harteitaan.
Kevään henki liikkuu jäisen luonnon yllä tehden entisiä ihmeitään.
Missä vielä löytyy sammumaton elonkipinä, missä heikkokin sykähdys
jäätyneen kuoren alla kuuluu, sinne taas uusi elämä syttyy.
Leppoisasti henkii eteläinen. Kaarto laulaa keväisiä laulujaan.
Se puhelee kuin lohdutellen murtunutta mieltä.
Mies seisahtuu kuuntelemaan. Kaiken talvea oli hän kuunnellut tuota.
Niin oli kuin olisi se vaan odottamaan ja toivomaan kehoittanut, mutta
nyt keväällä tuntui sen äänessä kuin suurempi varmuus.
— Toivoa ja odottaa! Sitä samaahan hän itsekin — olihan hän toivon
varassa taas elpynyt elämään. Ehkä kaikki vielä korjautuu ja elämä
tulee entiselleen, ja ellei niinkään, niin tästä kumminkin joten kuten
mukautuu.
— Ja mitäpä tässä enää muusta, jatkoi hän ajatuksiaan, kunhan vaan
saisi kodin koossa pysymään lasten tähden. Ehkäpä Sanelmakin lopuksi
unohtaa sen menneen ja suostuu uudelleen entiseen, kunhan tässä ehtii
—. Sanotaan, että aika kasvattaa umpeen haavat.
Pahempaa oli hän alussa pelännyt, että jos vielä jättää kotinsa, vie
muassaan lapset ja jättää yksin autioon taloon. Tahi jos hän olisi
heidät antanut hänellekin, niin mihinkäs ne lapset ilman äitiä, eihän
hän olisi yksin kyennyt heitä hoitamaan ja kasvattamaan.
Mutta ei ollut Sanelma näyttänyt mitään aikomuksia siihen suuntaan,
olipa vielä kiinnittynyt taloustoimiin enemmän kuin ennen ja oleskeli
alinomaa lasten parissa. Hän näytti omaan itseensä sulkeutuneen — ja
niin surullisia lauluja se lauloi. Mahtoi vielä muistella sitä, mahtoi
sentään yksinäisyydessään sureksia kenenkään tietämättä.
— Mutta vielä se siitä paranee ja huomaa, että on arvonsa sentään
toisellakin. Vaikka ei osaakaan maalata tauluja eikä soittaa, niin
osaapa kumminkin tehdä työtä, raataa ja rakentaa.
Asumattomaan, autioon takamaahan oli kerran yhden miehen toimesta
syntynyt kylä, ja koski sahasi monen pitäjän puut. Vielä kerran se
käyttäisi viljat ja antaisi valovoiman koko paikkakunnalle. — Vielä se
näkee Sanelma, että mies se on osaltaan Marttikin, kunhan vaan toipuisi
tässä ja tulisi entiselleen. Ei tarvitsisi sen katua sitä, että jäi,
vaikka ehkä olisi ollut nuorempi ottaja ja komeampi. Kyllä tässä vielä
laitetaan niin, että ei se kadu sitä.
Ja siinä hän istuessaan ja kuunnellessaan kuohujen kohinaa tuntee
voimiensa kasvavan. Suuren suunnitelman toteuttaminen tuntuu taas
mahdolliselta. Pitkien aikojen jälkeen tuntee Martti Pätevä oman
itsensä taas. — Huomenna alotetaan työt! innostuu hän itsekseen, —
huomenna ne aletaan ja jatketaan siihen asti, kunnes koko suunnitelma
on valmis, vaikka se veisikin vuosien työn.
Hänen jäseniinsä tulee jäntevyyttä, tuntuu kuin sairas sydänkin elpyisi
entiselleen.
— Se on koski, tuo kevätvoimainen Kaarto, joka puhaltaa ihmiseen uuden
hengen, miettii hän itsekseen astuessaan ahdetta ylös.
Sanelma istui yläparvekkeella, ja Martti kiiruhti suoraa päätä hänen
luokseen.
— Kuulehan, mamma, sanoi hän, puhutellen häntä niinkuin aina ollessaan
parhaimmillaan — kuulehan, kuinka Kaarto kohisee.
Sanelma nosti hiukan punoittavat silmänsä ylös ja katsoi kumman
kaukaisin katsein miestään, joka odottamatta tuli tempaamaan hänet pois
omasta maailmastaan. Hänen äänensä oli vaisu kuin unesta heräävän:
— Niin, sitä koskea minäkin tässä kuuntelin.
— Ja tiedätkö, mamma, virkkoi mies, asettuen hänen viereensä istumaan,
— se on niinkuin joku elävä olento, tuo koski, se on kuin ystävä, joka
osaa lohduttaa ja antaa uskoa tulevaisuuteen.
Hän vaikeni kuin odotellen, että toinenkin sanoisi jotain, mutta kun
vastausta ei tullut, hengähti hän syvään ja taannoista innostusta
luonaan pidätellen kertoi yhteen menoon äskeiset ajatuksensa, tehden
perusteellisesti selkoa suurista suunnitelmistaan ja koettaen pysytellä
taannoisessa uskossaan, vaikka vaimon laimeus pyrki häntä jäähdyttämään.
— Vielä sitä innostut sinäkin, kunhan tässä ensin tulee jotain näkyvää,
eikös niin, mamma?
Mies etsi vaimonsa kättä, tuota valkeata, viileää, hiukan laihtunutta
kättä, joka hänen suuressa kourassaan hukkui miltei olemattomiin. Hän
veti puoleensa koko tuon pehmeän villavaippaan kiedotun olennon, jota
tuntui täällä ylhäällä, kevättuulen käsissä, hiukan värisyttävän.
— Eikös niin, mamma, eikös niin?
Martin ääni vavahti. Hänessä taisteli epäilys ja toivo. — Mikä onni
olisikaan, jos Sanelma nyt sanoisi: niin Martti, niin me nyt asumme ja
rakennamme.
Mutta vaimon ääni oli epämääräinen, kun hän vastasi vihdoin ikäänkuin
peläten oman ajatuksensa ilmaisemista.
— Ehkäpä se kerran vielä niin on.
Martti tunsi kylmän tuulen puhalluksen. Pilveen peittyi keväinen päivä,
kosken kohina vaan kuului voimakkaana tänne ylös.
Rajusti painalsi mies vaimoaan sairasta sydäntänsä vasten ja kuiskasi:
— Oletko sinä minun, mamma!
— Kenenkä minä olisin — —
Martti painoi suudelman hänen huulilleen, mutta tunsi samassa kylmän
puistatuksen ruumiissaan. Sanelma lepäsi hänen rinnoillaan kuin kuollut
kuva. Hänen sielunsa oli poissa, ties minne asti lienee lentänytkään.
Martti oli kuin iskun saanut. Hän hellitti otteensa äkisti ja vetäysi
huoneeseen.
— Ellei tänään, niin ehkä huomenna, tahi joskus aikojen takaa, sanoi
hän itselleen pidellen kiinni toivostaan.
5.
Sanelma jäi parvekkeelle miehensä mentyä, ja hänen kasvoilleen tuli
tuskallinen, kärsivä ilme.
Kuinka tämä kaksinainen elämä olikaan kuluttavaa!
Kulkea petturina omassa kodissaan. Hän, joka niin syvästi valhetta
vieroi, näyttäytyi miehelleen aina naamari kasvoillaan.
Mitä tehdä?
Sorjoa hän ei voisi unohtaa. Häntä hän jok'ainoa hetki kalpasi ja
ikävöi.
Niin oli ollut päivästä päivään, niin tulisi olemaan edelleen, eikä se
koskaan voisi muuttua.
Mutta hänen täytyi se salata. Totuus oli naamarin alle kätkettävä. Kuka
voisikaan riistää sairaan miehen viimeistä toivoa, jonka avulla hän
saattoi vielä elää. Kuluihan toivossa aika ja Martilla on aina ollut
suuri usko tulevaisuuteen.
Sanelma oli huono näyttelijä, mutta hän luuli katsojan hartaan uskon
täydentävän vajavaisuudet. Mutta raskasta se oli ja kuluttavaa.
Ja kun sen lisänä vielä oli ikävä, kaipaus alinomainen, joka salamatona
jäyti hänen olemustaan.
— Kunpa tämä päättyisi kerran!
Illan ensimäiset tähdet syttyivät keväisen taivaan vaalealle lakeudelle.
Puihin oli taas lehti puhkeamassa. Ne lehdettyivät jo kolmatta kertaa
sen ihmeellisen kevään jälkeen.
Mutta Sanelma ei voi häntä unohtaa. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä
kovemmin hän häntä ikävöi.
Eikä hän häntä koettanutkaan mielestään poistaa, ja samoin kuin Martti
vain toivonsa varassa saattoi elää, niin Sanelmakin eli muistoistaan.
Niiden varassa kuluivat päivät. Koko nykyinen elämä oli kuin
todellisuutta vailla, kuukaudet kuluivat ja vuodet, Sanelma kulutti
aikansa valveunta uneksuen, tyydyttäen sillä kaipaustaan.
Hänen katseensa kulki koskenvartta, seurasi tuttua tietä, ja hän koetti
taas tuudittautua unelmiin.
... tuossa kulki vierellä silloin, jutellen tarinoitaan, tiepuolesta
taittoi oksan, silmiin katsoi, katse leikki ja hymysi suu vakavanakin
ollen...
Poissa, poissa! vaikeroi sydän, eivätkä muistot voineet sen kaipausta
enempää tyydyttää.
— Miksi lähti, miksi jätti, olisi vienyt mukanaan. Mitä on minusta
täällä nyt enää?
Koski kohisi.
— Entäpä jos ei tahtonutkaan, ei tarkoittanutkaan muuta kuin hetken
huvia. Oliko tottakaan mitä sanoi?
Mikä se toikaan noin kummia mieleen? Koskenko keväinen pauhu? — Sanelma
meni kiireesti huoneeseen päästäkseen kuulemasta sitä.
Hän tuli saliin, istui hämärässä pianon ääreen ja juoksuttaen sormiaan
koskettimilla tapasi kuin sattumalta säveleet:
»Sä päivin mielessäni oot
mun ollen työssäni.»
Niin mennyt päivä taas vaihtuu nykyhetkeen. Pianon ääressä istuu
toinen, Sanelma vierellä laulaa:
»Sä päivin mielessäni oot
mun ollen työssäni.
Yökausina sä väikyt
mun unelmissani...»
Siinä yhtyy lauluun toinenkin ääni. Niin hyvin ne sointuvat yhteen,
ovat kuin varsin toisiansa varten.
Ja kun laulu loppuu, jäävät he kumpikin paikoilleen. Nuo kauniit kädet
kulkevat kuin hyväillen koskettimilla — se soittelee omiaan ja katsoo
niin kummasti silmiin. — Täällä sinä olit minua varten. Vieraana,
tietämättömänä tänne harhausin löytääkseni omani. Tahi ehkä en
tietämättäni tullutkaan, joku aavistus lienee sen minulle sanonut, että
se yksi on siellä ja odottaa. — Niin se sanoo ja soittelee omiaan. — —
Lapset meluavat ruokailuhuoneessa. Sanelma herää haaveistaan. On
pimennyt. Hän istuu taas soittimen ääressä — yksin.
Nuo armaat muistot, kuinka kiduttavia ne sentään olivat! Kunpa kerran
voisi unohtaa kaiken, kaiken!
Lohduton tunne kalvoi sydänalassa entistä voimakkaampana. Hän heittäysi
sohvalle kätkien päänsä tyynyyn.
— Tässä on Sorjo levännyt. Eipä tietänyt Sanelma kerran kirjaillessaan
tulipunaista silkkikukkaa, että hän painaa poskensa sitä vasten ja
nukkuu siihen — satuprinssi!
Hän on poissa, poissa!
Tulipunainen silkkikukka saa lehdilleen kyynelkasteen.
— Olet poissa, Sorjo, ja kuitenkin täällä. Olen nähnyt sinut täällä
entisillä paikoillasi, olen kuullut askeltesi kaiun, ja hiljaisina
öinä, jolloin kaikki nukkuvat, kuulen sinun soittelevan omiasi, kuten
silloinkin, kauan, kauan sitten. — —
Mutta kaikesta huolimatta hän vasten tahtoaankin tunsi, että nuo
haavekuvat, joita hän suurin voimanponnistuksin vielä piteli koossa,
hajoaisivat kumminkin kerran, — ja muistot, nuo sadoin kerroin esiin
kaivetut, kalpenisivat vihdoin, eikä hän enää voisi niillä tyydyttää
kaipaustaan. Saattoiko elävä ihminen kuluttaa aikansa päivästä
päivään, vuodesta vuoteen yksinomaan muistojen parissa. Sehän oli kuin
alinomaista seurustelua vainaitten kanssa, joiden haamut hän kerta
kerralta kutsui esiin, puhalsi niihin hengen omasta hengestään ja oman
mielikuvituksensa voimalla ne elävöitti.
Tätä voimain kulutusta ei hän enää kestäisi kauan. Kuolleet kuvat
soivat vaan lyhytaikaisen viihdyn, jonka jälkeen kaipaus entistä
lohduttomampana puhkesi esiin.
Hänen itsensä jo täytyi tulla. Sanelman silmät janosivat hänen
katsettaan, huulet suudelmia, käsi kaipasi ystävän kättä.
Kevät oli tullut. Sen herättävä voima tunki syvälle ihmisen sydämeen,
särkien talvihämäräiset haaveet, vaatien todellista, elävää elämää.
Mutta kuinka maasta irti nykäisty kukka saattoi elää todellista elämää,
hän, jonka juuret olivat maaperästään irroitetut, joka oli tuomittu
paikalleen hiljaa kuihtumaan ja kuolemaan ketään hyödyttämättä.
Kunpa se jo saisikin pian! Tulisi uni, tuo tumma ja syvä, toisi
unhoituksen ja lohdun —! Olemassaolo oli niin tuskallista, kunpa se
päättyisi pian!
Mutta läheisempi oli sittenkin elämä. Tuskin oli Sanelma äskeisen
ajatuksensa ajatellut loppuun, kun jo taas syttyi toivo:
— Entäpä jos tulisikin vielä? Ehkä ei olekaan unohtanut, ei ole voinut,
vaikka olisi tahtonutkin. — Jospa hän kerran vielä tuleekin ja etsii
»omansa» maailman matkoilta palattuaan.
Pelkkä ajatuskin siitä synnytti huumaavan riemun. — —
Lasten innostuneet huudahdukset keskeyttivät jälleen hänen ajatustensa
juoksun. Martti kuului kertovan jotain.
— Satujako se nyt... Sanelma tarkisti kuuloaan.
Ei ollut satua. Niistä suunnitelmistaan se siellä taas kertoi nyt
heille sitä samaa mitä hänelle äsken. Lapsia se innostutti.
— Mies parka! Hänelläkin täytyi olla jotain, jonka avulla saattoi elää.
Ovi aukeni ja kirkas valo virtasi pimeään huoneeseen. Ovella näkyi
Martin kookas olemus. Sanelma hypähti ylös.
— Onkos se mamma sairas, kun ei tule illalliselle? Me olemme siellä jo
vartoilleet vähän aikaa.
Sen äänessä oli taas tuo hyväilevä hellyys, joka kiusasi ja
hermostutti. — Olisi vähemmän hyvä! Antaisi toiselle rauhan eikä
piirittäisi häntä alinomaa rakkaudellaan, tuskitteli Sanelma mennessään.
6.
Martti Pätevä kulkee hiiviskellen huoneessa, aukasee ikkunan ja
hengittää keuhkojen täydeltä elokuun yön viileätä ilmaa. Huone tuntuu
tukahuttavan kuumalta, ajatukset pyörivät päässä eikä uni tahdo ottaa
tullakseen.
Täysikuu retkeilee tummansinisen avaruuden alla. Hämärässä puistossa
tohahtelee leppeä tuuli ja satalukuisten sirkkojen siritys täyttää
yöllisen ilman, mutta ylinnä kumminkin kuuluu kosken kumea pauhu.
Hän koettaa kuunnella sitä päästäkseen irti laskelmista ja numeroista,
jotka yhäti parveilevat hänen edessään.
Martti Pätevä, muuten niin varovainen aatteissaan, oli keväällä pannut
alulle suuren yrityksen, mikä tuotti paljon huolta ja usein vei unen
hänen silmistään.
Tähän asti oli kaikki mennyt verrattain hyvin, hän oli saanut lainoja
hyvillä ehdoilla ja saavuttanut muutamien rahamiesten myötätunnon
yritykselleen. Työ oli kohta jo puoleksi suoritettu.
Lisätyllä työvoimalla saataisiin myllylaitos ennen talven tuloa
valmistumaan. Kunhan vaan ehtisi hankkia siihen mennessä koneet.
Väkevä työ-into oli vallannut hänet nyt, kuten aina ennenkin, milloin
jotain erikoisempaa oli tapahtunut. Niin oli silloinkin, kun hän
ensikerran tahtoi voittaa Sanelman. Hän teki työtä yöt ja päivät, puski
kuluttamattomat voimansa kosken rantaan kuin taistellakseen hänet sen
kautta itselleen.
Ja entä sitten silloin, lasten syntymän jälkeen! Oli kuin kumpikin
heistä olisi tehnyt hänen työvoimansa moninkertaiseksi. Harvoin nähtiin
Koskelan isäntää niihin aikoihin kotosalla. — Sanelma ei oikein
ottanut sitä ymmärtääkseen, eikä sitä taitanut tulla selitettyäkään.
Hän valitti usein yksinäisyyttään, tiesihän sen, kun se yksin hoiti
lastaan, lienee sillä ikäväkin ollut, mutta ei tullut ajatelluksi sitä.
Oli maksettava kuin lapsen edestä kiitollisuusvelka elämälle, tahi
jollekin tuntemattomalle antajalle — mitenkä lienee ollut, sitä tuskin
tuli selvitetyksi itselleen. Raataa vaan täytyi, sellainen oli sisässä
pakoittava tunne.
Taas se oli tullut ja voimakkaampana kuin milloinkaan ennen. Tuntui
kuin taistelisi hän tällä kertaa kotinsa, vaimonsa, lastensa ja koko
elämänsä onnen puolesta. Se olikin tuima ottelu. Tarvittiin järkeä ja
voimaa. Se jännitti hermot ja kiinnitti ajatukset niin, että oli vaikea
saada niitä yöksikään asettumaan. Tarvittiin myös rahaa, paljon rahaa!
Ja ennenkuin hän huomasikaan, alkoi hän taas laskea ja järjestellä.
— Ei kelpaa! sanoi hän silloin itselleen. Ihmisen hermosto on
kuin muukin koneisto, sitä täytyy mikäli mahdollista säästää ja
järkiperäisesti hoitaa, jos mieli sen kunnossa pysyä.
— Jääkööt nyt huomiseen kaikki laskelmat, nyt täytyy minun koettaa
kunnolleen levähtää.
Martti viipyi avonaisen ikkunan luona katsellen yön kauneutta. Sanelman
levoton hengitys sekoittui ulkoa kuuluvaan sirkkojen siritykseen. Hän
tuntui vilkkaasti uneksivan.
— Sanelmalla sitä unta riitti. Nukkui nykyisin puolet ajastaan ja
vielä sittenkin näytti väsyneeltä. Ei taida olla hyvä sekään liika
nukkuminen, paremmin kuin unettomuuskaan —.
Kovin on muuttunut Sanelma entisestään, päivä päivältä kalpenee ja
kuihtuu. Sen silmissä on kaukainen katse niinkuin unennäkijöillä.
Sairas lienee sittenkin, vaikka ei myönnä. Eihän se vaan sitä entistä
enää...
Mutta ei ollut siitä silloisesta kuulunut sen enempää ja elämä
Koskelassa kulki viikko viikolta entistä menoaan.
Tunsihan Martti sen, että ei se aivan entisellään ollut, mutta se
korjautuisi kyllä ajan mukana.
Kunhan vaan kosken saisi ensin kuntoon, niin joutaisi häntä paremmin
hoitelemaan.
— Menköön sitte vaikka Italiaan asti vahvistumaan ja paranemaan, eihän
sitä kitsastella siinä suhteessa, kunhan vaan rakennukset ensin —
Nukkuva äänteli unissaan. Martti meni hänen luokseen.
— Sanelma!
Sanelman käsivarret ojentautuivat häntä kohti. Hohtavan valkoisina ne
erottuivat huoneen hämärästä.
Martti kumartui hänen puoleensa, toinen veti hänet kiihkeästi luokseen.
— — sinä tulit, minä tiesin sinun kerran tulevan...
— Sanelma!
— ... sinun, yksin sinun...
Mies tunsi piston rinnassaan, hän riistäytyi irti vaimonsa syleilystä
sellaisella voimalla, että tämä heräsi unestaan.
— Martti, sinäkö? Minä näin unta...
— Kenelle sinä puhelit?
Sanelma huomasi ilmiantaneensa itsensä unissaan.
Äkillinen suuttumus valtasi hänet. Suurin, hehkuvin silmin katsoi hän
miestään. Vakoiliko tämä häntä hänen nukkuessaan! Eikö hänellä enää ole
mitään yksityistä omaa, jonka koskemattomuus olisi taattu.
— Sinä muistelet ja ajattelet siis vieläkin sitä. Martin ääni värähteli.
— Mitä sitten jos niin olisikin, sanoi Sanelma täynnä vihaa ja uhmaa.
Häntä oli loukattu. Toinen oli salaa kurkistanut hänen sielunsa
pyhimpään.
— Siitä sinä uneksit joka yö, päivän elät ajatuksinesi sen kanssa.
— Eivätkö ajatukseni ole omiani, huudahti Sanelma itkuun purskahtaen.
Aviomiehen oikeuksillasi sinä sidot ruumiini tähän ja hallitset sitä
mielesi mukaan, mutta henkeni on vapaa, sitä sinä et ikinä sido, sen
saat tietää, et ikinä!
Hän puhui kiihdyksissään ajattelematta mitä sanoi, ja katui jo
seuraavassa tuokiossa kovaa puhettaan.
Mutta myöhään! Mörähtäen hypähti Martti ylös niinkuin karhu, johon
keihäs sattuu. Hänen muotonsa oli synkkä ja peloittava, kun hän
edestakaisin astellen mitteli huoneen lattiaa.
Hitaasti kului yö. Sanelma vuoteessaan valvoi ja värisi uskaltamatta
sanoa sanaakaan.
Avoimesta ikkunasta kuului kosken kohina.
7.
On keskiyö.
Sanelma istuu puoleksi riisuutuneena nojatuolissa katsellen ikkunasta
ulos.
On täydenkuun aika ja yö on melkein yhtä valoisa kuin päivä.
Tässä oli Sanelma istunut monena yönä kulutellen hiljaisia, pitkiä
tuntejaan. Varmoin askelin teki kevät taas tuloaan. Routainen,
harmajanruskea maa oli jo lumesta paljastunut. Metsänrannassa näkyi
vielä kapea valkea raita, sulanneitten hankien jäännös, mutta alavat
niityt ja vainiot olivat tulvaveden peittämät. Yökylmän jäädyttäminä
lepäsivät ne kuin suuret himmeät kuvastimet, joihin taivaan valot
heijastuivat. Kevättä puhuva tuuli tohahteli pihapuissa, joiden
jäätyneet oksat kuutamossa kimaltelivat.
Sanelma painaa polttavan otsansa kylmää ikkunalasia vasten syvään
huoahtaen.
— Kunpa tämä olisi jo vihdoinkin lopussa! Miksi täytyy minun elää,
tuntea ja kestää yhä!
Kun Sanelma viime aikoina oli ollut hyvin sairas, oli hän usein jo
luullut pääsevänsä tuntemasta elämän tuskaa, oli hetkittäin hartaasti
odottanut ja kutsunut kuolemaa. Mutta toisinaan hän taas katui
epäoikeutettua toivomustaan, täytyihän hänen elää lastensa tähden.
Sanelma katseli laihtuneita käsiään. Kuinka hän olikaan muuttunut ja
vanhentunut! Tuskin tuntisi samaksi kuin kolme vuotta sitten — mitähän
Sorjokin sanoisi, jos näkisi nyt...
Mutta hän oli poissa. Ei ollut sen koommin kuulunut mitään; maailman
rantoja kierteli poika, eli ja nautti tietämättä mitään siitä mitä
toinen täällä sai kestää.
Vaikka ei hänen sitä sentään tietää tarvinnutkaan! Kumminkin olisi hän
voinut lähettää tänne kirjelipun, rivinkin vain tahi parisen sanaa,
josta näkisi että muistaa vielä, että vielä on entisellään — olisi se
ollut niinkuin virkistävä vesipisara janoon nääntyvälle.
— Mutta ehkä ei enää olekaan niinkuin ennen, kenties ei Sanelmalla enää
ole mitään sijaa hänen sydämessään.
Koski kipeästi jo pelkkä ajatus siitä. Mutta hän koetti totuttautua
siihen, koetti valmistautua tyynesti ottamaan vastaan kohtalon kovimman
iskun.
Mutta kumminkaan hän ei jaksanut heittää viimeistä toivon hiventä.
— Ehkäpä hän ei kirjoitakaan Martin tähden. Pelkäsi, kukaties, että
joutuu toinen siitä ikävään asemaan. Mistä hän olisikaan tietänyt, että
se on jo sellainen, että pahemmaksi se tuskin voinee tulla.
Tuon elokuun yön jälkeen oli Martti aivan muuttunut. Hän oli ruvennut
viipymään poissa useinkin yömyöhään ja tuli kotiin humalapäissään.
Toisinaan hän näytti vihaavan vaimoaan, joskus taas ahdisteli häntä
intohimoisilla hyväilyillään.
Ja Sanelma alistui kaikkeen aviovaimon äänettömällä alistumisella,
ajatellen että tästäkin on kumminkin kerran tuleva loppu.
Täytyi kärsiä ja odottaa.
Sanelma oli istunut kauan kuutamossa. Päätä poltti ja ruumista puisteli
vilu. Tuntui kuin kuume taas olisi nousemassa, mutta kumminkin jäi hän
paikoilleen ikkunan ääreen. Oli kuin täytyisi hänen tänä iltana valvoa
ja odottaa Marttia kotiin.
Hän nousi kävelemään karkoittaakseen vilun tunteen.
Ja siinä tuli hän kuin sattumalta seisahtaneeksi pianon ääreen, avasi
sen ja paineli hiljaa koskettimiin. Ne vastailivat vienoin äänin, oli
kuin jotain vapauttavaa, huojentavaa olisi sieltä tuulahdellut vastaan.
Kuinka hän sentään oli saattanut pitää sitä kuukausimääriä suljettuna.
Kuin huomaamattaan alkoi hän hyräillä hiljaa:
»Oi kiitos, sä Luojani armollinen,
joka hetkestä, jonka mä elin —»
Laulu kuoleutui hänen huulilleen. Tämäpä oli kuin pilkkaa. Eipä hän
todellakaan ollut kiitollisella mielellä nyt. Hän ei ollut niitä
ihmisiä, jotka voivat pahoista päivistään Jumalaa kiittää.
Sanelma sulki soittimen ja istuutui taas äskeiselle paikalleen.
Tuo tuttu sävel soi yhä hänen korvissaan. He olivat yhdessä sitä
laulaneet. Sorjo säesti, Sanelma lauloi. Hänkin oli pitänyt siitä,
varmaankin Sanelman tähden, jolta oli sen oppinut.
Kuinka paljon hän oli kärsinyt siitä saakka, kuinka syvälle pimeyteen
hän oli tullut — voisiko tämä enää valjeta koskaan? Hän oli kuoleman
väsynyt. Kunpa vaan voisi nukkua ja unohtaa. — Missä viipyi Martti?
Tämä oli viime aikoina mennyt askel askeleelta alaspäin. Huonosti
hoiti hän asioitaan. Velkojat ahdistivat ja rakennustyöt koskella oli
keskeytetty.
Pahinta kuitenkin oli tuo ryypiskeleminen, jota hän ei ennen koskaan
ollut harjoittanut. Pöhnäpäissään oli hän Sanelmalle ilkeä, käyttäytyen
raa'asti ja töykeästi.
Oli aivan kuin tahtoisi hän nyt kaikin tavoin kiusata häntä niiden
entisten tähden, kuin vaatisi hänen mustasukkaisuutensa tällaisen
hyvityksen.
— Ja onhan hänellä syynsä. Sanelma puri huultaan niin, että teki
kipeätä. — Olihan hän rikkonut ja siksi myös vai'eten kärsinytkin.
Tuli joskus mieleen sekin keskustelu Martin kanssa samana iltana,
jolloin Sorjo oli poikennut Koskelaan. Oliko tyhmästi tuo silloinen
tunnustus, totuuden ilmaiseminen? Eikö kenties olisi ollut parempi
peittää ja haudata kaikki? Martti olisi mielellään uskonut hänen
sanojaan.
Hetket kuluivat.
Kuu oli jo purjehtinut pitkät matkat taivaan rannatonta ulappaa ja
katseli nyt suoraan ikkunasta sisään.
Sanelma sai äkkiä halun lähteä ulos — kenties pienen kävelyn jälkeen
saisi paremmin unta. Hän puki kiireesti ylleen.
8.
Iltatähti välkkyy suurena ja kirkkaana hänen edellään kuin tietä
osoittaen. Sanelma ohjaa kulkunsa metsään päin mielessään selittämätön
tunne, aivan kuin nyt olisi tapahtumassa jotain.
Vesi solisee ojissa kahden puolen tietä. Metsässä niin kummasti
kohahtelee ja koko luonnossa on kummallinen salaperäisyys.
— Niinkuin henget olisivat liikkeellä tänä yönä! Melkein peloitti.
Sanelma jo ihmetteli miksi oli lähtenytkään. Häntä halutti kääntyä
kotiin, mutta jokin sisäinen pakko ajoi ja vaati häntä astumaan
edelleen.
Kylässä nukkuvat. Kaikki tulet ovat jo aikoja sitten sammutetut.. Vain
Mäki-Maijan mökin ikkunasta loistaa kirkas valo.
— Miksihän se Maija nyt valvoo? miettii Sanelma. — Lieneekö sen lapsi
sairastunut, vai olisiko Maija itse? Pitänee lähteä katsomaan!
Mökki oli metsikössä, jonka yöllinen hämärä oli jo vähällä peloittaa
Sanelman kääntymään, mutta tuo kirkas valo pienestä ikkunasta tuntui
kuin kutsuvan luokseen.
— Minua varmaankin tarvitaan siellä. Miksikäs muuten olisin
lähtenytkään, tuumi hän kompastellen kantoihin ja kiviin polkua
hapuillessaan.
Metsä oli märkä, ja veden tirskuessa jalkineista saapui Sanelma perille
ja koputti ikkunaan.
Vastausta ei tullut, mutta sisällä syntyi liikettä.
— Ei Maija nyt pelästy, minä täällä vaan olen, lohdutti Sanelma
temmaisten auki lukitsematta jääneen oven.