KOSKEN LAULU
Avioliittoromaani
Kirj.
ILMA VIRTÄLA
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1922.
1.
Suuret, pehmeät lumihiutaleet leijailevat verkalleen maata kohti.
Taivas on ruskeanharmajan pilven peitossa. Syvällä uomassaan vierii
vuolas virta, jonka pinnalla häränsilmät salaperäisinä pyörähtelevät.
Syysillan tumma hämärä levittyy yli laakson.
Sanelma, Koskelan rouva, astelee virran vartta. Kumahtaen vastaa
routainen maa jalan kosketukseen.
Taajenemistaan taajenevat valkeitten hiutaleiden parvet. Pian käärivät
ne peittoonsa harmajanruskean, kolean maan. Ne laskeutuvat kuin
leikiten Sanelma-rouvan hilkalle ja hartioille, ne hipasevat hänen
kasvojaan ja sulavat vesihelmiksi hänen polttavilla poskipäillään.
Sanelma hiljentää kulkuaan ja hengittää syvään. Ympärillä on
hiljaisuus, josta eroittuu vain etäämpänä pauhaavan kosken kohina.
Hän puristaa kouransa täyteen pehmeää, nuoskeaa lunta, painelee sillä
kuumenneita kasvojaan ja viskaa pallon mustana vellovaan veteen.
Sanelman sisässä polttaa. Menneitten päivien muistot ovat nousseet taas
niin elävinä eteen.
Koko päivän oli hän ollut levoton ja kiihdyksissä. Hän oli odotellut ja
aavistellut tänään jotakin tapahtuvaksi, tohtien tuskin itselleenkään
tunnustaa mitä odotti ja tapahtuvaksi toivoi.
Eihän hänellä ollutkaan muuta kuin yksi ainoa toivomus elämässään,
jonka avulla saattoi kestää nykypäivien harmajan yksitoikkoisuuden.
Että hän tulisi, että saisi hänet nähdä vielä kerran ja kuulla häneltä
itseltään vieläkö kaikki on entisellään.
Oli toisinaan pyrkinyt epäilys mieleen: entäpä jos ei olisikaan enää —
onhan voinut unohtua entiset! Tuleeko milloinkaan enää!
— Tulee, tulee! vastaa Sanelma taas itselleen. Hänen tuloaan olivat
unet ja enteet kerta kerralta luvanneet, ja vaikka hän kerta kerralta
oli pettynyt merkeissään, kului aika odotuksessa. Oli mennyt pitkä
päivien sarja, päivien, joista loppua ei tahtonut tulla kulutellessa,
mutta jälestäpäin oli tuo aika kuin yksi ainoa painostava unennäkö,
josta olisi jo halunnut herätä.
Kunpa Sorjo tulisi! Vain yhden ainoan kerran vielä!
Pimenee.
Mutta niin tuttu on tie. Jokaisen pensaan ja puun hän tuntee täällä
pimeässäkin, jokaisen kiven tiepuolessa muistaa.
Kymmenen vuotta on Sanelma kulkenut tätä tietä kesin talvin, syksyin
keväin.
Ja senjälkeen kun hänen elämässään sattui se suuri tapahtuma, joka
muutti ja mullisti kaiken, siitä saakka on hän kulkenut täällä niinkuin
rikas mies aarrekammiossaan.
Tämä tie liittyy läheisesti siihen tarinaan. Täällä on hän elänyt
elämänsä ihmeellisimmät hetket ja elää niitä yhä uudelleen ja uudelleen
yksin ollessaan.
Niitä muistoja, joita täällä herää! Sanelma kulkee edelleen pitkin
virran vartta ja hänen kasvoilleen levittyy onnekas hymy. — Muistatko,
muistatko! kuiskivat lumeen kääriytyneet puut. Ne kertovat tarinan
toisensa jälkeen, nuo vanhat tutut, kuitenkin aina uudet.
Täällä on Sanelma rikas, eikä hän vaihtaisi kenenkään kanssa näitä
kalleuksiaan.
Mutta huomisaamuna tulevat työmiehet kylältä Kaartokosken sahalle.
He tallaavat puhtaan lumen suurilla saappaillaan. Heillä ovat omansa
heilläkin, mutta yhdelläkään ei ole aavistusta niistä aarteista,
joita tiepuoleen on kätkettynä. Puut ja pensaat säilyttävät vaieten
salaisuuden. Virran tummat laineet vain liplattavat kiviä vasten, mutta
ihmiset, jotka kulkevat ohitse, eivät kuuntele sitä, heillä on kylläksi
omissaan.
Sanelma oli saapunut kaikkein pyhimpäänsä. Siinä joki teki mutkan,
virta kiihtyi ja leikkien hyppelehtivät vaahtopäiset kuohut. Tuossa
on koivujen alla, veden huuhtomana, sammalpääpaasi. — Siinä paadella
olivat he istuneet kerran.
Oli kevät silloin. Tulvavesi paisutti virtaa, sen rannalla tuomi teki
valkeata kukkaa.
Hänellä oli luonnoskirja polvellaan. — Tokkohan siihen lienee sillä
kertaa tullut yhtäkään kunnollista vetäisyä!
Sanelma istui paaden kulmalla katsellen tuolla alhaalla vierivään
veteen.
Kumminkin hän koko ajan näki vain hänet, tuon sopusuhtaisan, notkean
varren, kasvojen tumman hipiän ja ruskean kiharan, joka somasti kiersi
korvallista. Hän näki kaunismuotoisen hienon käden lepäävän paperilla
— Sanelma näki, vaikka veteen katsoi, nuo vihertävän ruskeat silmät,
joiden kumma katse lepäsi hänen yllään.
Ei ollut kukaan katsonut niinkuin hän, tuo muukalainen. Se kiehtoi
ja lumosi. Sanelman sydän löi pakahtuakseen. Hän istui siinä
hievahtamatta, tohtimatta kohottaa katsettaan.
— Sanelma!
Sanelma vavahti. Ensi kerran hän lausui tuon nimen. Kuinka kauniisti
hän sen sanoi!
Nyt tiesi Sanelma sen tulevan, jota hän oli alusta asti aavistellut,
siitä saakka kun heidän katseensa ensi kerran kohtasivat.
Sen hetki läheni. Se kumpusi jostain näkymättömästä, nousi väkevänä
kuin keväinen tulva, joka tempaa esteet tieltään ja vie mukanaan.
Sen aika oli tullut. Kuka voisikaan sitä paeta, kuka kykenisi
asettamaan sulkuja sen tielle.
— Sanelma!
Se on kuin keväisten vesien pauhu sinä hetkenä, jolloin jääpeite murtuu
ja ne kuohupäinä syöksyvät kosken niskasta alas.
Sanelma sulki silmänsä. Hänen päätänsä pyörrytti kuin olisi hän
veneessä, jonka virta on teloiltaan reväissyt irti vetäen ahnaasti
mukanaan. — — Vielä voisi meloa maihin, voisi ja ei voi. Käsi ei tartu
airoon, pyörre nielee — kaukaa kuuluu kosken valtainen kohina.
Hyrsky tempaa peräsimettömän purren, lennättää kuohujen keskeen.
Vaahtopää lentää yli laidan, heitäikse sylin ryöstösaaliinsa helmaan.
Koski laulaa keväistä lauluaan.
He palasivat takaisin samaa tietä virran vartta, jota äsken olivat
tulleet. Siitä tuskin oli vielä paria tuntia kulunut, mutta kaikki
oli muuttunut tällä välin. Tuo vieras hänen rinnallaan ei enää ollut
vieras — ja hän, Sanelma, kuka oli hän? Oliko Koskelan rouva? — Oli
tänne tullessaan, nyt vaan Sanelma, nuori tyttö, jonka silmät kevään
kirkkauteen huikenivat.
Sen perästä ei mikään enää tullut entiselleen. Hän oli yhä edelleen
Koskelan rouva, Martti Pätevän vaimo — oli, eikä ollut. Se toinen se
oli, joka omisti Sanelman.
Ja tuntui kuin olisi aina niin ollut, kuin olisi hän ikänsä häntä
odottanut ja kuluttanut täällä Koskelassa ne kymmenen vuotta salaisesti
tietoisena hänen tulostaan.
Kevään jälkeen tuli kesä. Vieras viipyi yhä Kaartokoskella, asuen
milloin Koskelassa milloin majaillen jossain lähistöllä. He olivat
yhdessä jok'ainoa päivä tehden pitkiä kävelymatkoja ympäristöön. Usein
otti Sanelma mukaansa molemmat lapset, Ailin ja Pojun, mutta monasti
kulkivat he myös kahden.
Ja kun milloin sattui suuri helle, tahi päivä oli sateinen, jonka
vuoksi oli huoneissa pysyteltävä, kuluttivat he aikansa pianon ääressä
Koskelan tilavassa salissa.
Sanelman ääntä oli jo ennen nuorena ihailtu, mutta nyt vasta hän
huomasi oppineensa laulamaan.
Ja aika haipui pois heidän huomaamattaan. Kesä kului kuin lyhyt, ihana
unennäkö. — Tuli syksy, ja taiteilija valmisteli kiireellä taulujaan,
lähtöä tehden.
Salin seinälle ilmestyi rouvan muotokuva. Se oli kaunis kuin madonna
kullan hohtavine hiuksineen ja sinisine silmineen. Martti Pätevä maksoi
siitä hyvät rahat ja oli tyytyväinen.
Taiteilijakin oli tyytyväinen. Hyvillä mielin hän näytteli Sanelmalle
valmiita töitään. — Sinun ansiotasi tämä kaikki, sinä minun henkeni
olet inspiroinut. Yksin olisin tuskin mitään saanut aikaan.
Kuinka onnelliseksi se teki Sanelman. Mitäpä muuta hän olisi
toivonutkaan, hän, joka olisi pannut alttiiksi vaikkapa elämänsä
tasoittaakseen Sorjon tietä maineen kukkuloille.
Mutta vähäistä ennen eroa syntyi välikohtaus. Martti Pätevä, työjuhta,
jonka olemassaolon he olivat melkein unohtaneet, huomautti hiukan
itsestään. Sorjosta se oli epämieluista. Samana päivänä hän jo lähti;
mutta lupasi Sanelmalle palata kerran. — —
Alkoi tuulla.
Kylmään paateen nojautuva nainen havahtui, kun kostea lumi jäätyneen
puun oksilta karisi hänen kasvoilleen.
Hän oli viipynyt jo kauan. Oli aivan pimeä, mutta puhdas lumi heijasti
valoa sen verran että saattoi pysyä tiellä.
Hän kulki kiireesti kotia kohden. Suurina, mustina möhkäleinä
eroittuivat jo saharakennukset ja lautatapulit. Ylhäältä kummulta
tuikkivat jo valot Koskelan ikkunoista.
Sanelma taivalsi tietään. Hänen ajatuksensa alkoivat taas kiertää sitä
ainaista, loputonta kehää.
Sinä aikana, jolloin ystävä viipyi hänen luonaan, ei hän ajatellut, ei
kysellyt itseltään mitään. He siirtyivät hetkestä toiseen ja olivat
onnelliset.
Mutta sitten yksin jäätyään oli Sanelmalla kyllin aikaa ajatella sitä
mikä oli ollut. Hänen ajatuksensa työskentelivät alinomaa, kunnes ne
viimein hervahtuivat voittamattomaan väsymykseen.
— Samoin kuin valon, niin on onnenkin laita, sanoi hän itselleen.
— Kuka ikänsä on hämärässä ollut, hän ei päivän valkeutta tiedä
kaivatakaan. Niin on laita ihmisenkin, joka uskoo olevansa onnellinen,
vaikka ei onnea koskaan tuntenutkaan.
Siinä johtui hänen mieleensä aika, jolloin hän valkoisessa
morsiuspuvussaan vasta vihityn miehensä rinnalla ensi kertaa ajoi
uuteen Koskelaan, Sanelmalle vartavasten rakennettuun. Eihän olisi
Martti, vaatimaton mies, itseään varten sellaista varustamaan
ruvennutkaan. Mutta Sanelma oli hänen onnensa, hänen ylpeytensä, häntä
varten oli Koskela tehty.
Ja Sanelma oli luullut rakastavansa häntä, oli tehnyt hänet
onnelliseksi yhdeksän vuoden ajan, kunnes viimein tuli käänne ja
herääminen, kunnes hän huomasi asuvansa täällä vieraan miehen kanssa.
Eikä siitä enää minnekään päässyt. Martti oli vieras henkilö, jonka
kanssa hänellä ei ollut yhteistä muuta kuin kaksi lasta, tyttö ja poika.
Vieraan mentyä suhtautui Martti häneen niinkuin ei mitään olisi
ollutkaan heidän välillään, niinkuin koko syy olisi ollut tuon
muukalaisen, joka hyvin ymmärrettävällä viittauksella oli toimitettu
talosta lähtemään.
Näytti siltä, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan siitä taistelusta,
joka Sanelman sisässä riehui. Ei mitään tietoa siitä ikävästä, siitä
kuluttavasta kaipauksesta, joka lakkaamatta vaimon sydäntä kalvoi.
Eikö hän tietänyt siitä vai eikö välittänyt? Luuliko kenties olevansa
hänestä niin varma, sysättyään toisen tieltään — luuliko hän hänen
ijäksi menneen!
— Siinä hän erehtyy. Hän viipyy, viipyy kenties kauankin, mutta tulee
kuitenkin kerran!
Sanelma pysähtyi ja painoi käsin jyskyttävää sydäntään: — Mitä minä
toivonkaan, onneton! — Eikö olisi parempi, että hän ei tulisikaan enää.
Kuitenkin hän odotti häntä, ei muuta voinut. Hänelle hän kuului ja oli
kuulunut siitä saakka, jolloin Sorjo sulki hänet syliinsä ja sanoi:
— Olet minun! — Silloin hän tiesi niin tosiaankin olevan, vaikka hän
ei voinutkaan sitä hänelle myöntää, vastasihan vain, värjyvin huulin:
toisen vaimo olen.
Mutta Sorjo veti hänet lähemmäksi itseään ja Sanelman kasvoilla
leikitsi vihertävän ruskea katse: — Itsekin tiedät, että et koskaan ole
rakastanut sitä miestä, joka luulee sinut omistavansa.
Eikä' Sanelma kyennyt sitä tyhjäksi tekemään.
Siellä se kuumotti kummullaan, Koskela. Valot tuikkivat ystävällisesti
kulkijaa vastaan.
Kodin valkeat! Se oli sittenkin hänen kotinsa. Mutta se oli myöskin sen
toisen koti, miehen, joka häntä nyt vangitsi ja sitoi pitäen kiinni
oikeuksistaan.
Kunpa olisi ollut vapaa!
Sanelma tunsi käsissään kuin rautakahleiden painon. Hän ojensi ne
tuskaisena yön tummaa taivasta kohden ja huudahti hiljaa: — Oi elämä!
anna minulle vapauteni, että vielä jonkun ajan saisin elää näiden
siteitten painoa tuntematta!
Sanelma meni keittiöön tiedustellakseen palvelijalta oliko kukaan
käynyt siellä hänen poissaollessaan.
Ei ollut.
— Joko lapset nukkuvat?
— Nukahtivat viimein. Äitiä kyselivät ensin.
— Onko kello jo paljonkin?
— Yhdeksättä käy.
— Eikö Emma ole vielä vienyt teetä sisälle?
— Isäntä sanoi odottavansa rouvaa.
Sanelma heitti päällysvaatteet yltään ja astui ruokailuhuoneeseen,
missä Martti sanomalehtineen istui ja näytti uniselta.
Hän kohotti harmaanraukean katseen tulijaan ja haukotellen virkkoi:
— Kauan sinä viivyit, mamma.
— Olisit mennyt nukkumaan.
— On mukavampi näin kahden illastaa. Menisit päivän aikana
jalottelemaan, minulla, näet, kun on ainoastaan tämä iltahetki vapaa.
— En tullut ajatelleeksi. Oletko jo kauankin odottanut?
— Toista tuntia, mutta eihän sillä ole väliä. Tarkempaan tuli tuo
lehtikin luettua.
— Eikö ketään ole käynyt?
— Ei, ketäpä täällä.
Miehen katse kiinnittyi uudelleen edessään olevaan sanomalehteen, mutta
hän ei nähnyt siitä enää mitään.
Vaiteliaina istuivat mies ja vaimo pöydän ääreen, kumpikin ajatteli
omiaan.
Martti heitti takin yltään, sytytti savukkeen ja heittäytyi vielä
hetkeksi lepotuoliin.
Sanelma päästeli valloilleen pitkän tukkansa, joka vaaleana,
silkinlaheana valui hänen harteilleen.
Taasko olivat merkit pettäneet. — Mutta vielä hän tulee kerran,
ajatteli Sanelma kuvastimen edessä harjaillessaan hiuksiaan.
— Mitähän Sorjo minusta pitäisi, jos näkisi näin hajahiuksin? Lienenkö
paljonkin vanhentunut viime aikoina? Pitkiä ovat kuukaudet olleet.
Ovikello kilahti.
— Kuka siellä, vavahti Sanelma ja riensi ovelle.
— Kukapas siellä tähän aikaan, lienee kulkija joku, joka etsii yösijaa,
puhui Martti. Sanelma hankkiutui avaamaan.
— Anna olla, meneehän se Emma.
Sanelma oli jo eteisessä. Ovi aukeni ja sulkeutui.
Hiljaisuus.
Tuokion kuluttua Sanelma ilmestyi ovelle ja ilmoitti taiteilija
Valtosen tulleen.
Mies loi vaimoonsa hämmentyneen, kysyvän katseen. Sanelman silmät
loistivat. Samassa oli hänen rinnallaan tuo toinen. Martti Pätevä
räpytteli unisia silmiään, ikäänkuin ei olisi tahtonut uskoa niiden
näkemykseen. Sorjo Valtosen siro, hienostunut olemus herätti hänessä
voittamattoman vastenmielisyyden tunteen.
Kaunis, hyvin hoidettu käsi upposi Martin suureen, väkevään kouraan.
— Suonette anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan. Sattui
viivytystä tiellä, mutta en kumminkaan saattanut ajaa tutun talon
ohitse pistäytymättä pariksi minuutiksi sisään.
Sorjo teetteli puhetta edelleen. Martti äänteli jotain vastaukseksi.
Hänen olemuksensa joustavuus, hänen äänensä pehmeä sointu sai Martin
selvästi tuntemaan oman kömpelyytensä, ja tämä synnytti hänen
mielessään sietämättömän kiusallisen tunteen.
Sanelma toimitti vieraalle teetä. Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat,
vuoroin kalpenivat. Vieraan silmät seurasivat hänen liikkeitään, ja kun
heidän katseensa kohtasivat, oli hän pudottaa sokeriastian kädestään.
— Hyvin tehty, herra Valtonen... Martin huulet vavahtelivat, otsasuoni
paisui ja kurkkuun nousi tukehduttava pala — hyvin tehty, vainoni
varmaan on hyvin iloinen...
Hän lopetti siihen, harmistuen oman äänensä soinnutonta röminää.
Huoneessa syntyi painostava äänettömyys.
Martti alkoi tuntea läsnäolonsa tarpeettomuuden. Sanaa sanomatta otti
hän takkinsa ja liukui ovesta ulos.
Sanelma kiiruhti jälkeen.
— Martti, minne sinä menet?
—- Menenpähän vaan kävelemään.
— Älä mene, Martti. Sanelman kasvoilla oli kummallisen kaksinainen ilme.
Mies loi vaimoonsa merkillisen katseen.
— Miksi en menisi?
— Kun minä pyydän...
Mies murahti jotain käsittämätöntä, painoi oven kiinni ja katosi
pimeyteen.
Tuulee rajusti.
Kylmä lumiräntä lyö vasten kasvoja ja valuu ilkeästi pitkin niskaa alas.
Mies kulkee huohottaen tietään hartiat kumarassa, kasvot kuin kivun
vääristäminä.
Hänen käyntinsä on horjuvaa kuin päihtyneen, jalat tuskin jaksavat
suurta ruhoa kantaa.
Henkeä ahdistaa. Korvissa kuuluu taukoamaton kohina, päässä on
kuumeinen poltto.
— Mitä pahaa olen minä tehnyt, ketä vastaan rikkonut, että minulle näin
katalasti piti käymän.
Kuka määrää asioiden kulun? Kuka säätää kunkin ihmisen elämän
juoksun. Hyvät voimat vaiko pahat, kiusanhaluiset henget. Tahi ovatko
kumpaisetkin liitossa yhtä ihmistä vastaan.
Hänen sisässään kuohuu ankara viha, viha kohtaloa vastaan, viha ihmisiä
kohtaan ja ennenkaikkia sitä nuorta, kaunista herrasmiestä kohtaan,
joka kerran oli vieraana hänen kotiinsa tullut, vieraana vastaanotettu
ja kaikella kunnialla kohdeltu. Mutta palkaksi tämä olikin salamatona
kaivanut hänen kotinsa perustukset. Tuo muukalainen tahtoi
kädenkäänteessä muuttaa ja hävittää kaiken, minkä toinen vuosikausien
työllä ja raatamisella oli pystyttänyt. Sellaisiahan ne ovat, nuo onnen
lapset. Hajoittamaan pystyvät, harvoin mitään rakentamaan. Ja heitä
näyttääkin kohtalo useimmiten suosivan. Heidän käsiinsä putoaa valmis
hedelmä, vaikka eivät he koskaan ole kylvöä tehneet.
Miehen mielessä kiehui katkeruus. Karvaana, tukehduttavana palana se
kohosi kurkkuun. Hänen suuret jäntevät kouransa puristautuivat lujasti
nyrkkiin. Hän oli näkevinään tuossa edessään sen huolellisesti su'itun
tummanruskean pään, ne kauniit, nuorekkaat kasvot, oli iskevinään
niihin kerran ja toisen raskaalla nyrkillään. — Siinä sinulle työsi
palkka, nyt olet ruma niinkuin minäkin, rumempikin!
Mutta tämä kuviteltu taistelu sai heikon sydämen kovasti kiihdyksiin.
Rintaa ahdisti ja täytti. Hän lyyhistyi kivelle haukkoen ilmaa.
Ja oli kuin joku tuossa vierellä olisi ilkkuen häntä katsellut — siinä
sinulle oli, Miinan Martti! Luulit olevasi oman onnesi seppä. Turhaan
on mennyt uskosi ja vaivannäkösi, hukkaan työsi ja tyhjiin raukenivat
kauniit tulevaisuusunelmasi.
Sillä se, joka elämän varjopuolella syntyi, hän sinne taas kerran
takaisin painuu. Suotta on pyrkiä sieltä pois, kerran se kumminkin
vetää hänet takaisin sinne mistä lähtenyt on.
Mies istui liikkumattomana kivellä ja märkä lumiräntä valui hänen
päälleen kastellen vaatteet.
Ankaraa sydämentykytystä seurasi ruumiissa raukea väsymys.
Puolihorteissa hän istui ja vanha, kauan jo unhossa ollut muisto
virkosi hänen mielessään.
Silloinkin oli tällainen räntäsade.
Martti kulki kelkkaansa vetäen äitinsä perässä kylätietä. Luudat ja
vispilät oli kylässä jauhoihin vaihdettu ja nyt olivat he matkalla
takaisin metsään, minkä kätkössä oli tupapahanen, äidin ja pojan koti.
Mutta mieli ei ollut iloinen niinkuin ennen näin pitäjältä palattaessa.
Poika asteli äänettömänä tietään harmin ja häpeän kyyneleitä nieleksien.
Hän oli äsken ollut lumisotasilla talon poikien kanssa, sillä aikaa kun
äiti teki kauppoja tuvassa. Martti oli ajanut pakosalle vastustajansa,
ollen yksin kolmea vastaan.
Ne pakenivat kuistille huutaen mennessään: Odotappas vaan, vielä me
näytämme sulle. Miinan Martti, yksinäisen akan poika!
Kuinka se koski kipeästi! Oliko se hänen vikansa, että hänellä ei ollut
isää niinkuin muilla. Oliko hän sentähden huonompi kuin toiset.
Äiti tiedusteli syytä poikansa suruun ja lupasi asian kuultuaan vasta
kotona puhella siitä. Poika ei uskonut sen puhumalla paljoakaan
paranevan. Häntä oli syyttä häväisty ja niin tultaisiin vastakin
tekemään. Hänen mielensä oli myrryksissä koko elämälle, kun hän
räntäsateessa talsien, itkua niellen seurasi äitiä kotiin.
Illalla, kun he taas kaksin istuivat pienessä pesässään ja takassa
iloisesti räiskyen paloivat tervaskannon kappaleet, otti äiti kontista
talon emännältä saamansa lämpimäisleivän, taittoi siitä neljänneksen
itselleen, loput ojensi pojalle ja sanoi: — Tiedätkö, miksi minä teen
näin?
Martti murjotti ja otti sanaa sanomatta leivän, mutta siellä syvimmällä
tuntui kumminkin jo hiukan helpoittavan.
— Katsos siksi, puheli äiti, että kasvettuasi suureksi- ja voimakkaaksi
kykenisit kerran pitämään puoliasi tätä maailmaa vastaan, joka köyhälle
on niin nurinkurinen.
Hän kohenteli valkeata, istui sitten takan ääreen lämmittelemään.
— Sanotaan, että on olemassa joku jumala, joka ihmisten kohtaloita
ohjaa ja tekee oikeutta. Onko vai ei, kukapa sen tiennee. Mutta
jos lienee jossain joku korkeampi johto, niin tuntuu kuin olisi se
parempiosaisia varten ja heidän puolellaan. Vähäväkisiä sortavat
kaikki. Maailma on heille ahdas ja tukala, ja elleivät he itse kykene
itseään auttamaan, niin siinä pysyvät kurjuudessaan kaiken ikänsä.
Täytyy olla itse oman onnensa seppä. Olen koettanut sinua ravita
ja vaatettaa parhaani mukaan, että saisit vankat ruumiin voimat ja
pääsisit maailmassa hiukan pitemmälle kuin minä. Helpompi sinun onkin
raivata tiesi elämässä. Ei koskaan mies joudu sellaisen vääryyden ja
petoksen uhriksi kuin nainen.
Paljon muutakin hän sinä iltana puheli, ja kun hiillos takassa hiipui,
oli Martin mieliala muuttunut. Hän ajatteli vain äitiään. Mitä murheita
hänellä olikaan ollut! He olivat yhtä, äiti ja poika, sen tunsi nyt
Martti selvemmin kuin ennen.
Tuli sammui ja pimeys mustin silmin katseli ikkunasta sisään. Tuuli
niin kummasti tohisi metsässä mökin ympärillä. Marttia ei nukuttanut,
mutta niin hyvälle sentään tuntui siinä maata äidin vierellä,
painautuen hänen lämpöistä ruumistaan vasten.
Ajat kuluivat. Miina teki luutiaan yksin, yksin veti hän ne kelkassaan
kylälle. Poika kävi koulua, nieli vai'eten toverien pilkat, kunnes
luokkansa ensimäisenä voitti ne vihdoin ja nousi muiden tasalle heidän
silmissään.
— Sinä lähdet nyt maailmalle, sanoi äiti. Ero ei ollut helppoa heille
kummallekaan, mutta he tiesivät, että sen täytyy tapahtua kerran. —
Muista, poika; olet itse onnesi seppä.
Martti lähti, Miina möi vielä jonkun ajan luutiaan, mutta ikävä mursi
hänet pian, ja niin muutti hän mökistään vanhan harmajan kivikirkon
juureen. Jonkun aikaa emännät kyllä kaipailivat hänen hyviä, kestäviä
vastojaan, mutta pian jäi Miina unhoon, kuten muutkin kaltaisensa.
Martti, joka oli ottanut nimekseen Pätevä, kierteli maita mantereita,
käyttäen hyväkseen jokaisen tilaisuuden missä piili pieninkin oppimisen
mahdollisuus. Kaikkialla voitti hän ihmisten suosion ahkeruudellaan ja
vaatimattomalla, hiljaisella luonteellaan.
Mutta työskentely suurissa tehtaissa ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt.
Hän halusi itse rakentaa ja alottaa jotakin aivan omaa, alottaa alusta
ja kehittää sitä niin pitkälle kuin voimat riittäisivät. — Ja voimiahan
hänellä oli ja niiden lisäksi vuoria siirtävä usko. »Jokainen on oman
onnensa seppä».
Ja sattumako sitten lienee ollut, että Martti Pätevä löysi
Kaartokosken, vuokrasi vähäisestä maksusta sen ranta-alueen ja rakensi
siihen aluksi tikkuhöylän.
Kuinka mitättömän pieneltä hänen »tehtaansa» näyttikään tuon väkevän
kosken kainalossa!
Mutta sehän olikin vasta alku. Koski lauloi lakkaamatta suurista
mahdollisuuksista, jotka Martin mielessä öin päivin kangastelivat.
Pian syntyi siihen sahalaitoskin ja suuret lautatapulit kohosivat sen
ympärille, toinen toisensa jälkeen.
Jonkun ajan kuluttua kohosi jokitörmälle talokin, uhkea Koskela. Olisi
siinä kelvannut asua vaikka kenen! Se olikin rakennettu herrastytölle,
kauniille Sanelmalle, joka siihen aikaan oli kotiopettajattarena
pappilassa. Hän, vaikka olikin hienompaa perua, suostui rupeamaan
emännäksi Martti Pätevän uuteen taloon.
Silloin »Miinan Martin» arvo kohosi hänen omissa silmissään. Onnesta ja
ylpeydestä paisui rinta — siinä se oli, äidin sana: »jokainen on oman
onnensa seppä».
— Äiti, näetkö sinä tämän!
Mies havahtui muistoistaan kuin unesta heräten. Kuinka häntä paleli!
Täytyi lähteä kävelemään.
Hän suuntasi kulkunsa kotia kohden. — Kotia, oliko hänellä mitään kotia
enää? Ei. Koskelassa ei nyt kaivattu häntä, hyvä kun pysyi poissa.
Kuinka hänen jalkansa olivat raskaat! Kuin vanha ukko laahusteli hän
eteenpäin.
Salin ikkunasta loisti kirkas valo. — Sanelma on vieraan vuoksi
sytyttänyt kattokruunun kynttilät.
— Siellä he nyt varmaankin taas soittavat pianoa ja laulavat — he kaksi
ovat paremmin toistensa kaltaiset. Hän itse on toista maata, mökin
Martti, »yksinäisen akan poika».
Siinä juuri oli eroitus hänen ja Sanelman välillä. Oli hän sen alussa
tuntenut ja lienee sen monasti huomannut Sanelmakin, hän, joka oli
kuin hienommasta, jalommasta aineesta kokoonpantu kuin mies, raataja,
työjuhta, syntyperältään halvinta laatua.
Ehkä oli hän häntä jo ennenkin väheksynyt, oli ehkä useinkin ajatellut
itsekseen ja verrannut itseään häneen.
Että sen sittenkin kerran piti tulla näkyviin!
Salin ikkunasta virtaava kirkas valo huikaisi pimeästä tulleen silmää.
Mies seisoi pihalla hetken, kunnes näki eteisessä syttyvän tulen. Hän
tiesi siitä vieraan jo tekevän lähtöä ja odotti. Mutta kun sitä ei
kuulunut tulevaksi, pitkästyi hän viimein ja meni sisään.
He seisoivat siellä käsikädessä, katseet uponneina toistensa
silmiin. Martti loi vaimoonsa lyhyen katseen ja meni sanaa sanomatta
makuuhuoneeseen.
Taas tunsi hän rinnassaan viiltävän kivun. Sanelman silmissä paloi outo
hurma, kun hän katsoi silmiin sitä toista, niinkuin olisi hän ollut
valmis seuraamaan häntä hamaan maailman ääriin.
Kunpa hän ei olisi koskaan sitä katsetta nähnyt!
Synkästi huokaisten viskautui Martti vuoteelleen.
2.
On yö.
Sanelma ei nuku eikä valvo. Hän lepää vuoteellaan liikahtamatta, hän
kertailee mielessään jokaisen katseen, jok'ainoan sanan, minkä he
olivat keskenään vaihtaneet.
Hänen huulillaan hehkui vielä erojaissuudelman polte, hänen mielessään
läikkyi äkisti yllättäneen onnen hurma.
Se levittyi hänen ympärilleen niinkuin ääretön valonhohtoinen meri,
jonka lämpöiset laineet keinuttelivat häntä harjoillaan.
Kuinka kevyttä, kirkasta ja kuultavaa! Kuin kaunista unta, unta, josta
saattaa herätä, eikä todellisuus särje unelmaa.
Sorjo oli tullut. Hän oli niinkuin ennen, vielä enemmän hän oli kuin
ennen.
Ja hän kun oli joskus jo epäillyt häntä, oli luullut jo unohtaneen.
Tuuli ryskää ulkona, ulvoo ja valittaa. On mieluista kuunnella sitä ja
upota uneen kuin rakastetun avattuun syliin.
Sanelma havahtuu horteestaan, kuuntelee outoa ääntä, joka sekoittuu
tuulen tohahteluun.
Se kuuluu yhä selvemmin. Sanelma kohottaikse istuvilleen ja tempautuu
todellisuuteen — sydänkouristus!
Martti!
Hyvä Luoja! nytkö taas... pitikö sen juuri tänä yönä tuleman.
Hän hypähti ylös, kääri viitan ympärilleen, sytytti kynttilän ja meni
hänen vuoteensa viereen.
Martti huohotti tukehtumaisillaan. Hänen kasvojensa väri oli jo
sinipunerva.
Sanelma istui vuoteen jalkopäähän väristen koko ruumiiltaan.
Kuinka nyt käy?
Minuutit kuluvat hitaasti toinen toisensa jälkeen. Sanelma on kuin
valon maailmoista äkkiä pudotettu alas. Hän ei tiedä mihin ryhtyä, vaan
tuijottaa kauhistuneena miestään.
Taistelu kiihtyy. Kookas ruumis kouristuu kokoon ja suoristuu taas
seuraavassa tuokiossa sellaisella voimalla, että olisi luullut sängyn
hajoavan. Kasvot paisuvat ja hampaat kirskuen pureutuvat yhteen.
Sanelma kavahtaa ylös. — Oi Jumala, armahda minua, minun syytäni tämä
on.
Sairas yrittää sanoa jotain, mutta uusi sydänkouristus katkaisee sanan
kesken. Sanelma tuskassaan vääntelee käsiään.
Vihdoin alkavat kouristukset lieventyä. Nyt puistelee potilasta vilu.
Sanelma käärii hänet lämpimiin peitteisiin, mutta kylmän tunne ei tunnu
hellittävän.
Martti katsoo vaimoonsa, mutta ei sano mitään. Odottiko, että hän olisi
niinkuin ennen?
Sanelma taistelee itsensä kanssa. Eilisillan elämykset ovat niin
elävinä hänen edessään.
Sairaan huulet sinettyvät. Väsähtänyt sydän pyrkii seisahtumaan. Ruumis
jäähtymistään jäähtyy.
Silloin Sanelma sen tekee. Hän painuu lämpimin povin sairaan värisevää,
huohottavaa rintaa vasten.
Aamu valkenee.
Tauti on voitettu. Sairas lepää kalpeana, voimattomana vuoteellaan.
Sanelma on vierellä valmiina palvelemaan.
Mutta Martti ei tahdo mitään, ei virka halaistua sanaa.
Sanelma ei tiedä mikä hänen on. Lieneekö vihoissaan sen eilisillan
tähden. Hän tarkkaa kasvoja, jotka yön kuluessa ovat kummasti
muuttuneet.
Niiden lihakset ovat veltot ja lamautuneet. Silmäluomet riippuvat
väsyneesti silmien päällä jättäen ne puoliavoimiksi, ja suuret
työteliäät kädet lepäävät voimattomina peitteellä.
— Kuinka on laitasi, Martti? Oletko jo parempi, sano!
Sairaan leuka nytkähti. Kuin tempomalla tulivat suusta sanat: — Mitä
sinä viitsit minua hoitaa!
— Miksi sanot niin?
— Antaisit kuolla.
— Voi, älä puhu noin! Miksi sinä sellaista sanot?
Miehen kasvot värähtelivät. Vasta pitkän vaitiolon jälkeen sai hän
sanotuksi:
— Sitä toista sinä kumminkin aina ajattelet.
Sanelma kalpeni. Siihen asiaan ei tähän mennessä oltu koskaan koskettu.
Hän seisoi kuin tuomarin edessä.
Viimein hän virkkoi:
— Niin, Martti. Olen luvannut, että en valehtele sinulle koskaan.
Mies kiinnitti vaisun katseensa häneen.
— Sanelma, onko se suudellut sinua?
Vaimon kasvoille tuli tuskainen ilme.
— Älä kysy. Ei sinulla ole oikeutta sellaista kysyä, sanoi hän, tuskin
tietäen mitä puhui.
— Siis on!
Martti ponnahti istuvilleen, tarttui sängyn messinkipäätyyn ja pusersi
sitä niin, että se narisi liitteissään.
Seuraavassa tuokiossa hän hervottomana, voihkaisten putosi tilalleen.
Tuli raskas hiljaisuus, josta erottautui vain sairaan rinnan
epätasainen huokuminen.
— Aiotko jättää minut, sanoi hän vihdoin väsyneesti.
— En. En jätä, koska olet sairas.
— Entä muuten?
— Ellet sinä siitä mitenkään kärsisi, niin en tiedä...
— Olet jalomielinen...
Seuraavassa tuokiossa hän jo katui ivallisia sanojansa ja hetken
kuluttua muuttuneella äänellä jatkoi:
— Mitäpäs minusta, mutta lapset. Koettaisit sentään minuakin kärsiä
heidän vuokseen, että saataisiin tämä kotipahanen jotenkin pystyssä
pysymään.
Ja äkkiä hän puhkesi rajuun itkuun, kätkien päänsä pielukseen.
Hän itki kauan päästyään alkuun. Sanelma lupasi jäädä hänen luokseen ja
lohdutteli häntä niinkuin lasta.
Martti salli sen tapahtua. Se tuntui hyvältä, mutta toiselta puolen
häntä armottomasti hävetti ottaessaan vastaan rakkauden asemasta
tarjotun säälin.
3.
Oli pakastanut.
Syystalven aurinko heitti keltaisen valonsa hankiin ja puiden
huurteisiin oksiin. Sanelman silmät huikenivat valoon valvotun yön
jälkeen. Hän astui pihaportista ulos, kääntyi metsätielle, ja hauskasti
narisi jalkojen alla puhdas pakkasen purema lumi. Hän hengitti
keuhkojen täydeltä ja viime yön rasitus haihtui pian jäljettömiin.
Kuinka paljon saattaakaan tapahtua vuorokauden kuluessa! Mitkä
elämykset voivatkaan joskus sisältyä muutamaan tuntiin!
Voi sitä iltaa, minkä onnen se olikaan tuonut! Sen muisto on luova
rusohohteisen heijastuksen tulevien päivien harmauteen.
Oli ollut vähällä tapahtua jotain kamalaa, joka kumminkin onneksi oli
mennyt ohitse, jättäen jälkeensä vaan mieluisan tunteen, jollainen aina
tulee suuren vaaran vältyttyä.
Miten kauheata, jos Martti olisi kuollut. Kaiken ikänsä olisi Sanelma
saanut syyttää itseään murhaajaksi. Hänen kauttaan se tavallaan olisi
tapahtunut.
Aamulla oli Martti noussut Sanelman vastustuksesta huolimatta. Hänen
kasvonsa olivat kumman herpautuneet ja silmäluomensa riippuivat
väsyneesti silmien päällä. Niin säälittävän näköinen hän oli astuessaan
tuota joka-aamuista tietään jokiahdetta alas sahalle. Hän oli niinkuin
kuolinhaavansa saanut. Teki pahaa häntä muistellessa. Täytyi koettaa
poistaa hänet mielestään.
Toistaiseksi. Lyhyeksi ajaksi vaan, sitten hän taas tekisi kaiken hänen
hyväkseen.
Mutta nyt tahtoi Sanelma olla hetken yksinään elääkseen muistoilleen.
Hänen sydämensä oli niin riemua täynnä. Hänen täytyi olla yksin
antaakseen sen hetkeksi hulvahtaa valloilleen.
— Sorjo ei ollut unohtanut. Sorjo oli tullut. On kuin olisi hän täällä
yhä, niinkuin hän seuraisi näkymättömänä Sanelmaa.
Hän oli tullut hyvästille. Parin viikon kuluttua on heidän välillään
satojen peninkulmien matkat.
Kumminkin hän on täällä. Tänne lentävät hänen ajatuksensa merien takaa.
Sanelmaa muistaa, häntä ikävöi.
Ja Sanelma on luvannut elää jok'ainoan hetkensä häntä varten. Hänen
luonaan ovat hänen ajatuksensa päivin ja öin. Hänen hyvät toivomuksensa
tukevat häntä työssään ja tasoittavat hänen tietään maineen
kukkuloille. Sorjo on tuleva kuuluisaksi ja sanoma hänestä leviää kauas
ja sitten joskus hän tulisi takaisin tänne...
Sanelma katkaisi äkkiä ajatustensa kulun. Kuinka pitkälle ne taas
pyrkivätkään. — Ei. Sanelma ei tahdo muuta kuin että Sorjo vaan tulee
onnelliseksi, siinä kaikki, mitä saa toivoa. Ei mitään itselleen...
ehkä sentään joskus... ja vaikkapa ei muistaisikaan.
— Vaikka ei muistaisikaan, kertasi Sanelma puoliääneen. Kumminkin
tuntui niin haikealta jo pelkkä ajatus, että Sorjo hänet unohtaa. Sitä
ei sentään jaksaisi kestää. Ei ainakaan nyt vielä.
Mikä toikaan tuollaista mieleen, olihan nyt hyvin. Kaikki voi muuttua
elämässä. Tällä hetkellä hän kuitenkin oli onnellinen.
Martti tuli taas mieleen. Kunpa voisi olla hänelle vielä enemmän kuin
ennen. Hän ei saa tuntea olevansa syrjäytetty. Täytyihän sen, joka itse
omisti onnen, voida myös jakaa siitä muille.
Metsä tiheni.
Sanelma asteli hitaasti tietään. Päivä paistoi ja männikkö uhosi
lämpöä ja tuoreita tuoksuja niinkuin keväällä. Lumi kimalteli
puhtaan valkoisena ja puiden tummat varjot lepäsivät hohtavan hangen
yllä. Pieni keltasirkku hypähteli oksalta oksalle kulkijan edellä
tirskahdellen ja tirkistellen pienillä mustilla silmillään.
Koko metsä oli kuin lumottu, salaperäinen satualue, missä haltiat
piileksivät puiden lymyssä, missä jokaisella kasvilla on oma tarinansa,
joka siivekkäällä oma satunsa.
Suuri, valtava tunne täytti Sanelman mielen. Hänen sielussaan asui
rakkaus, joka käsitti kaiken, se ulottui yli kaiken olevaisen, poistaen
minuuden raja-aidat ja yhdistäen ihmisolennon osasena maailman
äärettömään kaikkeuteen.
— Rakkaus avaa taivaan portit. Kuinka helppoa onkaan sen avulla tuntea
ja käsittää Ikuinen Jumaluus.
Mietteissään oli Sanelma kulkenut kauaksi kotoaan, ja lyhyt syyspäivä
oli ehtinyt sivu puolen. Silloin sai hän voittamattoman halun tavata
vanhaa ystäväänsä Greetta-tätiä, joka asui pienessä huvilassaan parin
tunnin matkan päässä koskelta.
Heidän välillään oli säilynyt lämmin ystävyys niiltä ajoilta asti,
jolloin Sanelma oli ollut pappilan lasten kotiopettajattarena, lasten,
jotka kulkutauti korjasi hautaan, jättäen autioksi kodin ja koetellen
kovasti vanhempien uskoa Herran hyvyyteen. — Ja kun Sanelma oli ollut
Koskelassa kolmatta vuotta, tuli pastorin itsensä vuoro. Silloin olivat
seurakuntalaiset Martti Pätevän toimesta ostaneet papin rouvalle
kirkonkylän laidasta huvilan, missä hän eleli yksinäistä elämäänsä
kuluttaen aikansa enimmäkseen pienokaisten parissa, joita aina
kerääntyi hänen ympärilleen.
Sanelmalla oli harvoin aikaa kulkea tuota pitkää metsämatkaa, niin
mieluista kuin se hänelle olikin. Hänen päivänsä kuluivat tarkkaan
lasten parissa, jotka olivat kokonaan hänen hoimissaan. Hän oli
heidän hoitajansa ja opettajansa. Heillä oli omat koulutuntinsa
määrätyn lukujärjestyksen mukaan, jota ei koskaan tavallisina päivinä
laiminlyöty.
Mutta tänään olivat lapset saaneet luvan. Tämän kerran tahtoi hän elää
itseään varten kokonaisen päivän.
Nyt Greetta-tädin luo! Hänen täytyi saada puhella hänen kanssaan — jos
mahdollista avata sydämensä ja kertoa kaikki.
Syystalven päivä teki laskuaan luoden kellervän hohteen papinrouvan
kodikkaaseen kamariin, missä ystävykset istuivat vaihtaen ajatuksiaan.
He kaksi olivat syvästi toisiinsa kiintyneet ja harvoin tapahtuva
yhdessäolo muodostui juhlahetkeksi kummallekin. Heidän välillään
vallitsi ymmärtämys, ja usein tajusivat he toistensa ajatukset
tarvitsematta siihen mitään ulkonaista ilmaisumuotoa.
Papinrouva näytti nuoren ystävättärensä rinnalla kovin pieneltä ja
kuihtuneelta. Heidän ikäeronsa oli tuskin viittätoista vuotta, mutta
hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat ennenaikojaan vanhentuneet,
ollen suurien surujen ja sisällisten taisteluiden uurtamat. Nyt olivat
jälellä vaan muistot niiltä ajoilta, jolloin hänen sielunsa vielä
kapinoi ja taisteli Herraa vastaan. Hän oli jo voittanut itsensä ja
tyytynyt Jumalan tahtoon. Sisäinen rauha kuulsi nyt kurttuisen muodon
alta.
Tänään tunsi Sanelma aivan erikoisen hellyyden huokuvan vastaansa
Greetta-tädin olennosta. Hän tuskin kesti sitä lempeyttä, joka ystävän
kasvoilta ikäänkuin valui hänen ylitsensä.
— Tiedätkö, mitä minä viime-aikoina niin usein olen rukoillut, sanoi
Greetta-täti pitkän vaitiolon jälkeen.
— Se varmaan koskee minua, sanoi Sanelma punehtuen hänen katseensa
edessä.
— Niinpä koskeekin, lapseni. Toivon pian näkeväni sinut Herran tietä
kulkemassa.
Sanelma katseli ikkunasta ulos. Tuntui hiukan vaikealta. Tämä se juuri
oli ainoa heitä eroittava kohta, ja aina kun sitä kosketeltiin, tuli
jonkinmoinen epäsointu heidän väilleen.
Mutta papinrouva jatkoi puhettaan;
— Olen viime aikoina ajatellut sinua paljon. Kuinka minusta
tuntuneekin, niinkuin suuret koettelemukset olisivat edessäsi. Älä
sentään säikähdä, en tahdo tulevia ennustella, enkä siihen kykenekään.
Sen vaan tiedän, että Herra löytää omansa, vaikka hänen täytyisikin
kuljettaa sieluasi puhdistustulen lävitse, saadakseen sen tämän
maailman kuonasta puhdistumaan. Äsken, kun sinä astuit huoneeseeni
niin keväisen kukkeana, elinvoimaa ja terveyttä uhkuvana, minä taas
sitä ajattelin. Kunpa sinä Sanelma, vaan kääntyisit, ennenkuin Jumalan
täytyy sinuun hyvin kovasti tarttua.
— Entä jos Hän opettaakin minua toisella tavalla itseään tuntemaan.
— Sinä tarkoitat...
— Rakkauden tietä. Eikö rakkaus ole jumaluuden pohja ja perustus.
Rakkaus meidän sielumme nostaa maasta, se aukasee taivaan portit ja
sitoo meidät yhteyteen Jumalamme kanssa — eikö niin, Greetta-täti?
Sanelma oli lämmennyt sitä sanoessaan. Hänen silmänsä loistivat ja
äänensä värähteli. Papinrouva katseli häntä kauan, silmissään lempeys,
ja viimein hän hiljaisella äänellä lausui:
— Niin, lapseni, rakkaus on se, joka aukasee taivaan portit. Tuo kaiken
kärsivä, kaikessa kestävä ja itsensä unohtava rakkaus. Tuo tulessa
puhdistettu ja kirkastettu rakkaus, joka ilman rajoitusta sulkee
syliinsä ja yhdistää itseensä kaiken, missä elämää on.
Me opettelemme täällä vasta rakkauden aakkosia, me olemme vielä niin
kehittymättömiä, että emme oikein ymmärrä käsitettäkään, mikä tuohon
sanaan sisältyy. Sitä varten on meidän rakkaudellemme annettukin täällä
määrätyt esineet, joiden avulla saamme harjoittautua siihen suureen ja
täydelliseen.
Mutta Sanelma näytti vaan puoleksi kuuntelevan hänen puhettaan.
Haaveellisin silmin hän katseli ikkunasta ulos.
Papinrouva jatkoi: — Sinä tarkoitit luullakseni, kun rakkaudesta
puhuit, tunnetta lempivien välillä, miehen ja naisen. Tämä tunne,
vaikka onkin useimmiten itsekäs ja pyyteitä täynnä, voi kumminkin
kohottaa ihmiset ihmeelliseen autuuden tilaan, sitä korkeampaan,
kuta puhtaampia he ovat. Se voi tuoda heidän sieluihinsa kaukaisen
aavistuksen taivasmaailman ihanuudesta, ollen kuin valonheittäjä, mikä
hetkessä kirkastaa eteemme pimeän kätkössä lepäävän kylän, tahi kuin
kangastus, joka siirtää näköpiiriimme kaukaisen seudun. Mikä erehdys
olisikaan matkamieheltä, joka aavikkojen halki taivaltaessaan äkkiä
näkee taivaanrannalla haavevalossa väikkyvän kaupungin kirkkoineen
ja kullanhohtoisine kupooleineen, jos hän tämän nähtyään jo luulisi
olevansa siellä. Hän tietää, että harhakuva haihtuu pian, että aamun
ruusuhohtoinen valo sammuu, tunne haihtuu ja innostuksen tuli jäähtyy
olemattomiin, että jälellä on vaan äskeisen ihanuuden muisto ja
suunnattoman pitkä, vaikea tie. Ja päivä menee mailleen ja yö yllättää
matkalaisen. Pimeys ja sydäntä jäytävä kylmyys piirittävät hänet
tiellään. Hän satuttaa jalkansa kiviin, ja orjantappuroiden terävät
okaat tunkeutuvat syvälle lihaan. Hän valittaa tuskissaan, ja näyttää
siltä kuin ei yhdenkään korva kuulisi hänen vaikerrustaan. Hänen
kulkunsa on vaivalloinen ja työläs ja veriset jäljet peittävät polun —
sellainen, lapseni, on »kaita tie», Golgatan ristin tie, jonka kautta
käy pyhille vuorille kulku. —
Papinrouva otti nuoren naisen kädet omiinsa ja katsoi häntä loistavin
silmin. — Katso, lapseni, tuo maallinen rakkaus on vaan ikuisen valon
heikko heijastus, mutta usein on se kuitenkin ollut alkutaipaleena
varsinaiselle tielle.
— Sinä teet minut murheelliseksi, rakas Greetta-täti, sanoi Sanelma
vihdoin. — Minun täytyy tunnustaa, että en tunne mitään pakotusta
kääntymään sille tielle, mistä sinä puhut. En ehkä oikein ymmärrä
näitä asioita, tahi sitten on sinun Jumalasi toinen kuin minun. Minun
Jumalani, jonka olen tuntenut lapsuudestani saakka, on hyvä, lempeä
Isä, ahdistuksissa auttava, suruissa lohduttava. Hänen olemuksensa
ilmenee vain rakkaudessa, Hän ei varmaankaan vaadi minua tuolle
Golgatan tielle, missä on vain tuskaa, tulen leimahduksia, kärsimystä,
yksinäisyyttä ja pimeyttä. Voi Greetta-täti! Yksinäisyyttä minä
sittenkin eniten pelkäisin siellä. Kenties käsikädessä ystävän kanssa —
ei yksin — pimeälle tielle!
— Niin, rakas, Ystävä sitä tietä jo ammoin kulki kantaen ristiään...
— Mutta minä tarkoitin ihmistä, minunlaistani, jonka näkisin tuossa
vierelläni, jonka käteen voin tarttua, kun väsyn.
Greetta-täti hymähti. — Kyllä sinä, lapsikulta, vielä opit yksinkin
olemaan. Yksinäisyys on olennaista, se on ensimäinen ja viimeinen.
Vaikka matkan varrella sattuukin tuttuja tielle, on olemuksemme sisin
kumminkin aina yksin, yksinäisenä kulkee hän tietään pyhille vuorille
ylös.
— Ihmiset ovat niin erilaiset, Greetta-täti, monet lienevät ne tietkin,
joita myöten he kulkevat Ikuisen Isänsä luokse. Sinä olet minua niin
paljon voimakkaampi, Greetta-täti, kuinka voitaisiinkaan minulta vaatia
yhtä paljon kuin sinulta.
Papinrouvan huulilla leikki lempeä hymy.
Sanelma katseli ikkunasta ulos. Laskeva päivä heitti kultaisen hohteen
hänen hiuksilleen.
— Minä rakastan unelmia, puheli hän hiljaa. — Minulla on
mielikuvitusten! maailma, joka on minulle rakkaampi kuin mikään muu
koko maailmassa. Vieköön elämä minulta vaikka kaiken muun, kunhan ei
vaan särje unelmieni maailmaa.
Hän vaikeni ja odotti toisen sanovan jotain.
— Onko se syntiä, Greetta-täti!
— Sinäpä sen sanoit! virkkoi papinrouva hymyillen. Tunnemaailmalla
ovat houkutuksensa, joiden vaikutusvoima sinunlaisiisi luonteisiin ei
suinkaan ole vähäinen. Vaeltajan on oltava suuresti varuillaan, yksinpä
omien tunteittensakin suhteen. Ne ovat virvatulia, jotka helposti
houkuttelevat kulkijan harhaan. — Mutta, Sanelma, me jätämme nyt tämän
keskustelun, sillä sinun aikasi ei ole vielä tullut. Kyllä Herra tietää
asiansa ja ottaa omansa aikanaan. Ilta joutuu, Sanelma, ja sinun on
vielä kuljettava pitkä metsätaival ennen pimeän tuloa — laula minulle
kuitenkin vähäsen ennen lähtöäsi.
Sanelma-rouva astui pianon ääreen, tuon nuoruusvuosiensa tuttavan,
ja kuin entispäivinä helähti hänen äänensä nuorekkaana, pehmeän
täyteläisenä, tulkiten sielun pohjalla asuvan onnen:
»Oi, kiitos, sä Luojani armollinen,
joka hetkestä, jonka mä elin —»
Papinrouva istui kuunnellen suljetuin silmin, ristiin liitetyin käsin.
— Kuinka kauniisti Sanelma lauloi:
— — »Kun annoit sä tervettä kättä kaks'
kaks' silmää sieluni ikkunaks' —»
— Hän uhkuu elämän onnea. Olemassaolon riemu täyttää nuoren ihmisen
rinnan. Mutta se ei ole vielä sitä, mitä minä häneltä odotan —
— — »Kun annoit sä myös pari ystävää,
niin hyvää tiedä en enempää»
lauloi Sanelma hellemmin ja hiljaisemmin. Papinrouvan poskelle
vierähti kyynel. Tuli mieleen hänellekin omansa. Vanha rouva muisteli
ystävää, joka oli hänen rinnaltaan temmattu pois. Ja siksi jäi häneltä
huomaamatta salaisuus, joka sävelissä kumpusi ilmoille nuoren naisen
sydämestä.
— Sanelma lapseni, sanoi hän, kun toinen oli lopettanut, — tänään olet
nuorempi kuin vuosikausiin. Jumala vie meidät joskus ylös vuorille,
mistä näemme elämän ihanuuden, että sitten paremmin kestäisimme pimeän
päivän tullen.
Ilta jo hämärtyi, kun Sanelma kiireesti asteli metsätietä kotia kohden.
Hänen äskeinen onnentunteensa oli nyt jonkun verran laimennut. Oli kuin
Greetta-täti asiasta tietämättömänä, pelkällä olemuksellaan, olisi
sitä heikentänyt. Niinkuin se ilma, joka häntä siellä ympäröi, olisi
niin vieras niille tunteille, jotka täyttivät Sanelman mielen, että
ne itsestään siellä vaimenivat. Kuinka hän oli saattanut ajatellakaan
paljastaa hänelle kalliin salaisuutensa. Greetta-täti sen kuultuaan
olisi varmaan rukoillut Jumalaa yötä päivää auttaakseen Sanelman ylös
»lankeemuksestaan».
Sanelma tunsi itsensä tyytymättömäksi. Hänen äskeinen varmuutensa oli
poissa ja mielikuvitusten taikalinnat peittyneet sumuun.
— Sellaista se on, sanoi hän itselleen. — Surussa voit saada ystävän,
osaaottavan, ymmärtäväisen, mutta onnessaan on ihminen yksin.
Ja hetken kuluttua hän tapasi itsensä taas ihmettelemästä sitä, kuinka
hänen mieleensä oli johtunutkaan puhua asiasta Greetta-tädille. Kuinka
olisi vanha papinrouva sellaista voinut käsittää. Hänhän oli noita
entisajan naisia, jotka pitivät avioliittoa »ylhäältäpäin» määrättynä,
ja ellei se aina niin loistavan onnellinenkaan ollut, niin pidettiin
kärsimyksiä Jumalalta saatuna ristinä, jota piti kärsivällisesti
kantaa. Hän varmaankaan ei olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä,
että ihminen joskus voi löytää oikean omansa vasta paljon senjälkeen,
kun on jo tullut sitoneeksi elämänsä toiseen, jota kohtaan ehkä ei
vielä ole rakkautta tuntenutkaan. Hän olisi varmaankin kieltänyt
tämän suuren tunteen pyhyyden ja julistanut ainoaksi autuaaksi
tekeväksi avioliiton kaikkine ristiriitoineen ja kärsimyksineen,
johon ennakkoluulot ovat esiäitimme polvi polvelta peruuttamattomasti
sitoneet. Mutta tyttärien on jo aika herätä ja omistaa vapaampi,
entistä väljempi maailmankatsomus. Luonnon ja Jumalan lakeja ovat
ihmiset yhteiskunnallisen turvallisuuden tähden pahoin vääristelleet.
Sanelma sai taas varmuutta ja tukea omista ajatuksistaan.
Pakkanen tiukkasi. Taivas oli selkeä ja vilkkuen paloivat tähdet
ylhäällä korkeudessaan.
Koskelan päätyikkunoista loistivat tulet.
— Viivyit kauan, äiti, sanoi pikku Aili tullessaan äitiä vastaan. —
Isää vilustaa, isä on kipeä. Kovin odotimme sinua kotiin.
Martti makasi sohvalla peittonaan sadetakki, minkä pikkutyttö oli
käärinyt hänen ympärilleen.
— Minä yksin olen saanut hoitaa isän, puheli tyttönen toimessaan. Hänen
kasvoillaan oli pikkuvanhan totisuus.
He olivat aivan toistensa näköiset, isä ja tytär, ja lujasti toisiinsa
kiintyneet.
Sanelma tunsi piston sydämessään. Tosiaan — hän oli tullut viipyneeksi
liian kauan. Hän oli tällä välin tuskin muistanutkaan sairasta miestään.
Sanelma istuutui Martin viereen, otti hänen kätensä ja tunnusteli
valtimoa.
Sen lyönti oli kovin epätasainen. Henkeä tuntui taas ahdistavan. Uusi
kohtaus oli odotettavissa.
Sanelmalle tuli hätä. Hän tahtoi sen estää ja korvata laiminlyöntinsä
tekemällä kaiken voitavansa kouristuskohtauksen ehkäisemiseksi.
Mutta kun hän kohotti sairaan päätä viedäkseen lääkelasin hänen
huulilleen, loi tämä häneen omituisen, puoleksi tylsän katseen.
— Älä viitsi hoitaa, anna olla.
Sitte tyhjensi hän lasin, kuin päästäkseen pikemmin rauhaan ja lepäsi
siinä taas rauenneena kuten äsken, riippuvin silmäluomin, kasvoillaan
omituisen höltynyt ilme.
Millä äänellä hän lausuikaan nuo sanat. Ei siinä kuulunut vähäistäkään
katkeruutta eikä vihaa. Ei muuta kuin antaa mennä, kun on mennäkseen,
ei tuosta ole väliä enää.
Sanelman sisässä syytti ja soimasi. Hänen täytyi hyvitellä sitä
lupauksilla ja päätöksillä. Tästälähin olisi toisin. Martilta ei
koskaan saisi puuttua mitään, eikä hän milloinkaan olisi tunteva
itseään syrjäytetyksi.
Paljon tuhlasi Sanelma hellyyttä sinä iltana ja onnistui vihdoin
virittämään heikon toivon sairaan miehen sydämessä.
4.
On kevät.