Juoda hörpimme kermatonta kahvia. Vähän ajan kuluttua joimme myös
teetä leivän kanssa.
Gabriel Luukkaanpoika Sokoloff -- se oli papin nimi -- huokasi
syvään. Hänen persoonallisuutensa ei voinut olla herättämättä
myötätunnetta.
-- Tunnetteko Kalevalaa? uskalsin kysyä.
-- Shto takoje?
Hän katsoi minuun neuvottomasti. Selitin että Kalevala oli
muuan merkillinen kirja, jonka sisältö oli osaksi kerätty juuri
täältä Latvajärveltä. Mainitsin että Kalevala myös oli käännetty
venäjänkieleen.
Hän ei sanonut milloinkaan elämässään kuulleensa sanaakaan
semmoisesta kirjasta. Hädintuskin hän tiesi että viimeiselle
runolaulajalle Miihkali Perttuselle oli hiljattain pystytetty patsas
hänen oman kirkkonsa kalmistossa.
-- Nikagdaa njee slyhal! Ei ollah konsa kuultuna!
Seurasi vaitiolo. Sitten kysyin ympärilleni katsahtaen:
-- Onko teillä täällä minkäänlaista kirjallisuutta?
Isä Gabriel huoahti. En huomannut, vastasiko hän mitään, sillä hänen
huokauksensa selitti kaiken.
-- Tunnette kai sentään omianne? jatkoin minä. -- Esimerkiksi
Turgenjevia, Dostojevskia, Gogolia, Pushkinia -- klassikoita?
Latvajärveläinen pappi ei vastannut heti. Sitten hän verkakseen,
venyttäen virkkoi hiljaisella, haikealla äänellä:
-- Tshitival!