kamariin. Kun isäntä jonkun ajan kuluttua laski hänelle rahasumman
käteen, kävi hän ymmälle. Hän ei ollut odottanut sitä aamullisen
keskustelun jälkeen. Puoleksi pidätetty helpotuksen huokaus kuului
Tarjanteen vaimon taholta.
Marttia hävetti. Nämä kunnon ihmiset olivat kenties kärsineet puutetta
hänen vuokseen.
Emäntä taas katkaisi hiljaisuuden:
— Soitahan sinä nyt sillä uudella kojeellasi, että kuulee isäntäkin. Se
näperteli tuo Santeri tässä talven aikana puhdetöikseen tuon harmoonin,
mutta sille ei vielä ole ilmestynyt ostajaa.
— Katsohan sitä, puheli vieras helpoittuneena. — Olisipa sinussa
enemmän liikemiestä, niin perustaisit harmoonitehtaan.
— Niinpä niin, huokasi vaimo, mutta ei siitä ole sellaiseen. Ja
hyvinhän se menee näinkin. Iloinen olin, kun se teki tuonkin, saavat
nyt pojat opetella soittamaan. Ja kaipaa sitä itsekin soittoa, vaikka
tässä jo alkaakin olla vanha ihminen. Olimmekin ilman soittokonetta jo
monta vuotta, kaipaahan sitä, kun on kerran siihen tottunut.
Vaimo teetteli puhetta, Santeri selaili nuottejaan.
— Se on sellaista soittoa, näin itse-oppineen, virheitä siinä kuulee
tarkka korva.
— Tiedäthän, että minä en kykene ollenkaan soittoasi arvostelemaan,
mutta kuuntelen kyllä sitä mielelläni.
Santeri painoi ilmaa palkeisiin sormien koskettimia. Hänen selkänsä
on laiha ja kumara, kasvonsa kalpeat ja parroittuneet. Luulisi miestä
kivulloiseksi, mutta koskaan ei hän vaivojansa valittanut. Vaimo häntä
vaalii ja hoitelee, ollen äitinä hänelle yhtähyvin kuin heidän kuudelle
pojalleenkin. Nuorin niistä säveleet kuullessaan jätti leikkinsä,
riensi äidin luo ja kiipesi hänen polvelleen.
— Täällä meloodia-puolella on itaalialainen viritys, se värisee hieman,
huomautti Santeri välillä.
Sitten se alkoi. Miehen kumara vartalo suoristui ja silmiin syttyi uusi
eloisuus. Epävarmuus hänen olennostaan hävisi samalla kertaa, oli kuin
olisi hän nyt oman oikean itsensä löytänyt.
Hän soitti kappaleen toisensa jälkeen. Koko huoneen ilma oli jo
pehmeiden sävelaaltojen kyllästämä. Ne vyöryivät vielä kauemmaksi,
kohosivat ylös keväiseen korkeuteen, aina kevätpoutaisiin sinisiin
avaruuksiin, yhä puhtaampiin, yhä pyhempiin piireihin, muodostaen
sillan maasta taivaisiin, jota myöten äärettömyyden rauha valui alas
ihmisen särkevään sydämeen.
Soitto hiljeni, väristen vienosti se haipui pois, jättäen jälkeensä
hartaan, hiljaisen hetken. Koivun lehdissä tohahteli leuto tuuli,
joka avoimesta ikkunasta hengähteli huoneeseen. Jossain lähitienoilta
kukahteli käki.
Nuorin lapsista oli nukahtanut äitinsä syliin.
Vaimo loi mieheensä sinisen katseen. Kokonainen onnen maailma kuvastui
hänen silmistään.
Martin turtunut sydän alkoi herätä. Siellä tuntui nyt viiltävä kipu.
Hän jätti hyvästit näille onnellisille ihmisille ja lähti kiireimmiten
painaltamaan kotoista koskenrantaa kohden.
13.
Hän pysähtyy virran rantaan ja istuutuu kivelle lähellä veden rajaa.
Saha seisoo, miehet ovat poissa. On pyhäpäivän hiljaisuus keskellä
viikkoa.
Mies istuu kivellä pää käsien varassa, tuijotellen virran vierivään
veteen, joka pehmeänä, vihervän ruskeana velloo, viskellen valkeita
kuohujaan leikiten ylös.
Noin velloo hänen sisässäänkin, vuoroin velloo, vuoroin apeaan
tylsyyteen pysähtyy.
Rinnassa tuntuu tyhjä, kipeä kohta, ikäänkuin sydän olisi kaivettu ulos.
Koski kohisee.
Mitä mietit, Martti Pätevä? kuulee hän kosken kysyvän.
Mietin mitä mietin, mennyt mies, mitä minusta on nyt enää.
Sahasi seisoo, Martti Pätevä, seisoo keskellä arkista päivää.
Saapi se seistä, mitä sillä on väliä, puhelee Martti kuin puolustellen.
Rakennuksesi ovat kesken, Martti Pätevä, tuumasi ovat menneet myttyyn,
suuret suunnitelmasi rauenneet.
Menkööt, rauetkoot!
Missä on nyt tulinen työintosi, Martti Pätevä, ja suuri uskosi, joka
tyhjästä toi esille kaiken tähänastisen?
En niitä tarvitse enää.
Työ on miehen ensimäinen ja myöskin viimeinen.
Sanotaan niin olevan.
Työnilo on ihmisen ainoa oikea ilo, joka ei jätä häntä pahankaan päivän
tullen.
Kenenkä hyväksi minä tässä nyt enää, yksinäinen, mennyt mies!
Mutta koski vaan kohisee: Kukin on sisimmässään aina yksin.
He olivat parhain osa minusta itsestäni. Mitä olen minä enää sen
jälkeen kun he ovat minulta menneet? purki Martti sydäntään.
Oletko, ihminen, olemassa vain itseäsi ja omiasi varten?
Kuka sen sanoi? Hän katseli ympärilleen ja huomasi puhelevansa yksinään.
Mies tuijottaa taas vihreän ruskeaan, vellovaan veteen. Oli kuin olisi
hän jo tavoittanut johtolangan pään ja kuin kohta selviäisi koko sekava
vyyhti, kunhan vielä kuuntelisi sisäistä ääntä.
Ellet sinä, niin onhan muita, jotka omistavat onnen.
Taas tuli mieleen sekin Tarjanteen perhe, kyyhkyspari. Jos työt
koskenrannalla seisahtuvat, loppuu leipä sieltäkin. Hän, Martti Pätevä,
on vastuussa heidän onnestaan.
Ja monen muun.
Heidänkin, jotka olivat menneet pois. Saattoihan hän vielä tehdä työtä
heidän hyväkseen. He ovat menneet pois, mutta tulevat vielä kerran
takaisin — ehkä silloin tulevat, kun häntä ei ole enää.
Ja isä, joka ei ollut arvollinen pitämään heitä luonaan, antaa itsensä
heille työssään.
Osat ovat elämässä erilaiset. Toista täällä seuraa onni ja
myötäkäyminen, toisen kohdalle sattuu raadanta ja työ. Tyytyköön kukin
kohtalon jakoon!
Koski vaan kohisee.
Martti Pätevä ymmärtää sen hellittämättömän vaatimuksen: työhön,
työhön! ‘ Heidän hyväkseen se koituisi sittenkin, vaikka he eivät
tulisikaan.
14.
Sanelma oli yhä heikontuneen terveytensä vuoksi tullut kaupunkiin
turvautuakseen asiantuntijalääkärin apuun. Lääkäri siellä maalla oli
pitänyt leikkausta välttämättömänä, mutta täällä arveltiin hänen
sentään sopivalla hoidolla paranevan. Tulisiko hänestä eläjää enää,
jaksaisiko hän toipua kaiken sen jälkeen mitä oli ollut? Itse hän sitä
epäili enin.
Ja mitäpä hänellä olisi ollutkaan sitä vastaan! Eikö hänen kärsivälle
olemukselleen olisikin ollut ihaninta laata tuntemasta — vaipua syvään
unhoituksen uneen.
Mutta ne lapsirukat! He olivat jääneet erään ystävällisen tädin
huostaan, istuneet äidin lähtiessä toinen toisiinsa nojautuen kuin
kaksi turvatonta linnunpoikasta, jotka särkyneestä pesästä ovat maahan
pudonneet.
— Kuinka kauan sinä viivyt, äiti?
Eihän hän sitä osannut heille sanoa. — Äidin ehkä pitää sairaalaan,
mutta hän tulee heti sieltä päästyä kotiin, niin pian kuin vaan saattaa
matkustaa.
— Mutta jos sinä kuolet, hakeeko isä meidät täältä pois?
Sanelma oli valmistanut lapsia senkin varalta, että hän ei enää
palaisikaan.
— Hakee isä teidät, hakee varmasti, vakuutteli hän.
— Kirjoitatko isälle, että me olemme täällä tädin luona?
— Kyllä, kyllä, olkaa vaan huoletta!
Ja Aili veti äitiä puoleensa vielä kerran ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Sinä et saa kuolla! Me Pojun kanssa rukoilemme Jumalaa joka ilta.
Kun Sanelma muisteli heitä, tuli hänen paha ja tuskallinen olla. Hän
oli uupunut eikä jaksanut ajatella enää.
Kello läheni neljää.
Tähän aikaan piti Toini-rouvan tulla, Sanelman entisen koulutoverin.
Hän oli naimisissa lehtori Sompion kanssa ja eli, kuuleman mukaan,
verrattain hyvissä oloissa. Toini oli eilen yllättänyt Sanelman
lähettämällä kukkaistervehdyksen ja luvannut tänään tulla häntä
tapaamaan.
Tämä huomaavaisuus ilahdutti häntä. Olihan olemassa edes joku, joka
vähäsen välitti hänestäkin. Mutta toiselta puolen tunkeutui esille
taas epäilys tämänkin ystävyyden vilpittömyydestä, ja sama, katkera
ääni, jonka hän niin hyvin viime ajoilta tunsi, alkoi taas puhua
hänen sydämessään: Miksi Toini tahtoo minua tavata, emmehän me ole
vuosikausiin olleet missään yhteydessä toistemme kanssa? Mikä ajaa
hänet minun luokseni tänään? Sula ystävyyskö vain ja vilpitön osanotto
onnettomuuteen joutunutta lähimmäistään kohtaan? Lienee siinä sitäkin,
mutta on siinä muutakin. On uteliaisuutta ja sitä nautinnon halua,
jota me ihmiset tunnemme nähdessämme toisen kärsivän, kun itse olemme
terveitä ja hyvinvoipia, kun näemme lähimmäisemme haaksirikkoutuvan,
mutta itse seisomme turvallisesti kuivalla, lujalla maalla. Kauhu
värisyttää sielua tuon toisen puolesta, mutta suloinen mielihyvä
hivelee mieltä, koska itse olemme tuolta pahalta säästyneet.
— Niinpä niin, Sanelma huokasi ja surunsekainen katkeruus täytti
sydämen. — Ihminen on ihminen, emmehän voi toivoa häneltä muuta kuin
inhimillistä. Mutta kylmä minun on, enkö siis ottaisi vastaan sitä
vähäistä lämpöä, jota minulle vielä elämässä tarjotaan!
Ovelle koputettiin. Sanelma kiiruhti tulijaa vastaan. Toistakymmentä
vuotta oli kulunut heidän viime tapaamisestaan. Kumpikin silmäili
toistaan lyhyen hetken.
— Kuinka sinä olet muuttunut, sai Toini vihdoin sanotuksi.
Sanelma hymyili surumielistä hymyään. Muuttunuthan oli Toinikin.
Laihtunut oli ja saanut kimputtain hienoja kurttuja silmiensä alle.
Kuka huomaa oman vanhentumisensa!
— En olisi aavistanut tapaavani sinua, sanoi Sanelma. — Kiitos
kukkalähetyksestäsi! Olet kovin ystävällinen.
— Rakas ystävä! Toini tuli liikutetuksi ja hänen silmänsä kostuivat. —
Tahtoisin todellakin osoittaa sinulle ystävällisyyttä. Et tiedäkään,
kuinka paljon olen sinua ajatellut. Mutta mitenkä ovat sinun asiasi.
Erossako olet, vai...?
— En vielä laillisesti.
— Mutta poissa kumminkin Koskelasta. Toini istuutui ja veti Sanelman
viereensä. — No, hyvät ihmiset! Kukapa sitä olisi uskonut, että se
lopuksi päättyi noin, ja sellainen siivo mies kuin Martti Pätevä oli.
Sanelma oli vaiti ja katseli ulos.
— Olen kuullut, että kovin on alkanut huonosti elää. Onko siinä
puheessa perää?
— Onhan siinä tavallaan, vastasi Sanelma vitkastellen. — Mutta häntä
ei voi yksin syyttää, lienee sitä vikani minullakin. Että niin kävi
kuin kävi, johtunee varmaankin vaan siitä, että emme alunpitäenkään
toisillemme sopineet.
Toini pyöritti päätään:
— Jopa on ihmeellistä, jopa on! Mutta kerrohan nyt minkälaista oli
elämä Koskelassa viime aikoina. Kuinka se oikein lopullisesti tuli
ratkaistuksi?
— Älä kysy, Toini hyvä, en tunne mitään halua ruveta niitä asioita
penkomaan.
— Sen ymmärrän hyvin, Sanelma-rukka!
Toinin kasvot ilmaisivat osanottoa, mutta kuitenkin Sanelman oli niin
paha olla.
Puhuttiin välillä muusta, muisteltiin yhteisiä asioita ja Toini tiesi
kertoa monesta toverista. Hän oli yleensä selvillä heidän kunkin
asioistaan.
Ja sitte palasi Toini takaisin taas siihen äskeiseen.
— Tiedätkö, Sanelma, olen kuullut niin hulluja huhuja. Et voi
aavistaakaan, mitä ne ovat sinusta kertoneet!
Sanelman kasvoille levisi heikko punerrus. Tiheän harson takaa
kiinnittyi Toini-rouvan tutkiva katse tiukasti häneen.
— Juorupuheet kuuluvat näissä tapauksissa ehdottomasti asiaan. Olisi
hauska kuulla, mitä minusta tiedetään.
Toini-rouva naurahti:
— No eipä muuta, kuin että sanotaan sinun istuneen Sorjo Valtosen
kelkkaan.
Sanelma kalpeni. Hän ei luullut kenenkään tietävän mitään siitä. Ensi
kerran kuuli hän sivullisten heidän suhteestaan mainitsevan.
— Me olimme kyllä hyvät ystävät silloin, kun Valtonen oli Koskelassa.
Olimme usein yhdessä, ja siitä luullakseni nuo huhut ovat syntyneet. En
ole muuten kuullut hänestä mitään pitkiin aikoihin.
— Johan minä sanoin, että kaikkia ne ihmiset... Mutta toinen näki, että
hän oli jo siepannut salaisuuden.
— Sitä minä sanoin Jaakollekin, jatkoi Toini, että tunnenhan minä
Sanelman, joka jo ennen, nuoruuden päivinäänkin, oli toisellainen kuin
me muut. Kuinka hän olisi ruvennut luvattomiin suhteisiin ja vielä
tuollaisen hulivilin Kanssa kuin Sorjo Valtonen on.
Sanelma istui vaieten. Olo tuntui tukalalle.
Toini taas jatkoi:
— Eihän siinä muuten mitään ihmeellistä, jos olisi jotain ollut
sinullakin. Onhan sitä itse kullakin omat pienet salaisuutensa.
Hän huokasi ja aukoi tuomaansa pakettia päästellen sidelankaa
kiirehtimättä. Hieno makeislaatikko tuli näkyviin.
Toini tarjosi Sanelmalle, muisti omaakin suutaan ja nojautuen mukavasti
sohvankulmaukseen hän lempeän surumielisenä virkkoi:
— Niin on, Sanelma hyvä, mutta onko oikeastaan meidän naisten syy?
Katso, ne miehet ovat niin kummallisia. Sitten kun he omistavat
meidät vaimoinaan ja me käymme heille yhtä jokapäiväisiksi kuin
välttämättömiksikin, vaativat he meiltä kaiken ja antavat niin peräti
vähän. Heidän toimensa, heidän harrastuksensa vievät heidän ajatuksensa
kokonaan. Virkatoimet, kokoukset ja illalliset vaativat heidän aikansa
tuiki tarkkaan, kotia varten jää tuskin mitään. Vaimo siellä vaan istuu
yksin lastensa kanssa päivät pitkät ja illat ikävät ja hänen sieluunsa
kertyy vuosien varrella suuri kaipuu, joka etsii vihdoin tyydytystään
toisella taholla. Näin on useimmiten syntynyt tuo niin kutsuttu
»luvaton suhde», joka useimmiten jää vaan vaimon omaksi salaisuudeksi.
Sanelma oli vaiti ja katseli laihtuneita käsiään.
— Ja lieneekö tuo nyt oikeastaan niin suuri syntikään, jatkoi Toini
taas. — Jos minulla on joku, josta olen hiukan intresseerattu, olen
virkeä ja elämänhaluinen, teen työtä kodissani kahta vertaa enemmän
kuin ennen, hermostuneisuuteni katoaa siihen paikkaan ja minä olen
Jaakolle samoinkuin lapsillekin puolta hellempi kuin muuten.
— Etkö luule, että miehesi huomaisi mitään, jos sattuisi sellaista!
— Mistä ihmeestä hän keksisi sen! Jaakko luottaa minuun täydellisesti.
— Sen pahempi, jos sinä siitä huolimatta pettäisit häntä!
— Mutta Sanelma rakas, eihän hänellä ole mitään vahinkoa tuosta pikku
salaisuudesta. Toista olisi silloin, jos rupeaisin tuota hänelle
tunnustamaan. Voi hyvänen aika! Kuinka Jaakko siitä raivostuisi ja
tulisi varmaan onnettomaksi koko loppuijäkseen! Koko kotirauha rikkuisi
ja lapsetkin tulisivat kärsimään. Ja ajatteles, tämä kaikki vaan pienen
flirtin vuoksi, joka itse asiassa oli vaan joutava ajankulutus, sillä
Jaakkoa minä sittenkin rakastan, rakastan kaikesta sielustani, sen saat
uskoa, Sanelma.
— En ole, Toini hyvä, minä samalla kannalla kuin sinä tämän asian
suhteen. Pidän rakkautta vakavana, mieluummin sanoisin pyhänä asiana
ja rehellisyyttä ihmisyyden ensimäisenä ehtona. Kuinka voisikaan
jatkuvasti pettää ihmistä, jonka kanssa syö samaa leipää!
— Voi tyttöseni! Toini myhäili, — sinä olet ollut kymmenen vuotta
siellä maalla, missä kaikki on vielä niin ihanteellista, ainakin
ihmiset koettavat uskotella itselleen ja toisilleen niin. Mutta toista
on todellisuus. Saa oppia tinkimään itsensä kanssa, saa sopeutua
olosuhteiden mukaan, soutaa ja huovata aina tarpeen mukaan. Ja niin
sitten luovailee kaitojenkin väylien kautta puskematta purttaan
kareihin ja kiviin. — Ole niin hyvä!
— Kiitos, sanoi Sanelma raukeana. — Olen nyt liian väsynyt pohtiakseni
niin painavia kysymyksiä. Omasta puolestani uskon yhä vieläkin tuohon
monen mielestä ehkä jo vanhentuneeseen totuuteen: Rehellisyys maan
perii.
— Niinpä niin, Toini-rouva huokasi kevyesti, — niin lienee kyllä
vieläkin periaatteessa, mutta käytännössä on hiukan toisin. Tehty ei
sillä tule tekemättömäksi.
— Minä kyllä olen koettanut sitä parhaani mukaan käytäntöönkin
sovelluttaa.
— Sen minä sinusta, Sanelma hyvä, kyllä uskon... Mutta siirrytään nyt
asiasta toiseen. Huomasit ehkä lehdistä, että Sorjo Valtosen taide on
herättänyt suurta huomiota.
Sanelma myönsi lukeneensa.
— On siinä poika! puheli Toini innostuen. — Tekee valtauksia kaikissa
piireissä ja ihmiset ihastuvat mielettömiksi. Nuoret ja vanhat, miehet
ja naiset — ja varsinkin juuri naiset. Missä tahansa liikkuu, aina jää
joku itkemään. Minun mieheni veljenpoika, nuori maalaajan alku, joka
oli Valtosen oppilaita ennen tämän ulkomaan matkaa, hän tietää kyllä
monta hupaista juttua tämän ihailijattarista.
Sanelma liikahti hermostuneesti, niinkuin olisi aikonut ensin lähteä
paikaltaan, mutta jäi siihen kumminkin kohtaloonsa alistuen, ja hänen
laihtunut, väsähtänyt olemuksensa painui yhä syvemmälle suuren, pehmeän
lepotuolin nurkkaukseen.
Toini-rouva kiinnitti soikeat, sekaväriset silmänsä häneen.
— Tiedätkö, että hän on eilen saapunut kaupunkiin?
Sanelmaan iski kuin sähkö-isku. Hän tuskin saattoi hallita ääntään.
— Mistäpä minä sen tietäisin!
— On luonnollista, että te täällä nyt tapaatte toisenne, olettehan te
vanhat tuttavat.
Sanelma pyöritteli sormusta sormessaan.
— Hän ei tiedä minun täällä olostani mitään, enkä minä aio etsiä häntä.
— Kummakos tuo, vaikka etsisitkin! Ainakin minä sinuna...
Samassa hän muisti jotakin ja puhkesi heleään nauruun.
— Muistuipa tässä mieleeni muuan pieni tarina. Kerron sen sinulle
kesken kaiken surun ja murheen, se ehkä hiukan huvittaisi sinua. Niin —
samainen Jaakon veljenpoika, se nuori veitikka, josta jo mainitsin, oli
saanut kerran kiikariinsa mestarinsa rakastajattaren... mutta ehkä minä
en kerrokaan, kenties sinusta tuntuu pahalta.
Sanelman suuta kuivi. Tukahduttava pala tunkeutui kurkkuun, ikäänkuin
olisi hän syönyt sadun myrkkyomenan, mutta hän koetti karaista
luontoaan ja kestää urhoollisesti loppuun.
-- Mitäpä tuo minuun, kerro sinä vaan.
— Niin, jatkoi Toini, — sillä oli silloin muuan naikkonen, jota
elätti ja ylläpiti vakituisenaam. Mutta tuo veijaripa solmi salaiset
suhteet naisen kanssa, vietteli sen itseltään Valtoselta, joka ennen
niin monelta oli näiden omat ottanut. Ja voiko hullummin käydä kuin
kävi kerran! Valtosen astuessa huoneeseen, yllätti hän nämä kaikkein
sopimattomimmalla hetkellä! Silmänräpäys vain — ja poika löysi itsensä
liejuiselta kadulta. Tulinen on Sorjo Valtonen vihassaan, miten kuuma
lieneekään rakkaudessaan!
Kesken hänen puhettaan oli Sanelma noussut tuoliltaan. Tuntui kuin
tulista myrkkyä kaadettaisiin avoimeen haavaan. Hän nojasi ikkunan
pieleen koettaen kätkeä kasvojensa kärsivän ilmeen.
— Sanelma, rakkaani, mikä sinun tuli, olet kuolon kalpea — voi minua
mieletöntä! Toini kiiruhti häntä tukemaan.
— Olen vaan niin väsynyt... Toini hyvä, ethän pahastu! Luulen, että
minun täytyy käydä vuoteeseen.
— Tarvitset lepoa, se on totta, on aika jo minunkin lähteä kotiin.
Kutsunko tänne lääkärin?... Eikö, vai niin... Mutta haluatko jotain
juotavaa?
Sanelman silmissä pimeni. Hän etsi tukea pystyssä pysyäkseen.
— Pyydän vain saada olla yksin.
15.
Sanelma oli nukkunut kauan ja heräsi vasta syksyisen auringon
kellertäväin säteiden leikkiessä hänen kasvoillaan. Koivun latva
monivärisine lehtineen huojui ikkunan edessä heittäen häilyvän
varjon huoneen vaalealle seinäpaperille. Ja ylempänä näkyi kaistale
vaaleanharmajaa, syysselkeätä taivaan kantta, joka pitkien sade- ja
sumuilmojen jälkeen kirkasti, kevensi mielen.
Hän nousi helpoittuneena ylös. Eilispäivän tapahtumat olivat nyt kuin
ikävä unennäkö, joka haipuessaan jättää vielä hetkeksi kiusallisen
pahanolon tunteen.
Kuinka hän olikaan ottanut tuon niin vakavasti. Olihan ymmärrettävää,
että Toini asiasta vihiä saatuaan tahtoi kuulustella häntä. Viisaasti
hän oli menetellytkin, ja ilmeisesti oli Sanelma nyt itsensä hänelle
paljastanut.
Tiesihän Sanelma, että Sorjon oli helppo sytyttää naisten mielet. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa heidät, kuin puusta
kypsän hedelmän. Semmoinen hän oli!
Mutta tarina laitakaupungilla asuvasta rakastajattaresta ja »Jaakon
veljenpojasta» oli varmaankin keksitty hänen paulakseen. Olihan Toini
kertoessaan kaikenaikaa pitänyt häntä tarkasti silmällä, ja oli kuin
olikin — voittanut pelin.
Kuinka harmillista!
Oliko hän tosiaankin niin yksinkertainen, että kuka tahansa... Ei, ei
niin, mutta hän oli ollut niin kauan siellä maalla, niin toisenlaisten
ihmisten parissa. Kuinka hän olisikaan osannut pitää varaansa.
Samassa hänen mieleensä iski kuin salama: Sorjo on tullut! Hän on tässä
kaupungissa. Joku noista harmaista tahi punertavista taloista sulkee
seinäinsä sisälle hänet.
Sanelma puki kiireesti ylleen. Heidän täytyi nyt tavata. Hän kulkisi
katuja aamusta iltaan, kunnes suotuisan sattuman avulla vihdoin
löytäisi hänet.
Ja yht'äkkiä tuli mieleen pikaisen jälleennäkemisen varmuus, ja sen
tuottama riemu valoi elähyttävää voimaa kautta riutuneen olemuksen.
Hän tunsi itsensä niin reippaaksi tänään, terveemmäksi kuin pitkään
aikaan, kulkiessaan katuja pitkin ilman kiirettä ja päämäärää,
hengittäen vain raitista ilmaa ja odotellen suotuisata sattumaa.
Ajatuksetkin kuljeksivat omia teitään; Sanelma katseli kuvaansa
näyteikkunain suurista laseista. Muuttunut hän oli entisestään ja
vanhentunut. Tuntisiko toinen häntä enää?
Levoton odotus sai sydämen kiihkeästi sykkimään. Eikö tämä ollut kuin
edeltäpäin järjestettyä! Sorjo tänne samalla kertaa kuin hänkin, ja
vielä piti Toini-rouvankin tietoineen tulla valmistamaan häntä tätä
tapaamista varten.
Nyt hän ensi-kerran kohtaisi hänet vapautumisensa jälkeen. Hän saisi
puristaa hänen käsiään ja katsoa häntä silmiin tuntematta tunnossaan
syyllisen tuskaa.
Kun hän nyt ajatteli tapahtumia Koskelassa ja kaikkea viime aikoina
sattunutta, tuntui kaikki kuin näkymättömän käden järjestämältä.
Olivatko heidän yhteiset toivomuksensa vuosikausien kuluessa
järjestäneet tämän? Kukapa tietää. Ihmeellisesti ovat asiat selvinneet,
aivan kuin edeltäpäin laaditun ohjelman mukaan.
Ilta jo hämärsi. Liike kaduilla vilkastui. Tehdastyöläiset kiiruhtivat
koteihinsa, sanomalehtipojat tiedoittivat äänekkäästi myytäviään.
Sanelma oli istahtanut puiston penkille mielessään horjumaton varmuus:
Sen täytyi tapahtua tänään.
Hän tähyili väkijoukkoon, tuoltapäinkö hän tulisi vaiko tuolta? Valot
syttyivät, väkeä kulki hänen ohitsensa, kullakin oma kiireensä. Kukaan
ei huomannut lehmuksen alla yksinäistä istujaa.
Siiloin se tapahtui, ihme, jota hän oli odottanut! Sanelma syöksähti
tulikuumaksi. Sitten hänen tuli kylmä. Valehtelivatko silmät, eikö se
todellakin ollut hän!
Oli! Tuhansien joukosta hän tuntisi tuon vartalon, tuon käynnin toisten
kulkijain seasta, hatun ja hiuskiharan.
Hän kävelee kuin kutsuttuna häntä kohti, heilauttaa keppiään ja
viheltelee hiljaa. Sanelma nousee ja astuu muutaman askeleen vastaan.
Sorjo kävelee mietteissään, on jo vähällä sivuuttaa hänet, samassa
kääntyy toki, huomaa ja ilostuu:
— Rouva Päteväkö? En ollut tässä hämärässä tunteakaan.
Sanelman huulet vavahtivat, ja etsien hänen katsettaan laski hän
kätensä ojennettuun käteen.
Sorjo Valtonen puristi sitä hilpeän tuttavallisesti.
— Hauska tavata, mitä nyt kuuluu Koskelaan?
Sanelma katsoi syvälle vihervänruskeisiin silmiin, ikäänkuin etsien
niiden pohjaa, ja hetken viivyttyä tuli vastaus vakavasti:
— En tiedä. En asu siellä enää!
Sorjo Valtonen loi katseensa alas ja huomattava varjo levisi hänen
nuorille, iloisille kasvoilleen. Tuokiossa tuntui tilanne hänelle
selviävän.
— Poissako kotoa?
Sanelma oli odottanut iloista hämmästystä.
Hänen kätensä irtausi Sorjon kädestä, pudoten hervottomana alas.
— Eiköhän olisi ollut viisainta jäädä?
— En mene enää takaisin.
Tuokion äänettömyys. Sitten Sorjo Valtonen taas hymyili ja oli
entisellään. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään.
— Vai niin, vai niin. Te varmaan ette alunpitäenkään oikein sopineet
toisillenne, vai kuinka? En todellakaan odottanut sen kehittyvän siihen
suuntaan. Luulin, että olisi mennyt edelleenkin entiseen tapaan.
Sanelmalla ei ollut mitään sanottavaa. Tuli pitkä, painostava
äänettömyys, jonka Sorjo viimein katkaisi omalla luontevalla tavallaan:
— Kuinka voivat Aili ja Poju? Hyvinpä kai, terveitä, kuten aina
ennenkin. Ovat varmaan kasvaneet paljon sitten viime näkemän.
Sanelma vastasi jotain, mitä lienee vastaillutkaan, mutta eihän toinen
sitä varten kysynytkään. Sitten puhuttiin vielä tovereista, jotka
odottivat ravintolassa. Siitä Sanelma sai ymmärtää hänen täytyvän mennä!