Sanelma kulki katua ylös, toista alas, ajattelematta, tuntematta
mitään. Hänen korvissaan kuului humina kuin kaukaisen kosken pauhu.
Ilta pimeni.
Kuka hän oli, mitä etsi? Kuuluiko soiton säveleitä kaukaa?
Tuttu varjo liukui tuossa hänen sivullaan. Sanelma pysähtyi, mutta
huomasi vaan oman kuvansa näyteikkunan himmeässä kuvastimessa.
Päässä tuntui polte, rinnassa viiltävä kipu.
Oliko siinä katuristeyksessä kaksi lasta? Tyttö veti kädestä pientä
veljeään.
— Aili ja Poju!
Kotiin... kotiin...
Sanelma horjahti, silmissä musteni. Hän painui vasten kylmänkosteata
kiviseinää.
Sitten tunsi hän kuinka joku kiirehti tukemaan, estäen hänet vaipumasta
katuun. Voimakkaat kädet nostivat hänet vaunuihin, jotka äänettömästi
vierivät pois.
16.
Puolenyön aikaan tuli Sanelma tuntoihinsa. Kummeksuen katseli hän
ympärilleen.
Missä hän oli? Lamppu valaisi heikosti tumman varjostimen takaa.
Kaikki oli hohtavan valkoista hänen ympärillään, peitteet, pielukset
ja varjostin vuoteen edessä. Koko huoneen sisustus oli valkea. Yhtään
ihmistä ei näkynyt. Oliko hänet jätetty tänne yksin?
Päätä poltti, suuta kuivi, hengitys puhaltui hehkuvan kuumana ulos.
Kylmä väristys kulki kautta ruumiin, alkaen jaloista, kohoten kohti
sydäntä ja päätä. Se oli kuin jäisen käden sively. — Silmiä raukaisi,
luomia poltti ja kirveli, oli mahdotonta enää avata niitä.
Kello löi käytävässä. Sanelma koetti laskea lyönnit, mutta uupui kesken
ja vaipui horteeseen.
Tuossa vierellä oli istuvinaan Greetta-täti.
— Lapsukaiseni, oletko valmis lähtemään?
— Enkö olisi, Greetta-täti, kunhan sinä vaan tietäisit mitä minulle on
tapahtunut!
Greetta-täti pudisti murheellisena päätään ja hävisi hämärään.
Valkopukuinen sairaanhoitajatar lähestyi vuodetta ja asetti
viillyttävän kääreen Sanelman polttavalle otsalle. Potilas vaipui
keveään uneen.
Sanelma kulkee himmeästi valaistua yöllistä katua seuraten Sorjoa, joka
yksinäisenä astelee tietään. Hän on omissa mietteissään eikä huomaa
toista, joka kuulumattomin askelin kulkee hänen rinnallaan. Hän puhelee
jotain itsekseen. Sanelma kuulee hänen mainitsevan nimeään.
— Mitä hän tahtoo minusta, hänen katseensa ei anna minulle rauhaa.
Sorjo vetelee pitkiä sauhuja savukkeestaan. Hän näyttää olevan huonolla
tuulella: mikä hirtehinen olikaan heidät yhyttänyt täällä äsken. Se
pilasi hauskan illan.
— Niin, mitä hän oikeastaan tahtoo minusta? Katsoi kuin tukea ja turvaa
hakien, silmissä kyynelten jäljet. Niissä kuvastui toivo ja vakava
luottamus, niinkuin täytyisi kaiken vielä olla entisellään.
Sorjo katselee taakseen ja sivulleen. Hänen on paha, kiusallinen olla,
aivankuin joku seuraisi häntä, niinkuin noiden silmien hurmahenkinen
katse lepäisi yhä hänen yllään.
— Mikä kiusallinen sattuma! kuulee Sanelma hänen sanovan. — On
sääli nuorta naista. Olisiko mahdollista, että tuo pieni viaton
leikki olisi johtanut tähän. Epäilemättä. Tuollaiset naiset, kuin
Sanelma, eivät osaa ottaa elämää yksinkertaisesti. He tekevät sen
työlääksi, monimutkaiseksi, vaivaksi itselleen ja muille. He eivät
laske mitään, eivät ota mahdollisuuksia lukuun. Eiväthän tunteet ole
ikuisesti kestäviä. Pitihän hänen toki ymmärtää, että en minä siinä
mitään sellaista ajatellutkaan. Olihan Sanelma toisen oma. Siitä
sellaisestahan tulee aina niin paljon ikäviä seurauksia, inhoittavia
selkkauksia, oikeuskäyntejä ja juorupuheita. Riidellään lapsista
ja pesän omaisuudesta... Kaikki tuo on niin ikävää ja tympäisevää.
Olisihan Sanelman pitänyt tietää.
Sorjo kohauttaa olkapäitään, vetäsee pitkän henkisavun ja puhaltaa sen
hitaasti ulos. — Sanelma säläsi huonosti tunteitaan. Mies, jolla oli
taipumusta mustasukkaisuuteen, pääsi pian asian perille ja siitä syntyi
tuo kiusallinen jälkikohtaus Koskelassa sen hauskan illan jälkeen,
jonka he viimeksi olivat yhdessä viettäneet. Herra Pätevä osoitti
mieltään omalla kömpelöllä tavallaan. Oli vastenmielistä muistella sitä.
Sorjo Valtonen kohauttaa jälleen olkapäitään. Hän tuskin muistaa
koskaan kokeneensa mitään niin noloa ja harmillista. Johan hän päätti
sen silloin, että siihen se saisi jäädä.
Tiesihän sen, että Sanelma odotti. Mutta parempi näin hiljalleen
totuttautua siihen, mikä kumminkin kerran on kestettävä.
Sanelman rinnassa oli tukahduttava tunne. Hän teki ankaran ponnistuksen
siitä vapautuakseen ja heräsi.
Ketään ei näkynyt.
Missä oli Sorjo? Aivan varmasti hän oli nähnyt hänet, kuullut
hänen äänensä ja hänen askeltensa kaiun autiolla kadulla... Kuinka
kummallista: hän oli täällä huoneessa ja kumminkin siellä ulkonakin.
Sanelman korvissa suhisi, silmissä hämärsi, tuntui kuin häntä
kiidätettäisiin lentokoneella ilmojen halki. Tuokion oli hän
tuntematta, tietämättä mitään.
Sitten havahtui hän taas, kuullessaan askeleita ja hiljaista puhelua.
Joku kulki hänen ohitsensa. Sanelma tunsi Sorjon, joka jatkoi
äskeistään:
— Täytyy tunnustaa, että olin vahvasti kiintynyt Sanelmaan. Hänellä
oli erikoisuutensa — niin, on ihmisiä, joilla on kyky tunkeutua toisen
ajatuksiin vielä silloinkin, kun heitä ei erikoisesti halua muistaa,
vielä silloinkin, kun heidän paikkansa on jo luvattu muille.
Sorjo olisi tahtonut vapautua mietteistään ja ajatella muuta, mutta se
ei ottanut onnistuakseen. Sanelmakin halusi erota hänestä ja juosta
tiehensä, vapautuakseen hänen ajatuksistaan, mutta joku käsittämätön
voima pysytti häntä tässä edelleen.
— ... ikäänkuin olisivat ainoat, kuulee hän Sorjon jatkavan, — ainoat
yksin-oikeutetut, niinkuin muita ei olisi eikä tarvittaisikaan...
Hän hymähtää väsyneesti, heittää maahan palavan savukkeen, joka siinä
pimeässä kiiluu vielä hetken hänen mentyäänkin.
— ... ihminen tarvitsee yhä uusia, uusia vaikutteita, sitä varten
täytyy meidän tulla kosketukseen toisten kanssa. Taiteilija tarvitsee
hengelleen alinomaa uutta virikettä, voidakseen tehdä luovaa työtä.
Onko siinä mitään vääryyttä? Ihmiset, jotka sanovat niin, ovat typeriä,
heiltä puuttuu elämisen taito, he eivät osaa ottaa eivätkä antaa.
Sanelma kuulee niin selvästi sanat ja näkee sammuvan savukkeenpätkän
kiiluvan vielä katuvierustalla.
Korkeasta ikkunasta kajotti jo syksyisen aamun harmaja valo. Sanelma
heräsi selkeään tajuntaan ja huomasi joutuneensa sairashuoneelle,
muistamatta miten ja milloin. Eilispäivän ja yön kokemukset
sekoittuivat toisiinsa muodostaen yhden ainoan epämieluisan tunteen,
jonka yksityiskohtia hän ei vielä kyennyt itselleen selventämään. Hän
koetti kaikin voimin pysyä hereillä, jotta ei enää joutuisi ahdistavien
unien verkkoon.
17.
Päivät ja viikot olivat kuluneet, Sanelma oli alkanut mukautua
nykyiseen elämäänsä hiljaisessa yksityishuoneessa suuren salin
vierellä. Sairaalan elämä tuntui tekevän hänelle hyvää.
Nuo valkeat huonekalut ja siniset seinät, valkopukuiset hoitajattaret
ja lääkäri valkeassa mekossaan, kaikki ne rauhoittivat hänen
kiihtynyttä hermostoaan.
Kuumemittari osoitti jo kolmatta päivää normaalilämpöä ja Sanelma tunsi
ruumiinsa päivä päivältä hiljalleen tervehtyvän.
Merkillistä! Hän oli epätoivoissaan jo luullut toivoneensa kuolemaa,
kumminkin tuntui toipuminen suloiselta ja herätti hänessä ihmeellisen
mielihyvän tunteen. Oliko se yksinomaan vain lasten tähden? Eikö
hänessä itsessäänkin piillyt vielä elämisen halu, vaikka luuli sen jo
kadottaneensa? Tiesikö ihminen aina itsekään, mitä tahtoi! Työläs on
tulkita omaa sydäntään.
Hänen ympärilleen ovat ystävät koonneet kaikkea hyvää, hedelmät ja
herkut kaikenlaiset. He ovat ympäröineet hänet kukkasin — punaisin
kukin... Sattumako vain oli tuo punainen väri, vai uutta elämääkö
hänelle niin ennusteltiin!
Kuinka hyviä ihmiset sentään olivat hänelle olleet. Kaukaisetkin
tuttavat asian kuultuaan olivat rientäneet tänne lohduttamaan.
Sekin Tapion rouva. Sanelma oli kerran nuorena tyttösenä antanut
soittotunteja hänen lapsilleen. Tuo punainen ruusu, johon oli äsken
puhjennut kolmas kukka, oli häneltä.
— Kukapa sitä olisi uskonut, sanoi rouva Tapio, että sinunlaisesi
naisen osalle tulisi niin paljon kärsimyksiä. — Joku toinen minusta
olisi paremmin ansainnut... Kuinka sinä tulitkaan sen kunnottoman
miehen tuttavuuteen?
— Älkää, täti hyvä, syyttäkö häntä noin, oli Sanelma sanonut, onhan
sitä vikoja minussakin ja kukapa sen tietää...
Toinen teki torjuvan liikkeen ja lausui keskeyttäen:
— Olen minä kuullut...
— Mutta jospa minäkään en ole ollut sellainen kuin olisi pitänyt,
tarkoitan että alkusyy voi ehkä sittenkin olla minun, yritteli Sanelma.
Toinen hymyili ymmärtäväisesti hyväksyen:
— Tuo on sinussa kaunis piirre, Sanelma. Niinpä, niin, kukapa meistä
täydellinen lienee, mutta sittenkin...
Sanelma huomasi vain kohoavansa rouva Tapion silmissä. Hän ei tullut
asiaan enempää kajonneeksi, vaikka tuntui että olisi pitänyt. Asia oli
vaivannut häntä yksin ollessaan. Tässä tapahtui ehkä sittenkin vääryys.
Ja sitä miettiessä siirtyivät ajatukset Koskelaan. Mielikuvituksissaan
hän näki kosken rannalla istuvan yksinäisen miehen, väsähtäneen ja
rauenneen, ihmisten tuomio harteillaan, sydämessään sanoin kuvaamaton
tyhjyys. Siinä istuu hän vielä kauan sen jälkeen kun äänet sahalta
ovat vaimenneet ja työmiehet koteihinsa kiiruhtaneet. Mutta hänellä
ei ole kiirettä mihinkään, ei kukaan odota häntä, ei kukaan kuulosta
tulevaksi. Autio on koti ja yksinäisen miehen sielussa asuu jäytävä
tyhjyyden ja orpouden tunto. Eikä ole ketään, joka häntä lohduttaisi,
ei yhtäkään osaaottavaa ystävää. Kukaan ei kukita hänen tietään. —
Näin pitkälle oli Sanelma jo tullut ajatuksissaan, kun hän havahtui
ja tunsi olevansa joutavan hentomielinen. Itsessäänhän sen oli syy.
Kukaan toinenkaan ei olisi voinut tehdä toisin kuin hän, Sanelma, teki.
Omapa on syynsä, että ei ollut lohduttajia. Semmoinen kuin se aina oli,
yksinäinen, suljettu luonne. Tiesi hänestä, tokkopa tuo välittikään.
Mutta ei Sanelma sittenkään saanut kunnolleen rauhaa. Tuntui
vääryydeltä antaa ihmisten soimata Marttia: eihän syy sittenkään ollut
yksin hänen. Olihan siitä osa hänen itsensäkin, tosin niin toista
laatua, mutta kumminkin —
Tästälähin täytyy tehokkaammin puolustaa Marttia. Täytyy sanoa rouva
Tapiollekin. Ihmiset menevät yli rajojen tuomioissaan. Liian ankarasti
ovat hyökänneet yksinäisen miehen kimppuun.
Kuului kellon lyönti. Vierastunti oli alkanut ja käytävästä kuului
useita vieraita askeleita. Tänään oli määrä yhdessä tulla Toinin ja
rouva Tapion. Sanelma kuunteli ja odotti.
Ovelle koputettiin.
Mutta tulija olikin sairaanhoitajatar.
Hän laski ihastuttavan ruusuvihkon Sanelman helmaan. — Melkein voisi
kadehtia rouvaa, niin sanoi, hymyili herttaiseen tapaansa ja meni.
Mistä tällaiset kukat?
Hänet oli ystävyyden osoituksin yllätetty jo useat kerrat, mutta tässä
piili jotain, joka sai hänen kätensä vapisemaan.
Hän piteli kädessään pientä suljettua kirjekuorta. Oli mahdotonta
erehtyä tuon käsialan suhteen. Tunsihan Sanelma sen. Hänen sydämensä
kiivas lyönti oli vähällä salvata hengen.
Niin oli kuin olisi hän itsekin lähellä täällä jossain näkymättömänä,
kuin voisi hän millä hetkellä tahansa astua piilostaan hymysuin ja
silmän pohjassa ilakoiva veitikka: tulinpas, tulinpas, kun lupasin;
suotta sinä Sanelma olet minua epäillyt!
Sanelma painaa kukat kasvojaan vasten. Sametinhienot, tuoksuvat
terälehdet koskettavat huulia, silmiä ja otsaa kuin armaan käden
hyväily. Juovuttava onnen huuma hulvahtaa hänen ylitsensä. Kaikki tämä
on kuin ihanin uni, ja kuitenkin tosi. Sorjo on kuin onkin vihdoinkin
tullut takaisin.
Lieneekö ollut kukkien voimakas tuoksu vaiko äkillinen, yllättävä ilo,
joka niin uuvutti voimat ja raukaisi ruumiin. Tuskin jaksoi pitää
auki silmiään. Sanelma meni vuoteeseen ja antautui kokonaan ihanan
tunnelmansa valtaan kunnes unonen tuli ja levitti pehmeän hämärän hänen
ympärilleen.
Sanelma nukahti kuin jouluilloin, lapsena ennen, kun kynttilät vielä
ovat kirkkaimmillaan ja ilo kohoaa korkealle katon rajaan. Mutta hänen
riemunsa mitta oli täysi, eikä pieni sydän voinut vastaanottaa enempää.
18.
Ilta oli jo pitkälle kulunut, kun Sanelma viimein heräsi ja luuli
uneksineensa äskeisen. Mutta heti hän huomasi kukat, jotka hoitajatar
hänen nukkuessaan oli asettanut vesiastiaan. Puna kohosi hänen
kasvoilleen. Tottahan se sittenkin oli!
Kuinka tämä oli kummallista! Sorjo muisteli häntä vielä — ja tällä
tavalla! Olisiko hän käsittänyt väärin silloin tavatessa, olisiko ollut
kiireissään ja siksi niin kummallinen! Olkoon miten oli, mutta jotakin
siitä entisestä täytyi olla vielä jälellä hänen sydämessään.
Hänen käteensä osui kirjekuori, joka oli levännyt hänen povellaan.
Hellien hän aukasi sen ja luki käyntikortista:
»Sanelma rouva!
Palatkaa takaisin Koskelaan. Kaikki voi vielä kääntyä parhaaksenne,
olen vakuutettu siitä.
Teidän
S.V.»
Sanelma luki sanat vielä kerran. Oliko hän tajuissaan? »Palatkaa
takaisin, palatkaa takaisin», kertasi hän itsekseen. Kortti putosi
hänen käsistään. Pää painui voimattomasti tyynyyn.
Kuume kohosi yöksi. Sanelma valvoi, luullen sydämensä jo vihdoinkin
väsähtävän. Tunnit kuluivat. Kello käytävässä ilmoitti ajan kitsaan
kulun. Rinnassa tuntui huojentamaton, viiltävä tuska. Kohtalo seisoi
vierellä, kädessään tulinen ruoska, eikä sen tieltä päässyt minnekään
pakenemaan.
Kuume yltyy yhä. Päivät kuluvat ja yöt. Kipu ei lakkaa. Potilas ei
vastaa kyselyihin eikä selitä mitään tilastaan, painaa vaan kasvonsa
syvälle pielukseen ja vaikeroi hiljaa. Häntä ei ymmärrä kukaan.
Sanelman mielessä askaroi lakkaamatta yksi ainoa ajatus, kysymys, jota
hän ei kykene itselleen selvittämään: Miksi oli Sorjo ne kukat hänelle
lähettänyt? Minkätähden hän ei jättänyt häntä rauhaan, koska hän ei
välittänyt hänestä enää?
Oliko hänen tarkoituksensa pilkata häntä ja haavoittaa vielä enemmän,
vai tunsiko hän ehkä itsensä syylliseksi ja näin hyvittäen tarjosi
hyvän neuvon, vai säälikö hän hänen kohtaloaan?
Voittamaton, karvas katkeruus kohosi tukahuttavana kurkkuun. Hänen
mielessään kyti epätoivoinen, voimaton viha.
Lääkäri kummeksui odottamatonta käännettä potilaansa tilassa. Hän
kielsi vieraskäynnit ja kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa, arvellen
niiden vain häiritsevän sairasta ja hidastuttavan hänen toipumistaan.
19.
Rakas Greetta-täti!
Olet vannaankin kummeksinut pitkäaikaista vaitioloani. — Päätin etten
ilmoittaisi mitään itsestäni, ennenkuin voisin tehdä sen iloisin
mielin. Apea mielialani ei tuota hauskuutusta kenellekään. Mutta vaikka
en vieläkään tuota sinulle iloa kuten tahtoisin, rakas Greetta-täti,
tulen kumminkin luoksesi, koska en enää jaksa olla ilman Sinua.
Minä tulen Sinun turviisi tuskineni, taakkoineni, murheen ja
epätoivon ahdistamana, koska tiedän sinulta riittävän hiukkasen
lämpöä minullekin. Sinulla on niin paljon rakkautta osattomille ja
tarvitsevaisille jakaa, ja mitä runsaammin Sinä hyvyyttäsi jakelet,
sitä enemmän sinulla sitä on. Minä olen lyöty, muserrettu, hyljätty
ja petetty monin kerroin. Minun ympärilläni on pimeys paksuna,
läpäisemättömänä muurina, minkä saartamana minä värjötän vilussa. Olen
vajonnut syvyyksiin; ylös en jaksa ja pohja jalkojeni alta yhä pakenee.
Juuri kun luulen, että alemmaksi en enää voi tulla, kohtaakin minua
taas uusi isku ja painaa yhä syvemmälle tähän mustaan, tarttuvaan
liejuun.
Rakas Greetta-täti! Mistä tämä pimeys? Ovatko taivaan valkeat
sammuneet, vai minun silmänikö ovat kadottaneet kyvyn niitä havaita?
Olen hyvin sairas, en jaksa enempää. Anna minulle lohdutuksen sana, jos
Sinulla vielä sellainen minunlaiselleni löytyy! Auta minua, jos voit!
Sinuun luottava
anelma.
20.
Rakas lapsi!
Muistele vaan kuningas Davidin sanoja: Vaikka minä vaeltaisin pimeässä
laaksossa en pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: Sinun
vitsas ja sauvas tukevat minut. Vaikka vielä minun ruumiini ja sieluni
vaipuisi, niin sinä olet minun osani ja minun sydämeni uskallus.
Herra kutsuu sinua, Sanelma. Oi, älä anna Hänen enää kauemmin odottaa.
Riennä Golgatan ristin juureen, laske sinne taakkasi ja kumarru
Kaikkivaltiaan kasvojen eteen! Hän ottaa sinut vastaan sellaisena kuin
olet, erheinesi, suruinesi. Hän on kirkastava Sinun järkesi näkemään
Hänen johdatustaan. Lapsi-kulta! Mustat pilvet peittävät päivän, mutta
kun ne haihtuvat, olet näkevä Herran auringon entisessä kirkkaudessaan.
Ole turvassa, lapseni, pian valkenee.
Kannan Sinut rukouksissani joka päivä Korkeimman kasvojen eteen.
Greetta-tätisi.
J.K. Olen kuullut, että Martti on kokonaan lopettanut ryypiskelemisen.
Hän on sulkeutunut kotiinsa, uurastaa vain työssään ja karttaa ihmisten
seuraa. Vapaahetkensä hän viettää kosken rannalla yksin; luulen että
hän suree.
Sanelma oli jo päässyt sairaalasta, kun Greetta-tädin kirje saapui.
Se antoi hänelle uutta ajattelemisen aihetta ja tuntui yhtä
käsittämättömältä kuin kaikki muukin, kuin koko tämä nykyinen elämä.
Hän ei todellakaan ymmärtänyt minne häntä »kutsuttiin», minne häntä
»odotettiin». Mitä luuli Greetta-täti Jumalan häneltä vielä odottavan
sen jälkeen kun hän oli menettänyt kaiken. Paljaaksihan hänet oli
raastettu, köyhäksi ja vaivaiseksi. Olihan hän valmis seuraamaan Häntä
ja ottamaan vastaan lohdutuksen, jota maailmassa ei enää löytynyt häntä
varten. Ja miksi neuvoi Greetta-täti häntä Golgatalle? Eikö tuo paikka
ollut muita, vaan ei toki häntä, paljon kärsinyttä, varten? Eikö tässä
viimeaikaisessa elämässä ollut hänelle jo kylläksi pimeyttä ja tuskaa?
Uskoihan hän Jumalaan, olihan hän Häntä odottanut auttajana,
pelastajana, joka poistaisi pimeyden, parantaisi haavat ja toisi
tullessaan rauhan ja lohdun hänen sielulleen.
Greetta-täti ei varmaankaan hänen asemaansa oikein ymmärtänyt, — eikä
ihmekään. Oli kumminkin niin lohdullista ajatella hänen esirukouksiaan,
olihan siis olemassa edes yksi, joka ajatteli Sanelmaa ja vilpittömästi
toivoi hänen hyväänsä.
Sanelma ryhtyi matkavalmistuksiin. Vihdoinkin kotiin lasten luokse!
Kuinka hän oli toivonut sitä, mutta laimea oli hänen ilonsa nyt. Rahat
olivat lopussa, tarpeita paljon. Martti ehkä olisi auttanut pulasta,
mutta hänen puoleensa kääntyminen tuntui nöyryyttävältä. Kuitenkin oli
niin vaikeata lasten tähden, jotka eivät olleet puutteeseen tottuneet.
— Marttiko surisi? Nytkö vasta! Myöhäistä, myöhäistä. Olisi tehnyt
sen silloin, kun vielä oli aika toinen, kun kaiken vielä olisi voinut
muuttaa ja järjestää toisin.
Sanelma huokasi. — Kuinka kummallista elämä sentään on!
Ja joskus pyrki kuin varkain tulemaan mieleen: entäpä jos teitkin
väärin, jos sittenkin olisi pitänyt toisin menetellä, vielä kärsiä ja
odottaa.
— Kituako kuoliaaksi, suuttui Sanelma, niinkuin joku toinen
olisi hänelle sen sanonut, — siihenkö jäädä hävinneen kotinsa,
onnensa raunioille nääntymään tuskaan ja häpeään. Se olisi ollut
jo ihmisarvolle alentavaa; sellaista ei toki sentään voi vaatia
keneltäkään.
Ja ikäänkuin omasta vakaumuksestaan voimaa saaden ryhtyi hän nyt
reippaammin järjestämään matkalaukkuaan.
— Te saatte takaisin terveen ja iloisen äidin, oli hän kirjoittanut
lapsilleen. Iloisuus tosin oli hänestä kaukana vielä, mutta täytyihän
koettaa näytellä iloista, kunnes ilo ehkä joskus aikaa voittaen
tulisikin.
Sillä vaikka hänen ruumiinvoimansa olivat palautuneet, vaivasi häntä
alituiseen jokin epämääräinen, ahdistava tunne. Oli vaikeata päättää
mistä se johtui, ruumiillistako se oli, vaiko sielun sairautta!
Hän ehti valmiiksi hyvissä ajoin. Parisen tuntia oli vielä iltajunan
lähtöön. Sanelma heittäytyi sohvalle ottaakseen lyhyen unen yöllisen
valvonnan korvaukseksi.
Hiljainen koputus ovelle sai hänet havahtumaan, juuri kun hän oli
vaipumassa horteeseen. Sanelma kutsui tulijaa sisään, mutta huomasi
samassa äsken lukinneensa oven.
21.
Vastahakoisesti hän nousi avaamaan. Nuorehko, pienenläntä naishenkilö
työntyi tuttavallisena sisään. Sanelma muisti nähneensä nuo kasvot,
äänikin oli tutunomainen, mutta mahdotonta oli sittenkään muistaa.
Naisella oli yllään kuluneet kengät ja virttynyt hame, puserona
puolituhruinen yöröijy ja repeytynyt esiliina vyöllään. Hän katsoi
Sanelmaa hajanaisesti hymähdellen:
— Katsot kuin et tuntisikaan; hyvät tuttavat oltiin ennen, muistathan
toki!
Ja Sanelma muistikin samassa.
— Mitä ihmettä sinä nyt...
Mutta heti hän huomasikin tervehdyksensä sopimattomuuden.
— Anna anteeksi, Olga, tulit niin yllättäen! On hauska nähdä sinua,
käy peremmälle ja kerro kuulumiset Kaartokoskelta! Äskettäinkö vasta
kaupunkiin tulit?
Toinen ei hätäillyt. Hän antoi Sanelman istuttaa itsensä sohvaan ja
odottaa.
Sanelma katseli kummeksuen vierastaan. Kovin oli muuttunut koulun rouva
sitten viime näkemän. Hajanainen, puolitolkuton katse ja ihmeellinen
ulkoasu! Tosin ei pukeutuminen milloinkaan kuulunut opettajan rouvan
vahvimpiin puoliin, mutta sittenkin —!
— No, Olga, virkkoi hän keskeyttäen hiljaisuuden — kuuluuko mitään
erinomaisempia?
— Sieltäkö Koskelta?
— Niin.
— En oikeastaan tiedä... Hänen sanansa olivat kuin unissaanpuhujan.
— Jotakin on vinossa, ajatteli Sanelma, ja molemmat vaikenivat
ajatellen kumpikin omiaan.
Ja siinä muisti Sanelma miten hän kerran kesäisenä päivänä oli
ollut vieraana Kosken kansakoululla. Olga-rouva kuletteli häntä
navetat ja tallit, näytteli porsaat, vasikat ja kanat, selitti
kiiltokarvaisten lehmiensä sukujuuret peripohjin ja jokaisen
yksityiskohdan karjataloudessaan, huolimatta siitä, että toinen asioita
tuntemattoman laimeudella kuunteli hänen puhettaan. Hiukan lapsellinen
ja yksinkertainen tämä Olga aina oli ollut, mutta hyvä ihminen ja kelpo
emäntä pienessä kodissaan. Sanelmaa, Koskelan rouvaa, oli hän aina
kunnioittanut ja ihaillut, silti työntymättä liiaksi hänen lähelleen.
Sanelmalla oli tapana toisinaan pistäytyä hänen luonaan tuottaakseen
toiselle iloa ja antaakseen Olgalle tilaisuuden tehdä vastavierailun
Koskelaan.
— Et sinä taida tietääkään, aloitti vieras vihdoin, kirvoitellen ääntä
kurkustaan. — Mistäpä sinä sen tietäisit! Olen nyt täällä hieromaopissa
ollut jo viikon pari.
— Kaikkia! Heikkisikö nyt tarvitsee hierontaa...?
— Mitä siitä. Olen jättänyt...
— Heikinkö? Entä koti?
— En tiedä, siellä ovat.
— Ja lapset...?
— Kotona.
— Kauheata! Olga, ethän sinä myötämöisin...
Olga näytti ottavan pahakseen.
— Sen tein. En voinut muuta.
— Oletko ihan varma, että et voinut?
— Sinäkö sellaista kysyt minulta!
Sanelma vaikeni hämmentyneenä. Oikeassahan Olga oli viskatessaan
hänelle kysymyksensä takaisin.
Mutta hänen asiansa olivat ilmeisesti suistuneet oikealta tolaltaan.
Sanelma tunsi tarvetta puuttua niihin ja, jos mahdollista, järjestää ne
parhain päin.
— Mitä nyt aiot? virkkoi hän hetken kuluttua.
— Kunhan tässä vaan pääsisi alkuun.
Olga huokasi syvään. Toinen saattoi helposti huomata, että vaikeuksia
oli hänkin jo kokenut.
— Otan näet oppitunteja eräältä hierojalta täällä, ja harjaannuttuani
ammattiin ja kun itse saan potilaita, otan luokseni nuorimmat lapset...
Sanelma katseli häntä silmissään suru ja sääli.
Toinen tunsi osanoton ja jatkoi herkistyen:
— Puutteellistahan tämä on, varsinkin nyt alussa. Asun erään
torikaupustelijan luona ja saan tuskin syödäkseni. Ikävä on lapsiakin,
niin kovin on ikävä.
Olga pyyhki silmiään.
— Montako lasta teillä olikaan?
— Viisi.
Sanelma nousi äkkiä ylös.
— Jumalan tähden, Olga, tule toki järkiisi! Sinulla ei ole oikeutta
jättää heitä!
Toinen heitti häneen kalsean katseen.
— Hyvähän sinun on sanoa...
— Olga hyvä, ajattelen sinun parastasi ja etenkin lasten!