Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme
siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle
nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin
mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki,
mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa
tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto
poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi
läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän
kirjoittajan kanssa: -- Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas?
Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?
-- Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys
papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti
kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja
syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).
-- Ettekö muista summaa? jatkoi pappi yhä tirkistäen silmiini
neuvotonna ja avutonna ja ikäänkuin salaa huokaillen. Mutta hän ei
sanallakaan yrittänyt väittämään että kuvauksessani olisi ollut
jotakin väärinkerrottua.
-- Kuka teille käänsi Helsingin Sanomista? kysyin minä vuorostani.
Arkangelin lehdissä oli käännös...
-- Oo, kuinka huomaavaisia täällä ollaan! pääsi minulta.
-- Ovatko ne sellaiset följetongit Suomessa hyvin tavallisia? jatkoi
pappi ravistellen hiuksiansa.
-- Hyvin tavallisia! myönsin minä naurahtaen. Pakina kääntyi toiselle
alalle.
-- Tuleeko teille itsellenne sanomalehtiä? kysyi pappi.
-- Tuleehan niitä, paljonkin. Tuleekos teille?
-- Ei minulle tule. Olen kyllä tilannut, vaan eivät postista anna...
jutteli hengenmies. Sitten hän kysyi:
-- Tuleeko Kiinan sotaa? Eikö ole näkynyt telegrammia?
Ja kun olin kysymykseen mitenkuten vastannut, sinkautti hän yhtäkkiä
kysymyksen:
-- Suostuikos Suomen eduskunta maksamaan sotilasmiljoonat Venäjälle?
Ja nauroi erikoisen makeasti, kun yksi poromiehistä, entinen
edusmies, vakavasti sanoi suomeksi että kaksitoista miljoonaa oli
luovutettu.
Hän, pappi "Yksinäinen", opetteli paraikaa suomea, mutta puhuminen
meni toistaiseksi päin hongikkoon. Täytyi ihmetellä, mistä
vaikuttimista hän juuri nykyisin oli saanut päähänsä että piti oppia
suomea? Me tietysti annoimme täyden tunnusteen hänen harrastukselleen
ja kehoitimme tarkemmin tutustumaan suomalaisiin.
Kun läksimme pois lukkarista, koetti pappi kaikin tavoin estää
meitä poistumasta. Tämä ei ollut tavallista kohteliaisuutta --
toisen kodissa. Kun parinkymmenen minuutin päästä teimme toisen
vieraskäyntimme paikkakunnan kansakoulunopettajattaan luo, hyökkäsi
laahusniekka hengästyneenä ja aivan hätäytyneenä sinnekkin ja
etsi erityisesti tämän kirjoittajaa aivankuin tahtoen vartioida
ettei saisi puhua opettajattaren kanssa yhtään sanaa hänen, papin,
kuulematta. Kaikkiin teki tämä papin urkkiminen kiusallisen
vaikutuksen, joka tunnelma kuitenkin pian haihtui, kun hän
seuraavassa tuokiossa heittäysi sangen ystävälliseksi ja solkkasi
suomea muiden poromiesten kanssa.
Minusta hän jälleen ei mitenkään tahtonut erota, kun muutamien muiden
kanssa nousin lähteäksemme kylpyyn, johon kievarin Iro oli meitä
tullut käskemään.
-- Ishtuma! Ei menemän! Pagavarim jeshtshoo! sopersi hän, vaan minä
selitin että pidän saunasta intohimoisesti...
-- Jummarrah! Panimaaju! Ei kiireh! Vaan me läksimme kuitenkin, viisi
henkeä, mutta toiset jäivät opettajattaren ja papin pakinoille.
"Mitä pirua se tahtoo? Kunhan ei hyppäisi saunan lauteillekkin
jälkeen?"
Kylvystä palattuamme emme enää menneet minnekkään sinä iltana, vaan
rakensimme hauskan saijupöydän kievarikammioon ja panimme toimeen
yksityisen illatsun keskuudessamme. Sissipäällikkö hämmästytti
meidät vetämällä laukustaan sellaisen kauniin kapistuksen, jollaisia
ainoastaan parhaat raittiusmiehet joskus pussissaan kantavat.
Koteutuivat siihen toisetkin ja kertoivat että pappi oli ollut
sangen mukavalla päällä ja suostunut seuraavana päivänä tulemaan
poropulkkaan valokuvattavaksi.
Ah! se on mainiota! riemuitsimme me. -- Sellaisella kuvalla on
kulttuurimerkitystä.
-- Jospa saataisi sen rouvakin mukaan! arveli joku leikillään.
-- Minkälainen muija tuolla lie?
-- Oletkos ainoa muukalainen...? Kätketty kaunotar tietysti. Lumottu
prinsessa -- pönkän takana. Oikein säälittää. Nuori maatushka...
-- Pönkän? Onkos ukko sitten mustasukkainen?
-- Kysy häntä! Kuulkaas: sillä-aikaa kun pappia huomenna
valokuvataan, ajeluttaa joku hänen rouvaansa Suomen rajaa kohti --
pitää hiukan säikäyttää mallikelpoista miestä...
-- Ihan ilmanaikojaan tietysti! -- Siitä tulee mainio
propaganda-juttu. Vienan Kemistä tietenkin sähkötetään Arkangeliin ja
Arkangelista Pietariin: että "babjegubskojen" kylän papin rouvan ovat
suomalaiset poroporvarit ryöstäneet!
-- Ja koko P. S. lyö hätärumpua: "katsokaa mitä finnit tekevät!"
-- Ja meidät tietysti hirtetään joka mies?
-- Eikös-sss! Porourheilija on ulkopuolella kuolemanrangaistusta...
Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressä
Akonlahden kievarikamarissa.
Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me
kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.
Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin.
Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa
lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli
ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan
juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla,
milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas
singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan
koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa,
hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään
voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli
myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies,
jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven
pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli
hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen
makaajat, "suomalaisen kirkon ja valtion pylväät", valvoimme
vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi
meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli
ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.
-- Rakas ystävä, mikä nyt?
-- Täällä on... ähkäsi hän.
-- Puhu, puhu!
-- Hi--hii--hiiriä!
Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen
kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.
-- Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen
kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen.
Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja
ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin
kourassaan. "Abi, male spiritus!" -- Lukkarin arveluttava asema
alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta,
vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet
sittenkin vaarassa -- montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun
valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin
porotkin...
-- Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta -- missä
ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että
hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin.
Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen
kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen,
mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin
takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat
poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun
edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui
hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: -- Nyt, veliveikkoset, ei
enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme
takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa... Tietysti
olisin seurannut sitä, mutta...?
-- Ehkäpä se oli kievarin isäntä...?
-- Otetaanpa tarkka selko aamulla!
Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa
jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. -- --
Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän
pappi harppasi keskellemme -- kalpeana, luihuna, arvoituksellisen
näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja
ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä
ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää
sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen...???
Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui
arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja,
vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä
piispan päähineeseen:
-- Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja
jumalankuvia kupeilla! --
Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla.
Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen
toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta
hyväksemme -- pistäysimme kansakoululla.
-- Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen -- huomautimme me
nauraen: -- hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilman _hänen_
läsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi
että meillä on jotakin luvatonta tekeillä...
Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa
hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä
palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli
jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen
perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan
anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi --
Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä
uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa!
Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän
ahoilla. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja
vallanalaisille! --
Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia
valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä
nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt -- tiesimme varmasti että hän
jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan,
kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee
dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla,
vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään...
Meissä heräsi kummallisia epäluuloja ja aavistuksia...
Kievarin väki oli vakuuttanut ettei kukaan heistä ollut yöllä
liikkunut makuuhuoneemme etehisessä. Olipa kuka hyvänsä,
mutta -- -- --
Kun useimmat meistä jo olivat sitä mieltä että Akonlahti on jollakin
tavoin ikävystyttävä paikka, johon Jumala varjelkoon ketään toista
kertaa tulemasta, suoritimme runsaanlaiset maksumme kievariin,
valjastimme poromme ja laulettuamme erolauluksi lentiiralaisille
ystävillemme siinä kievarin pihalla, "Oi terve Pohjola!" läksimme
kiireesti ajamaan Suomen rajaa kohti.
* * * * *
Nyt vasta alkoi meidän Kalevalapäivän viettomme -- oli näet
laskiaistiistai ja helmikuun 28 päivä. Mitä raikkahin talvisää,
ja metsätie, joka veti suoraan Kuivajärvelle, mitä viehättävin!
Suksiltaan ajava nuorukainen lennätti iloisena airuena viestiä
paluustamme sinne, jossa oli ollut "hyvä olla". Me ajoimme hurjasti
ylös ja alas kymmeniä mäkiä alitse kaartuvien koivujen ja saavuimme
tähtien syttyessä helisevänä jonona tutulle rannalle, jossa jo
Saavisen virkut tyttäret olivat pistäneet saunan lämpiämään.
Siinä olivat kuivajärveläiset ystävät taas kaikin pihalla vastassa,
tervehyttäjiä tervehyttämässä, siinä heleäpukuiset tytöt, siinä
sorokkapäiset minnat, siinä isäntä Oleksi juhlallisena, jäkäläkori
valmiina. Ja sisällä saijut, sultsinat ja -- kisat. Kisat sinä
iltana aivan erikoiset, ne muodostuivat ihan itsestään iloisiksi
illatsuiksi, joissa laulettiin, karkeloitiin, vieläpä puheitakin
pidettiin. Puhui brihamme, akonlahtelaisesta painajaisesta
vapautuneena, korusanoin karjalaisuuden henkisistä helmisimpukoista,
puhui parrakas ikäpresidenttimme yhä tutkien syntyjä syviä,
puhui myös somasti paikkakunnan kokenut lastenopettaja kiittäen
vieraskäynneistä...
Myöhäiseen yöhön saakka, tyhjentymättömin innostuksin, jatkui tätä
illatsua, jossa nuoret ja vanhat olivat mukana. Siinä meidän Paavot
palavissa päin peuhaamassa, siinä lukkarit ja Luukkoset luihkaamassa,
siinä laupeudensisaremme sirittämässä. Siinä jykevä "sotarovasti"
jytyämässä hehkuvin silmin, siinä "brihamme" kuin tulinen kekäle
lentämässä, leimuamassa, siinä Jouhkikin joluamassa ja ennenkaikkea
-- Oudit ja Tarjat, Matrot ja Martat, Palakat, Parot ja Irot
iloitsemassa:
"Tulje, tulje kanssanji tanssimahanj!
Olje, olje omananji ainianj!"
Oltiin yksimielisiä siinä ettei moisia illatsuja onnistuttu
toimeenpanemaan parhainkaan voimin missään suomalaisen kirkonkylän
nuorisoseurassa, vielä vähemmin sivistyspesäpaikoissa. Niissä ilmeni
aina jotakin kankeutta, teeskentelyä ja mielihappamuutta. Mutta
täällä oli tunnelma taipuisa, pehmoinen kuin silkki. Siis vielä
viimeisen kerran: eläköön _vapaa_ karjalainen elementti! Kukoistakoon
porokaravaanin keidas vuokkilaisessa erämaassa, kinosten keskellä.
"Kukkula, kosteikko, saari"! "Kaukana ja korkealla" pohjoisessa!
Suotta se kantaa _kuivan_ nimeä. Mutta ehkä se juuri on sille
onneksi. Siten se säilyy liikojen matkailijain kosketuksilta.
Viides yömme pororetkellä? -- se oli päivän hedelmä. Pienoinen,
kirkas malja kierteli kuin taikakalu vuoteelta toiselle, missä
suinkin sielu vielä valvoi. Pisara Vienan virran pyörtehistä!? Ja
uroot tulivat runolliselle tuulelle, alkoivat tehdä toisilleen
mieltäliikuttavia tunnustuksia... Se valkoinen koirakaan ei enää
tarrannut kenenkään jalkoihin. Olimme ikäänkuin siirrähtäneet
operetin ja hilpeäin lyyrillisten farssien alalta vakavan draaman
kulissien taa. Filosofoitiin itse elämän ydinkysymyksistä -- -- --
Kuvitelkaa mielessänne: Kuivajärvellä!
Mutta siellä ulkona, lumisella tanterella, helisivät kymmenen poron
tiuvut. Tähdet taivaalla olivat sammuneet ja tulevien tuiskujen
ensimäiset hiutaleet leijailivat tuhoa ennustaen pimeässä ilmassa.
* * * * *
_Palaustunnelmia_.
Räntätuisku!
Tiet tukossa!
Miehet märkinä pakaroita myöten!