pörrötukkaisena, paitahihasillaan. Vuoteella, jonka ruudukkaassa
pieluksessa näkyi selvästi kahden pään painamat jäljet, istui — Martti.
Sanelma jäi kynnyksen ulkopuolelle. Hän silmäsi pitkään sisällä
olijoita, ensin toista, sitten toista.
Oli ihmeellinen, raskas äänettömyys. Lapsi kehdossaan rupesi kitisemään.
Sanelma huomasi pitävänsä ovea auki. Saattoihan lapsen olla kylmä. —
Tule kotiin, Martti, sanoi hän vaan ja painoi kiinni oven.
Päästyään ulos nojasi hän aitaan. Hetkeksi musteni maailma hänen
silmissään.
— Onko Martti noin kurja!
Jos hän olisi yllättänyt hänet jossain rakastettunsa kanssa, olisi
asia hänen mielestään ollut luonnollinen, senjälkeen kuin heidän
välinsä olivat särkyneet. Mutta tavata hänet tuolla viettelemässä
tuota raukkaa, jo ennen vieteltyä, uuteen lankeemukseen. Lisäämässä
tuon naisen häpeää ja kiveä hänen kuormalleen, jota hän, Sanelma, oli
parhaansa mukaan koettanut keventää. Kukapa sentään olisi tällaista
uskonut!
Ovi aukeni ja tehden syvän kumarruksen Martti astui sen matalasta
aukosta ulos.
He lähtivät yhdessä kävelemään kotia kohden.
Kuun kirkkaassa valossa katsoi vaimo miestään kasvoihin. Mies katsahti
julkeasti vastaan. Sanelma näki vaan kasvojen veltostuneet piirteet ja
paksun, ulospäin työntyneen alahuulen. Ilmeissä oli jotain sellaista,
joka saattoi hänet inhoten kääntymään pois.
— Näinkö pitkälle sitä siis on tultu, sai hän vihdoin sanoneeksi.
— Siltä näyttää, oli toisen kursailematon vastaus. — Mutta miksi sinä
kuljet kylillä pitkin yötä vakoillen minua? Sen voit jättää toiste
tekemättä.
— Sinuako vakoillen! huudahti Sanelma ihmeissään. — En todellakaan
uskonut sinua tapaavani astuessani yösydännä Mäki-Maijan mökkiin.
Taas astelivat puolisot äänettöminä jonkun matkaa, kunnes Sanelma taas
kuin jatkoksi äskeiseen virkkoi:
— En sentään sellaista olisi uskonut. Vaikka olisihan minun pitänyt
tietää, mikä sinä oikeastaan olit...
Sanelman sanat sattuivat miehen arimpaan kohtaan. Hän iski nyt aseella,
jonka Martti itse oli hänen käteensä antanut.
Tiesihän hän, mihin tähtäsi tuo keskeytynyt lause: — pitihän minun
tietää mikä sinä olit, Miinan Martti, yksinäisen akan poika, verissähän
se sinulla oli.
Näin hän mielessään jatkoi hänen puhettaan, ja hänen sisässään nousi
uhma.
— Nyt Sanelma, sinä varmaan vihaat ja halveksit minua yhtä paljon kuin
minäkin sinua, lausui Martti pilkallisesti naurahtaen.
— Olemmeko me sinun mielestäsi yhtäläiset! huudahti Sanelma yhtä paljon
kummastuksen kuin suuttumuksen valtaamana. Toisen julkeus sai hänet
hämmästymään.
— Olemme, sanoi Martti, — Tosin tiedän sinun pitävän itseäsi paljon
parempana nyt kuten ennenkin. Sinun rakkautesi siihen toiseen oli muka
niin puhdas ja ihanteellinen, jota vastoin minun... no niin... Mutta
nythän näet, minkälaiset ovat sinun ihanteellisen rakkautesi seuraukset
— vähemmän kauniit, vai mitä?
Martti naurahteli omituisesti hytkähtelevää, kylmää naurua. Sanelmaa
inhotti ja raivostutti.
— Oletko kaiken lisäksi vielä sellainen raukka, että et itse uskalla
rikostasi kantaa, huudahti hän kiihkeästi.
— Uskallanpa kylläkin, mutta sanon sentään sinullekin, että- tiedät
kuka minut on siksi tehnyt mikä olen. — — Näetkös Sanelma, tuo tuolla
ei pitänyt itseään liian hyvänä minulle kuten sinä. Sen luokse tulin
lämmittelemään, kun kotona oli jäätävä kylmyys.
— Sinä yhä julkeat puolustaa itseäsi, huudahti Sanelma yhä
kiihtyneempänä. Sinulla ei ole tuntoa eikä kykyä hävetä. Keskustelu
sinun kanssasi ei johda mihinkään tuloksiin.
— Voimmehan sen yhtä hyvin lopettaakin, sanoi Martti haukotellen
pitkään.
Äänettöminä jatkoivat aviopuolisot matkaa.
Yksi ainoa valtava ajatus täytti Sanelman mielen. — Pois täältä!
Ihana tuulahdus vapautuksesta hulvahti hänen ylitsensä. — Eikö tässä
annettu hänelle selvä merkki, että hetki oli tullut. Kukapa enää voisi
ajatellakaan paikoilleen jäämistä tällaisen tapahtuman jälkeen! Olihan
elämä nyt itse avannut vankihuoneen ovet.
Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Sanelma rauhallisemmin:
— Lienee parasta, että nyt lähden.
— Niin minustakin. Oletkin jo kauvan ikävöinyt vapauteen.
— Minä vien mukanani myös molemmat lapset. Sanelman ääni oli kuin
taisteluun haaste. Hän luuli Martin asettuvan jyrkästi asiaa
vastustamaan, mutta toinen virkkoi vaan:
— Sinuahan he paremmin tarvitsevat. Martti sanoi sen niinkuin asia ei
olisi häntä paljoakaan liikuttanut.
— Eikö tuo edes välitä lapsistaan, ajatteli toinen, onpa tosiaan jo
syvälle vajonnut.
Sanaa vaihtamatta jatkoivat puolisot matkaansa jälleen.
Martti asteli veltosti hoippuen tietään, vihellellen jotain tanssin
sävelmää, mikä rääkkäytyi pahoin hänen huulillaan. Sanelma katsoi
oudoksuen miestään. — Eikö sille mikään enää merkinnyt mitään? Oliko
hän aivan muuttunut entisestään, tai oliko nyt vasta tuon miehen
todellinen olemus tullut näkyviin. Suotta minä sen kanssa kiduin ja
kuihduin. Ei olisi uhraustani ansainnut ja vähäarvoisena se näkyy sen
pitäneenkin. Parempi, jos omaa järkeäni seuraten olisin jo aikoja
sitten...
Ja aivan kuin hänen ajatuksiaan seuraten sanoi Martti:
— Nythän voit sitten mennä sen toisen luokse, sen, joka on parempi kuin
minä. Katunut tässä olenkin, kun en sinua jo silloin heti työntänyt sen
mukaan. Olisi pitänyt sanomani: tuossa on, ota ruumis, kun kerran veit
sielunkin siltä. Hullu olin kun rupesin pidättelemään! Menköön, mikä
on mennäkseen — niin, että ei minussa ole estettä nyt enää. Sopii sitä
vaan lähteä, jos haluttaa!
Sanelma ei enää vastannut mitään. Martti vielä jatkoi:
— Oletpa taitanut viime-aikoina jonkun verran tässä sureksia. Olen
huomannut sen, ja se onkin tuottanut minulle hiljaista nautintoa.
Maistakoon nyt toinenkin osaltaan hiukan sitä samaa, jota minä olen
vuosikausia kokenut. Vuoronsapa sitä näkyy kullekin tulevan — ja kuten
jo sanoin, sopii sitä nyt mennä, jos haluttaa.
He saapuivat kotiin. Martti viskautui vuoteelleen ja nukkui pian.
Sanelma asteli edestakaisin lattialla aamuun saakka ja ristiriitaiset
tunteet taistelivat hänen sielussaan.
9.
Koivu tekee hiiren korvaa. Ruskean harmaja kostea maa työntää poveltaan
hentoa ruohonkortta, ja pihapuissa viheltelevät äsken pesiinsä
palautuneet kottaraiset.
Selkeänä, kirkkaana valkenee koskelaisten kohtalokas päivä.
Isäntä onkin jo kauan ollut jalkeilla, pessyt rattaat, hankailiut ja
kiilloitellut.
Rusko tuodaan tallista, sen pinta on tänä aamuna tavallista
huolellisemmin su'ittu. Mies taputtelee sen tummanruskeaa, kiiltävää
selkää.
Ylhäällä parvekkeella seisoo Sanelma jo lähtövalmiina katsellen
viimeistä kertaa rakkaaksi käynyttä maisemaa.
Ilmassa värisee keväisen kosken mahtava kohina. Kymmenen vuotta oli hän
kuunnellut sitä. Tulisiko sen humu siellä kaukanakin kaikumaan hänen
korvissaan?
Sanelma näki Martin jo valjastavan hevosta. Monet muistot pyrkivät
mieleen, mutta eihän nyt ollut niiden aika, sitten vasta, kun tämä on
ohi, saisivat ne tulla ja selvittää olleen ja menneen.
Aili-tyttö tuli matkavaatteissaan pientä veljeään taluttaen etsimään
äitiään. Hänen kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.
— Minne me lähdemme, äiti?
— Kauas, kultaseni, äidin kotipuoleen.
— Eikö isä tule?
— Ei.
— Miksi, äiti, isä ei tule mukaan?
— Täytyyhän jonkun jäädä tänne hoitamaan kotia ja sahaa, vastasi
Sanelma hetken mietittyään.
— Miksi sitten mekään menemme?
Äiti ei enää vastannut mitään. Mutta lapsi hetken vaiettuaan aloitti
itsepintaisesti taas kyselemisen.
— Tulemmeko jo pyhäksi kotiin?
— Lapsellisiahan sinä Aili-rukka kyselet, kuinka me muutamia päiviä
varten olisimme ottaneet niin paljon tavaroita mukaan.
Tyttö katseli miettiväisenä alas pihamaalle, kääntyi sitten äitiin ja
värähtävin huulin virkkoi:
— Minä en tahdo olla poissa isän luota.
Sanat koskivat kipeästi Sanelmaan, mutta sitä peittääkseen hän
huolettoman iloisesti virkkoi:
— Ole nyt tyttöseni reippaalla tuulella, kyllä meillä tulee siellä
olemaan hauskaa.
Mutta silloin sai hän lukea tytön kasvoilta syvän, äänettömän
paheksumisen. Tuntui kuin lapsi olisi alkanut arvostella äitiään.
Pikkuraukka ei tiedä minkälainen hänen isänsä on, ajatteli Sanelma ja
työnsi hellästi lapset edellään huoneeseen kehoittaen heitä jo menemään
ulos.
Itse kulki hän hitaasti huoneiden läpi hyvästellen jokaisen huonekalun,
jokaisen esineen, joka hänen silmiensä eteen sattui. Tavarat, jotka hän
sai Koskelasta mukaansa, oli jo edeltäpäin lähetetty. Jälelle jääneet
tuntuivat surevan ja kaipailevan tovereitaan.
Kaikessa sovussa olivat he Martin kanssa jakaneet pesän. Martti antoi
hänen ottaa mukaansa mitä vaan tahtoi ja Sanelma puolestaan koetti
tyytyä mahdollisimman vähään, että ei koti tuntuisi kovin kolkolta
hänestä, joka tänne jäi yksin elämään.
Kovalle tämä oli ottanut. Lujemmin kuin luulikaan oli Sanelma täällä
kiinni ja hirveältä tuntui tämä kodin hävitys. Olihan se kerran niin
valoisin toivein rakennettu, vähin varoin kuntoon saatu ja jokaisesta
saavutuksesta erikseen iloittu.
Sanelma oli valinnut. Oli ottanut yhden esineen, jättänyt toisen. Hän
oli tehnyt tätä työtään hitaasti, kuluttaen paljon aikaa. Raskasta oli
tämä toimitus, niinkuin olisi omaa olemustaan vähä vähältä kappaleiksi
paloitellut.
Jos Martti olisi äkkiä ruvennut entiselleen, olisi pysynyt kotona
illan, pyytänyt anteeksi entiset ja luvannut alkaa uutta elämää —
vaikkapa vaan puolella sanalla luvannut, niin olisi Sanelma jättänyt
koko asian.
Sanelma oli joskus ollut jo melkein varma, että Martti vielä tuleekin
ja tekee sen, hän oli jo valmistautunut tätä tilannetta varten, oli
puolustellut Marttia itsensä edessä ja etsinyt lieventäviä seikkoja —
olihan syytä hänessä itsessäänkin ollut.
Mutta Martti pysytteli enimmäkseen poissa kuluttaen päivät työmaalla,
yöt kulkien omilla teillään, eikä tämä hävitystyö näyttänyt ollenkaan
koskevan häneen.
Ja kun hän huolettomasti vihellellen kulki huoneesta toiseen ja
välinpitämättömänä katseli Sanelman pakkausta ja naulaili kiinni jo
täyteen ahdettuja tavaralaatikoita, silloin hajaantuivat Sanelman
rauhanteko-ajatukset kuin akanat tuuleen. Olihan ilmeisesti selvää,
että tuo mies ei enää antanut minkäänlaista arvoa kodilleen.
Niin olivat kuluneet nämä viimeiset tuskalliset päivät. Asia oli
ratkaistu, kumpainenkin heistä oli tästälähin kulkeva omaa tietään.
Sanelma asteli hitaasti portaita alas. Voimakas tuuli uhosi vastaan.
Häntä vilusti kesken lämmintä kevätpäivää. Polvia herpasi. Hän oli
vähällä lysähtää kokoon.
Mutta kun kerran tähän asti oli tultu, niin täytyihän kestää loppuun.
Peräyrymisen mahdollisuutta ei ollut. Martti seisoi jo ohjakset kädessä
ja odotti.
Sanelma istui rattailla Poju sylissään, Aili takaistuimella
matkakirstun vierellä. Martti kävelytti hevosta pihaportista ulos,
hypähti sitten vaimonsa viereen ja Rusko pyyhkäsi iloiseen juoksuun
tasaiselle maantielle päästyään.
Punaiset kilometripylväät jäivät taakse toinen toisensa jälkeen. Koti
loittani yhä kauemmaksi ja kosken kohina oli jo hiljennyt havumetsän
hiljaiseen huminaan.
Martti puhelee jotain kelin huonoudesta. Hän katsoo usein kelloaan,
mutta on muuten niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtumassa.
Eikö hän ajatellut mitään? Eikö muistanut sitäkään, kuinka he Sanelman
kanssa ensi kertaa ajoivat tätä tietä. Siitä olikin jo kulunut kymmenen
vuotta. Valkea huntu verhosi silloin Sanelman pään ja Martin kasvoilla
väikkyi ylpeä onni.
Ja Sanelmasta tuntui silloin kuin tuosta miehestä tuossa hänen
rinnallaan, miehestä, joka nyt oli hänen omansa, uhoisi suurin miehinen
kunto ja maailman valloittajan voima.
Se oli se ensimäinen matka uuteen kotiin, kauniiseen Koskelaan. Sanelma
oli silloin todella uskonut onneensa aavistamatta että sen perustus oli
näin pian pettävä.
Katkeruus taas valahti mieleen. Olisiko kukaan saattanut aavistaa, että
hän kerran sairaana, köyhänä ja petettynä pakenisi lapsineen kauas
kotipuolelleen omaisten ja ystävien turviin. Mitä pahaa hän olikaan
tehnyt, että hänet näin häpeällisesti kotoaan karkoitettiin? Eikö hän
viimeiseen asti ollut täyttänyt velvollisuuksiaan miestään ja kotiaan
kohtaan — eikö tämä jo ollut taivaisiin huutava vääryys!
— Äiti, pääseekö Pojukin junaan?
Sanelma havahtui, mutta hänen äänessään väreili katkeruus
vakuutellessaan lapselle: — Poju pääsee junaan, Poju saa istua vaunussa
koko päivän ja ajaa kauas, kauas.
Poika riemuitsi.
Mutta tyttö istui takaistuimella surumielisenä nojaten suureen
matkalaukkuun ja mietiskellen omiaan. Hänen pienessä seitsenvuotisessa
päässään oli jo jonkunlainen aavistus siitä, että asiat eivät enää
olleet oikealla tolallaan.
Juna porhalsi asemalle. Martti Pätevä nosti poikansa käsivarrelleen ja
kantoi hänet vaunuun. Senjälkeen tuli tytön vuoro. Mutta kun hän oli
laskea hänet sylistään, kiersi Aili käsivartensa lujasti isänsä kaulaan
ja katsoi häntä tuskaisin silmin:
— Isä!
Mies vavahti kuin unesta heräten. Hän nosti lapsen uudelleen syliinsä
ja pusersi häntä rajusti rintaansa vasten.
— Aili, Aili-rukkani!
Sanelma ei voinut katsella heidän hyvästelyään; hän vetäytyi vaunun
sillalle odottamaan junan lähtöä.
Pitkä vihellys. Martti syöksyy vaunusta ulos, lapset hänen
kintereillään. Mutta samassa jo kolahti kiinni malminen aitaus sulkien
lasten tien.
Juna on jo liikkeellä. Martin kasvoilla on ilme, jommoista Sanelma ei
vielä ennen ole niillä nähnyt.
— Isän tyttö! onko...
Ääni häipyi vaunujen kolinaan ja veturin vihellykseen. Tyttö itkunsa
seasta vaikeroi:
— Isä, oma isä!
Sanelma oli tyrmistynyt näkemästään. Kauheata tämä oli.
10.
Sanelma avasi huoneensa ikkunan. Voimakas, tuoksuilla kyllästetty ilma
lehahti vastaan hivellen suloisesti hänen riutunutta olemustaan.
Yöllä oli satanut. Kevät teki kiireellisesti kesää.
— Kevät!
Sanelma sanoi sen ääneen ja voittamaton haikeus täytti hänen mielensä.
Kevät oli aina vaikuttanut niin kummallisesti häneen. Oli kuin keväällä
olisi löytänyt itsestään uuden ihmisen, kuin silloin olisi paremmin
kuin muulloin kuullut oman sydämensä äänen.
Kevättä oli Sanelma aina odottanut ja sen mukana jotain uutta, josta ei
itsekään tietänyt mitä se oli, mutta suurta se olisi ja ihmeellistä,
joka muuttaisi äkkiä kaiken.
Tuo tuntu oli hänellä ollut lapsesta saakka, ja vielä Koskelan
onnellisena emäntänäkin ollen. Se ilmeni vielä senkin jälkeen, kun
Sorjo oli ilmaantunut hänen tielleen. Vieläkin hän odotti. Hän ei
tiennyt odottiko hän häntä uudelleen tulevaksi vai mitä se oli. Hänen
sielunsa pohjalla oli kai joku epämääräinen sammumaton kaipuu, jota ei
mikään voinut tyydyttää.
Kauan harhailivat Sanelman ajatukset määrättöminä sinne tänne, kunnes
ne taas palasivat siihen, mikä oli tuskallisinta — nykyhetkeen.
Häntä oli jo kauan kiusannut unettomuus. Viime yönäkin oli hän vasta
aamupuolissa nukahtanut ja herännyt taas hetken kuluttua ilkeään
unennäköön.
Viimeisten aikojen tapahtumat olivat kovasti järkyttäneet Sanelman jo
ennestäänkin heikkoa hermostoa. Ja vaikka hän nyt asui täällä kaukana,
satojen kilometrien päässä kärsimyspaikoiltaan, seurasivat muistot
kiinteästi hänen mukanaan. Yön levon ne veivät ja pahoina unina ne
nukkuessa kummittelivat hänen edessään. Muistot toivat kaihoa ja
tuskaa. Ne pyrkivät myös herättämään katkeruutta ja vihaa. — Kuinka
saattoikaan Martti sillätavoin menetellä ja häväistä yhteisen kodin!
Asia oli tullut yleisesti tietoon. Palvelijat ja työläisvaimot olivat
pitäneet asianaan surkutella häntä. Oli kumminkin hyvä, että lapset
eivät kaikesta tästä vielä ymmärtäneet mitään.
Ja Sanelma olikin päättänyt tehdä voitavansa pitääkseen asian salassa.
On parempi, ajatteli hän, että he saavat säilyttää kunnioituksen
isäänsä kohtaan, vaikka tämä ei sitä ansaitsisikaan.
Sanelman otsa on kuuma ja väsymys painaa päätä. Hänen terveytensä
on yhä heikontunut ja taloudelliset huolet painavat taakkana hänen
hartioitaan.
Miten voisi varjella lapset puutetta tuntemasta! Se pieni rahaerä,
minkä Martti puolivuosittain oli suostunut heille antamaan, ei
kunnolleen riittäisi heidän elatuksekseen. Pitäisi voida hankkia lisää.
Mutta miten?
Aatos taas väsähti kesken ja kääntyi omille teilleen, ja ennenkuin hän
huomasikaan, olivat ne jo kääntyneet Sorjoon, vaikka hän oli päättänyt
olla tätä ajattelematta.
Pari päivää sitten oli Sanelma pääkaupungin lehdistä lukenut erittäin
kiittävät arvostelut hänen näyttelystään, joka siellä kuului avatun
taiteilijan itsensä ollessa vielä ulkomailla.
Eräs Sanelman tuttavista, joka opintojensa tähden oleskeli nykyisin
Pariisissa, oli kirjoittanut sieltä: »Sorjo Valtonen täällä kulkee
voitosta voittoon. Kaikkialla hänelle ovet avautuvat, ja naiset ovat
hulluuteen asti ihastuneita...»
Mitä oli hän, Sanelma, hänelle nyt enää? Kaukainen muistoko vain, oliko
sitäkään?
Jos Sorjo saisi kuulla, että hän on jättänyt Koskelan, — etsisikö,
tulisiko?
Voi, kunpa tietäisi, välittikö hän vähäistäkään hänestä nyt enää!
Veret kohosivat Sanelman poskille ja pakenivat jälleen.
Mielikuvituksessaan hän näki Sorjon tulevan, oli rientävinään häntä
vastaan, kohottaen vapaat käsivartensa häntä kohti ja hiljaa kuiskaten:
omani, minun omani.
Aili nyyhkytti unissaan.
Sanelma havahtui, lähestyi varovasti vuodetta ja katseli nukkuvaa
lasta, jonka kasvot nyyhkytyksistä vavahtelivat. Suuri kyynel vierähti
silmäluomen alta ja kieri kirkkaana helmenä valkealle pielukselle.
— Isä, kuiskasi tyttö ja samassa hän heräsi.
— Äiti, missä isä on?
— Kaukana, kultaseni, Kaartokoskella, puheli äiti sivellen hänen
kosteita hiuksiaan.
— Miksi me olemme vielä täällä.
— Tyttöseni, meillä on nyt täällä toinen koti, virkkoi äiti jotain
vastatakseen.
— Minkätähden pitää olla kaksi kotia; yksi on parempi. Minkätähden,
äiti, toit meidät tänne?
Äiti on hämillään, ei tiedä mitä sanoisi. Lapset ovat niin mahdottomia
kyselyissään.
— Äiti, näetkös, ei viihtynyt Koskelassa enää, äiti tahtoi päästä omaan
kotipuoleen.
Samalla hän itsekin tunsi kuinka ontto tuo selitys oli. Tuli
kiusallinen olo.
Pojukin oli herännyt. Pieni palleroinen olento suoriutui peitteistään
ja pujottautui äidin syliin.
— Eikö isä ole tullut? tiedusteli hänkin.
— Ei, lapsikulta, eihän hänen pitänytkään vielä tulla, vasta joskus,
sitten...
Sanelma paino! poikaa lujasti rintaansa vasten. Eikö hänen rakkautensa
riittäisi pojallekaan, joka oli kuin osa hänestä itsestään.
— Miksi isä ei tule kohta? Meidän on ikävä, puhelivat lapset kilvan.
— Kun isällä on siellä koski ja saha, kuka hoitaisi niitä, yritti
Sanelma vielä.
— Kuulehan äiti, alotti Poju toimekkaana. — Me löysimme eilen siskon
kanssa pienen kosken, mihin isä voisi rakentaa uuden sahan, ja silloin
olisimme taas kaikki yhdessä.
Sanelma vaan painoi paitaressua povelleen.
Mutta Aili istui murheellisena vuoteensa laidalla katsellen paljaita
jalkojaan.
— Näin unta isästä, sanoi hän hiljaa.
— No, kerrohan meille mitä sinä näit, pyyteli äiti pukien vaatteita
Pojun ylle.
— Isä oli olevinaan aivan ilman rahaa, mutta minä rikoin
säästölaatikkoni ja annoin isälle kaikki.
— Se oli kaunis uni, tyttöseni.
— Minä näin vielä muutakin, — isällä oli risainen takki yllään, minä
paikkasin sen.
Kyyneleet nousivat Sanelman silmiin. Hän veti puoleensa tytön vaalean
pään ja suuteli sen leveää otsaa. Lapsi oli osa isänsä olemuksesta,
hänen lihaansa ja vertaan.
Ja hän muisti viime yönä unissaan piiloitelleensa varastettuja
tavaroita.
11.
Päivä oli jo korkealla, kun Martti heräsi unestaan ja katseli
ihmetellen ympärilleen.
— Kovin täällä on hiljaista. Lienevätkö lapset jo menneet ulos?
Hän nousi vuoteeltaan ja lähestyi paikkaa, missä pienet valkeat vuoteet
seisoivat ennen vieretysten — ne olivat poissa. Mies hapuili tyhjää
kuin etsien pieniä käsiä ja päitä.
Unikuvat hävisivät silloin, muisti selkeni armottomaan todellisuuteen:
— eiväthän he olekaan täällä enää —.
Martti Pätevä istahti taas vuoteensa laidalle. Suuret kädet putosivat
hervottomina polville, kookas ruho lysähti kumaraan ja pää painui
syvälle hartioiden väliin.
Näin istui hän pitkät hetket tuijotellen tylsästi tyhjyyteen. Joskus
selkenivät siitä hänen eteensä Sanelman kasvot, joskus Ailin ja Pojun.
Ne ilmestyivät niin elävinä, häipyäkseen kohta taas. Mies vain istui
edelleen, kunnes harhakuvat uudelleen näyttäytyivät.
Emma tulee kahvitarjottimineen sisään ja nähtyään isäntänsä taas tuossa
asennossa, pudistaa murheellisena päätään.
— Pitäisi teidän jo pukeutua! On vieraita. Ovat jo hyvän aikaa
odottaneet.
— Vai niin, vai niin, kyllä minä kohta.
Mutta hän jää yhä entiseen asentoonsa.
— Ei nyt saa enää jäädä miettimään, ja kyllä se kahvikin on nyt juotava.
Emma järjestelee huonetta, valvoen samalla isäntänsä pukeutumista.
Vähän väliä on hänen muistutettava: — Ei nyt huoli miettiä enää.
Tytön äänessä kuulostaa säälivä huolenpito. Se tekee hyvää
murheelliselle mielelle. Hän, Martti, on niin avuton ja orpo, ei kukaan
ole niin orpo kuin hän.
Vieraat olivat menneet.
Kaikki asiakkaat toivat vain ikäviä uutisia tähän aikaan. Martti tuskin
jaksoi kuunnella heitä.
Hän mittaili pitkin, raskain askelin ruokasalin lattiata pysähtyen
tavantakaa ikkunan ääreen.
Lasissa näkyi pienten sormien jäljet.
Hän oli huomannut ne juuri silloin, kun työnjohtaja Tarjanne
kertoi erään koneenosan särkyneen, jonka johdosta työt sahalla
olivat joutuneet seisahduksiin. Hänen puhuessaan isäntä kulki vain
hajamielisenä silmäillen usein ikkunaa.
Hän näki heidän seisovan siinä katselemassa kottaraisia, jotka
vastakäännetyiltä multapenkeiltä etsivät syötävää. He innostuvat ja
osoittavat niitä sormillaan ja pienet näpin jäljet jäävät lasiin.
Martti on onnellinen löydöstään. — Kunhan vaan, ei Emma...
Hän astelee astumistaan. Emma valmistelee aamiaista. Sen syötyään saa
hän mennä. Ei siinä ole tinkimistä, sen tietää Martti jo ennestään.
— Mitä se puhuikaan tuo Tarjanne? Rahaa olisi tarvinnut. Miehellä on
kotona kuusi pienokaista. Hänen täytyy saada se mikä hänelle kuuluu.
Miesten myös, minun täytyy saada heille rahat vaikka mistä, ensin
niille, joilla on lapset ja vaimo.
Emma aloittelee suursiivousta, isäntä valmistautuu vihdoinkin menemään.
Mutta portailta hän kääntyy vielä takaisin.
— Pestäänkö ikkunatkin?
— Ainahan ne on pesty.
Emma on nyrpeissään. Kaikkia se kyselee, niinkuin ei tässä nyt
tiedettäisi.
Mies viipyy ovella.
— Sitä minä vaan, että jätettäisiin sentään ne ruokailuhuoneen ikkunat
pesemättä.
Hän katsoi tyttöön ja tyttö häneen. — Mikähän sillä nyt taas on
tarkoituksena tuossakin, näytti tyttö ajattelevan, mutta suhtautui
kuitenkin surkuttelevan suopeasti isäntäänsä, kuten ainakin ihmiseen,
joka on »käynyt hiukan kummalliseksi».
Martti poistuu enempää sanomatta.
12.
Santeri Tarjanne oli tehnyt tupansa suurten koivujen suojaan. Martti
Pätevä oli avustanut hiljaisenluontoista kätevää miestä, joka oli aina
huononlaisesti kyennyt ajamaan omia asioitaan.
Tuvan perään oli pian saatu kamarikin, joka olikin tarpeeseen perheen
nopeasti kasvaessa.
Miehet olivat nuoruudessaan työskennelleet samassa tehtaassa ja siitä
asti pitäneet toisistaan. Martti Pätevä olikin liikkeensä jonkun verran
vaurastuttua kutsunut Tarjanteen apulaisekseen. Pienessä keltaisessa
tuvassa, koivujen alla, otettiin isäntä aina ilomielin vastaan.
Mutta kun Martti Pätevä tänään astui tuvan ovesta sisään, loi emäntä
häneen murheellisen, kysyvän katseen, ja ääni, jolla hän pyysi häntä
kamarin puolelle istumaan, kuulosti niinkuin hän olisi sairasta
puhutellut.
— Ei ole isäntä aikoihin käynytkään täällä päin.
— Eihän sitä tule käydyksi, kun ei satu asiata. Onkohan se Santeri
kotosalla?
— Lähti kantoja pienimään. Käypäs, Eevertti, kutsumaan isää!