Aamulla varhain, huhtikuun 4 päivänä, hyppäsimme taas suksillemme
ja porot vetivät meitä pitkin kohvettuneita teitä takaisin Lyttään,
jossa pistäysimme Orton talossa ja jossa nuori emäntä, hyvännäköinen
hänkin, ilmoitti kirjallisesti tuntevansa yhden meistä, koskapa hänen
miehensä, puuseppä, oli lukenut suomalaista kalenteria. Emäntä salli
meidän polttaa paperossejamme, vaikka hänen olikin pakko ilmoittaa
ettei pirtissä ikinä ennen oltu tupakoitu. Joskushan täytyi olla ensi
kerran. Tämä tupakanpolton vierominen Raja-Karjalassa johtuu kai
starovierolaisten vaikutuksesta. Vaikka tuo vanha usko jo on miltei
tykkänään hävinnyt, niin on nykypolveen saakka periytynyt ulkonaisia
tapoja, joita vielä pyhinä pidetään. Starovertsien tupakansavun
kauhu lienee perustunut jonkin raamatunlauseen väärinkäsitykseen:
"ei ihmistä saastuta se mikä häneen sisälle menee, vaan kaikki mikä
hänestä ulos tulee". Muuten tuo karjalaisten pirttien puhtaanapito
tupakan tupruista on tietysti terveydellisesti sangen kiitettävä ja
esimerkiksi kelpaava kansantapa.
Auringon hilpeässä paisteessa saavuimme takaisin Kuivajärvelle,
josta oli aikomus lähteä uusille retkille. Toverini Heikki
(karjalaisnimellä Huotari) valloitti tänä päivänä kaikkien
kuivajärvettärien sydämet kaivamalla laukustaan akonlahtelaiset
kullanloistavat rintasoljet ja kiinnittämällä ne omakätisesti sekä
naimattomien että naitujen rätsinä-rinnuksiin. Lahjoittipa vielä
punaisen huivinkin Outille, joka asiasta niin ihastui että parhaan
shultshinansa leipoi ja saunan lämmitti. Keskellä keväistä päivää
poromiehet nyt hikiänsä löylyttelivät Saavisen rantasaunassa. Veli
Brynolf hän vain hymyili naavapartansa sisästä ja oli tyytyväinen.
Hän suunnitteli mielessään pyhiinvaellusretkeä aina Solovetskoin
luostariin asti. Poroilla! Tietysti poroilla! Sitten mentiin
Sakarias Jouhkin luo hänen tuoreita talviahveniaan syömään. Hyvä
oli meidän olla, hyvänä pidettiin joka talossa, vaikka tietysti
majapaikassa kulut ja porovarustukset rahallakin korvattiin. Saapa
nähdä, kuinka kauvan tämä vastavuokkilainen rajakylä säilyy niinkään
hauskanomaisena matkailijoille kuin se nykyään on? Laulua siellä
rakastetaan, tiedoillekkin arvo annetaan, elämän pieniä ilotteluita
ei häpeillä kuten raskashenkisessä Suomessa; siellä tehdään työtä,
huoataan harvoin, ei pyritä makeanleivän valhemaille Suureen Länteen,
siellä tyydytään korven kohtaloon ja varrotaan kärsivällisesti,
ihanteellisesti -- hyviä vieraita. Ne hyvät vieraat tulevat järven
takaa, sinne silmä kaihoten keväthankia pitkin katsoo, sinne korva
herkkänä suvella pälyy -- ken huhuu venhettä tyynen järven takaa?
-- Ken karahuttaa petralla viittojen välitse? -- ah käykeä vastakin
Hyvät vierahat! -- elkeä hylätkö! -- matatkoa tervennä! passipo
itshellenne!
Kun ilta taas hiukan oli viilennyt ja keväthanget kohvettuivat
heliseviksi kiiltopinnoiksi, läksimme toverini Heikin kera
toistamiseen rajaa kohti, suksilla ajaen. Mielihaikealla
erkanimme veli Brynolfista, jolla ei ollut aikaa tulla mukaan
kiertomatkallemme, vaan läksi hän pulkalla vieremään takaisin Vuokin
vaaroja kohti. Meidän poromatkamme kulki nyt _Hietajärven_ kautta,
joka on pienoinen karjalainen mökkirypäle kuuluva Kuivajärveen ja
siis myös Suomussalmeen ja sijaitsee kauniin järven kaltaalla 3
kilometrin päässä Kuivajärveltä. Emme joutaneet tutkimaan näiden
mökkilöiden elämää, vaan käänsimme kulkumme _Vuokinsalmea_ kohden
toiselle puolelle järveä, jota raja leikkaa. Omituista on ajatella
että saman pienen sisäjärven rannoilla toiset ovat Venäjän, toiset
Suomen alamaisia. Hirven voipi sakkoja saamatta ampua Vuokinsalmessa,
mutta Hietajärvellä ampujaa ahdistaa ankara laki. Joskus kai
vedetään samaa nuottaa yhtaikaa sekä Suomessa että Venähellä ja
Venäjän puoleinen lapsen itku kuuluu kai tyynellä Suomen rannalle
yhtähyvin kuin kisojen piipitys. Jos rajan keskeltä kesäiltana
saat onkeesi ison ahvenen, niin etpä tiedä, onko tuo kyrmyniska
pidettävä puhtaasti keisarikuntalaisena vai suuriruhtinaallisena
saaliina. Mutta jos vanha Väinämöinen jonakin kaihoisana kesäyönä
istahtaisi laulupaadelle pieneen saareen, joka tuossa uipi selällä,
niin jokainen uskoisi että tuo sulosoitanto ei ole venäläinen eikä
suomalainen, vaan karjalainen, kahden kansallisuuden ihanteellinen
yhteensulaus.
"... Ja vanhan Väinämön haamu
se silloin laulavi noin:
Vois sullekkin koittaa aamu
sä kansani onnetoin..."
Poromme juoksivat hilpeästi poikki salojen ja rämeiden, ja
iltatähdet paraillaan sytähtivät tuikehtimaan seijastavalla
taivaalla, kun peninkulman ajettuamme saavuimme poikki
vedenseljän pieneen _Niskajärven_ kylään. Emmepä taida ikinä
unhoittaa, kuinka sulostuttavan vaikutelman meihin sattui
tekemään Pappisten talo, jossa vietimme kodikkaan iltahetken
tarinoiden talon kauniin 17-vuotiaan tyttären Paron (Paraskan) ja
kreikkalaiskomean 20-vuotiaan ponkalahtelaisen miniän Akliinan
kera anoppimuorin iloisesti säestäessä keskustelemuksiamme ja
viattomia leikinlaskujamme kirkkaan samovaarin ja sileiden
vesirinkelien ääressä. Vaikka ei anoppimuori sallinut meidän sytyttää
paperossejamme, niin sallipa hän sentään meidän sytyttää tunnelmamme
siniseksi liekiksi, pyhäksi savuksi, jonka karkelosta sekä me itse
että talonväki nautimme. Toverini Heikki tunnusti ihailevansa tytär
Paroa, jonka nimeä hän tosin ei mitenkään päähänsä saanut, minun
ihasteluni puolestaan kohdistui miniä Akliinaan, vaikka ei tämä
Akliina osannut lukea sanaakaan mailmalla kiertelevän miehensä
lähettämistä kirjeistä. Mutta hän, tämä nuori erämaan äiti, osasi
sensijaan imettää lastansa niin kauniisti ettei Rafaelin madonnat
minuun ikinä voi tehdä sen vertaista vaikutusta, pidettäköön
makuaistiani kuinka sivistymättömänä tahansa. Enpä todellakaan
keksinyt hänessä vikaa -- vaikka niitä tietysti mahtoi olla, mutta
ihanatahan on ankarasti arvostelevan matkailijan edes yhdenkään
illan uskotella löytäneensä ihmeen -- turmeltuneen ihmiskunnan
pohjamudista. Herrajumala että sellaista _itsetiedotonta kauneutta_
on olemassa tässä rumassa mailmassa -- joskohta lukutaidon
kustannuksella!
Niskajärven viisitaloinen kylä on asemaltaan sellainen että sinne
aniharvoin kenenkään matkalaisen jalka astuu, kenenkään sivakka tai
reki seisattuu, sillä siitä ei satu kauttakulkua juuri minnekkään
päin. Naiset askaroivat ilman miehittä kotosalla -- miehethän ovat
miltei aina Suomessa kaupanteossa -- naiset eivät liikuksi kumminkaan
puolin rajaa. Joku ukonkarilas on kotosalla, se ajelee kaukaiset
jauhonnounti-matkat, mutta naiset ovat alati oman kylän piirissä,
eivät käy edempänä kuin heinässä, hoitavat lehmät ja lapset, käyvät
harvoin kisoissa naapurikylässä. Akonlahteen, pääkylään, tulee
kaksi pientä sanomalehteä, suomalainen ja venäläinen, joita ei
juuri kukaan lue, mutta Niskajärveen ei tule muuta kuin joskus joku
postikortti, jonka saapi noutaa Kuivajärveltä, jos on sattunut sen
tulosta kuulemaan. Paro tavailee Akliinan kirjeet, mies mailmalta
ei voi vakuuttaa uskollisuuttaan ilman siskonsa sensuroimista.
Paro naurahtelee veitikkamaisesti, Akliina punasteleikse -- mutta
vihanta veri säilyy eikä kukaan saa sitä turmella. Se on idylliä
karjalaiskorvessa!
Kirkkoa ei ole, pappi ei käy, ristimiset, vihkimiset, jäävät sattuman
varaan; syntymisen ilo ja naimisen onni merkitään luonnon suureen
kirjaan. Korkeakuusinen kalmisto humisee tuossa järven töyräällä
-- itse sinne kuolleensa haudataan, papin luku ei kalmistossa
koskaan kaiju, sillä taikausko on tyydytetty sillä pienellä pussilla
valmiiksi siunattua multaa, jonka joku voipi povitaskussaan tuoda
Akonlahden papilta. Joskus kivijärveläinen kansakoulunopettaja
harppaa yli soiden ja toimittaa hätäkasteen.
Olimme jo vetäneet peitot korviimme ja tulet pirtissä olivat
sammutetut, kun kaunis miniä, joka lapsineen makasi meistä parin
sylen päässä samalla lattialla, virkkoi:
-- Kaunihit tshillit ollah teijän petrainne sarvissa!
Hän lausui tämän niin hilpeästi ja karjalainen "tshilli" sana
soinnahti niin sulosanaisesti että koko yön olimme kuulevinamme
porotiukujen helinän, silloinkin kun poromme väräyttämättä sarviaan
nukkuivat syvässä unessa akkunain alla kooten voimia huomispäivän
ponnistuksiin. Talonväki oli jo vaipunut uneen parin pienen lapsen
kanssa, jotka silloin-tällöin yskähtelivät hinkuyskässä, mikä kai
oli kulkenut Suomesta, mutta me toverini kanssa emme nukkuneet
sikeästi. Vieretysten maaten saatoimme me kuulla, kuinka toinen
nuorista naisista unissaan puheli "heinän juontamisesta", joka
heillä oli ollut huolena maatamennessä. Heinänjuonnanta, kuten
kansankieli sitä aina nimittää, on kevätpakkasöinä hyvin tavallinen
painajainen joka talossa Raja-Karjalassa. Heinä on tehty sydänmaihin
ja jätetty hankikelin varaan sellaisiin paikkoihin, joihin ei
pääse hevosella. Kylminä aamuöinä vedetään ne kelkalla tai reellä
lähimmälle ajotielle, josta sitten hevosella voi vetää kotiin.
Tätä perävetoa, jonka useimmiten naiset toimittavat, niityltä
talvitielle, nimitetään juontamiseksi. Niin kului tähtikirkas yö
näitä karjalaisoloja miettiessä, mutta juuri kun mekin vihdoin olimme
nukahtamaisillamme, kuulimme kuinka miniä ja tytär hiljaa nousivat
ylös, pukeutuivat kiireesti pimeässä ja poistuivat ulos ovesta hiukan
kolistaen rautapohjaisia saappaitaan. Sinne ne kanat katosivat --
varmaankin toivossa että ehtisivät takaisin heinänjuonnasta meidän
aamulähtöömme...
Mutta kun aamu valkeni ja aurinko huikaisevasti hiveli
hileänheläjäviä hankia, hiivimme mekin ylös, sillä pitkä taival
oli edessä. Meidän eilisiltaista sulotunnelmaamme häiritsi nyt
vanhan emännän ilmianto siitä, kuinka keuhkotauti, saatu tarttuman
kautta Suomesta, uhkaa jokaista taloa täällä Niskajärvellä ja hänen
kertomuksensa vahvisti todeksi naapuriukko, joka ennen lähtöämme tuli
meiltä rohtoja rukoilemaan surkeasti sairaana makaavan parinkymmenen
vuotiaan poikansa pelastamiseksi kuolemasta. Mitä saatoimme tehdä?
Hiukan neuvoa, hiukan surkutella, kauhistua olojen todellisuutta --
ja paeta pois.
Korkeakuusinen kalmisto heiluvine ristiriepuineen jäi selkämme
taakse. Iltainen ihastus erämaan sala-aarteisiin kangasteli nyt
kaihoisasti häipyvänä muistona kultaisen aamuhangen raikkaudessa.
Sukset sihahtelivat, tshillit ja kellot helisivät, peurat juoksivat
jälekkäin pitkin järven jäätä. Äänettöminä ajoimme ja nautimme
luonnon ikuisesta lohdutuksesta.
Pian oli meidän pakko kääntää huomiomme vähänajettuun tiehen ja
korpimaisemiin. Taival oli kerrassaan villi, tie, joka suikerteli
kesäpolun pohjia, nakkelehti alituisesti yli mäkien ja kunnaiden,
laskeusi syviin rämenotkoihin ja kiipesi taas ylös honkaisille
vaaroille. Joskus nousi sellainen mäentöyräs eteen että tavallinen
ajo oli keskeytettävä ja poro kiskottava ylös perässään, toisinaan
näytti alamäki niin vaaralliselta että kumpikin piti viisaimpana
ottaa huiman kuperkeikan jo mäen keskessä kuin panna henkensä
alttiiksi paukahtamalla alaalla väijyvään korpikuuseen. Porot
olivat menotuulella, sukset vielä enemmän, josta luonnollisesti
seurasi yhteentörmäyksiä, päällesyöksyä ja kaikenlaista mäkirysyä.
Toverini poro, jonka arvoisa lukija muistakoon kantavan tämän mailman
ruhtinaan nimeä, teki tuontuostakin pieniä tepposia hyppimällä
metsään ja kietomalla ajajansa hihnoihin, josta kaikesta nujakasta
oli se luonnollinen seuraus että veljyeni Huotari, väkeväverinen
miekkoinen, siveellisesti suutahteli. Suutahteli niin että nummi
kaikui ja ilma kypenöi ja saipa tottavie hänen ukkohirvaansa kuulla
kunniansa! Hirmuinen on raadollinen ihmislapsi neuvoessaan oikeaan
rakkainta palvelijaansa, joka häntä talven pakkasissa jo on kyydinnyt
tuhannen virstaa ja joka iltikseen oikuttelee niin hauskalla
retkellä kuin tietysti ovat kaikki Karjalan matkat. Minun oli paljon
helpompi jäljessä huilautella ja vapisevin sydämin katselin edessäni
riehuvaa poroveikkoa. Enpä kuitenkaan luule että moni helsinkiläinen
suursporttaaja pysyisi läheskään niin hyvin pystyssä kuin me tuona
huhtikuun 5 päivän aamuna peuraillessamme Niskajärveltä kohti
itäpohjoista.
Olimme arviolta ajaneet peninkulman verran autiossa hiiren
hiiskumattomassa erämaassa, kun toveriltani suksen kärki rapsahti
poikki. Olisinpa toivonut että Akseli Gallén-Kallela sinä
silmänräpäyksenä olisi ollut läsnä konstateeraamassa aihetta
arkipäiväisestä todellisuudesta "Kullervon kiroukseen", jonka
taiteilija meille on maalannut. Ei olisi ollut hullumpaa myös
valokuvata ristiveljeäni sinä hetkenä, jona hän, kaunihit kasvonsa
pahasti väärässä, otsa tuskan hikipisaroissa päilyen, lapin
haljakassa loistaen, tarttui katkenneeseen sivakkaan ja -- tanssi
oikeata ryssänprissakkaa Karjalassa...
Sitten sitä taas mentiin, sillä mennä täytyi. Ihmetyksen ilolla
seurasin minä, kuinka lujatahtoinen poromies voipi ajaa vaikka
paljaalla jalallaan, kun vain nostaa ukkovarpaansa pystyyn ja uskoo
vahvasti totuuden voittoon. Meni virsta: taas kuului rapsaus; meni
kaksi: kyynärpäänpituisia sälöjä singahteli tielle, mutta mies yhä
ajoi äänettömänä, hammasta purren, meni kolme: kas! siinä oli jälleen
maksuton ryssänpolska ihailtavanani. Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt jouduinkin johonkin, härän hännän paimeneksi!" Siitä lieto
Lemminkäinen -- alkoi astua edellä, allapäin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin, kuten pyhässä Kalevalassa sanotaan. Lylyn
lykkäsi olalle, kalhun kaasi hartioille, hihnan kääräsi kätehen,
kiskoi petran perässänsä, talutti pahan tevanan. Astui virstan,
tormas toisen, jopa kohta kolmannenkin -- taaskin hyppäsi hylylle,
kalhullensa karahutti, alkoi ajella jalosti, vieretellä viisahasti.
Niin sitä mentiin halki kolean korven, lomitse huurteisten
koivikkojen, onnen ja onnettomuuden vaiheilla, mutta kun jo oli
mielestämme hyvin muokattu pari kuivajärveläistä peninkulmaa eikä
taival tuntunut lopahtavan, niin alkoipa matka maistua puunkuorelle,
sillä tyhjin vatsoin oli aamutuimaan työnnytty, vaan nyt paistoi
luojan aurinko raukaisevasti ja nuorempi porohärkä uhkasi uuvahtaa.
Mutta toverini usko miehen voimaan ja peuran järkeen ei uupunut,
vaan vieläkin hän moniaan vaaran rinteessä sivalsi kieputtelevaa
hirvastansa hihnalla sarville niin että yksi haarukoista, etumainen
ilmanhalkaisija tai "kompassineula" katkesi ja kirposi kauvas
hangelle. Tällainen pieni kuormankevennys kevätporolla ajaessa ei
vähimmässäkään määrin kiusaa porohärkää. Toverini oli todellakin
muokassa ja luulenpa että häneltä joskus, tuiskahtaessaan suinpäin
hankeen, itseltäänkin katkesi joku luu, vaikken nähnyt muiden
kappalten kuin lakin lentävän.
Vihdoin saavuimme ihmisten ilmoille ja _Kivijärven_ vaarakylä
vaatimattomine rukoushuoneineen tuli näkyviin. Mutta meidän ei
onnistunut löytää ainoatakaan sen veroista taloa, johon olisi
haluttanut matkailijana pysähtyä virvoitusta saamaan. Opettaja
Joiljeffin tosin sanottiin asuvan kunnollisesti, vaan sinne emme
tohtineet. Yritimme majoittua erääseen punaiseksi maalattuun
rakennukseen, mutta hämmästyimme sen epäkarjalaista, melkein
laitakaupunkimaista siivottomuutta.
-- Näinköhän täällä vain asutaan? pääsi kysymys.
-- Näin täällä kaikki asuvat! oli vastaus ja me tulimme heti ulos
siitäkin syystä ettei poroille löytynyt jäkälää. Naapuritalosta
kurkisti joku eukko, mutta ei hänkään kehoittanut sisään kuten
tavallisesti karjalaiset naiset. Toisen talon akkunat olivat naulatut
harmaiden lautojen peittoon -- kartano seisoi autiona, sillä kuolema
oli vienyt vanhukset, ja lapset olivat mailmalla. Joutamatta
tarkempiin tutkimuksiin läksimme väsyneinä ja nälkäisinä jatkamaan
matkaamme pois koijärveläisestä sääliteltävän köyhästä keskuskylästä
ja nousimme kolmisen virstan takana kohoavalle _Paahkominvaaralle_.
Lämpimässä aamupäivän aurinkopaisteessa oli nuorempi porohärkä
siinä määrin uuvuksissa ettei miehen vedättämisestä enään voinut
olla kysymystäkään. Majoituimme Perttusen taloon, jonka isäntä,
korkonimeltä Mustapää, on yksi kuuluisan runolaulaja Miihkali
vainajan poikia. Tässä talossa on matkailijan aina hyvä olla, talo
oli meikäläisille entuudesta tuttu. Isäntä ei sattunut olemaan
kotosalla, mutta kyllä emäntä vastaa kolmeakin isäntää. Hän, Maria
Lesojeff syntyisin, joka aikanaan on joutunut naimisiin 15-vuotiaana
ja tullut 16-vuotiaana äidiksi, on vieläkin, vaikka ikäihmisenä, yksi
näiden seutujen kaikista puuhakkaimpia ja ryhdikkäimpiä "mutshoita".
Tekopyhyys on hänestä kaukana ja raahtiipa hän tarjota väsyneelle,
harvinaiselle vieraalle viattoman naukunkin, jos suinkin sattuu
aitassa olemaan. Me, kristillismielisen matkatoverini Heikin kanssa
olemme, kuten lukija oikein on arvannut, kovia raittiusmiehiä, mutta
kun meille sellaisen urheilutaipalen jälkeen, kuten edellä kerrottu
on, heimorakkaudessa tarjotaan pikarillinen kirkasta Vienan vettä
-- kuten sen otaksumme olleen -- niin tietysti kiitollisuudella
kuittaamme tämän harvinaisen lääkityksen, varsinkin kun se tapahtuu
oikeauskoisessa maassa. Muuten on harvinaista tavata väkijuomia
näissä rajaseuduissa, vaikka huhut kertovatkin että muka siellä ja
siellä sitä nyt on kuormittain. Huhut useimmiten ovat vääriä ja
kymmenien peninkulmien piirissä ei useinkaan löydy pisaraakaan tätä
yhteiskuntien riidanalaista nestettä. Eri asia on, jos jossakin
Suomen rajoilla piilee salaisia kotipolttimoita -- meidän sieramiimme
ei salapolttimoiden hajua sattunut tuntumaan. Matkoillani Vienan
Karjalassa en milloinkaan ole nähnyt juoppoutta _kansan_ kesken, vaan
ainoastaan virkamiehiä, varsinkin kirkollisia ja hallinnollisia,
olen joka paikassa kuullut syytettävän juoppouden paheesta. Tietysti
poikkeuksia voipi olla sekä kansan että virkailijain joukossa.
Perttusen emäntä jutteli meille minkä mitäkin. Hauskaa esimerkiksi
oli kuulla että kansa oli tyytyväinen nykyiseen stanovoihinsa, joka
ei esiintynyt ärjyvänä herrana, kuten entiset piiripoliisipäälliköt.
Aivan äskettäin oli täällä tapahtunut eräs huomiota-ansaitseva
uskonvapauden vainoyritys. Erästä karjalaista naista oli kaukana
asuvan uratniekan puolelta ruvettu hätyyttämään ja uhattu vangita.
Nainen oli kutsuttu kuulusteluun papin eteen, mutta hänpä oli
jyrkästi pysynyt omassa vakaumuksessaan, sanonut selvät sanat
vasten kasvoja -- ja hänet oli täytynyt jättää vapauteensa. Olipa
hänen uskonsa mikä hyvänsä, mieltäylentävää oli kuulla että
Venäjänpuoleisessa Karjalassakin joskus ilmenee _ihminen_, joka
pelkäämättä virkavaltaa uskaltaa kaikkien kuullen ja nähden seurata
omantuntonsa kehoituksia.