Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia -- kymmenen
poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin.
Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita
neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia
säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita,
heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron
selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia,
kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja -- kaiken huippuna,
hilpeän retken ylimpänä symboolina -- tulipunainen, kaksikielinen
lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään
haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen,
teki sotaisen vaikutuksen -- pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse
henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin
edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki,
matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni
ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä
oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen
Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen
korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta
tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha,
ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi
milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan
maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies
jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit,
siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen
seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen
nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista
mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero",
joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä
petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei
miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa
olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä
sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen,
"kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.
Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen
naaraskoira...
Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä -- meidät leimattiin
herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että
oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan.
Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo
päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa,
jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta
tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta.
Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa
ja määrättynä päivänä -- sepä se olikin se salainen vipu, joka oli
pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle:
olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut
sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin
takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin
ikivanhalla pohjalla -- me keksimme uusia ilmestymismuotoja,
sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä... Meidän
innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme
ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja
kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme,
kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin
hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan
taipalille -- kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin -- --
meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet
Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat
"rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille;
me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet
hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa... Siksi me emme
pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin
pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin
kuljettaja haaksi... Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä
kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto... Sat sapienti.
Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä
liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen
kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.
Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan
loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat
liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan
päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään
ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on
nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin
konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä
mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea
poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana
puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta
se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.
Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten
parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä
kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä
Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie
poikkeaa vasempaan päin -- meillä on edessä umpi, joskohta pohja
tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä,
joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi
matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy
että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta
siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.
Pimeys, pakkanen ja umpi -- porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää
-- ei kukaan kuule toisensa puhetta -- sillä silloin-tällöin kajahtaa
voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku
laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja:
"ovatko kaikki mukana?" tai "onko häntä tallella?" johon "häntyrin"
ääni aina vastaa vähän vihaisesti: "on! on!"
Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin
mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa
sentään "Vilikko" isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä
rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi,
kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki
toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä.
Paukahutti "Vilikko" aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja
pirttiin pakeni tukka pörröllään -- "rapparit tuloo! rapparit tuloo!"
-- Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan
väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen
kanssa aikamoisen rappasodan. -- No jo on kummat kulkijat! virkkoi
napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään
ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. -- Ei oo ennen tämmöistä
matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.
Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari,
hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin
kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa,
olinko käynyt "Poljanassa". -- Se Poljana kuulostaa olevan luja
paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon
minä tässä vähän meinaillut...
Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri
Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten
keskessä. "Kilo ja kuussattaa rammaa!" "Ja minulle myös!"
Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen
makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja
syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen
kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat
makuultaan.
Mikä laulu nyt laulettais?...
-- "Käy yrttitarhassa polku."
-- Oletko kuullut Joonas profeettaa?...
-- Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin
kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon
pakanoita..."
-- Äläkä siinä potki, sen...!
-- Mitäs sinä peitot valtaat?...
-- Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!
Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä
poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen
lämpö.
Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta
ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia
olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse
pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla,
parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä
kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa
tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin
oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi.
Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu
rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja
vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin
paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat
usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon,
miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan
perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset
peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas
harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää
että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme
ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki
parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä
hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa
-- asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen
välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus,
vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin
loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti
ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui
mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme
Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin
pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti.
Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli
juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät
olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies
poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa
umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä.
Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen
loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten.
Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä
vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka
pulkkajono uursi -- montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa
juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas
Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää --
oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva
kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka
ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa
puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi
ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin
palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi,
joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista
säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika
näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa
väkistenkin mukaansa...
"Sit' ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla..."
-- Halloo! kuului pimeässä. -- Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta.
-- Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan
kuivajärveläistenkin iloksi!...
Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.
Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja
koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana
asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.
Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee
mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine
pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen
kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja
nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä
edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat
ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen
puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta
huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta
yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin
vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon
valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä,
salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä
huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen
piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata "Joonas
profeettaa". Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten
kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta
huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa.
Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä
velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja
oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta,
puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin
nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta
päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä,
uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia
jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista
koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas
luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen
haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään
että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko
eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia.
Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä
luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää
hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen
äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi
alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja
kaikkien orkesterien valtavin finaali -- elävän lapsen huuto. Mutta
myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä
keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla
tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään
"puhumalla kielillä". --
Mutta valkeni sunnuntainen aamu erämaassa ja hilpeä pakkanen
paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin,
kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi
huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden
ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi -- porot
juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä
laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja
hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle.
Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se
pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta
tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli
kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. --
Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus
töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen
tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja
vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä
talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin
turkkilainen pasha.
-- Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli...
A mitäpä Suomeh kuuluu?
Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven
rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin
selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään
minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat
lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää
dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki
taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa
kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa
kultauksissa ja väriveroissa.
-- Terve, terve kotvasta aikaa!
-- Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo -- ryöväripäällikkö? --
Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne,
ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?...
Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne
edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien
kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan
kuusesta, joka "ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä".
Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka
uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.