Kytkimme petramme kauppiaan kuja-aitaan ja hankimme niille jäkälää,
jota aina sattui löytymään jossakin taloloista. Kauppias, entinen
laukkuri, oli hyvin tottunut majoittamaan matkailijoita, joita
kesillä kuljeksii Kuhmosta päin. Kaikki liike on kohdistunut Kuhmoon,
joka on näiden rajaseutujen suurin kauppakeskus. Suomussalmen kanssa
ei akonlahtelaisilla ole mitään tekemistä, harva on eläissään
käynytkään, vaikka näin likellä asuu. Tiedustimme kauppiaalta, oliko
tässä pitäjässä paljon virkamiehiä, ja saimme tietää, ettei ollut
ketään muuta kuin pappi lukkareineen ja kansakoulunopettajatar.
Rauhan pitäjä! Kostamuksen uratniekkakin, hän, joka viime vuosina oli
tehnyt itsensä kuuluisaksi vangitsemalla vaeltavia suomalaisia, oli
muutamia viikkoja takaisinpäin kuollut; ihmiset sanoivat liiallisen
viinanviljelyksen jouduttaneen hänen virkaeroaan.
Aamulla kello 7 marssimme kirkkoon akonlahtelaisten suureksi
kummastukseksi, sillä he eivät hevillä siellä käy, koska pappi on
-- semmoinen. Tosiaankaan ei kirkossa ollut aikuista väkeä yleisön
osastossa; muutamia pieniä koulupoikia veisata piipotteli kaljupäisen
lukkarin selän takana. Kirkosta palattuamme tuli pappi perässämme
sillin ostoon ja porot nähtyänsä vaihtoi pari sanaa kanssamme.
Hän oli aivan ummikko, ei osannut sanaakaan karjalaa, jota hän ei
näyttänyt tietävän suomenkielen sukulaiskieleksi. Kun pappi sillit
kainalossa oli poistunut, rupesimme mekin tekemään kauppaa, työntäen
laukkuihimme kaikenlaista Pietarin korutavaraa. Merkillistä, kuinka
kallisarvoisia kankaita pidetään tarjona tällaisessa syrjäseudussa.
Saat sieltä kultakalunaa, ristisorokkaa, silkkihuivia, kupukuppia
jos jonkinlaista. Matkailija ei voi olla ostamatta tuliaisia vasten
tahtoaankin.
Läksimme kansakoululle. Opettajatar Nastasja Lesonen, vakava ja
jäntevä ihminen, kotoisin Kivijärveltä ja taitava karjalan ja
venäjänkielen, pyysi meidät sisään pienempiin, mutta hyvin siisteihin
kamareihinsa. Mitäpä osaa outo matkailija lämpimän samovaarinkaan
ääressä jutella asioista, joita Venäjän puolella pidetään arkoina?
Hän vaikenee, sillä hän näkee, että parhainkin kansanvalistaja kärsii
Karjalassa järjestelmistä, jotka eivät perustu järkeen, sydämeen
tai oikeaan kasvatusoppiin, vaan enemmän tai vähemmän virkavaltaan.
Opetuksen ymmärtäminen kansantajuisen kielen välityksellä on
tietysti ensimäinen asia; jos sitä vaikeutetaan, niin ne turhaan
työtä tekevät, jotka opettavat. Jos ajatukseni joutuvat veljeskunnan
arvoisan johtajan tietoon, niin elköön hän säikähtäkö "panfinskaja
propagandaa" -- vakuutan pyhästi etten siinä asiassa kykene mitään
tekemään eikä suinkaan Karjalata sillä valloiteta, jos porourheilija
lausahtaa kansainvälisen arvostelman Karjalan koulukielestä. Kauheata
vain on, jos joku yksinäinen naisopettaja Suomen rajamailla saapi
alituisesti elää pelon ja epäluulon alaisena ja ansaita niukan
leipänsä aivankuin armosta.
Istuessamme Akonlahden opettajattaren luona saapui taas pappi
koulutupaan ja pani toimeen lapsenristiäiset. Niiden jälkeen hän
pyysi meidät pappilaansa ja me marssimme hänen kuluneen kauhtanansa
varjossa. Venäläistä sivistystasoa todistavat kaikki rajaseudun
papinpuustellit -- kulttuurikannalta katsoen ne ovat kurjia
hökkeleitä, mutta jos lähdemme Kristuksen opin lähteiltä, niin
todellakinhan on oikein etteivät sielun paimenet saa herrastella
paremmissa majoissa kuin köyhä kansa. Akonlahden pappi nousi ylös
kotinsa portaita ja kolkutti ovelle. Kohta hiipikin joku löysäämään
pönkän, jonka takana sekä pappi että hänen rouvansa alituisesti
elivät suotta peljäten rauhallista kansaa. Astuimme keittiöön ja
pappi kävi heti kiinni vesisankoon, ensin juoden kauhasta ja sitten
toimittaen rouvansa samovaaria puuhaamaan. Vierashuoneen seinille
oli liistaroitu sikinsokin vanhoja sanomalehtiä, huonekaluja edusti
pahanen pöytä ja ahdas, heikko kotitekoinen puusohva sekä pari
tuolia. Seinällä oli viulu, josta neljäs kieli oli katkennut.
Papin rouva, maatushkaksi mainittava, oli aivan nuori, hyvännäköinen
nainen. Täytyi suuresti ihmetellä että hän tyytyi tällaiseen
kohtaloon: hän ei joko itse halunnut tai ei miehensä häntä päästänyt
minnekkään, alituisesti eli hän pönkän takana tietämättä, mikä on
karjalainen kansa, vielä vähemmin aavistamatta että kuuden virstan
päässä on maa, jota sanotaan Suomeksi. Hän ei lukenut mitään, posti
ei tuonut hänelle juuri mitään, hän ei kuullut uutisia, hän oli vain
olemassa ja kummasteli omaa ikäväänsä. Hänellä ei ollut lastakaan.
-- Ettekö ikävöi?
-- En.
-- Ettekö käy missään?
-- En.
-- Tutustuisitte kansaan!
-- Kuinka se olisi mahdollista?
Hänellä oli kauniit silmät, kuten toverini Brynolf perästäpäin
vakuutti -- mies parka, joka vain istui ja tuijotti venäläiseen
papinrouvaan samoinkuin tämäkin hänen kirkkaisiin silmiinsä --
eikä kumpikaan kyennyt lausumaan toinen toiselleen yhtä ainoata
ystävällistä sanaa. Minun, onnettoman täytyi johtaa puhetta, sillä
ei veli Heikinkään kieli taipunut keisarikunnan suureen symfoniaan,
vaan piti hän parhaimpana ottaa papin viulun alas seinältä ja
soitella suomalaisia säveliä. Kohteliaasti tarjosi pappi tupakkaa
ja kehui viulunsoittajaa. Lauloimme koetteeksi kolmimiehisesti --
opettajattaren osanotolla -- karjalaisten laulun. Pappi kysyi:
-- Onko se hymni?
Selitin sisällön. Sitten hän kysyi:
-- Onko se totta että Suomessa puuhataan kapinaa? Piispa minulle
kirjoitti että suomalaiset varustautuvat leikkaamaan kurkut poikki
kaikilta venäläisiltä.
-- Oletteko matkustellut Suomessa? kysyin tämän johdosta.
-- En koskaan.
-- Olkaa hyvä: matkustelkaa ja sanokaa sitten, onko piispanne
kirjoittanut totta.
Kannattiko keskustella politiikasta akonlahtelaisen hengenmiehen
kanssa, joka tuskin seurasi minkäänlaista sanomalehteä?
Ei hän itsekään keskustelua halunnut. Oli vain tullut sinkauttaneeksi
mielettömän ajatuksen noin vain -- seurustelutaidon puutteessa.
Kaikesta näki että hän oli yksi noita sisällisesti retuisia
virkailjoita, jollaisen tyypin tapaamme pitkin Vienan Karjalan
rajoja. Tällä tyypillä ei ole korkeampia henkisiä harrastuksia; jos
sillä on intohimoja, niin ne suuntautuvat enimmäkseen viinapulloon,
joka on ainoa ilo surkeassa ikävässä, mikä taas johtuu siitä että
pappi ei rakasta kansaa ja kansa vihaa pappia. Kansan viha pappiansa
vastaan aiheutuu taas siitä iänikuisesta tosiasiasta että pappi
ei ymmärrä kansan kieltä eikä kansan olosuhteita eikä haluakkaan
ymmärtää. Mutta mikä on se hengellinen seminaari, joka sellaisia
sielunpaimenia lähettää äiti Venäjän liepeille? kysyy näistä
olosuhteista huolestuva ihminen. Sellaista tuskin on olemassakaan,
sillä nämä svjashtshennik-parat ovat ennen palvelleet satunnaisina
valtion alipalvelijoina, jotka eivät suinkaan kaikki ole aavistaneet
että kohtalo heistä kerran voi tehdä sielunpaimenen, joka lähetetään
jonnekkin sellaiseen paikkaan, jonne ei ketä tahansa raahdita työntää
ja jonne ei kuka hyvänsä lähde. Akonlahdenkin pappi oli ennen ollut
pikkukoulun opettaja...
-- Piispa minut tänne ilkeyksissään lähetti! tuumasi hän itse,
salaamatta epäluuloaan. Sitten hän lausui vakuuttavasti:
-- Kyllä täältä täytyy pian päästä pois!
-- Minnekkä herra pappi aikoo siirtyä?
-- En tiedä vielä, vaan siirtyä täytyy -- jonnekkin (nado kudanibudj
ubiratjsa!).
Voin aavistaa tämänkin papin loppukronikan. Surkeasta kohtalosta
näissä olosuhteissa ja tällä asteella on tuskin mitään pelastusta.
Tätä kohtaloa täytyy sydämellisesti sääliä. Sanotaan että ihminen
on oman onnensa seppä, mutta Venäjän rajapappeihin nähden tämä
sananlasku ei pidä paikkaansa. He ovat raukkoja, renttuja
-- laveampaan olosuhteiden pakosta. Vaikka he tappelevatkin
virkaveljiensä kanssa, vaikka heidän kauhtanansa repeää kahtia
pyhäinmenojen vieraskesteissä, vaikka he lopuksi löydetään kuolleina
paloviinan nauttimiseen jostakin maakuopasta tai vienalaisesta
laivasta, niin -- jääpi jäljelle leijailemaan ikäänkuin näkymätön
kärsivä henki, joka huutaa pelastusta sekä huonoille paimenille että
paimenten huonontamalle seurakunnalle. Eikö se kerran, kerran ole
tuleva?
Papin asunnosta ulostultua -- luonnollisesti hän oli meitä kestinnyt
hyvinvalmistetulla teellä ja leivällä ja päivitellyt ettei sattunut
votkaa -- Iaskeusi pönkkä taas oven taakse ja me luulimme ettemme
enää milloinkaan saisi nähdä nuoren maatushkan tummia silmiä. Sillä
kaikki tiesivät kertoa ettei rouvaa koskaan nähty kylällä. Mutta
tuntikauden kuluttua tapahtui se ihme että tuo kahleeton vanki
huomattiin kävelyssä opettajattaren kanssa, ja siis oli vuorostaan
pappi jäänyt pönkän taakse. Tämä oli merkkitapaus Akonlahden
historiassa.
Mekin läksimme kylälle naisten jälkeen, joimme saijua "Poton"
pulskassa talossa ja koetimme laululla huvittaa kerrankin vapaalle
jalalle laskettua arkin kyyhkyläistä. Takaisin tullessa esitimme
maatushkalle poromme, joista hän näytti lapsellisesti huvitetulta,
sillä koskaan elämässään ei hän ennen ollut nähnyt peuraeläintä.
-- Milloin lähdette pois? oli ainoa mitä hän kysyi, ja kuultuaan että
aijoimme lähteä varhain seuraavana aamuna, nyökkäsi ystävällisesti
päällään ja palasi -- lintuhäkkiinsä. Mainittakoon utelevain tiedoksi
että papinrouvalla oli ollut yllään rusevatäpläinen musliinihame,
tumma nuttu, vaalea huivi päässä ja jaloissa jonkinlaiset koulupojan
anturat. (Raja-Karjalassa muuten moni nuori nainen astelee
rautapiikkisissä sotilassaappaissa, josta johtuva jäykkyys sattuu
omituiseksi vastakohdaksi heidän hempeälle luonnolleen.)
Sunnuntai-illan kuluessa -- koska paaston tähden ei ollut tarjona
kisoja -- pistäysimme myös lukkarin eli psalomshtshikin luona.
Tämä oli karjalaissyntyinen miekkoinen, taitava suometvenäät ja
kirkko-slaavit, älyniekka kerrassaan, monet kummat kokenut ja monessa
meiningissä äijän taiturimpi kuin hänen Tuomas mestarinsa. Äkkinäinen
olisi helposti saattanut erehtyä että tämä se olikin seurakunnan
virallinen sielunpaimen, sillä hänen hallussaan viruivat kirjat ja
hän osasi täsmälleen näyttää mistä asti esimerkiksi ristimäluku
oli alotettava. Olen varma siitä että tällä miehellä, sikäläisen
mittakaavojen mukaan, on oikeus joka yö uneksia että hänestä huomenna
tehdään Babjeguban pop, koskapa vakinainen sielunpaimen pitää
täällä-oloaan ainoastaan piispansauvasta lähteneenä letkauksena.
Yhtä hän vain valitti: ikää karttuu, päälaki kaljunee. Mutta meihin,
turisteihin, hän teki ikinuortevan vaikutuksen. Hänellä oli vaimo,
josta hänellä, toistakymmentä vuotta lapsettomana elettyään, oli
neljä virkeätä lasta, joilla kaikilla oli raamatulliset nimet.
Juttelipa lukkari edellisten esimiestensä surullisia elämäntarinoita,
kertoi onnettomasta otjetsista, jonka vaimo raskaana ollessaan
vilustui järviretkellä ja kuoli avuttoman kuoleman ja kuinka mies
epätoivoissaan vaimonsa hautauksen jälkeen karkasi pois kauhistavasta
erämaasta ottaen mieluummin vastaan rangaistuksen ja virkaeron kuin
sielunsa särkymisen orjuudessa. Kummalliset, salaperäiset olivat
kaikki olosuhteet täällä Karjalassa! Palasimme mietteissämme sivu
kirkon, joka siinä seisoi hiljaisena illan hämärässä ja jonka
juuressa lepäsi täällä kuolleita papinlapsia. Kuka aavistikaan,
kuinka monta sydäntävärisyttävää elämäntarinaa tämäkin jumalanpelon
aituus sisässään kätki!
Vielä pistäysimme me majatalossa, jonka nukkekaapin kokoisissa
kodikkaissa kammioissa Iro niminen reipas naisihminen meille
ehtoollisen rakensi. Minusta nämät Akonlahden stantsijan matalat,
kirjoseinäiset kammiot olivat aivankuin otetut jostakin Gogolin
romaanista ja puuttui vain se herra matkustaja, joka tässä pitäisi
kirjaa "kuolleista sieluista". Jonkun papin sanottiin ennen pitkät
ajat tyytyväisenä asuneen näissä komeroissa, joissa ei voinut
kättänsä suoraksi ojentaa ja jonka akkunat olivat sievät kuin
hiirihäkin reijät. Iro kertoi kuhmolaisten usein tekevän tänne
huimaniloisia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien valitti
hän joskus samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa.
Sanoi täytyvänsä passata herraa jos jonkinlaista.
Kauppiaassa jo nukuttiin, kun me sinne yövyimme, ensin annettuamme
yöruuat poroillemme, joita kyläläiset päivän kuluessa olivat käyneet
ihmettelemässä. Ei kellään täällä Akonlahdessa ollut poroa, vaikka
maat olivat jäkälikköjä.