Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla
kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin
tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja
sultsinat -- eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä
pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria,
milloin minna Tarja.
-- Juokoa vierahat! Syökeä sultsinoa!
Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät
kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä.
Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän
vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun
Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija
voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä
puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä
vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi --
syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen
ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala
puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine
kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa
kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa
-- tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan
sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään
sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi
olla kulttuurimerkitystä, jos... niin, _jos_ jotakin tehtäisiin sen
elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme
turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan
toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten
itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella...
Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan
Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana
juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera,
milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja
konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat
nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin,
rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta
syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole
nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät
kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset,
säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti
karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa
aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa
ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten
karjalattarien kanssa:
"Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omani ainian."
Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa
kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan
mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan
montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti
malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä
yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon
kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla
paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon
tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin
meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattarien
_siveys_ ei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan
harvinaista.
Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä
pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin
joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi
puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä
kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti
sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä
hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi
varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi
sydämellä, kyyneleet silmissä, _mitä_ oli tehtävä Suomen kansan
kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta?
Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä
vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä
kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen
vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai
kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!
"Oi Ukko, ylijumala,
Tahi taatto taivahinen,
Tule tänne tarvittaessa,
Käy tänne käsettäessä!"
oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei
näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen
jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?
"Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omanani ainian!"
kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi
puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:
"En mie rahojani kaikkie juo --"
Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän
joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän
kainuulaiselle kielikarkeudelle.
Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään
hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.
"Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa."
-- Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä
laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea
samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina
tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen
taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen
puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään
ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se,
veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti... -- Tosi se on!
keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin
tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan,
nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin.
Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi
meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven
kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin
edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen
korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?
Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme
Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin
olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan
Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään
Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt -- Iro,
joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen
matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu
vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä
he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä
kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri
sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää.
Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti
suomikoille.
Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi
niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee.
Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua
rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon
kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia
utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä
saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko "Miinan" juhlalliset
manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. "Miina",
joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä
alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän
välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on
unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha
tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi
sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi
ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta
perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku
käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen
entisyyteen.
"Joit' ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla!" --
Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti
porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin
Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä
heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan
seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa
kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo,
jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori
miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon
elämäntarinoita -- ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta
selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja
ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua,
missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse
luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella
sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa.
Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka
toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin
kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi
ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla
seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti
rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata
ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä
vaan!
Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan
kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja
itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle
kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista,
olla öllötetäh vaan. Orton "naini" paljastaa rintansa ja imettää
kolmikuista lasta -- -- niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä
ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme
häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta -- Lytässä
ollaan "omenaisia" (sukunimet).
Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin
läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme
aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka
jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä
edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään
niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen
joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen
ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa
hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme
hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä
Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme
ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle
oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu
että, "jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme,
hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä
syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa". Tämä ukaasi oli
pannut sissipäällikön virkeään toimintaan -- ja oitis löytyi nyt
jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.
Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa
dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen
Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton
rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä
sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme
iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. -- Sauna lämmitä,
Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme
akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa
halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut
olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat
opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta.
Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa
tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli
totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan
esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat
näissä komeroissa taas räiskäneet... Ja sydän kouristuksissa, mieli
kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta
saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen
ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä...
Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin
tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen
tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat
pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita?
Varmaan "veljeskunta" hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon -- vot
propagandisti!
Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä -- kuinka
hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä
uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut
Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä
ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja
kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä -- mutta siinä ei esivallan
puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli
jätetty pois -- ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista
sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti
kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta
se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään,
jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen
alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja
oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten
kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava
totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan
tarvitse salata.
Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden
majatalon, vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä
salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten
olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta
että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus
kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista
luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-)
slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan
pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä
tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä
elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin
ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli
mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla
siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli -- _ei
venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus_, vaan kansalliseen asketismiin,
kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.
Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista
peninkulman takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset -- he värisevät
ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin,
katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen
-- eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin:
tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin
pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!...