Suru tulee tiedon muassa.
Tämän tiedon tultua ei mitään hymyjä enää nähty tuossa herttaisessa
kodissa. Mies oli tuonut muassaan sanomalehden, jonka kauheat
yksityis-seikat vetivät kokonaan hänen huomionsa puoleensa ja josta hän
luki ääneen vaimollensa, kun tämä hiljaisin askelin, vaalein huulin ja
tuhka-harmain poskin puuhasi illallista, johon he nyt viimeisen kerran
olivat yksinään ryhtyneet. Vieras -- julma ja pelottava -- istui
pöydässä heidän kanssansa tänä iltana ja katkeroitti kaikki ne suloiset
ruoat, joita vaimon sievät kädet niin hellällä huolella olivat
valmistaneet. Tämän vieraan nimi oli _Sota_. Se istui vastapäätä vaimoa
ja toisella puolella suoraan miestä kohden. Sen varjo hämmensi miehen
aivot ja seisautti vaimon sydämen tykytyksen. Vaimo ei voinut syödä ja
Hullu huomasi tylsästi, kun hän joskus katsahti ylös sanomalehdestä
talrikkinsa vierestä, että vaimon silmiä ympäröitsi suuret mustat
kehät, jotta eivät olleet siinä, kun hän ensin oli kohdannut hänet
eteisessä tänä aamuna.
Illallisen perästä mies lähti ulos, joka oli uusi mielensairauden
merkki, sillä hän ei ollut koskaan ennen tietänyt mitään semmoista
aikaa, jolloin hän vapaa-ehtoisesti olisi jättänyt sievän kotinsa ja
armaan puolisonsa, etsiäkseen muitten ihmisten seuraa. Hän viipyi
poissa myöhäiseen saakka, ja vaimo oli nukkuvinansa, kun hän tuli
sisään. Vaimo oli itkenyt yksinäisyydessään, ja hänen sydämensä oli
niin kipeä, ettei hän uskaltanut antaa miehelle sitä "hyvän yön"
suudelmaa, jota hän ei koskaan ennen ollut laiminlyönyt. Aamulla
vallitsi sama raskas mieli-ala; ja sama varjo istui heidän kanssaan
aamiaispöydässä ja teki pilkkaa Hullusta, kun hän luki aamun
sanomalehteä eikä nähnyt niitä kyyneliä, jotka vierivät hänen vaimonsa
poskia myöten alas.
Hän ei tullut kotia päivällisille, vaan lähetti sanan, ettei hän työn
tähden päässyt konttoristaan; ja oli jo myöhäinen ilta, kun hän tuli
illalliselle. Hänen synkkämielisyytensä näytti hävinneen: ja hän oli
tavattoman, luonnottoman iloinen ja lempeä nuorta vaimoansa kohtaan.
Hän tuli yhdellä hyppäyksellä astuimista ylös, otti vaimon hellästi
syliinsä niiltä alhaisemmilta portailta, jossa tämä tavallisesti odotti
häntä, ja, suudeltuaan häntä kymmenkunnan kertoja, kantoi hänet
ruokasaliin, jossa teepöytä jo oli katettu. Koko aterian ajan jutteli
hän kaikista asioista, paitsi tuosta kauheasta Varjosta, joka istui
vastapäätä häntä ja jota _hän_ ei ollut näkevinänsä. Kun illallinen oli
syöty, talutti hän vaimonsa arkihuoneesen ja istuutuen akkunan viereen,
jonka ylitse suikerteli ruusupuu, josta muutamat kukat olivat
järjestetyt vaimon hiuksiin, asetti hän tämän syliinsä, suuteli häntä
kerta toisensa perästä ja sanoi viimein vapisevalla äänellä: "Metta,
kuvernööri on vaatinut enemmän sotaväkeä".
Ei tullut mitään vastausta paitsi että miehen rintaa vasten painettu
pää lähistyi sitä vielä enemmän ja että kuului joku ääni, ikäänkuin
nyyhkytyksestä, joka tukahutettiin valkoiseen kaulaan.
"Etkö luule, Metta, että minun -- se on -- meidän -- tulee tehdä
jotakin -- maamme edestä?"
Nyt kuului vähäinen valitushuuto.
"Enkö minä kahta kokonaista päivää ole tehnyt liinan kaavetta ja
ommellut kääreitä ja kiertänyt niitä kokoon? Ja (tässä hän purskahti
itkuun) minä olen varma, että mielelläni teen sitä joka päivä -- jos --
jos -- jos siitä vaan on jotakin hyötyä".
Sitten virtasivat hänen kyyneleensä runsaasti ja lakkaamattomat
nyyhkytykset pudistuttivat hänen hoikkaa vartaloansa, ikäänkuin joku
suuri syvänne äkkiä olisi auennut.
"Voi, en minä sitä tarkoittanut!" lausui Hullu. "Etkö luule, että
_minun_ tulisi tehdä jotakin? -- että minun tulisi -- tulisi -- mennä?"
"Mennä! mihin?" vastasi vaimo teeskenneltyllä kummastuksella, sillä hän
ei tahtonut ymmärtää.
"Sotaan, armaani", vastasi mies leppeästi.
"Kuinka!" huudahti Metta. "Sinä! sinä! puolisoni! Oi, se ei ole, se ei
voi olla niin! Ei suinkaan se ole tarpeellista. Emmekö voi tehdä
kylläksi -- puolestamme -- ilman sitä? Oi, lemmittyni, minä kuolisin!"
Hän nyyhkytti, niinkuin hän olisi tahtonut näyttää todeksi sanojansa,
ja riippui kiinni miehen kaulassa, vuorotellen itkien ja suudellen
häntä hämmennyksissään.
"Voi, jos minun täytyisi kadottaa sinut! Lemmittyni, lemmittyni! muista
meidän sievää kotiamme! sinun kirkasta tulevaisuuttasi ja -- ja", hän
kuiskasi jotakin miehen korvaan. "Varmaan jonkun täytyy jäädä kotiin;
ja miks'et sinä?"
"Ei, ei, armaani", vastasi mies, "älä kiusaa minua! Minä tiedän, että
se on haikeata; mutta minä en voisi katsoa silmiisi ja tietää, että
olen väistynyt tästä vaatimuksesta. Ei, vielä enemmän, armaani! minä en
voisi punastumatta katsoa tuon vähäisen lapsen viattomiin kasvoihin,
jos olisin kieltäynyt ottamasta miehen osaa siihen suureen taisteloon,
jota kansakuntamme taistelee vääryyttä vastaan. Minä en voisi nähdä
lastasi ja ajatella, että se kukaties joku päivä punastuu isänsä
pelkurimaisuutta!"
Niinkuin se ei olisi ollut aivan yhdentekevää tulossa olevalle
pienokaiselle, jäikö hänen isänsä yhä edelleen siksi ahkeraksi ja
menestyväksi asian-ajajaksi, kuin hän tähän saakka oli ollut, vai
rupesiko hän punakätiseksi miesten surmaajaksi; taikka, todella, oliko
se enemmän mainitun toivotun perillisen mieleen ja hänelle edullisempi,
että hänen isänsä astuisi mieluisammin edellistä kuin jälkimäistä
tietä!
Kuitenkin huomasi nuori vaimo, että oli turha taistella semmoisen
kanssa, joka niin ilmeisesti väärin ymmärsi asiat, ja lepäsi itkien ja
nyyhkien miehensä sylissä, siksi kuin tämä oli sytyttänyt hänen
mielikuvituksensa, iloisesti puhuen sotaisesta kunniasta ja kotiintulon
suloista, jolloin Rauha oli seppelöivä hänet laakereilla ja valmistava
mitä loistavimmat pidot niille sankareille, jotka menivät ulos
taistelemaan oikeuden puolesta.
Muutamien päivien perästä lähti hän siis pois, puettuna sodan
narripukuun ja välttäen vaimonsa kyynelöitsevää katsetta sekä ylpeillen
siitä, mitä hän teki.
Hän oli kapteenina "Peru'n Voittamattomissa", jotka muodostivat
B. komppanian yhdessä jalkarykmentissä, joka alussa kerskaili
summattomasti, kohta sen perästä aika lailla pötki pakoon ja myöhemmin
tappeli melkoisesti sisällisessä sodassa, joka silloin oli juuri
alkanut.
Tämän mielensairauden laatu oli siihen aikaan niin tavallinen, että
sitä käy kulkutautina pitäminen. Sen etevimmät tunnusmerkit olivat
vastustamaton halu pitää sinisiä vaatteita ja kantaa vaarallisia aseita
ynnä taipumus käyttää näitä sangen ikävällä ja välinpitämättömällä
tavalla. Löytyi monta helpompaa kohtausta, joissa hulluus huomattiin
ylen äänekkäistä ja uljaista puheista siitä, mikä oli tehtävä. Nämät
kohtaukset eivät olleet ensinkään vaarallisia, kosk'ei niistä
milloinkaan tullut sen enempää. Ankarasti sairastuneet saivat eri
paikoissa eri nimet. Muutamissa heitä kutsuttiin "Sinisiksi Pojiksi",
"Maan Toivoksi" ja "Meidän Urheiksi sotilaspojiksi"; toisissa heitä
sanottiin "Lincoln'in Palkkalaisiksi", "Abolitionistein Laumoiksi" ja
"Yankee-Vandaleiksi". Sopii myöskin muistuttaa, että edellinen
nimittämistapa tavallisesti vallitsi niissä maakunnissa, jotka olivat
pohjoispuolella niin kutsuttua "Mason ja Dixon'in linjaa", jälkimäinen
sen eteläpuolella. Molemmat tiesivät aivan samaa. Eroitus oli vaan
kumeallekin maan-osalle omituisessa lausetavassa. Kaikki nämät nimet,
oikein käännettyinä, tarkoittivat _Hulluja_.