hermostuneesti.
— En tullut kuulemaan opetuksia sinulta tässä suhteessa, et sinä kelpaa
toista opettamaan... Ja hyvähän sinun on sanoa, kun itselläsi ovat
lapset mukanasi. Luulet kenties olevasi minua paljoakin parempi, mutta
ero meidän välillämme on oikeastaan vaan siinä, että sinun miehesi oli
jalomielinen ja antoi sinun ottaa lapset ja määräsi vielä rahallisen
avustuksen, minulle ei annettu mitään —.
Sanelma koetti malttaa mielensä. Häntä oli satutettu arkaan kohtaan,
mutta tämä ihminen oli sairas ja ilmeisesti avun tarpeessa, siksi koki
hän tyynesti kestää hyökkäyksen ja aloitti uudelleen:
— Puhukaamme nyt rauhallisesti, Olga hyvä, ehkä tässä nyt keksitään
keino sinullekin! Mutta ensin pyydän, että sanot minulle suoraan,
minkätähden lähdit kotoasi?
— Saman kysymyksen voisin esittää minä sinulle.
— Pitäisihän sinun tietää, tiesihän sen koko kylä, sanoi Sanelma
arvokkaasti.
— Tiesinhän minä tuon, mutta tiedänpä sen lisäksi vielä muutakin; hän
hymyili jo lauhtuneena ja läheten Sanelmaa puheli puoliääneen: — tiedän
muutakin, kuten jo sanoin ja ymmärrän sinua varsin hyvin. Minä tulinkin
luoksesi toivoen, että kerrankin löydän ihmisen, joka ymmärtäisi
minuakin. Olemmehan kumpikin kokeneet samaa.
Sanelman kalpeat kasvot sävähtivät tulipunaisiksi. Hän tapaili
vastausta, löytämättä sitä. Hermosairas nainen seisoi tuossa
kohtalotoverina hänen edessään, vetäen esiin syitä, joita ei hän
itsekään ollut itselleen tohtinut myöntää, ja kumminkin oli tämä
osaltaan oikeassa, sitä ei voinut kieltää.
Olga istui hänen viereensä, lähelle aivan, ja jatkoi puhettaan:
— Katsos, se on se Heikki minua niin paljon vanhempi ja muutenkin niin
kummallinen, elää elämänsä aivan kuin puoliunessa. En minä enää jaksa
sen kanssa! Pitäisihän sinun se ymmärtää, että ei sitä, ellei rakasta,
jos esimerkiksi olisi joku toinen...
Mutta juuri tämä yhtäläisyys tuon yksinkertaisen olennon kanssa,
joka herätti hänessä vain syvää surkuttelua, saattoi hänen mielensä
kuohuksiin. Tuo raukka rikkeimine yönuttuineen uskalsi kajota hänen
pyhimpäänsä, tohti vetää hänet rinnalleen kaltaisekseen! Juuri tuo
rinnastus ja vertailu synnytti hänessä voittamattoman vastenmielisyyden
tunteen.
Ja Olga-rouva, joka odotti soveliasta hetkeä huojentaakseen sydäntään
kertomalla oman tarinansa toiselle, joka itsekin samaa kokeneena
ymmärtäisi kaiken, ällistyi sanomattomasti sitä uutta käännettä, minkä
heidän keskustelunsa nyt äkkiarvaamatta sai.
Sanelma, jolta aina ennen oli riittänyt myötätuntoa ja ymmärtämystä
jokaiselle kärsivälle, oli nyt kylmä kuin jää. Armottomasti hän osoitti
ovea ja pyysi vierasta jättämään hänet rauhaan, varoittaen häntä vasta
puhumasta moisia tyhmyyksiä.
Olga oli ällistynyt. Ovelle hän vielä seisahtui katsellen Sanelmaa
vetistävillä silmillään.
— Heitä hullutukset ja mene kotiin lastesi luo! Tänä iltana, tänään
iltajunalla, ymmärrätkö? Muuten täytyy minun puuttua asiaan.
— Sinunko?
— Voit uskoa, että sen teen.
— Entä sitten sinä, Sanelma, minnekä sinä?
— Jumala sen tietää, sanoi toinen hiljaa, sulkiessaan oven hänen
jälkeensä.
Mutta yksin jäätyään hän jo katui kovuuttaan ihmetellen itsekin
äskeistä pikastumistaan.
Sekavin, ristiriitaisin ajatuksin asteli hän huoneessa. — Minun täytyy
tehdä jotain, minun täytyy toimia hänen hyväkseen, muuten käy hullusti.
Täytyy saattaa omaisten tietoon hänen olinpaikkansa ja saada heidät
hakemaan hänet täältä pois.
Mutta eihän hänen sopinut esiintyä ilmiantajana, hänen, jolla oli
sama...
Sanelman sormet puristuivat syvälle pehmeisiin kämmenpohjiin. Teki
kipeätä, mutta ruumiillinen kipu huojensi hiukan kirveltävää mieltä.
— Ei, minä kirjoitan Greetta-tädille, ja tänä iltana vielä. Hän saa
toimittaa kotiinsa eksyneen lampaan.
»Entä sitten sinä, Sanelma...?»
— Jumala sen tietää, kertasi hän äskeisensä, kokosi tavaransa ja
valmistautui lähtemään asemalle.
22.
Sanelma valvoo jo neljättä yötä sairaan tyttönsä vuoteen ääressä.
Heti kotiin palattuaan oli hän huomannut lapsen tällävälin
silminnähtävästi heikontuneen ja muutamien päivien kuluttua oli tämä
kokonaan kääntynyt vuoteen omaksi.
Lasta painoi ylivoimainen suru. Sanelma oli sitä aavistellut, oli
pannut parhaansa korvatakseen puuttuvan, mutta samalla salaisesti
tuntien voimattomuutensa. Lapsi kaipasi isää...
Sairas oli päivä päivältä huonontunut. Hengitys lyheni, poskilla
paloivat hehkuvanpunaiset täplät ja suurenneissa silmissä oli kumman
kostea kiilto.
Tuskallisen levottomana seurasi Sanelma taudin menoa, mielessään
aavistus, johon hän ei uskaltanut totuttautua, mutta jota hän ei voinut
karkoittaakaan. Viimeisinä öinä ei hän ollut hetkeksikään uskaltanut
ummistaa silmiään.
Syysmyrsky ulkona riehuu ja temmeltää. Pieni asumus lakeuden liepeellä
tuntuu tuulen käsissä vavahtelevan.
Ja yössä istujan herkistynyt korva kokoaa tarkoin ulkoa tulevat äänet.
On kuin joukko hornanhenkiä valloilleen päässeinä pitäisi hurjaa iloaan
öisessä pimeydessä yksinäisen talon ympärillä.
Kattohirret rusahtelevat, savupiipussa viheltää vihuri ja nurkissa
ryskyy niin kuin olisi koko rakennus kohta hajoamassa suuren
jättiläisen syleilyssä.
Sanelma kääntää varjostimen syrjään. Lamppu valaisee kirkkaasti
nukkuvan kasvot. Kuinka tuskaisena hän onkaan katsellut tuota suurta
sinipunervaa täplää, joka ensin ilmestyi kaulaan, kohoten yhä
ylemmäksi, peittäen toisen posken ja ulottaen rajansa vihdoin ohimoon
saakka aina vaalean tukan rajaan.
Sairas heräsi samassa ja kuumehoureisen rajuin voimin kohottautui
istualleen. Hänen etsivä katseensa harhaili kautta huoneen.
— Mitä Aili nyt?...
Tyttö naurahti.
— Nyt minä tiedän, isä on mennyt minulta piiloon.
Sanelma katsoi lasta, silmissään tuskainen neuvottomuus.
— Näinhän minä isän, puheli sairas kiihkeästi. — Tuossa hän istui
sängynlaidalla jalkopuolella. Hänellä oli yllään se uusi sarkatakki,
jonka Tuomelan räätäli teki. Eikö niin ollutkin, äiti?
— Isä on kaukana Koskelassa. Ole nyt kiltti, pieni tyttöseni, ja
paneudu levolle, äiti peittelee!
— Aili menee keittiöstä etsimään.
— Ei pieni tyttöseni saa nyt nousta vuoteesta.
Lapsi herkesi itkuun.
— Sinä olet piilottanut isän minulta.
— Aili on nähnyt unta.
Hän painoi lapsen hellästi vuoteeseen ja asetti jääkylmän kääreen hänen
otsalleen.
Sairas tuli tuntoihinsa ja katsoi äitiään selkein, oudosti loistavin
silmin.
-— Äiti, koskee rintaan! Kun isä jo pian tulisi!
— Heti aamun valjettua sähkötetään isälle, että hän heti tulisi.
— Emmekö voisi nyt...?
— Enhän voi jättää sinua tänne Pojun kanssa kahden. Asemalle on pitkä
matka, muistaahan Aili sen.
— Mutta minä taidan kuolla, ennenkuin hän ehtii.
Sanelma vavahti. Miksi olikaan hän jättänyt sen viimeiseen, ehkä se jo
oli liian myöhäistä.
Hänellä oli jo parina viime päivänä ollut sellainen tunne, että Martti
olisi ollut kutsuttava. Mutta ajatus siitä tuntui vastenmieliseltä ja
asia oli lykkäytynyt. Ehkäpä Ailin sairaus ei sentään ollutkaan niin
vaarallista, oli hän lohduttelut itseään.
Vaikeata olisi tavata Martti. Jälleennäkeminen varmaan repisi auki
vanhat haavat, tuskallista olisi heidän varmaan puhutella toinen
toistaan.
Lapsen äskeiset sanat toivat peloittavan mahdollisuuden elävänä eteen.
— Jos todellakin... jos piankin... Hyvä Jumala, se ei saa tapahtua!
Ja kun sairaan silmät uudelleen ummistuivat hänen vaipuessaan kevyeen
uneen, polvistui Sanelma pienen vuoteen viereen ja yritti rukoilla:
— Jumala, laupias, armollinen Jumalani...!
Oli kuin tuo paksu syksyinen pimeys, joka mustana muurina ikkunalasien
takana seisoi, olisi tukkinut rukouksen tien ja estänyt hänen äänensä
pääsemästä kuuluviin.
— Auta minua, armahda minua, kurita minua niin paljon kuin hyväksi
näet, rankaise minua syntieni mukaan... Yhtä minä vain pyydän, älä
ota minulta lasta, älä ota häntä minulta! Minä tahdon hänet luovuttaa
takaisin isälleen, sillä lapsi on hänen enemmän kuin minun! Minä en
olisi saanut noita kahta toisistansa eroittaa —!
Mutta hänen rukouksensa oli kuin sokean hapuilemista. Kukaan ei
tuntunut kuuntelevan sitä. Se oli kuin Kainin uhrisavu, joka painui
raskaana maata kohti, voimatta kohota korkeuteen.
Sanelma nousi ylös ja katkerat kyyneleet vierivät hänen silmistään.
— Olenko minä ainoa mahdoton tässä maailmassa, eikö minua armahdeta
taivaassa eikä maan päällä?
Sairas lapsi oli vaipunut kevyeen uneen. Äiti istui vierellä, pidellen
hänen vavahtelevaa kättään ja tarkaten tuskaisen levottomana pikku
kasvoja, joiden ilmeet uneksiessa alinomaa vaihtelivat.
Ja hänen mieleensä tulivat Greetta-tädin sanat: »aurinko on
entisellään, vaikka paksut pilvet peittävät sen meiltä». Ne sanat hän
sanoi vertauksena Jumalasta, jonka rakkaus aina on sama, silloinkin kun
vähiten tunnemme sitä.
— Silloin täytyy Hänen minuakin kuulla ja auttaa. Enhän pyydä mitään
itselleni, ainoastaan että saisin jättää nuo kaksi toinen toisilleen.
Puoliyö oli jo ohi. Sairaan tila näytti yhä pahenevan. Mittari osoitti
kuumeen nousseen jo lähelle neljääkymmentäkahta. Pientä ruumista
puisteli välillä ankara vilu.
Hourailu alkoi uudelleen. Kauheat harhakuvat ahdistivat lasta ja vain
väkivalloin saattoi kauhistunut äiti pidellä häntä sängyssä.
Kääreen vaihto kävi jo mahdottomaksi, mutta hätääntynyt äiti muisti
vielä viimeisen keinon: hän laskeutui vuoteelle lapsen viereen ja
painoi pienen värisevän ruumiin lämmintä poveaan vasten.
— Hyvä Jumala! Kunpa Martti olisi täällä, huokasi Sanelma, ja äkkiä hän
tunsi kaipaavansa Marttia itsekin.
— Katso äiti... isä suksilla laskee... laskee taivaan kaarta alas...
— Lapsiraukkani, puheli Sanelma, kunpa voisin omasta ruumiistani
siirtää elämän voimia sinuun.
— Äiti, miksi pidät minusta kiinni... laske Aili jo viimeinkin
lähtemään kotiin!
Poju heräsi huutoon ja alkoi itkeä. Äidin täytyi nousta häntä
rauhoittamaan, pidellen tyttöä toisella kädellään.
Mutta hurjassa houreessaan tämä riistäytyikin irti, nousi
vuoteestaan ja muutaman askeleen otettuaan lysähti maahan saaden
kouristuskohtauksen.
Sanelma nosti koukistuneen, jäykän ruumiin vuoteeseen, lämmitti ja
hieroskeli sitä. Lapsen suuret silmät tuijottivat tajuttomina häneen.
Omituinen himmeys oli levinnyt laajenneiden terien yli.
Pikku veli vuoteestaan katsoi sisartaan, pelästyi ja kääri peitteeseen
päänsä ollakseen näkemättä mitään.
Aili virkosi vielä ja katsoi selkein silmin epätoivoista äitiään.
— Miksi sinä äiti noin itket?
Sanelma painoi lasta lujasti povelleen.
— Rakas, olethan tajuissasi taas.
Pieni käsi liikahti kuin kuroittuakseen häntä kohti, huulille ilmeni
heikko hymy.
— Äiti, luetaan »isä meidän».
Sanelma asetti lapsen voimattomat kädet rinnalle ristiin, polvistui
itse vuoteen ääreen ja lausui harvakseen sanat, jotta lapsen kankea
kieli saattaisi seurata niitä.
— Isä meidän, joka olet taivaassa.
— ... isä meidän... taivaassa.
— Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
— ... pyhitetty... nimesi.
— Tulkoon sinun valtakuntasi.
— ... tulkoon... kuntasi.
— Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niinkuin taivaassa. — — —
Sairaan voimat heikkenivät. Äiti luki rukouksen loppuun ja lapsen
huulet liikkuivat hänen sanojensa mukaan.
Ja Sanelma kuunteli omaa ääntänsä. Se oli kuin jonkun toisen ääni, joka
hartaasti, lause lauseelta, saneli rukouksen. Syvälle tunkivat nyt nuo
tutut sanat epätoivoiseen, sairaaseen sieluun.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi
annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.
Hän äänsi sen vielä kerran, äänsi uudelleen itselleen.
— Äiti, nyt minä kuolen, kuului selvä, hiukan vieras ääni.
Sanelma vavahti ja katsoi tyrmistyneenä lastaan, jonka kelmenneillä
kasvoilla oli aikuisen ihmisen ilme. Nuo suuret silmät katsoivat häneen
kuin kaukaa toisesta maailmasta, jonne oli jo kuin puoleksi siirtynyt.
Sanelma tunsi menehtyvänsä. Hän sulki käsiinsä nuo kylmänkosteat,
puolielottomat kädet, ja kiihkeästi rukoillen pyysi hän lasta palaamaan
vielä muutamaksi päiväksi elämään.
— Mitä sanon minä isälle, kun sinä olet poissa, eikä hän enää saa nähdä
Ailiaan?
— Aili on isän tyttö.... Siellä ollaan yhdessä kaikki... äiti on ja
isä...
Yhä kankeammaksi kävi kieli. Vaikeata oli hänen puhettaan enää ymmärtää.
Sanelma avasi ikkunan ja kohotti palavan katseen yöllistä taivasta
kohti, kuin sieltä vielä viime hetkessä toivoen apua tulevaksi.
Mutta tuuli vain tohahteli puissa ja sankka pimeys levittäytyi mustana
kaikkialle. Ei valon välähdystäkään näkynyt mistään.
Himmeä kalvo levittyi jo sairaan silmien ylitse, pieni rinta tuskin
enää liikkui. Poju oli nukahtanut, Sanelman täytyi nyt seistä kohtalon
edessä yksin, yksin...
Hänen vastustuksensa oli loppunut, vaikeroimatta hän katseli aineen
viime kamppailua vapautuvan hengen siitä eritessä.
Oli kuin kylmä viima olisi käynyt kautta huoneen. Viimeinen heikko
puhallus kulki valjujen huulten yli. Pienille kasvoille levittyi
juhlallinen tyyneys ja rauha. Sanelma kuivasi niiltä kylmät
hikipisarat, tuskien viime jäljet.
Ja samalla hän tunsi, että sillä hetkellä hänen sisässään särkyi
jotain. Hän lysähti polvilleen lapsensa ruumiin viereen.
Öljy lampusta oli loppumaisillaan, kituva liekki riutui riutumistaan,
ja vihdoin pimeys, lasien takana väijyskellyt, hyökkäsi sisään vallaten
koko huoneen.
Pimeys ulkona, pimeys sisällä — sen keskessä värähti yksinäisen ihmisen
ääni:
— Suuri, Ikuinen Jumala, tässä minä olen!
23.
Rakas Greetta-täti!
Pitkien aikojen perästä minä palajan Sinun luoksesi, uskollinen
Greetta-täti. Tosin ei tällä välillä ole kulunut päiviä montakaan,
tuskin puolta sataa, mutta tänä aikana on kuitenkin tapahtunut niin
paljon, niin paljon, että kaikki entinen on kaukana aikojen ja matkojen
päässä.
Sinun rukouksesi puolestani on kuultu! Minä olen saanut nähdä
valkeuden, minä olen vihdoinkin saanut rauhan.
Voi, kuinka sakea ja musta olikaan pimeys ennen aamun valkenemista!
Ja yön ollessa pimeimmillään, suurimman tuskani hetkellä, tunsin
ihmeellisen sysäyksen itsessäni, niinkuin jokin osa minusta olisi
kirvonnut ja irtautunut erilleen. Siinä samassa aukenivat silmäni
ja minun ympärilleni levisi valkeus, jonka avulla sain nähdä oman
olemukseni aina sen sisimpään sopukkaan saakka. Ja minä näin itseni
eksyttävien harhojen ympäröimänä, näin itsekkään sydämeni eksyneenä
pyyteitten verkkoon.
Se oli tuskallinen näkemys, rakas Greetta-täti, mutta minä sain voimia
kestämään sen.
Sinä puhuit usein Golgatan tiestä. En silloin sitä ymmärtänyt, mutta
nyt luulen osaksi käsittäväni tuon vanhan mysterion, sen kivikkoisen
tien, missä verinen jälki osottaa kulkijan jok'ainoan askeleen.
Pimeys peittää Golgatan vuoren, sen yllä jylisee Herran Jumalan viha,
sen juurella on kuoleman ja manalan kauhut ja kiirastulen punaiset
liekit.
Siellä riisutaan sielut, valheverhot poltetaan pois, ja ihmiset saavat
nähdä itsensä sellaisina kuin ovat, todellisessa alastomuudessaan.
Vasta sen jälkeen saavat he nähdä tien, joka johtaa ylös pyhille
vuorille.
Tästä alkaa tie, joka päättyy silmiähuikaisevaan, ihanaan Valkeuteen,
jonka kirkkautta ei vielä yhdenkään ihmisen järki ole käsittänyt.
Sinä sanoit, Greetta-täti, että Herra ottaa omansa, että Hän ei jätä
heitä maailman ja synnin pimeyteen. Omilla Sinä tarkoitit varmaan
niitä, jotka halajavat valkeuteen, vaan joiden tahto on puolinainen ja
joita väkevät siteet sitovat pyyteisiin ja harhaan.
Niin tulee kohtalo kuin Korkeimman käskyläinen, tuo syiden seuraukset
esiin ja ruoskii ruoskalla, jonka ihminen itse on itsellensä
valmistanut, ajaa häntä eteenpäin ja auttaa siten hidastelijaa
nopeammin lähenemään matkansa määrää.
Me olimme yhtä, Sinä ja minä, meidän yhdessä olomme hetket olivat
onnellisia, mutta oli yksi paikka, jonne minä en voinut seurata Sinua:
Sinun salattu maailmasi, joka oli minulle vieras. Se suretti Sinua
usein, mutta minun aikani ei ollut vielä silloin tullut.
Mutta me tapaamme vielä, ja silloin minä toivon ymmärtäväni Sinua
kaikessa ja saavani Sinulta tukea ja opastusta vastaisia päiviäni
varten.
Sinä tiedät, Greetta-täti, mitä täällä on tapahtunut ja aavistanet
sydämeni tuskan.
Mutta kuinka lieneekään Koskelassa? Tahtoisitko, rakas Greetta-täti,
lähteä sinne ja lohduttaa häntä. Sinulla on kykyä sellaiseen.
Siitä on pitkä aika, kun Martti kirjoitti minulle kerran, sisällys oli
lyhyt ja käsitti ainoastaan sanat: anna minulle anteeksi, Sanelma!
Se tuntui minusta kovin köyhältä kaiken sen jälkeen mitä meidän
välillämme oli ollut, siksi jäi minulta vastaamatta silloin. Nyt
jälestäpäin olen ajatellut, että tuon lyhyen lauseen takana saattoikin
piillä paljon, eihän Martti ole milloinkaan ollut monisanainen. Jos
hän Sinulta jotain siitä kysyy, niin sano, että olkoon kaikki sovittu.
Jumala tietää, kumpi meistä kahdesta on enin syyllinen kaikkeen.
Vie tervehdykseni hänelle ja kaikille, joita Koskelassa tapaat.
Kirjoita minulle pian!
Sinua kaipaava
Sanelma.
24.
Varhaisena kevätaamuna astelee Martti Pätevä alas kosken rantaan, jonka
keväinen laulu tuttuna soi hänen korvissaan.
Mies muhoilee mennessään. Hänen kasvoillaan asuu onni, mutta hänen
askeleensa ovat epävarmat ja polvet hetkahtelevat heikkouttaan.
Hartioilla on kuin taakka niitä kumaraan painamassa. Mutta joutaisiko
hän siitä nyt välittämään!
— He tulevat, tulevat tänään kotiin.
Jo pitemmän ajan on rinnassa ollut tuo täyttävä tunne, joka pani
toisinaan haukkomaan henkeä, aivan kuin ilma ympärillä pyrkisi
loppumaan kesken. Sydän löi sekaiseen tahtiin. Viime aikojen ankarat
ponnistukset, ilo ja jännittynyt odotus olivat kovasti koetelleet jo
ennestään sairasta, paljon rasitettua sydänparkaa. Mutta määräpäivä oli
tullut, se päivä, jota varten kuukausimääriä oli eletty, jonka vuoksi
oli uhrattu voimat säästelemättä, viimeistä hiventä myöten.
— Se on nyt tehty! Valmista täällä pitäisi olla sekä ulkona että
sisällä.
Mies nojaa läähättäen lautatapuliin, Hän koettaa muistella löytyisikö
ehkä vielä jotakin, mutta ei keksi enää mitään. Kaikki on valmista,
Koskela on koristettu ja kaunisteltu kuin häähuone.
Koskelassa vietetään tänään uudet häät, toisenlaiset kuin ne
ensimäiset. Silloin oltiin kaikessa vasta alulla, kaikki oli vajavaista
ja keskeneräistä, tulevaisuustuumina ja suunnitelmina vielä. Nyt ne
vihdoinkin ovat toteutetut.
Ei mitään suunnitelmia enää. Sanelma ei pidä niistä.
Hänen paluunsa olikin senvuoksi siirretty kevääseen. Myllylaitos oli jo
saatu käyntiin, koski antoi valovoiman paikkakunnalle, asuinrakennuskin
oli uusittu ja korjailtu perinpohjin.
Kosken rannalla oli nyt liikettä ja elämää. Kylä oli kasvanut. Joukko
uudenvalkeita asumuksia oli ilmestynyt entisten harmaitten sekaan,
työläiskoteja, joita sahan isäntä oli parhaansa mukaan auttanut
kohoamaan.
Martti Pätevä katselee kylää, silmäilee koskenvartta alas, katselee
niinkuin rakasta, raskasta päivätyötään. Ruumiissa on raukeus, mutta
mielessä tyydytys ja rauha.
— Se on tehty, suunnitelma on toteutettu täydellisenä, mitään siitä
tinkimättä. Tästä on jo toistenkin hyvä jatkaa.
Ja vielähän tässä itsekin! Nyt vasta se oikeastaan alkaakin. Tätä
varten se on ollutkin, koko tähänastinen elämä!
Etäällepä hän, tyhjä mies, oli päämaalinsa asettanutkin! Sanelma siihen
oli jo työlästynyt, eikä ihmekään, sillä hän oli paremminkin niitä
ihmisiä, jotka haluavat elää vain kuluvaa päivää varten.
— Oliko ihme, että kävi niinkuin kävi, jatkaa Martti Pätevä ajatustaan.
— Hänen parhaat vuotensa kuluivat hukkaan miehen rinnalla, joka
niinkuin kilpailija radallaan tavoitteli vain hellittämättä kaukana
häämöittävää maaliaan. Oliko ihme, että siinä jo toinen ikävystyi,
pitkästyi odotellessaan!
Mutta nytpä alotetaankin alusta, alusta alotetaan ja toisella tapaa.
Sanelma ei pitänyt suunnitelmista, mutta hyväksyy varmaan valmiin työn.
Tässä he nyt tulevat pojan kanssa hyvästi toimeen, kun minusta milloin
aika jättänee.
Kuinka kummasti väsyttikään tänä aamuna! Päätä huimasi ja kirkkaat
kipinät väikkyivät silmien edessä. — Mitähän tämä tiesikään? Rinnassa
asui pakahduttava tuntu.
Muutaman askeleen päässä velloi ruskea, vilpoinen vesi. Hän ammensi
sitä kädellään ja kostutti polttavaa päätään ja kuivia huuliaan.
Oli niin kummallinen se viime yökin. Kevyessä horteessa maaten oli
hän silloin tarkastellut omaa elämäänsä. Aina oli hänen vierellään
ollut joku, varhaisista lapsuusvuosista lähtien. Sen kanssa oli hän
ollut läheisessä yhteydessä ennen, mutta sitten myöhemmin oli se
ikäänkuin hävinnyt ja häipynyt pois hänen luotaan. Kuka se oli, tuo,
jonka muotoa hän ei ollut milloinkaan nähnyt, vaan jonka läsnäolon
hän niin usein lapsena tunsi joskus unessa, joskus taas yksinäisinä
hiljaisina hetkinään. Ja kun hän milloin oli ollut paha ja tottelematon
äidilleen, tunsi hän yksin jäätyään sen nuhtelevan katseen, eivätkä nuo
näkymättömät silmät jättäneet häntä rauhaan ennenkuin hän oli vakavasti
luvannut koettaa olla vastedes parempi ja päättänyt tulla hyväksi.
— Koko elämänsä aikana ei Martilla ollut ollut yhtäkään läheistä
ystävää, ei koko maailmassa yhtäkään olentoa, jolle olisi voinut
sydämensä avata. Se oli ja pysyi ihmisiltä suljettuna. Eihän hän ollut
itsekään vuosikausiin syvimmässä sydänsopukassaan käynyt, siellä, missä
salatuimmat aivoitukset säilytetään, eikä hän hiljaisina hetkinään
kuullut muuta kuin kosken laulun, työn hellittämättömän kutsun. Se
oli kaikunut hänen korvissaan siitä sunnuntai-illasta saakka, jolloin
hän löysi Kaartokosken koskemattoman metsän keskestä. Puolitoista
vuosikymmentä oli kulunut kuin yksi ainoa tulinen työpäivä, niinkuin
yksi ainoa rupeama auringon noususta sen laskuun. Vain kerran oli hän
ollut vähällä väsähtää kesken, silloin, kun muukalainen tuli taloon ja
iski haavan sydämeen.
Se näkymätön vierellä, joka tiesi kaiken, näki varmaan sen
vertavuotavan haavan. Se tiesi myös tuskan ja kivun jonka se tuotti
kantajalleen.
Mutta sitten seurasi hänen kirjansa tahrainen lehti. Hän käänsi sen
vavisten noiden salaisten silmien eteen. »Minä koetan vielä sovittaa
tämän», pääsi hänen väriseviltä huuliltaan.
Silloin hän havahtui unestaan ja näki auringon kohoavan idän ääriltä
ylös.
— Sovittaa, sovittaa! Mies painoi molemmin käsin kipeää sydäntään ja
vaipui istualleen. Se odotettu hetki, se rauhan ja sovinnon päivä! Jo
huomisaamuna olisi koti kokonainen kuten ennenkin ja pienet valkeat
vuoteet entisellä paikallaan. Ei, yksi vain, tosin vain yksi pieni
valkea vuode, mutta viime aikoinahan ei ollut ollut sitäkään. Martti
Pätevä pyyhki kuin harsoa silmistään.
Hän oli äsken kuin vilahdukselta nähnyt tuossa vierellään tytön vaaleat
kutrit valtoimenaan, nähnyt itkuiset silmät ja ojennetut kädet malmisen
aitauksen takaa: — »isän tyttö, isän oma tyttö»! Vai koskiko se vain
oli, joka huumasi ja sekoitti aivot ja synnytti outoja näkyjä.
— Mitä sinä minulta vielä tahdot, Kaartokoski? Enkö ole täyttänyt
kaiken minkä vaadit! Etkö mitään nyt enää tahdo? Kevätlaulujasi
laulat... kuinka se uuvuttaa ja painostaa... kuinka kipeästi se koskee
sisässä... Oma sydän pettää ihmisen hänen parhaana päivänään.
Häikäisevä kirkkaus tulvehtii korkeudesta alas, tuuli tuo mukanaan
tuttujen sävelten hiljaisen humun... Helpoittuu, kevenee... Siteet
katkeilevat, jotain raskasta putoaa pois... On kuin näkymättömät siivet
kohottaisivat keventyneen ruumiin maasta ylös kohti sinihiilakasta
korkeutta, missä valkoiset poutapilvet purjehtivat.