, jolla asiaa
katson. Minä olen ollut poissa neljä vuotta. Nämät toiset toverit,
Gobard ja Clarke, ovat tulleet tunnetuiksi ja vieneet koko minun työni.
Se ei voinut olla toisin. Jolleivät he, niin joku muu olisi sen tehnyt.
Ihmiset tarvitsevat asian-ajajia yhtä hyvin kuin lääkäreitäkin.
Niinmuodoin minun täytyy alottaa uudestaan siinäkin tapauksessa, että
jään tänne".
"Mutta se ei voi olla niin vaikeata", keskeytti vaimo. "Sinä et tiedä,
kuinka moni sinun entisistä klienteistäsi on kysynyt sinua ja
ainoastaan odottanut kotiintuloasi, taas jättääksensä asiansa sinun
haltuusi".
"Luonnollista kyllä; mutta se käy vaan vähitellen, ja minä olen
menettänyt neljä vuotta. Muista vaan, että käyn jo neljättä kymmentä;
ja meillä on ainoastaan tämä asunto ja jäännös säästöistäni armeijassa
-- varsin vähä niitten varojen rinnalla, joita toivoin tähän aikaan
omistavani", sanoi hän hiukan alakuloisesti.
"Mutta ei suinkaan sillä ole mitään kiirettä. Me olemme vielä nuoret ja
meillä on ainoastaan Lily. Me voimme elää hyvin itseksemme, ja sinulla
on ennen pitkää oleva paljon enemmän tointa kuin ennen. Minä olen varma
siitä", kiirehti hän sanomaan.
"Mutta, armaani, tiedätkö, että minä puoleksi pelkään tänne jäämistä?
Tosin kyllä näytän ruskettuneelta ja karkealta -- ja kuka ei siltä
näytä, joka astui meren luo Sherman'in[14] kanssa? -- ja partani, joka
on kasvanut pitkäksi ja tuuheaksi, antaa epäilemättä minulle tukevan ja
lujan ulkomuodon; mutta en ole moneen kuukauteen ollut terve. Minä
painan paljon vähemmän, kuin sotaan lähtiessäni; ja tuo vanha haava
keuhkoissani on viime aikoina vaivannut minua. Tohtori Burns sanoi
minulle, että ainoa keino pidentää päiviäni oli pitkä lepo jossakin
lämpimämmässä ilman-alassa. Hän sanoo, että minä olen kulunut; ja
tietysti tämä viittaa heikkoon kohtaan, niinkuin kuluneissa vitjoissa.
Minä pelkään, etten koskaan enää voi virkaani toimittaa. Näyttää siltä,
kuin tuskin jaksaisin istua kirjoituspöydän ääressä tai puhutella
jury'a".
"Onko niin laita, lemmittyni?" kysyi vaimo vapisevin huulin, ja
onnellisuus katosi hänen kasvoistaan, jättäen jälkeensä sen harmaan
synkeyden, joka noina pitkinä odotusvuosina oli asunut niissä.
"On", vastasi hän hellästi; "mutta älä käy levottomaksi. Ei se ole
mitään vaarallista -- ei ainakaan nyt vielä. Minä ajattelin, että,
koska meidän kuitenkin tulee alottaa uudestaan, ehkä olisi parasta
muuttaa Etelään. Me voisimme ostaa maatilan ja ruveta maa-elämään
muutamiksi vuosiksi; ja kukaties minä tuossa ilman-alassa pääsisin
kokonaan tästä vastuksesta. Tätä juuri tohtori neuvoo".
"Mutta onko siellä turvallista olla? Voimmeko elää siellä kapinoitsiain
keskellä?" kysyi vaimo huolestuneena.
"Oh", vastasi mies joutuisasti, "sitä minä en pelkää. Sota on ohitse,
ja me, jotka olemme taistelleet toisiamme vastaan, olemme nyt parhaita
ystäviä. Minä en luule, että siellä on vähintäkään vaaraa. Moniaita
kuukausia on ehkä vähän epäjärjestyksiä muutamissa maakunnissa; mutta
ne ovat harvat eikä niitä kestäne kauvan".
"Hyvä, ystäväni", sanoi vaimo miettiväisesti, "sinä tiedät, että minä
aina tahdon sanoa, niinkuin Ruth, vieläpä aivan iloisesti: 'mihin sinä
menet, sinne tahdon minäkin mennä'. Sinä ymmärrät asiat paremmin kuin
minä; ja jos sinun terveytesi sitä vaatii, on se arvelematta tehtävä.
Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tämä asia totisesti huolestuttaa
minua".
"Oh", vastasi mies, "tietysti siellä tapahtuu suuria muutoksia! Orjuus
on hävitetty, ja asiain täytyy käydä uusia vakoja myöten; mutta minä
luulen, että maa pääsee pian järjestykseen, kun orjuus nyt on
poistettu. Tehtaita on kosolta syntyvä, uusia asukkaita on tulvaava
sinne, ja ennen pitkää se on hauskin osa maastamme. Minun luullakseni
viides osa sotureistamme -- vieläpä parhaat heistä -- vähemmässä kuin
kahdessa vuodessa löytää kotinsa Etelässä, niin pian kuin he vaan
suoriuvat entisistä asuntopaikoistansa ja tapaavat uusia mieltänsä
myöten".
Niin hän puhui, ajattelematta, ettei kolmen vuosisadan
yhteiskunnallisia oloja voi kerrassaan muuttaa eikä liioin pelkän
voiton kautta sovittaa erimielisyyksiä, jotka ovat kestäneet miespolvia
ja viimein kypsyneet sodaksi -- ettei katkennutta rengasta voi taatusti
korjata ainoastaan sillä, että panee sen eri katkelmat vierekkäin, vaan
että niitä täytyy sulattaa ja takoa, ennenkuin ne oikein juottuvat
yhteen.