Oli 23 p. Heinäkuuta hänen seitsemäntenä kolmatta vuotenansa. Hän oli
useampia päiviä ollut kovin alakuloinen, heikkohermoinen ja äreä,
synkät aavistukset vaivasivat häntä, hän ei saanut unta. Ja kun hän
nukkui, hän vaikeroi niinkuin sielun tuskassa, puhuen unissaan tai
heräten äkkiä ja huutaen, ikäänkuin hän olisi ollut jossakin vaarassa
tai hädässä. Hänen yhteiskunnallinen tai asiamiehen asemansa ei antanut
mitään aihetta tämmöiseen mielentilaan. Häntä pidettiin erittäin hyvänä
siinä pienessä kunnassa, jossa hän asui; hän oli sen seura-elämän
johtajia, ahkera jäsen siinä kirkkokunnassa, jossa häntä oli
kasvatettu, ja tämän pyhäkoulun tarkastaja. Hänellä oli hyvä koti, jota
ei mikään hypoteeki tai muu kiinnitys rasittanut; vaimo, jonka vireys
ja toimi piti tätä kotia mitä sievimpänä melkein, siltä näytti, ilman
minkäänlaista ponnistusta ja varmaankin ilman mitään palveliain
kiusaamista; konttori aivan keskellä kaupunkia, jossa kaikkein
vastahakoisimman tai huomaamattomimman etsijän välttämättömästi täytyi
se löytää; ja ammatti, joka tuotti hänelle enemmän, kuin hänen oli
minkäänlainen tarvis menettää.
Kaikista näistä ilahuttavista seikoista huolimatta oli hän jo melkoisen
ajan ilmeisesti laiminlyönyt ammattiansa eikä näyttänyt paljon pitävän
lukua niistä asioista, joitten olisi tullut aivan läheltä koskea
häneen. Viimeisinä muutamina päivinä hän ei ollut näyttänyt huolivan
mistäkään muusta, kuin erään tappelun päättymisestä, jota, niinkuin
kerrottiin, oli taisteltu puolen tuhannen penikulman päässä ja josta ei
hänellä eikä kenelläkään hänen klienteistään ollut mitään etua, jota
olisi käynyt määrääminen amerikalaisella mitan yksiköllä tai jollakin
tämän osalla. Kuitenkin tämä nuori asian-ajaja kieltäysi syömästä ja
juomasta, koska hän ei tietänyt, kuinka mainittu tappelu oli päättynyt,
taikka kukaties, koska hän pelkäsi, ettei se päättyisi hänen mielensä
mukaan.
Metta, hänen nuori vaimonsa, oli hämmästynyt ja levoton. Ei ollut
koskaan ennen ollut mitään huolen kaltaista hänen miehensä povessa
ilman että tämä olisi keventänyt sydäntänsä ainakin puolesta sen
taakasta, heti ilmoittaen surunsa syyn vaimolle. Kaikki vaikeat asiat
keskusteltiin vaimon kanssa, ja sangen usein oli tämän puhdas,
ennakkoluuloista vapaa sydän osottanut hänelle kohtuullisia keinoja,
joita hänen karkeampi luontonsa ei ollut huomannut. Jos hän oli
joutunut tappioon jossakin riita-asiassa, tuli hän, kenties
väsyneenä ja alakuloisena vastoinkäymisestään, aina kotiin illaksi
vastaan-ottamaan lohdutusta ja kehoitusta vaimon huulilta; mutta tämän
uuden huolen oli hän tarkasti salannut häneltä. Viimein oli hän peräti
lakannut puhumasta koko asiasta ja ilmoitti sen olemista ainoastaan
noilla ehdottomilla oireilla, joita olemme maininneet. Mutta kuka voisi
semmoisia oireita salata rakkauden silmältä? Vaimo oli nähnyt ne ja
itkenyt ja vapissut sitä pahaa, jota ne ennustivat. Hän ei ollut mikään
taitava mielen-ilmeiden tutkija; mutta, jos hän olisi ollut, hän olisi
tietänyt, että kaikki nämät merkit -- unettomuus, perätön pelko, huoli
asioista, jotka eivät personallisesti koskeneet häneen, näreys ja
levottomuutensa syyn tarkka salaaminen -- pettämättömästi osottivat
mielensairautta. Mutta vaikka hän ei tietänyt tätä minäkään
tieteellisenä tosi-asiana, oli kuitenkin hänen sydämensä käsittänyt
oireet; ja rakkauden ennustusvoima oli opettanut häntä aivan tarkasti
ymmärtämään sitä pahaa, joka oli tulossa. Vaimon rakkauden itsensä
unhottavaisuudella oli hän salannut surunsa sen tylsän myyrän himmeiltä
silmiltä, jonka sydän vaan askaroitsi niissä kivulloisissa ajatuksissa,
jotka säälimättä raivasivat tietä itselleen hänen sieluunsa. Hän itki
salaa sitä, minkä hän näki lähestyvän, ja painoi kyynelikkäillä
huokauksilla kättänsä rauhatonta sydäntänsä vastaan, sillä välin kuin
hänen vaaleat huulensa lausuivat rukousta, joka, hän tiesi sen, ei
voisi tulla kuulluksi: "Rukoilen Sinua, Herra, menköön tämä kalkki pois
minulta".
Kuitenkin hän aina hymyilevänä ja iloisena kohtasi sitä, jonka kautta
hän tiesi tämän surun tulevan. Aamulla hän suuteli miestänsä
jäähyväisiksi, kun tämä, virkahuoneesensa lähtiessään, seisoi heidän
vähäisen asuntonsa viiniköynnöksillä peitetyssä portiikossa ja
kesä-aamun balsami-henki huokui heitä vastaan ja mehiläiset hyrisivät
kukasta tukkaan, imien hunajaista kastetta auenneitten pyöräkellojen
kuvuista. Puolipäivän aikaan, kun mies tuli kotiin päivällisille, lensi
ovi auki, ennenkuin hänen kätensä oli ponteen koskenut, ja, hymy
huulilla ja sammumaton lemmen-liekki silmissä, seisoi hänen edessään
vähäisessä eteisessä vaimo, puettuna siihen sievään, viileään
muslini-hameesen, joka sopi hänelle niin hyvin. Ja kun illan varjojen
laskiessa mies heidän hupaisen teensä jälkeen istui synkkänä ja
äänettömänä -- mietiskellen, yhä mietiskellen sitä pahaa, jota hän
välttämättömästi tahtoi tehdä omakseen -- hiipi vaimo hiljaa hänen
syliinsä ja pani lauheat käsivartensa hänen kaulansa ympäri eikä hänen
huulensa herjenneet juttelemasta ja laulamasta, ennenkuin suudelmat tai
nauru saattivat ne vaikenemaan. Hullun koti ei ollut koskaan ollut niin
suloinen. Ei mikään koti _voisi_ koskaan olla suloisempi. Mutta
kuitenkin näytti tämä kaikki vaan enentävän hänen synkkämielisyyttänsä
ja tekevän häntä yhä surullisemmaksi ja alakuloisemmaksi.
Edellisenä päivänä oli hän tullut kotiin, ennenkuin teepöytä vielä oli
katettu -- tuntia ennen tavallista aikaansa; mutta syystä tai toisesta
oli vaimo odottanut sitä. Hän oli katsonut ulos pienen huoneensa
varjostimen välitse ja nähnyt hänen tulevan, niin että, kun mies
raskaasti tuli astuimia ylös, hän tapasi vaimonsa seisomasta
alhaisemmilla portailla eteisessä, huulet kääntyneinä hymyihin, pää
seppelöitynä ruusuilla, ja odottaen saadaksensa juosta hänen syliinsä.
"Oi, Metta!" lausui mies tuskallisella äänellä, kun hän pusersi
vaimoansa rintaansa vastaan ja sitten asetti hänet vähän kauemmaksi
luotaan ja katsoi hänen punehtuviin kasvoihinsa ja noihin silmiin,
jotka pidättivät kyyneliä, joita ei saisi, niin hän oli päättänyt,
vuotaa -- "Oi, Metta, me olemme voitetut!"
"Missä asiassa?" kysyi vaimo, heti koettaen olla ymmärtämättä miehen
sanojen tarkoitusta.
Mies näki pienen sievän kujeen, mutta hän oli liian suruinen ja
alakuloinen voidaksensa palkita sitä hymyllä.
"Voi!" hän huokaili, "tätä ei käy enää naurulla syrjäyttäminen. Verta
on vuodatettu. Ei muutamia henkiä, vaan tuhansia on menetetty.
Armeijamme on taistellut eräällä Bull Run nimisellä paikalla ja
joutunut hirveään tappioon".