polvelle, toinen toiselle, noin... Äiti laulaa, ei ole koskaan laulanut
niin kauniisti kuin nyt, silmissä kyynelten jäljet... Minun vaimoni...
on hääpäivä, sovinnon ja onnen päivä... Kadonnut on murhe ja tuska!
Muistatko vielä laulun, jota lauloit ennen? Anna minun kuulla se vielä
kerran.
»Oi kiitos, sä Luojani armollinen,
joka hetkestä, jonka ma elin,
kun annoit sä ruumihin tervehen
ja syömmen, mi sykähteli,
kun annoit sä tervettä kättä kaks',
kaks' silmää sieluni ikkunaks'
ja hengen herkän ja avoimen
joka tuutia tuulosen.
Sua kiitän mä, Luojani armollinen,
kun annoit sä kodin hyvän,
soit äidin niin hellän ja herttaisen
ja taaton niin tarmoa syvän,
kun annoit sä myös pari ystävää
ja ne hyvää; pyydä en enempää,
ja annoit sä armahan isänmaan,
jota kyntää ja rakastaa.
25.
On syksy-yö, tyven ja kuutamoinen.
On hiljaisuus niin syvä ja häiritsemätön, että siitä eroittaa vain oman
sydämensä lyönnit.
Tämmöisenä yönä on kuin hyvät henget liikkuisivat maan ja taivaan
välillä, soudellen sinipunertavassa autereessa, on kuin vainajat
kulkisivat kodeissaan.
Ja ne, jotka heitä rakastavat, valvovat silloin, jotta he käydessään
eivät löytäisi kaikkia nukkumasta ja luulisi omiensa heidät unohtaneen.
Tämä yö on samallainen kuin kerran, jo monta, monta vuotta sitten!
Nyt vaan on syksy ja silloin oli kevät. Keväisenä päivänä minä pitkän
pakoni jälkeen tulin takaisin Koskelaan.
Minä etsin häntä, ja he osoittivat huvimajaa etelänpuoleisella
rinteellä vanhojen mäntyjen alla.
Se oli sinne tehty yllätykseksi minulle. Olin joskus tullut sanoneeksi,
että siihen sellainen pitäisi rakentaa. Hän oli pitänyt sen mielessään
ja rakentanut huvimajan.
Jalkani vaivoin minua kannattivat, kun kiiruhdin pitkin hiekoitettua
tietä, vapisevine käsineni saatoin tuskin avata oven.
Kuu loi kalpeaa valoaan ikkunasta sisään, ja minä näin hänen kookkaan
ruumiinsa muodot valkean raidin alta.
Lähenin häntä väristen, sydän täynnä tuskaa, vedin peitteen kasvoilta
enkä voinut katsettani hänestä kääntää.
Ilme oli rauhallinen kuin nukkuvan, joka uneksii kaunista unta, otsalla
oli tyyni, ylevä rauha, ja suuret väkevät kädet olivat ristissä
rinnalla, kuin pyhäpäiväistä hartautta tulkiten.
— Älä itke, mamma, kaikki on hyvin niinkuin on.
Hänen ruumiinsa nukkui, mutta henki valvoi. Tunsin hänen läheisyytensä,
luulin kuulevani hänen äänensä, kun hän lohdutti minua: »kaikki hyvin
niinkuin on».
Mieleni tyyntyi. Minun tuli hyvä ja turvallinen olla, ja kun astelin
takaisin kotiin, oli kuin olisi hän näkymättömänä seurannut minua:
»katso, kuinka Koskela on muuttunut poissaollessasi! Tämä kaikki on
sinua varten ja poikaa!»
Sisässäni alkoi helpoittaa ja sulaa. Vuosien raskaat kärsimykset
kirposivat harteiltani kuin painava taakka, tunsin, että olin tullut
takaisin kotiin.
Voimakkaana kuului kevättulvaisen kosken kohina.
Siitä on kulunut jo vuosia monta, mutta minusta on yhä kuin olisi
hän täällä meidän kanssamme, kuin näkisi hän toimeni ja työni, kuin
johdattaisi hän mieleeni ajatukset ja kenenkään kuulematta kuiskaisi
korvaani neuvot miten tulee menetellä, kun on kyseessä koski ja
liikeasiat. Mistä minä ne muuten tietäisin.
Ja usein tulee mieleeni muuan muisto vuosien takaa. Silloin oli Rusko
nuori ja virma, ja me ajelimme sillä kahden. Minä halusin ohjata
hevosta, mutta pelkäsinkin sitä toiselta puolen. Hän heitti ohjakset
minulle: »osaathan sinä, Sanelma! Miksi et osaisi ohjata hevosta, kuten
minäkin», puheli hän ja katseli hymähdellen minuun. Mutta samalla
hän kaiken aikaa piti tarkasti silmällä vallatonta hevosta. Hän se
silloinkin ohjasi, vaikka suitset olivatkin minun kädessäni.
Niin on nytkin. On kuin olisi hän vierelläni jossain, hymähtelisi ja
pitäisi silmällä tienmutkia ja äkkijyrkkiä mäkiä: »Kas noin, mamma,
osaathan sinä ohjata, miksi et sinä osaisi yhtä hyvin kuin minäkin!»
En ihmettele luonnonkansojen vainajien palvontaa. On lohdullista
ajatella heitä, edellämenneitä, elävinä ihmisinä, uskoa että he ovat
kanssamme, tukevat meitä toimissamme ja antavat meille oman itsensä
täydellisemmin kuin koskaan ennen. Olomuoto vaan muuttuu, raskas verho
vaihdetaan kevyempään, mutta ne, jotka lujin sitein ovat toisiinsa
kiinnitetyt eivät eroa aineellisen muodon vaihtuessa aineettomaan.
Näitä minä täällä mietiskelen, kun on yö ja hiljaisuus ja uni ei
silmiini ota tullakseen.
Syksy on taas tullut ja lehdet keltaisina putoilevat oksiltaan alas
hautautuakseen maaemon pehmeään poveen.
Minäkin kuulun jo syksyyn, mutta minun aikani ei ole vielä tullut.
Kuinka usein olenkaan alkanut kaivata heidän luokseen, jotka ovat
edellä menneet!
Poika on elämää, tulevaisuutta varten! Hänen tähtensä olen kiinni
täällä, vaikka itse jo kuulunkin poistuviin.
Päivisin jatkan Martin työtä ja hoidan hänen liikettään pojan hyväksi,
yöt elän itseäni varten, käyttäen ne matkavalmistuksiin ja muistojeni
järjestelyyn.
Öisin istun minä, yksinäinen nainen, ajatellen omiani ja piirrellen
niitä paperille, koska ei ole ketään kenelle niistä juttelisin,
Greetta-tätikin kun on kutsuttu lepoon.
Ajatukset eivät anna minulle rauhaa. On kuin elämä vaatisi minulta
tilinpäätöstä itseni kanssa, tahtoisi nähdä numerot, kokemuksieni
loppusumman.
Ja koska minulla on yllinkyllin aikaa, koetan sen tehdä, niin
perehtymätön kuin olenkin kirjanpitoon.
Olen vaivannut järki-vähäistäni selvitelläkseni itselleni kysymystä,
jonka Toini eteeni asetti, selvittääkseni sen kokemukseni avulla.
Kumpi meistä kahdesta oli oikeassa, hänkö, joka tahtoi säilyttää kodin
onnen käärimällä sen petoksen ja valheen verkkoon, vaiko minä, joka
kaikesta huolimatta koetin puhua totta? Oliko paikallaan tämä tosi,
jonka tuhoisat seuraukset sitten ulottuivat niin monen ihmisen elämään!
Me olimme kuminatkin väärässä!
Joskus kuvittelen, että jos tyttäreni eläisi ja olisi astumassa
avioliittoon, niin nyt minä, hänen äitinsä, sanoisin hänelle neuvona
ja evästyksenä: Kavahda, lapseni, ensimäistä pientä pahaa, joka pyrkii
väliin ja joka on alkuna rakkauden asteettaiseen kylmenemiseen. Valvo
myös tarkasti elämääsi ja vartioi huolellisesti ajatusmaailmaasi,
siellä liikkuvat onnesi vaarallisimmat viholliset! Ne ovat niin
suloisia nuo mielikuvat, nuo armaat, »viattomat» unelmat, mutta ne
häikäisevät näön ja juovuttavat järjen hurmaavaan huumaukseen. Kuoleta
armotta ensimäinen ajatuksesi, joka teki syrjähypyn! Toista et ehkä
enää saavuta, ja kolmas jo vie sinut mukanaan. Se ensimäinen oli
vain pieni kevyt tunneailahdus, joka hyväili olemustasi kuin vieno
kesäinen tuuli ja synnytti ihanan unelma-elämän, — mutta se oli myös
alkuna kodin hajoamiseen... Kenties tulisit, tyttäreni, joskus äitisi
luokse valittaen, että elämä ei antanut sinulle sitä mitä siltä
odotit, että onni, jonka tahdoit omistaa, väistyy päivä päivältä
luotasi pois. Lapseni, sanoisin minä sinulle, siinä onkin se kivi,
johon me kaikki kompastumme. Meillä on ihanteen kaipuu ja kauneuden
sammumaton jano, Ikuista, Täydellisyyttä me etsimme. Mutta etsintämme
suuntautuu harhaan, me luomme itsellemme epäjumalia ja kukistumme
niiden kera. Me huudamme onnea, me kutsumme ja rukoilemme sitä päivin
ja öin, me juoksemme sen jälessä ja vaivumme toivottomuuteen, koska
se ei tahdo meitä kuulla kun me pyrimme väkivalloin sen omistamaan.
Lapseni, jos tahdot omistaa onnen, opi odottamaan! Ja sillävälin
tulee sinun täyttää velvollisuutesi niitä kohtaan, jotka haltuusi
ovat uskotut. Tee se sitä paremmin, kuta suurempi onnenkaipuusi on.
Sillä onni on sinussa itsessäsi, sielusi pohjalla se uinuu, odottaen
hetkeänsä virotaksensa eloon. Ja kun hetki on tullut, kun tyytymyksen,
alistumisen ja kärsivällisyyden läksy on opittu, kun korkeampi rakkaus
olemuksesi elähyttää, silloin astuu tuo kaivattu esiin kätköstään kuin
perhonen kotelostaan. Ja se, jota ihmiset kilpajuoksussa menehtyäksensä
tavoittelevat, näyttäytyykin silloin vain onnen harhakuvaksi, uusien
pettymysten aiheeksi.
Meitä on miljoonia kärsiviä ja yhä uusia miljoonia syntyy. Kaikki he
kokevat samaa kuin edeltäjänsä, kompastuvat samoihin kiviin. Mutta
miksikä eivät edeltäjämme, jotka ovat ajaneet purtensa kallioihin
ja kiviin, ole viitoittaneet tietä tulevia sukupolvia varten? Olisi
tarvittu ensin vain muutamia uhreja, ja sitten sukupolvet toisensa
jälkeen soutaisivat vaaratta tuon kapean väylän kehdosta hamaan hautaan
saakka.
Tätä minä paljon mietiskelin. Oli aika jolloin minusta tuntui, että
voisin opettaa muille jotakin. Tahdoin suistaa muilta ne kärsimykset,
joihin itse olin joutunut, tunsin tarvetta tasoittaa jälkeentulevien
tietä. Mutta huomasinkin voimani vähäisiksi. Minua suuremmat ovat jo
ammoisista ajoista yrittäneet samaa, mutta vain hituisen verran on
heidän opetuksensa hyödyttänyt kärsivää ihmiskuntaa. Kunkin yksilön
on itsensä astuttava kehityksen vaivalloista tietä, jolla jokainen
pettymys, jokainen uusi kärsimys vie kulkijan kappaleen matkaa kohti
täydellisyyden päämäärää.
Onnen sammumaton kaipuu, joka ihmisrintaan on kätketty hamasta hänen
syntymästään, se on se voima, joka pakoittaa hänet eteenpäin. Jokainen
ponnistus ulkonaisen onnen saavuttamiseksi, jokainen kompastus tiellä,
jok'ainoa pettymys päämäärän paetessa on uusi elämys, josta sisäinen,
kehittymässä oleva, oikea onni saa uutta virikettä, uutta elämisen
voimaa. Ja jokainen kyynel, joka matkan varrelle putoaa, pehmittää
sadepisaran tavoin sitä itsekkyyden kuorta, jonka kätköstä se oikea,
todellinen on kerran astuva esiin.
26.
Mutta vaikka minä en kykenekään opettamaan ketään, tahtoisin kuitenkin
teroittaa lapselleni ja kaikille nuorille, että he kotilietensä
valkeata vaalisivat niinkuin pyhää tulta vartioiden, että he eivät
vähäarvoisina pitäisi sitä paikkaa, jonka kohtalo heidän kodikseen on
määrännyt.
Se on minun testamenttini ja minun jättämäni perintö. Sen tehtyäni
olenkin omasta puolestani jo valmis täältä muuttamaan pois. Olen
tehnyt matkavalmistukseni, olen säilyttänyt omaisuuteni, koonnut ja
järjestänyt kaiken, mikä seuraa minua matkallani. Elämykseni seuraavat
minua sinne, kaikki elämäni vaiheet.
Onneni ja kärsimykseni, täyttyneet toiveeni ja hukkaanmenneet unelmani,
kaikki ne tulevat mukaan. Rakkauteni, pettymykseni, erehdykseni ja
ylitsekäymiseni, tuskani ja taisteluni vien minä mukanani sinne. Hyvät
päätökseni, täytetyt ja täyttämättä jääneet, jokaisen rakkaudentyön,
pienimmänkin, unteni rikkaudet, mielikuvieni kultalinnat minä vien
muassani. Kyyneleet, jotka elämäntuska silmistäni pusersi, säveleet,
jotka olemassaolon onni on rinnassani herättänyt, kaikki, kaikki on
tuleva mukaan. Sillä ne ovat sulautuneet minun sieluuni, liittyneet
minun olemukseeni, ja kuinka vastakkaisia ne lienevätkin, ovat ne kukin
aikoinaan vetäneet minua lähemmäksi päämäärää.
Ja kun vihdoin tuo syvä, tumma hiljaisuus levittyy ylitseni, kun
ruumiini raukenee ja mainen häly väistyy, silloin elämä, tuo pitkä
päivien sarja, sulaa suureksi sopusoinnuksi, urkujen mahtavaksi
soitoksi, joka kohoaa ylös korkeuteen, kantaen sieluni hartioillaan
kohti sitä valoa ja kauneutta, jota kautta elämäni ikävöin.
Näitä ajattelen, kun on yö ja hiljaisuus, eikä uni ota tullakseen.
Näitä mietin, kun kaikki on tyyntä ulkona ja sisällä, kun kuu luo
valoaan kautta syksyisen yön, kun vainajien henget kulkevat kodeissaan.
Tunnen parhaiten silloin, kun on hiljaisuus ja talossa kaikki ovat
uupuneet uneen, että itsekin kaipaan jo heidän luokseen.
Mutta Ikuinen Rakkaus valvoo ja kautta sinihohteisen avaruuden liitelee
yli nukkuvan maan, sulkien syliinsä kaiken olevaisen, yhdistäen
itsessään elävät ja kuolleet.