Mutta minä, kerran makuun päästyäni, viskasin viimeisen kysymykseni:
-- Mitäs pidätte Leo Tolstoista?
Pappi ei häpsähtänyt. Puhalsi vain paperossin savua partansa sisään
ja lausui rauhallisesti:
-- Sangen järkevä mies -- otshen umnii. Ja hän olisi aivan maanmainio
kirjailija, jollei parjaisi kirkkoa.
Rohkenin sanoa pari sanaa suuren kirkonvihollisen puolustukseksi.
Pappi nyökkäsi päällään, jonka ympäri hiukset ikäänkuin surullisina
riippuivat.
-- Oh daa! hän huoahti ja sitten ei enempää puhuttu venäläisistä
klassikoista.
Pyysin luvan saada käydä tutustumassa uuteen venäläiseen
kansakouluun, joka sijaitsi noin kolmen kivenheiton päässä papin
asunnosta. Pappi myönsi ystävällisesti ja sangen veljellisesti me
erkanimme hyvästellessä kehoittaen vastakin käymään toistemme luona.
Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen
näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja
tänne lähetetty -- sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus
hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään.
Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen,
sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella
retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina
toiset kymmenen vuotta -- Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin
vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven
entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan
lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai
olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön,
äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta
saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan
syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa,
kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin
hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu,
joka antaa sadon aikanansa.
Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja
rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren
opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan
luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi
kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit
istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään
näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan
jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää
venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat
olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia -- eikä kauvan tarvinnut
seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot
pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä
innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi
lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka
laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin -- siksi
vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar
kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata
oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen
ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä
opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että
hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat
syypäät!
Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan
näköiset. _Suomalainen_ mies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli
tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin
kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot
ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai
vastaus toiselta puolelta...
Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät
sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine
hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa
lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä
johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi,
mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain "lähetetty"
tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun
tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun
verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo
taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli
tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli
hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen
asemaansa.
Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli
kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävä _äitinsä_
oli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin
kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen
kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä
tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä
yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian
suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa
iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä
tehdään karjalaisten opettajatar -- ja hän on kuitenkin vento
venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle
terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina
hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin
että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme
puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen
neliöpeninkulmien piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata
nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä.
Svjataja Rusj!
Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä
Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän,
neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat
ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille
pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se
kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus
tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka
oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa
vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista
mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät
ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta
niin puolelta kuin toiselta.
Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun
petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää
-- venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi -- lausuimme
iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja
käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin
ei ollut luottamista enempää kuin "Voknavolokin" (Vuokkiniemen)
tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi
niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät
ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta
mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme
pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää
mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla
vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen
jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden
suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.
_Vasovaaran_ kurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut
meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman
hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa,
joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa,
jatkoimme matkaamme länttä kohden.
* * * * *
Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän
takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa
kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee
ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille
perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta
toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän
massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni
atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä
on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti
liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä
raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: --
tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta
kypsyvän _kärsimyksen_, joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös
lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho!
Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa
kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä
yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa
alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu -- ylhäältäkö? alhaisuuden
alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu...
Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän
valtakuntalaisen henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus
kaikille, kaikille -- sortajille, jos sellaisia on olemassa, --
sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen:
-- ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava,
katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.
Tunnelmat voivat olla vääriäkin... Kenties tämäkin oli?
* * * * *
Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan,
Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatet
nimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä,
Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassa
Raatteenjärven.
Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja
pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta
petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla
ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti
humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa,
leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä
sävel. _Ketä_ hän syyttää tuo korkea korpipetäjä, _mistä_ hän moittii
tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa,
tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta.
Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen
sivutseen peuralla: "Runottomia olette te nykypolven ihmiset,
arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että
venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen
karjalaisiltakin -- _kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan!_"
En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin
poroani -- ja ajoin Suomeen. --
Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova
vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä
aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin
yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit
päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät
tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja
pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja
likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta;
resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla --
suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa,
olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka
niinkuin Vienan Karjalassa, "terveh vierahille"; pitkällisen,
epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: "kuuluuko sitä
mitä?" johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin
vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta
pois.
Illan jo pimetessä ajoimme Vuokin _Parvalaan_. Talossa on liki
puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä
ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon
oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa
matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun
täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin
lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille
jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin
sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista
Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen
akonlahtelaisiin antimiinsa.
Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa
meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla
säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla,
jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi.
Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme
vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat
tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää
mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen.
Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan -- näin jauho
ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus
Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike,
joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusia _rautateitä_
suunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan
Karjalan, Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teillä _kymmeniä
tuhansia_ hevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä
kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen
matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä,
siis voipi _yhden_ hevosparan osaksi joskus karttua _neljätuhatta
kilometriä_ yhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja
soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään
köyhtyy!
-- -- --
Matkakertomukseemme ei enää ole muuta lisättävää kuin että 7:ntenä
päivänä huhtikuuta Saukon ja Haukilan talojen kautta vaivoin pääsimme
perille, viimeisellä peninkulmalla kiskoen poroja perässämme,
eivätkä ne sittenkään perille asti jaksaneet, vaan toinen täytyi
jättää naavametsään voimistumaan. Virvoittavan vaikutuksen meihin
kaikissa tapauksissa oli tehnyt tämä viikkoinen kiertomatka, jota oli
karttunut lähes 20 peninkulmaa. Tekisi mieli sanoa muillekkin: mene
ja tee samoin, taikka: koetelkaat kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on.
Vapunpäivä korvessa.
Tunnelma v:lta 1907.
Lunta, lunta, lunta! Mitäpä muutakaan toivoa voisi -- kaukana
korvessa? Sinistä taivastako -- huikean valkoisia ylioppilaslakkejako
-- kukkarintaisia neitojako vaaleine kesäpukuineen? Liehuvia
lippujako -- jyriseviä rattaitako -- hymyileviä huuliako kuohuvien
simapullojen ääressä... Alppilan aamulaulujen raikuessa?
Ei, ei, ei!
Täällä korvessa on vappu toisenlainen kuin Helsingissä. Siellä
vilahtelee vain valkoisia pilkkuja viheriän kentän keskessä --
täällä on kaikki valkoista. Vapun aamuna anivarhain levittää korven
kuningatar helmiheleän samettivaippansa yli metsän ja maan, yli
siintävän järven jään. Kaikkialle tämä pehmoinen peite kietoutuu,
kääriytyy, pienimmänkin lokeron löytää ja täyttää. Kattojen harjat
hohtavat kuin lumivuoret häikäisevän valkoisina.
Mikä ääretön hiljaisuus! Mikä kuoleman rauha! Korkeat partakuuset
seisovat kuni tuomitut syvällä rämelaaksossa. Ei risahdusta missään,
ei heilahda oksa luminen, ei nuojahda Tapion kruunattu pää --
ainoastaan joku naavaisen partansa haituva ilmojen virissä vipajaa...
Ah! tämä korven kangistunut rauha on melkein sietämätöntä -- elävälle
ihmiselle. Mutta siihen on pakko tyytyä, sillä korven Vappu sen niin
on säätänyt.
Siispä tyydyn -- tyytyä täytyy. Valjastan poroni, ainoan
leikkitoverini korvessa, valjastan kuusamolaisen ahkioni eteen: ann'
huhkia vaan! Näin sitä vappua vietetään. Kas jo virkeni metsän reuna:
kulkuset helisevät, tiuvut soivat, kotiharakka nauraen pakoon lentää
huilottaa...
On elämää ja liikettä kaukana korvessakin.
Järven jää, ulappa uljas... hop hop ja hei hei! riipase nyt rikeneen,
oi luomus Jumalan! Ilahduta takatalvista mieltäni, riemastuta
yksinäistä sydäntäni sydänmailla! Näin on hyvä, näinpä hyvä olla
ja eleä. Täys laukka siis! Tierat sinkoilevat silmilleni, iskevät
iloisesti ylioppilaslakkani kultaista lyyryä vasten ja solahtavat
sulaen turkkini avoimeen kaulukseen. Hauskaa vappua!
Kuka välittää siitä että Apollon poika ajaa karahuttaa ypöyksikseen
pitkin salojärven hyistä pintaa? Nythän on "mokraattien aika",
"rakutaattorien" vuosisata. Herrat prrr...
"Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias --"
Bravo! Bis! Dacapo! Mutta mustalainen, joka Puolangalla asuu,
sanoisi: Haidjaa! Hiiteen kaikki unelmat.
Pääasia on se että nyt on vappu ja että minä tässä ajan porolla --
ylioppilaslakki päässä. Se on faktum, jota ei sovi tyhjäksi tehdä.
Paholainenko puhuu pommeista rauhan korvessa? Tietysti olemme
vallankumouksellisia kaikki, me nuoret poromiehet, mutta hulluko
pommeja heittää? Ei täällä ole muita pommeja kuin ne, jotka poron
kavioista pompahtelevat vasten ajajan kasvoja. Niihin me tyytykäämme.
"Ei muuta johtajaa, ei lumenluojaa kuin peura virma valtias!"
Seis, hepo harmaja! Kuka se tuolla törmällä laulaa, ken petäjikössä
soittelee? Kuunnelkaamme! Huutavan ääni korvessa -- varis. Kuraa!
kuraa! kuraa!
Ja minä väitän vielä kerran että seis, hallava orit, ja hauskaa
vappua neitosille!
Talviretki Näljängälle.
Kotiseutukuvauksia vuodelta 1911.
Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään,
jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinulla _ei_ pääse, miten
huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä
parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista,
joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen
lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen,
ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän
hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä
lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä,
vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat
eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä
olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun
jylhillä takamailla!
-- Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät
umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa
karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen
oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies,
läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja
äännähti:
-- Vaikka akkoja satakoon, päästä pitää!
Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti
osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen
valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.
Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista
päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai
Vienan-Karjalaan -- meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.
Kärrysahon ("Värjän") sivu päästyämme olimme heti hempeässä
tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli
lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen
mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli
mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää
tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka
ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi
kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. "Suomussalmen
renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!" Täällä oli 60-luvulla
eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät,
ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti
kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen
vuosisadan mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan
rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi
vielä eli ja piti hauskaa -- "ukko Pisi", joka oli ollut tuon
laitoksen viimeinen "vörvalttari", hän joka oli istunut korkealla
ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä
jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli
vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä
aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä
kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan
Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni
Lumma, joka nämät rauniot omistaa.
Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan
ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle.
Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän
solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta
taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset
ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta
pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle
nykyajan maalaishistoriaa -- me lähestymme taloa, joka on myönyt
metsänsä tukkiyhtiölle. Pistäydymme _Kurimon_ pirtissä, siellä
häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä
alakuloisena miettii mailman häviötä -- mies, joka ikänsä kaiken on
raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen
armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli
häntä aikanaan parooni "Reete" armahtanut antamalla rakennuspuut
ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille,
mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston
saastaisista kiroista.
-- Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen
puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva
tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja
tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain
paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii...
Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme
lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia
kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen,
on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee,
kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija
pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän
emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää -- sinipiikoja ei
näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan... Pesiön lahden perukka,
Myllyjokiranta -- tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on
hankala, hankala -- niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli
viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia
kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten
honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme
liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin
toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!
Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä
vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.
-- Tähän paikkaanhan se Jaakko oli pyytänyt mökintekoluvan ja vetänyt
jo hirret, kun metsäherra alkoi häätää, -- tiesi toverini.
-- Vai niin! sanoin minä toivottomana ajatellen köyhälistön tilaa
näilläkin mailla. Mutta hämmästyksekseni ilmoitti toveri kohta perään:
-- Vaan käräjissä oli Jaakko joutunut paremmalle puolelle ja
mehtäherra kuuluisi saavan kukakäskiä, jos toisella olisi varoja
millä panna syytteeseen.
-- Siinäpä se. Vanha tarina. Rahalla saa ja hevosella pääsee!
-- Ja porolla myös, lisäsi toveri ja riuhtasi hihnaa.
Härät puskivat sangen vaivaloisesti läpi metsän. Noustiin _Myllylän_
mökin pihalle. Kytkimme porot ja kurkistimme pirtin ovelta.
-- Eipä oo nyt tästä talosta! Ei oo ruokaa ihmisille eikä eläimille.
Muori tässä sairastaa henkiheikkona ja lapset kaikki kovassa yskässä
-- miehet savotassa! kuului joku selittävän puolipimeässä.
"Ensimäinen pettymys", ajattelimme me ja jatkoimme nöyrästi matkaa.
Poromme pyörivät kuin lankakerät alas Pesiön järven jäälle, mutta
siinä alkoikin hoijakka, sillä minkäänlaista tietä ei löytynyt eikä
tienviittaa.
-- Pitäisi täällä olla mökki pahanen kauvempana.
-- Aja sinä edellä!
-- Ajahhan itse!
Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain
rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät
ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä
pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista
vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi
karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo
mailmankuulut voimasanat -- eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana!
Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään,
kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.
Niin tulla tohmaroitiin _Kauhaniemen_ mökille. Ei tuo ollut suuren
suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä
räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja
kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun
vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa
penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä
on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa
surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja
-- voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla
ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? -- Sattui siinä mökissä
olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi.
Ei hän akkojen unille arvoa pannut -- se oli kyllä suuri virhe --
mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää
koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin
kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin
piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia
tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä
puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi
sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla
luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut
saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut
menossa ja tuskin yhdeksän kymmentä yhdeksää senttiä askeltamista
jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät
jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka
latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli
ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki
on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset
ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä
ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan
akkunalaudalle ja huutanut siinä "sen tuhannen perkelettä" niin että
kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet
että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta
-- eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita
pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että "mitäs se
mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!" --
Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä,
joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut,
voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta -- näinä talvinahan
tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain
sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien
tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä
maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin
akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi
maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.
Saavuimme _Pesiön_ kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat
sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta
paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään
pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi
kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan
hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt
niskan täysi russakoita.
Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka
tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin
kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha
näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju -- se
oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan
sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen
taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja
toimitti poroillemme jäkälää.
-- _Eilen_ tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä,
arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset
halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi
olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille
muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat...
Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa
korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika
mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.
-- Onko vanhakin talo, tämä Pesiö?
-- Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi
taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.
-- Onko havaittu mitään lappalaisten jätteitä?
-- On tässä hautoja, semmoisia... ei se kaukana oo se paikka...
Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut
kaivettua... siinä vanhat hokevat metelein asuneen.
-- Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa
tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta
isäntä vastaa pimittävästi:
-- Ka mitä väkeä hyö lienevät olleet.
-- Onko löydetty peltoloista vanhoja rahoja?
-- Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka
oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät
saaneet. Annahhan kun etin...
Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi
valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." --
Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä
_Taipale_ nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta
varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki,
äsken muualta muuttanut.
-- Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten
poroille?
-- Ei tarvitse. Me vain pistäytymällä...
Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena
oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen
makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin
heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli
salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat...
Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme
pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi
neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo
joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen
ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan
heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival _umpiperään_, kuten
kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin.
Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti
ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän"
suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä
ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten
kiiveten korkealle _Tervavaaralle_, josta näköala tammikuun päivän
kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman.
Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun
ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, _Anttilan_
taloon.
Ennen varakkuudestaan mainittu -- nyt ränstynyt, rapistunut talo.
Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman
vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän
pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden,
vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle
keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä
ja sukanteriä -- niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä
huokailee:
-- Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun
ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.
Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä
syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.
-- Missä se on isäntä? Tukkityössäkö?
-- Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan.
Hätämaassa se on, -- huokaisee emäntä.
-- Hätämaassa? säpsähdämme me. -- Täältä asti?
-- Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. -- Siihen tuli semmoinen
virmatauti... ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä
tavottelemaan... Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen.
Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.
-- Missä asti se nyt onkaan se Hätämaa? kysymme taas.
-- Missä lienee, merimaissa -- Oulun takana hornassa!
-- Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä
ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan
ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa...
Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja _Hätämaan_ historia?
Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen
kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset
pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset
Mekkaan.
Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä
oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä
rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin,
vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta
olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi
huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä,
missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy
"mongolinen rotu" puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä
mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi
halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs
ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa... Kuka
takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma
näet voi vaivata lehmäinhoidossakin...
Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle
ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan
herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin,
sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten
aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään
jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä.
Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa,
tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat
siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat
kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa
kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt
massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui
siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin
manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista
sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan
itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea
paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää
isännälleen: "mene ja tee samoin". Minulla taas oli huligaani
haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan
tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa,
vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä
vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku
surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot
toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään
kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen
kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin
korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!
-- Hiisi sen tietää mitä ilmansuuntaa ajamme!
-- Pitäisi olla kompassi pulkan kokassa!
-- Hehheh, taikka grammofooni... ratoksi!
Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini
tunsi _Hiitolaksi_ -- hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari
innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua
hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli
yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui
tietä:
-- Tästä ei ole kuin neljännes Halliin. Pysyhhän perässä!
Porot porhalsivat _Saunavaaran_ pienen mäkituvan ohitse ja
laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkin _Halliin_ ja
yksillä pelloilla sijaitsevaan _Sääskeen_. Sukkelasti riisui Huotari
sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten
mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä
rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha
emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin
päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt
äänestämässä Parkkilassa, vaan joku päivä sen jälkeen hän oli
sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea
vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen
kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus,
niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.
-- Minä oon viiellä kaheksatta, huusi hän kiiluvin silmin, -- ja onpa
tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia... mällipä hyvinni
olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?... Joo, äänestämässä
tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk.
Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen
rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin...
-- Mitä puoluetta te äänestitte?
-- Ka mihinkä lie sattunna... sanoi Hallin Pietari.
-- Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain
vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:
-- Eipä sitä saa sanoa!
Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että "salainen äänestys"
oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi
rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli
viivansa vetäissyt.
Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa
kätkemisestä -- kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion
raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen
pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään
varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi.
Toveriltani kuulin nämät asiat.
Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja
alanäljänkäläinen "lihapottu" sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan
liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan
omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu
aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys
Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.
Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini
Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle
paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki
tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti,
kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä
sängyn laidalla ja -- ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän
oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille,
surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta --
mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa -- yksitoista markkaa
metriseltä kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa
korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu,
kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin!
En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta -- näin orjahengen
heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän
sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin
toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.
Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas
liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton
korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan
helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka
suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.
-- Huhuu!
Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat
ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa
mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten
synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari --
maahengen miekkonen -- on maalannut "stiliseerattuja" jäkäliä.
Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma
kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät... Vihdoinkin
elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa
edessäpäin aukean suon keskessä? -- Piimäleili! Tyhjä piimäleili,
pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet
siihen tarkoituksella heittäneet -- tuolla suon takana piilee
luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen
ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy
sydänmaissakin. Viikon viivyntä -- tavallinen taksa, aikaa on hyvä
Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.
Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme
kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien
läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme,
koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi
tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla
harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.
_Raiskio!_ Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin
avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla
vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, "korpilinnoja"
valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia
ainoata, mikä erämaassa on jumalallista -- luontoa. Mutta kun
astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset
akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät
luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen.
Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä
kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan
komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti,
ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen
silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari,
johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä
pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion
sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli
mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi.
Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin
kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus
pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai
säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön,
nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme
taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia
rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle,
joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen
peninkulman pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle.
Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan
tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme
Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista
kaksoisvakoamme -- sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen
pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.
Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista
sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin
lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät
vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi
olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon
nousevalle poikkitielle.
Niin saavuimme _Leinosenvaaralle_, retkemme huippupisteeseen,
Ylinäljängälle.
Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo
kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös
eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei
enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen
laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia
maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa
onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa -- sikaa
näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.
Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka
kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena
sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.
-- No terve, miten Helsingin mies täällä elelee?
-- Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään
ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän
kummalta... siellä rämeellä... Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä
kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman
mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä;
pyhänä kelpaa köllöttää, ja -- joka maanantai saapuu posti Nivavaaran
kautta.
-- Saapiko poromies talossa saunan?
-- Kyllä toimitan. Ja kohta mennään rualle... Pienessä pirtissä
lentelivät höylän lastut.
Viisi höyläpenkkiä vilkkaassa käynnissä. Tehtiin pöytiä,
keinutuoleja, sänkyjä, suksia, kaappeja ja minkä mitäkin. Opettaja
olikin harvinainen mestari, innostunut taiteelliseenkin työhön
ja siroihin malleihin. Moisella käsityöopetuksella, jos sitä
sallittaisiin jatkaa kymmenen vuotta, voisi olla tärkeä merkitys
paikkakunnan tulevaan kehitykseen nähden. Pistäysimme myös
naapuritalossa _Juhanissa_ pientä maalariverstasta katsomassa.
Hankaluuksia oli veistonjohtajalla paljon, mutta hän oli kutakuinkin
tyytyväinen saavutuksiin. Me, poromiehet tietysti, kehoitimme häntä
pulkankin tekoon. Saarnipuinen pulkka, arveli hän, olisi kevein ja
kestävin. Mutta saarnipuuainesten tilaus Ylinäljängälle asti ei
oikein kannattanut.
-- Ja nyt paidat naulaan ja miehet saunaan!
Ylinäljänkäläisten saunan laveri oli yhtä kuuma kuin vuokkilainenkin
kotihelvetti ja yhtä matalat olivat sen penkit ja hämärään kiehtova
valo. Väleen siellä vilun väreet erkanivat ja miekkoset puhdistuivat,
mutta saipa varoa nenäänsä nokeutumasta ennenkuin ulos pääsi.
Huotari oli kuin uudestaan kastettu sielun ja ruumiin puolesta,
tai vertauksilla puhuen niinkuin vastakuorittu höyryävä paperipuu,
puolentoista metrin pituinen kalikka; sosialisti-opettaja näytti
punaiselta kuin keitetty porvari ja luulenpa että kolmannessakin
niekassa oli lepän väkevä väri.
-- Nytpä pieni tuutinki, ihanneuskossa, ei maistuisi hulluimmalle...
-- Oikealla raittiusmiehellä on aina taskumatti matkassansa...
Veistokoulun opettaja tarttui mandoliiniin, todelliseen italialaiseen
mandoliiniin, jollainen hänellä oli ainoana ylellisyyskapineena
puleerattujen visahöylien seassa, ja hän sinkautteli sangen kirkkaita
säveliä. Ja meillä oli jommoinenkin juhlahetki tuossa pienessä
talonpoikaiskammiossa, kun mandoliinin vienot sävelet kantautuivat
pihalle, josta kalpea kuutamoinen näköala levisi yli Näljängän
totisten vaarojen. Mutta poromme kuopivat turhaan jäkälää aidan
takana ja ne täytyi pian taluttaa takaisin pihaan korteheinillä
luonnollisen ravinnon puutetta korvaamaan. Ne puistelivat hieman
tyytymättöminä tiukuisia sarviaan. Ilta-aterialla väiteltiin
siitä, oliko Kristus ensimäinen sosialidemokraatti -- siis oppinut
keskustelu. Sitten meille laitettiin veljesvuode porontaljoille
lattialle. Ja kuta myöhempi hetki, sitä valoisammaksi muuttui
talvinen yö...
-- -- --
Kukapa viikossa kerkeäisi kiertää yhden ainoankaan Suomussalmen
kymmenestä kylästä? Näljänkäkin on niin lavea että matkustaja, sen
keskukseen saavuttuaan, huomaa parhaaksi pötkiä takaisin samoja
jälkiään. Lähdeppäs kaahlimaan vaaralta vaaralle, tee moniaan
peninkulman syrjähyppäys, nähdäksesi miten ihmiset missäkin sopukassa
elävät, kurkista jokaiseen savupirttiin ja kallista korvasi jokaisen
kinokseen hautautuneen kohtalolle -- sinne tartut itsekkin erämaan
kinoksiin, elämän syviin nietoksiin, eksyt ihmisarvoituksen pimeään
korpeen!
Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat,
niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet
ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen
asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään.
_Lentokone olla pitäisi!_ Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys
luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit
kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen
sävelet -- lukkari tietysti ei viitsi veisata -- sen jälkeen kajahtaa
isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja
kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole,
niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani -- täynnä biblioita --
lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina
silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla...
-- -- --
-- Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä
hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus,
pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka
iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin
kaksi senttiä ja -- mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.
Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me
ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme
Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän
neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin
kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia
jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten
kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin
näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä.
Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas
keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa
kummallista nimeä "Östermyyrä". Paltamolainen henkikirjuri Eerik
Cajaner vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen
nimen paiskanneen. -- Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset!
Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan
on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt
sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie,
alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden
yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän
tullen löytyisi ketunpesiä.
Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat
paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella
suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma
perinnöllinen nimensä. Mikä on "Kinttusuo", mikä "Vehkalampi",
mikä "Sammakko-puro" mikä "Paitaharju". Entäpä heikäläinen
paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen
ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin
mökkitaloon, jonne ei ole kuin "kolome pitkää neljännestä". Jos on
saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta.
Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta
hypistellen. --
Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterian
Hallissa, johon hänen oli jäätävä.
-- Saanko emännälle maksaa ruuasta ja kahvista?
-- Mitäpä sen vertaisista! Talonpoikaispassuu.
-- Sanokaahan nyt?
-- Hilikku hengestä -- ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä.
Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä
vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen
kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö
suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän
saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin
emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle
10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: "Eikö tätä tule
liikaa?"
-- -- --
Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä,
ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon
veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa
yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja
mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa
puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien
rämeitten. "Pari neljännestä ja rapia päälle?" Kuu paistoi sangen
kirkkaasti, kun vihdoin saavuin _Syrjävaaran_ pihaan. Talossa vielä
valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle
jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni
eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin
makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja,
kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin
ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen
sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään
Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen
kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta
kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa
hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa
makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää
selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä.
Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa,
että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset
ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä
kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka
ollut kauneudenaistia?...
Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa,
joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä.
Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen
"risku", rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?)
Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin
lienevät "sikiöt" senkin saaneet. Rahojako? -- lieneekö noilla vanhan
kansan köyhillä ollutkaan rahoja? -- Sanoa jurauttipa silloin vieras
ukon-karilas: -- On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka,
neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista
ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleen _kivekkäitten
kirkko_.
Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven
Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli
maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt "sotamiehen
toloppa", näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa
poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä
saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä "vasemen käen puoleista
lattuo ensimäisen suon takana." Niin jätin Näljängän kylän taakseni
ja ajelin aamupuhteella Pieneen _Käkelään_, joka jo on Pesiön puolta.
Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei
poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.
_Emännän silmät_.
Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen,
ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava
poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta
kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän
pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän
mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä
narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että
pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät
akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo
keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan
-- tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään,
yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa
lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen
sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan
kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan "oikeata veräjää" ja
"oikeata tietä". Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset
ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras
taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on
jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee
sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi,
mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista... Kenties
se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen
nöyryyttä -- nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa
että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin
lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten
orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät
rahdinvetoon kaupunkiin -- hän ei pääse sinnekään. "Nostele vain
lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi." "Ja vanhene,
muutu kurttuiseksi akaksi!"...
-- Tekö sitä ootta se Ki...?
-- Minä...
-- Tuosta veräjästä sitä mennään...
-- Vaan eihän sinne ole minkäänlaista jälkeä?
-- Ei oo nyt suksenlatuakaan, sanoo emäntä ja hänen yksinkertaisten
sanojensa takana kuuluu ikäänkun salainen huokaus.
-- Mistä emäntä on kotoisin?
-- Minä oon tuolta Syrjävaarasta.
-- Siellähän minä juuri olin yötä...
-- Vai siellä...
Hän ei sano sen enempää. Ei ole mitään kysymistä. Ja kuitenkin...!
-- Osaakohan tätä äkkinäinen? kysyy poromies.
-- Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta
ajetaan. Suon vierustaa...
-- No kiitoksia paljon nyt... tpruu... se on tuo poro semmoinen...
ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee
poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni
tutustuisin tällaisten savupirttien elämään...
Toinen ei sano mitään, katsoo vain silmiin.
Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista
lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä
hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää
tutkivat...". "Vai sanoi se vielä kiitokset! -- Mistä hyvästä?"
-- Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.
-- Hy... väs... ti...
Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.
Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö
ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"
Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan
huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen
porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään
häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen
päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.
Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli
olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?
-- Äiti hoi, anna leipää!
Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.
_Kolmiloukko_.
Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon
kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi
siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota
sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta
kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset
kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei
näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda.
Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi
miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen,
kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että
"emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös
kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja
siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne,
vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei
tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy,
ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää...
-- Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti,
sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun _pitää_ ajaa, älkääkä
mainitko mitään niistä, joille _ei_ tarvitse lähteä!
He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan
miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: -- lähteköön
tuo Kalle oppaaksi!
Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni
hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin
minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja
kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti
nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään
suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan
ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet
ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin
minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä
kirkonkylässä käynyt.
"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni,
"vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".
Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka
askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua
mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden
ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja
lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se
sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin
minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.
_Lapinniemi_. (Siunatuksi lopuksi.)
Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi
uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!
Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa
ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen
henkeä, voipi elää!
Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee.
Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen
huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on
pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on
parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna
kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti,
jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin
synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä
lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana.
Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro
jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät
muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi,
Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi
on ryhmän ruusu!
Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudesta _elää_ kuin maan
myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: "lisääntykäät ja
täyttäkäät maa!" Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava,
tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja
synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari "Jumalan armosta" on
kuollut kurjuuteen.
Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin
pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin
muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää
pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa
murheellisesta muuritakan kulmasta on -- pari askelta kapeaan
seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt
ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä
ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua -- kaiken
kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä
iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven
suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla
jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat
että nahka on irroittunut...
-- Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina,
herrajessus...! selittää emäntä.
-- Kuinkas kauvan olette tässä jo kituroineet?
-- Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli
kaksi lasta...
-- Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä
ääneeni ajatellen.
-- No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että
on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kai _minä_ oo
heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.
-- Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä,
ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: --
Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi
kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän
tuo selekä juonitella...
-- Minusta lasten luku jo riittäisi teidän asemassa --?
-- Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki
ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun.
Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.
Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson
syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen
välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa
taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei
isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen
filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat
kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen
"pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä
kuuluisi olevan mainiokin.
-- Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään
ja peittää pullean nisänsä, -- kun ei ukko saa valmiiksi tuota
kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet,
vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää...
Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla
summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini
katsahtaen:
-- Eikö nyt vieraalla olisi aikaa vähän istua, annahhan kun vielä
puhun...
Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat...
Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat
pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin
monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai
osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä?
Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän
näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.
Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven
valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille
ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä
ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi
saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi.
Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?
Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki -- kuten kaikki
muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät -- eräänlainen kultasuoni
erämaassa.
Hangella.
Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa
kuutamo-yönä... Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa
suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita
-- niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa
Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat.
Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa!
Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella
helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä
aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää
hopeahelmiä ja timanttipuikkoja...
-- Hei veikkoset, tämähän on romantillista!
-- Puuttuvat vain hienohelmattaret...
-- Vielä mitä: ne vain pilaisivat tunnelmaa.
-- Ajetaanpa rinnatusten!
Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon.
Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja
ajajain laulua.
-- Kuka olisi uskonut että minäkin, länsisuomalainen...
-- No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään
joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään...
siihen aikaan kun mies lauloi latinaa "Kolmen roiston kappelissa"
Helsingissä?
-- Jumalan edessä ei mikään ole mahdotonta!
-- Ja poronpulkassa mies karskistuu.
-- Minun ainakin on hitonmoinen nälkä.
-- Hei pojat perässä!
Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee
vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas
alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli
metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen
tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää -- ja ollaan perillä.
Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle.
Terveisiä sentraalista!
"Karavaani Karjalaan".
Pikapiirteitä pororetkeltä v. 1911.